Roskan keskellä roihuaa rakkaus

Aura of Puppets -verkoston ja TEHDAS Teatterin Romeo ja Julia on suuruudenhullua Shakespearea nukeilla (työryhmän oma määritelmä). Merja Pöyhösen ja yli 20-henkisen työryhmän suurponnistus on pysäyttävä tulkinta lukemattomia kertoja tulkitusta tarinasta.

Maailmanlopun Veronaan, kaatopaikalle sijoittuva esitys keskittyy Juliaan. Capuletit ja Montaguet vihaavat toisiaan ihan niin kuin aina ennenkin, mutta nyt käynnissä sen sortin bakkanaalit, että hirvittää. Maailma on raaka ja väkivaltainen. Rouva Capulet sukeltaa pilleripurkkiin, kreivi Paris diilaa kokkelia. Bileet ovat aina käynnissä. 

Tämän rappion keskellä Julia haaveilee jostakin suuremmasta, mutta hänet myydään halvalla. Romeolla ei ole horisontissaan sen parempia tulevaisuuden näkymiä. 

Kaiken ruman ja inhottavan keskellä nämä kaksi lasta - kuten Shakespeare heidät kirjoitti - rakastuvat päättömästi ja tekevät traagisia ratkaisuja. Paavo Cajanderin käännös luo kiintoisaa kontrastia rupiseen tulkintaan.

Heini Maarasen rakentamat groteskit nuket ovat taitavien näyttelijöiden käsissä hyvin eläviä, yhtäaikaa koomisia ja traagisia surkastuineine jalkoineen, roikkotisseineen ja vääristyneine kasvoineen. Erityisesti Sirpa Järvenpään Julia on vivahteikas ja ihastuttavan herkkä. Balthazar-koira on Nanna Mäkisen käsissä aivan hurmaava.

Räkäiset raspiäänet sopivat kyllä hahmojen habitukseen, mutta tekevät välillä repliikkien kuulemisesta työlästä. Joidenkin näyttelijöiden puheesta en saa lainkaan tolkkua ja erityisesti joukkokohtauksissa, jossa kaikki rääkyvät toistensa suihin, riipii korvia. Toisaalta, ei kai tunnelman ole tarkoituskaan olla erityisen miellyttävä.

Jos hahmot ovatkin esityksen suola, on dramaturgiassa heikkoutensa. Herkullisia hahmoja haluaisi nähdä enemmän, nyt näyttämöllä tapahtuu koko ajan niin paljon, että kokonaisuus sirpaloituu. Välillä kerronta jämähtää toistuviin reiveihin. Toki ne luovat apokalyptista maailmaa, mutta myös turruttavat. 

Esitys loppuu, tragedia on toistaiseksi ohi, mutta maailmanlopun bileet jatkuvat. Kaatopaikka leviää ja peittää onnettoman rakkauden jäljet. Ihmisen arvo on tässä todellisuudessa pieni. 

*****

Aura of Puppets & TEHDAS Teatteri: Romeo ja Julia

Esitys Nukketeatteri Sampossa 26.2.2016

Aika entinen ei palaa, hyvä niin

Savonlinnalaisessa lähiössä Kellarpellossa Pasi tekee itsemurhan ja Helsingin Punavuoressa Pasin lapsuudenkaveri Hemmon punaviherkupla puhkeaa. Hemmo kääntää katseensa menneisyyteen ja yhteiseen taipaleeseen Pasin kanssa. Milloin Pasin elämä alkoi mennä pieleen?

80-luvulla lapsuuteni eläneenä on Veikko Nuutisen kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Pasi Was Here -esitys täynnä tuttuja asioita. TV-tunnarit vievät heti lapsuuden olohuoneeseen, toppakengät koulunpihalle. Silloin joskus osasin puhelinnumerotkin ulkoa.

Muualta Savonlinnaan muuttanut Hemmo ei osaa päiväkodin pihalla sanoa mie, mutta Pasi alkaa hänelle silti kaveriksi. Johannes Holopainen ja Juho Milonoff luovat herkällä tutkalla eri-ikäisistä paseista ja hemmoista muutamalla piirteellä tunnistettavia. 

Robert Enckell ja Vilma Melasniemi tekevät liudan vahvasti karrikoituja sivuhahmoja, Enckell karmeasta tarhantädistä kiljua myyvään keski-ikäiseen ikiteiniin, Melasniemi Hemmon häpeämästä akateemisesta tuplalesboäidistä pornotähti Sarah Youngiin. Harmittaa, että Melasniemen esittämä koulukaveri ja Hemmon rakkauden kohde Turnajaiskeppi ei saa oikeaa nimeä edes aikuisena.

Näkökulma on Hemmon ja nimenomaan aikuisen Hemmon, joka tarkastelee mennyttä 2000-luvun punavuorelaisten lasien läpi. 80-luvun Savonlinna on täysin erilainen maailma, jossa viikset eivät ole ironisia ja kengät ostetaan Kesportista. Joukkoon kuuluminen on tärkeämpää kuin itsensä toteuttaminen.

Ystävysten tiet eroavat, kun Hemmo muuttaa pois opiskelemaan, Pasi sen sijaan jää amikseen, lopettaa senkin ja syrjäytyy. Ketä kiinnostaa masentunut savonlinnalainen LVI-asentaja? Hemmokaan ei kaveriaan enää kestä tavata, kun toisen paha olo on liikaa. 

Nostalgiset muistelot katkeavat karusti laukauksen ääneen. On kiinnostava kysymys, miten valikoiva ihmisen muisti onkaan, miksi mieleen nousevat juuri tietyt hetket, eivätkä ne toiset? Pasin kohtaloa ei esitys tyhjennä, hän jää Hemmon mielikuvaksi.

Vaikka esitys on humoristinen ja haikea sekä Maijalan ohjaukseksi yllättävän lempeä, on se myös vähän hampaaton ja jää nostalgiatripiksi. 80-luvun tavallisuus on muuttunut museokamaksi, jota voidaan hyväntahtoisesti naureskellen muistella, mutta ei jota ei kuitenkaan taida kukaan haluta takaisin. 

*****
KOM-teatteri: Pasi Was Here
Kantaesitys 24.2.2016

Tavallisuuden sielunmessu

Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta esittelee yhdenlaista tavallisuutta: totista ja ilotonta. Tavallisuus kietoutuu arkkityyppiseen suomalaisuuteen.

On häät, joulut ja hautajaiset. Kaikilla on koko ajan on kankeaa ja ankeaa. Tämä on 50 shades of tunkkainen beige ja kauhtuneet pastellisävyt.

Vähäsanaiset tilanteet venytetään äärimmilleen ja painostava hitaus muuttaa nukkekodissaan asuvat ihmiset luontodokumentin kohteiksi tai von Wrightin linnuiksi. Jännitys tiivistyy, kuka on ensimmäinen, joka juhlissa tohtii kahvipöytään? Myötähäpeä on käsinkosketeltavaa, Jääkärinmarssi soi loputtoman luuppina.

Mutta tarkemmin katsottuna tavallisuus ei ehkä olekaan niin tavallista. On nainen, joka kaipaa suomalaisesta itsenäisyyspäivän hartaudesta Espanjaan riemukkaasti juhlimaan. Unelmissa onnen hetkestä nousee ensin nauru, sitten itku. Tuore vaimo näkee päiväunia sudenkasvoisesta miehestä, joka olisi aivan muuta kuin tavallinen puoliso.

Halusin ihan tavallisen perheen, sanoo äiti ja pukee pojalleen mekkoa. Tunteet ja halut ovat totisuuden alla piilossa ja purkautuvat vain yksin tanssiessa. Eläimet sulautuvat ihmisten joukkoon, mutta erilaisuus, erimaalaisuus on virhe, josta tulee rangaistus.

Vaikka syvää psykologiaa ei ole tarkoituskaan henkilöistä ammentaa, kuplii erityisesti Elina Knihtilän ja Laura Birnin lukuisten roolien pinnan alla elämää. Ylermi Rajamaan, Pyry Nikkilän ja Antti Heikkisen hahmot taas jäävät karikatyyrimäisemmiksi.

Esityksen tinkimätön estetiikka on paikoin työlästä ja tarkoituksellisen pitkäveteistä katsottavaa, mutta samalla hidastus paljastaa yllättävää kauneutta arkisissa hetkissä. Karua kauneutta korostavat myös Erno Aaltosen lumoavat valot. Milja Ahon lavastus ja Laura Haapakankaan puvustus ovat yhdessä ankeuden ylistyslaulu.

Vasta hautajaisissa tavalliselle ihmiselle kerrotaan, miten tärkeä hän muille olikaan. Ei kuollut sitä enää kuule. Tavallisuudelle voi hyväntahtoisesti naurahtaa, mutta vaivaamaan jää, onko tavallisuus todella näin surullista, näin täynnä häpeää ja tukahdutettuja tunteita? 

Vaikka toisaalta, kukapa haluaisi itsensä julistaa tavalliseksi näinä erikoisuutta ylistävinä aikoina?

*****
Q-teatteri: Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta
Kantaesitys 19.2.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 23.2.2016

Teatterista, rakkaudella

On hetkiä, jolloin miettii, olisiko elämä toisenlainen, jos olisi siinä yhdessä kohtaa valinnut toisin? Sitä pohtii myös Antti Tähtinen, entinen lapsinäyttelijä, nykyinen teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Koko ajan on tehtävä valintoja, eikä niiden vaikutuksia voi tietää etukäteen. Jos voisi kelata taaksepäin siihen yhteen merkitykselliseen hetkeen ja ratkaista sen toisin, olisiko kaikki mennyt paremmin? Ehkä ei, mutta sitäkään ei voi tietää.

On vaikea olla vetämättä ainakin joitakin yhtäläisyysmerkkejä Mahdolliset maailmat -näytelmän kirjoittaneen ja ohjanneen Paavo Westerbergin omaan henkilöhistoriaan. Televisiossa poika näyttelee koiran kanssa, kaupunginteatterissa harjoitellaan Galilein elämää, jota ohjaa eräs Ralf ja jossa näyttelee eräs Lasse, iltasatumies... Westerberg käyttää ehkä autobiografisia elementtejä, mutta tosi ja fiktio sulautuvat yhteen. 

Antti käy läpi niin keski-iän kriisiä kuin writer's blockiakin. Temaattisesti ollaan siis samoilla linjoilla kuin Kansallisteatterin toisessa päädyssä nähtävässä Olipa kerran minä -näytelmässä, jossa näytelmäkirjailija ei pysty kirjoittamaan enää ilman yleisöä ja päätyy lopulta käymään dialogia niin Jeesuksen kuin Anders Behring Breivikinkin kanssa.

Mutta siinä missä Heidi Junkkaalan ja Milja Sarkolan Olipa kerran minä käsittelee narsismia varsin pinnallisin keinoin, löytyy Mahdollisista maailmoista myös syvyyssuuntaa. Myös itse asiassa aivan konkreettisella tasolla: en ole aiemmin nähnyt Kansallisen suurta näyttämöä käytettävän tässä laajuudessaan.

Näyttämö on välillä auki peräseinään ja lavastevarastoon saakka, käytössä on takuulla jokainen nostin ja pyörö pyörön päällä. Kamerat tuovat näyttelijäntyön välillä kiinnostavasti lähikuvaan. Neljättä seinää haastetaan ja korkealta aitiosta soi harppu. Näyttämökuvat ovat komeita, mutta erityisesti toisessa näytöksessä niihin jäädään jo vähän turhan paljon heruttelemaan ja vastaanottopuolella iskee väsymys. 

Mutta ydin, tarina ja sitä elävät henkilöt ovat riittävän kiinnostavia, ettei pieni megalomania näyttämöllepanossa haittaa. Ja toki kaikki se suuruus rinnastuu Antti Tähtisen valtavaan egoon, joka näytelmän maailmaa hallitsee. Parisuhdeterapiassa Antilta kysytään "Menetkö sä kohti tuhoa?" "Ei, mä menen kohti ensi-iltaa", vastaa taiteilija, eikä edes ymmärrä, miten oudolta se saattaa tavallisen ihmisen korviin kuulostaa.

Antin tytär Anna rakentaa omaa näytelmäkirjailijan uraansa. Kotona ei ole ollut koskaan tilaa kuin isän tunteille, niinpä Anna käsittelee lapsuuden kokemuksiaan tunnustuksellisen näytelmän kautta. Entuudestaan haurasta isä-tytär-suhdetta se ei ainakaan helpota. Voivatko rakkaus taiteeseen ja rakkaus läheisiin elää rinnakkain, ilman että jompikumpi väistämättä kärsii? 

Näytelmä näyttää Antista kolme eri mahdollista versiota. On Eero Ahon järkälemäisellä intensiteetillä näyttelemä nykyhetken kriisipesäke, lapsinäyttelijäuraansa aloitteleva 12-vuotias Antti, jota Marja Salo tulkitsee niin herkästi, että kasvukivut tuntuvat katsojanakin. Ja sitten on muutaman kymmenen vuoden päästä metroasemalla istuva Esko Salmisen elämän mureaksi marinoima eläkeläinen.

Pia Anderssonin Anna sekä Kristiina Haltun esittämä vaimo Helena ovat vahvoja henkilöitä, jos kohta alati vihainen tytär hieman yksipuolisen ohjauksellisen käsittelyn saakin. Lukuisista sivuhenkilöistä mieleen jää Jukka-Pekka Palon Risto, josta tulee vanhempien avioeroa surevan lapsi-Antin elämään turvallinen ja tasavertainen aikuisystävä.

Olkoonkin Mahdolliset maailmat teoksena melkoinen massiivi, joka polleasti rinnastaa itseään niin Brechtiin kuin Strindbergiinkin. Samalla se on myös kiinnostava tutkielma toden ja kuvitellun paperinohuesta rajasta, jonka ytimessä on rakkaus teatteriin, niin välineenä kuin mahdollisten maailmojen paikkana.

*****
Suomen Kansallisteatteri: Mahdolliset maailmat
Ensi-ilta 17.2.2016

Ihmisyyden kintereillä

Franz Kafkan Muodonmuutoksen aloitus on yksi mieleenjääneimpiä: ”Kun Gregor Samsa heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta, hän huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.” Muodonmuutoksen voi lukea niin fantasiana kuin metaforanakin.

Carl Knifin ohjaus Svenska Teaternissa on tyylipuhdas suoritus. Fyysistä teatteria ja tanssia toisiinsa sulauttava esitys on ajaton, vaikka visuaalisesti viekin Kafkan omaan aikaan, 1900-luvun alkuun. Koska ruotsin ymmärtämiseni on paikoin puutteellista, arvostan sitä, ettei jokaista sanaa ole tarpeellistakaan poimia. Kirkkaasti ajateltu esitys puhuttelee kielipuoltakin.

Sen analysointi, minkä tähden Gregor muuttuu ja mitä muutos tarkoittaa, jää katsojalle. Sen sijaan Knif näyttää muutoksen vaikutuksen muihin, ennen kaikkea sisareen, Greteen. Tulkinnan keskiössä Patrick Henriksen Gregorina ja Misa Lommi Gretenä ovat tasavahvoja kumppaneita. Lommin ilmava tanssi ja Henriksenin riipaisevan hidas muuntuminen tuolin ranka suojakuorenaan koskettavat.

Gregorin sijasta groteskeja ovatkin hänen vanhempansa, Niklas Åkerfelt herra Samsana ja Simon Häger rouva Samsana. Painajaismaiseksi muuttuvien vanhempien rinnalla Gregor vaikuttaa viimeiseen saakka inhimillisemmältä.

Mutta silti Gregoria vaivaa ihmisyyden hupeneminen. Aiheuttaako sen vanhempien vihamielisyys? Onko Greten lempeys ainoa asia, mikä pitää Gregorin vielä kiinni ihmisessä sisällään? Inhimillisimmillään molemmat ovat aivan lopussa, toinen torjuttuna ja pois heitettynä, toinen tarkoituksellisen julmana.

En oikein saa otetta mustiin pukeutuneesta hahmosta (Anna Stenberg), joka ilmestyy aika ajoin kuvaan. Jos hahmon tarkoitus on olla allegoria jostakin, se jää minulle hämäräksi. Gregorin toiseus ja kohtalon väistämättömyys välittyvät vaikuttavasta esityksestä ilmankin.

Toinenkin inhimillisyyttä puntaroiva ja tanssia hyödyntävä esitys viikonloppuun mahtui, Juha Hurmeen ja Hanna Brotheruksen yhteisohjaus Töppöhörö. Kaikista mahdollisista ennakkoluuloista maailmankuvaansa ammentavan Vikin (Jarkko Lahti) maailma järkkyy, kun alennuspossun sijaan kassista paljastuu melkoinen deliriumnäky, venäläinen keiju (Alina Tomnikov). 

Odotukseni esityksen suhteen olivat ristiriitaiset, olin ehtinyt lukea jokusen toisistaan eriävän mielipiteen. Ajattelin silti, että Hurme on kuitenkin yksi kiinnostavimmista sivistyksen ja humanismin puolestapuhujista, ja jos kerran hänen monella tapaa kehittyneelle ajattelulleen annetaan käyttöön Kansallisteatterin suuri näyttämö, ei tulos voi ihan pettymys olla.

No jaa. Koin vahvasti, että nyt kyllä saarnataan kuorolle. En toki voi tietää muiden katsojien tuntoja, mutta olisin toivonut, että myös minulle, vihervasemmistolaiselle suvaitsevaiston edustajalle pidettäisiin edes vähän peiliä nenän edessä. Nyt tarjolla on hyvin kirkasotsainen pamfletti siitä, miten Vikinkin kaltaisesta kaikenvihaajasta saadaan yhteiskuntakelpoinen ymmärtäjä.

Vaikka niin Lahti kuin Tomnikov näyttelevät oikein mallikkaasti, ihan totta puhuen taisin saada kuitenkin enemmän irti Hurmeen käsiohjelmaan kirjoittamasta esseestä ihmisen ja kielen evoluutiosta.

*****
Svenska Teatern: Förvandlingen
Esitys 12.2.2016

Suomen Kansallisteatteri: Töppöhörö
Esitys 13.2.2016

Kuoleman vonkamiehet*

*Otsikon keksi tämänkertainen seuralaiseni, joka antoi luvan sen käyttämiseen.

Transilvanialaisessa kylässä kietoudutaan valkosipuliin. Professori Abronsius (Tuukka Leppänen) saapuu oppipoikansa Alfredin (Miiko Toiviainen) kanssa Chagalin (Kari Mattila) majataloon tarkoituksenaan löytää myyttisen kreivi von Krolockin (Jonas Saari) linna. Chagalin teini-ikäinen tytär Sarah (Anna Victoria Eriksson) on isänsä silmäterä. 

On heräävää seksuaalisuutta, kuolemankaipuuta ja... no, eipä sitten paljon juuri muuta. Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrientappajat perustuva musikaalikomedia Vampyyrien tanssi on niin hötöä, että on aika turhanpäiväistä koettaa kaivaa siitä jotakin sisältöä. 

Periaatteessa ei edes tarvitsisi, koska onhan Markku Nenosen ohjaama esitys pääasiassa vallan viihdyttävä. Naurattaa välillä ihan ääneenkin. Toimii parhaiten mennessään paikkapaikoin reilusti campiksi. Mutta koska tässä nyt kuitenkin pidetään kritiikkiblogia, niin here goes.

Vaikka sovituksissa on välillä oikeinkin tykki meininki, on musiikki täysin tyhjänpäiväistä, yksikään sävelmä ei enää seuraavana päivänä soi päässä, tarkoitushakuisesti teemaksi kierrätettyä musikaalin säveltäjä Jim Steinmanin hittiä Total Eclipse of the Heartia lukuunottamatta tietenkin. Sanoitukset ovat latteita ja käännös suomenkielen intonaatiota häiritsevästi ylenkatsovaa.

Peacockin näyttämö on teokselle pieni ja tekniikaltaan vaatimaton, joten roudaamista on varsinkin ensimmäisessä näytöksessä ihan hirveän paljon. Toinen näytös rauhoittuu, kun päästään kreivin linnaan. Kreivin bätmänsiivillä saapuminen on superkorni. Toisaalta esitys on tästä kaikenkattavasta korniudesta ja erityisen puujalkaisista vitseistään varsin tietoinen. 

Ensin ajattelin, että esitys kertoo vampyyrin masennuksesta, että miten surullista on, kun vähänkään johonkuhun kiintyy, niin aina sen vahingossa tulee tappaneeksi. Lopulta kuitenkin taidan päätyä siihen, että esitys kertoo ihan yksinkertaisesti miehen panetuksesta, käyttäen esimerkkeinä söpöä teinipoikaa, räiskyvää glamhomoa, likaista vanhaa miestä ja lopulta mieshahmoista kuolemaa. Mikäs siinä. Kuolema voittaa joka tapauksessa aina tavalla tai toisella.

Sukupuoliroolisto on keskiajalta, ja vaikka naisten anteliaissa kaula-aukoissa ei säästellä, ericnorthmaneita ei vastavuoroisesti ole tarjolla (käsiohjelma hieman yllättävästi ohittaa koko True Bloodin muuten runsaassa vampyyri-ilmiön esittelyssään). Toki musikaalikomediagenreen sopiikin paremmin Benny Hill -henkinen pikkutuhmuus kuin avoimen suora seksuaalisuus. 

Kun pääparin pelimerkit ovat osastoa "olen kiltti ja reipas poika" ja "ottaisinko tuon kiltin ja reippaan pojan, vaikka tuo kankea nahkahousumieskin kyllä kiehtoisi", niin onneksi sentään Erikssonilla ja Toiviaisella laulutaitoa piisaa runsaasti. 

Jonas Saaren kreivi on harmillisen vähäverinen [pun intended], hän kyllä laulaa mahtavasti, mutta on kaulasta alaspäin kokovartalokipsissä. Tönkkö patsastelu häiritsee enemmän ja enemmän, kun pitäisi jotenkin saada uskottavaksi, että Sarah näkee vampyyrissä fantasioidensa kohteen. Kireät nahkahousut eivät vaan riitä, sori. Olisi edes huumoria, mutta kun ei ole oikein sitäkään. Tanssin keinoin toteutetussa unijaksossa puolentusinaa Krolokia riepottaa tyttöä jo aika arvelluttavasti.

Pikkuruinen Sanna Majuri Chagalin ahdistelemana piika Magdana pesee kaikki! Hänestä irtoaa aivan järjetön lauluvoima. Mainiosti pärjää myös Samuel Harjanne Herbertinä, kreivin prameana poikana. Tuukka Leppäsen professori on hupaisa hahmo, mutta harmillisesti pikalauluissa jää teksti epäselväksi. Samaa vaivaa on myös ensemblebiiseissä.

En uskonut koskaan sanovani tätä, mutta pienempi ensemble voisi toimia paremmin. Nyt stagella on ruuhkaa ja koreografiat menevät sumppuun. Runsas puvustus ja maskeeraus eivät pääse kunnolla esiin, kun populaa vaan on niin valtavasti.

Vaikka HS:n arvio jo mainitsi sanaparin "puhutteleva aikalaiskommentti", itse koin huomattavana plussana, että esitys oli silkkaa eskapismia, häpeämätöntä viihdettä, joka ei edes yrittänyt olla enempää. 

Vampyyrien tanssi onkin oiva esimerkki siitä, miksi koen tähtien antamisen teatterikritiikin kohdalla hyvin vieraaksi. Voisin antaa tällekin teokselle joko viisi tai yhden tähden ihan vaan näkökulmaa vaihtaen. Keskiarvoon kolme tähteä arviota ei voisi pakottaa tekemättä väkivaltaa.

*****
Helsingin Kaupunginteatteri: Vampyyrien tanssi
Esitys 5.2.2016

Pakolainen ei ole aalto

"Harjoittelin kaiken näyttelemisen pois. Lopulta istuin tuolilla ja vain kerroin tarinan." Näin kertoo Asko Sarkola omasta tulkinnastaan Maanmittarin tarina -monologista Liisa Talvitien kirjoittamassa elämäkerrassa Asko Sarkola - naurun takana. Hyvin samaan tapaan on Sarkola nyt ohjannut Pekka Strangia.

Christer Liljelundin kirjoittama monologi perustuu Vietnamista venepakolaisena vuonna 1977 paenneen ja lopulta Suomeen ensimmäisten kiintiöpakolaisten joukossa tulleen Tran Minh Cahnin tarinaan. Maanmittarina työskennellyt mies määriteltiin Vietnamin sodan päätyttyä maanpetturiksi ja laitettiin uudelleenkoulutusleirille. Vaikka vapaus myöhemmin koittikin, pakottivat olosuhteet kuitenkin pakenemaan kiikkerällä veneellä kohti vapautta.

Pekka Strang todellakin istuu paikallaan koko vajaan tunnin kestoisen monologin, kädet sylissä, lähes ilmeettömänä. Tulkinta pakottaa katsojan keskittymään tekstiin. Mitä jos joutuisin itse tekemään tuollaisia ratkaisuja? Entä jos joutuisin itse kokemaan jotakin tuollaista?

Maanmittarin tarina on täynnä järkyttäviä käänteitä, joista järkyttävimmältä tuntuu se, että vain perheen vahvimmat, isä ja vanhimmat pojat pystyvät lähtemään. Äiti ja kaksi nuorinta lasta jäävät. Tuossa kohtaa antaa Strang rahtusen tunnetta tihkua esiin. 

En itse uppoa esitykseen aivan niin syvälle kuin seuralaiseni ja mietin, mistä se johtuu. Tuntuu, että Lilla Teaternin suhteessa katsomoon korkealla oleva näyttämö ja valot, jotka estävät näyttelijää ottamasta todellista katsekontaktia, toimivat minun kohdallani etäisyyttä rakentavana. Toisaalta asetelma myös suojelee katsojaa.

Tässä aggressiivisen tunnepuheen täyttämässä pakolaiskeskustelussa tai päivänä, jolloin tasavallan presidentti toteaa puheessaan kansainvälisten pakolaissäännösten jääneen jälkeen ajastaan, on hyvä pysähtyä ja muistaa, että pakolaiset eivät ole vyöry, aalto tai tulva. He ovat yksittäisiä ihmisiä, joista jokaisella on syynsä lähteä kotimaastaan kohti tuntematonta. Aivan kuten Tran Minh Cahnilla melkein neljäkymmentä vuotta sitten. 

Perheelle kävi sittemmin ihan hyvin.

*****
Lilla Teatern: Maanmittarin tarina
Esitys 3.2.2016

Demokratia for Dummies

Pellet ovat viime aikoina tuoneet yllättävää ja odottamatonta väriä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Niin kaduilla kuin teatterissakin.

Tykästyin aikanaan valtavasti RedNoseClubin Juoksuhaudantiehen. Konsepti, jossa kaksi klovnia esittää koko Kari Hotakaisen perhetragedian, selittäen samalla teosta ja harhautuen välillä hyvinkin kauas vain palatakseen taitavasti takaisin alkuteokseen, oli uutta ja raikasta. 

Nyt Red Nose Companyksi nimensä muuttanut teatteriklovneriaryhmä on tarttunut samalla metodilla varhaisempaan kotimaiseen klassikkoon, Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan. Esitystä katsomaan mennessäni olin hieman huolissani, uppoaako Miken (Tuukka Vasama) ja Zinin (Timo Ruuskanen) anarkistinen ote uudelleen, kun uutuudenviehätys on poissa.

Otso Kauton ohjaama esitys polveilee Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa, joihin Kainuun perukoilla asuvat korpiloukkolaiset valmistautuvat. Romppaset pitävät viisilapsista perhettään hädin tuskin hengissä vellidieetillä, joka klovnien mielestä maistuisi monelle nykyäänkin. Jatkuva puute, nuusa, vanhentaa ihmiset ennen aikojaan ja sosiaalidemokraateissa köyhälistö näkee kirkkaamman tulevaisuuden.

Tyhjät vaalilupaukset, vihapuhe, paljon löytävät klovnit yhtymäkohtia tähän päivään, vaikka tajuavat ja selittävätkin ne omalla tavallaan. Ilmari Kiannon omakin henkilöhistoria moniavioisuuksineen, häväistyskirjoineen ja maanpetturuuksineen saadaan läpikäytyä. 

Klovnien esittäminä eläviksi muuttuvat niin Kiannon ihmis- kuin eläinhahmotkin, kellotapulia ja nelisilmäistä ikkunaa myöten. Erityisen paljon minua huvittaa Miken tulkitsema psykoottinen poro.

Mutta ehkä odotukseni todella ovat liian korkealla, kun kokonaisuus tuntuu minusta jotenkin turhan turvalliselta, viittaukset ajankohtaiseen asenneympäristöön silloin tällöin jopa laskelmoiduilta.

Improvisaatioon pitkälti perustuva esitys on lopulta puolisen tuntia ennakkoon ilmoitettua pidempi, mutta oloni ei ole hengästynyt tarkkasilmäisestä tykityksestä, vaan hieman uupunut paikoin junnaavastakin rytmistä.

Toki esitys elää ja muuttuu yleisönsä myötä, ehkä tämänkertainen yleisö - joka on muuten lukiolaisia pullollaan - ei ottaudu klovnien mukaan niin helpolla. Toisaalta pari aikuisempaa hekottajaa saa näyttämöltä ihan hirveän paljon huomiota ja tekisi mieleni huikata, että no niin, jatkakaas nyt vaan.

Teatteriklovnerian ei ole tarkoitus olla vain hauskaa, traagisuus on yhtälailla jatkuvasti läsnä. Kaipaan kuitenkin enemmän juuri sitä synkempää puolta, terävämpää hammasta. Nyt esitys naurattaa, paljonkin, mutta se ei samalla tavalla jää mietityttämään kuin edeltäjänsä. Ehkä konseptia tuntemattomampi saa siitä eri tavalla irti.

Juoksuhaudantietä muistelen yhä lämmöllä, Punainen viiva taitaa kuitenkin jäädä vähän vähäisemmin kummittelemaan.

*****
Red Nose Company & Teatteri Quo Vadis: Punainen viiva
Esitys Teatteri Avoimissa Ovissa 29.1.2016

Hyvinvointiyhteiskunnan rampautuvilla raunioilla

Kari Hotakaisen samannimiseen romaaniin perustuva näytelmä Luonnon Laki alkaa Samuli Putron Elämä on juhla -kappaleella. On totta, että arkisten inhimillisyyksien oivaltajina ja tiiviin lauseen mestareina Putro ja Hotakainen ovat saman koulukunnan miehiä.

Sami Keski-Vähälän dramatisoima ja Milko Lehdon ohjaama esitys kertoo pienyrittäjä Rautalasta, entisestä veronkiertäjästä, joka löytää itsensä verovarojen loppukäyttäjän asemasta, liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneena kuntoutusosastolta, jossa potilaat täytyy kuvitella ihmisiksi.

Eloonjääneestä leikataan ehyttä, mutta ympäriltä byrokratian kasvoton Leikkaaja typistää pikkuhiljaa rampautuvaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Yksi kerrallaan hoitajat katoavat eikä katosta tippuvalle vedelle riitä ämpäreitä. Kovin avuton on ihminen kohtalonsa edessä, kun kipeimmät leikkaukset tehdään jossakin kaukana.

Pertti Sveholmin rouheasti esittämän, eikä ollenkaan niin mukavan päähenkilön tie kohti kuntoutumista on pitkä ja kivinen. Henkilökunnan kantava voima on laarin pohjalta viimeisiä voimavarojaan kaapiva kuntoutusosaston hoitaja Laura (Ursula Salo). Yllättävän kauan hänkin kestää päivä päivältä kurjistuvampaa työelämää, mutta lopulta murtumispiste tulee vastaan äkillisesti ja rajusti.

Näiden kahden ympärillä muut ihmiset eivät oikein saa luonteita. Se on sovituksen ongelma, henkilöiden syventämiseen ei riitä tilaa lääkehuuruisten hallusinaatioiden ja rönsyilevien sivujuonten välissä.

Vuoroaan vaihtava kertojan rooli lienee luotu, jotta Hotakaisen tuhti kerronta saisi tilaa. Proosa onkin vaikuttavaa, mutta ratkaisu ei toimi draaman työkaluna. Irralliseksi jäävät musiikkinumerot pidentävät turhaan muutenkin pitkää esitystä ja jälkipuolella toiminta jämähtää pohjustamattomien roolihenkilöiden monologeihin.

Puutteistaan huolimatta Luonnon laki on kipeän humoristinen ja pelottavan tarkka ajankuva, joka jättää ilkeän olon. Toisten on lähdettävä, jotta uusille saadaan tilaa, tämä on se lopullinen luonnon laki. Kaikkialla väijyy viikatemies, jotkut saavat pikavoiton, jolla viivästyttää omaa vuoroaan, mutta lähtö on lopulta edessä jokaisella.

*****
Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Ensi-ilta Pengerkadun näyttämöllä 27.1.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 29.1.2016

Tuonelan joutsen lipuu keskeneräisillä vesillä

Harvoin tulee samasta esityksestä mieleen sanapari lyyrinen ja korni, mutta niin vain tuollaiset nousevat katsoessani suomalaisen nykysirkukseen ja fyysiseen teatteriin erikoistuneen WHS:n ja korealaisen nykytanssiryhmä Sungsoo Ahn Pick-up Groupin Swan of Tuonela -esitystä.

Sibeliuksen juhlavuoden ohjelmistossa kantaesitetty teos ottaa aiheensa eli Lemminkäisen tarinan ja Tuonelan joutsenen hyvin rennosti ja vapaasti käsittelyynsä. Joutsenen niskat vedetään näyttävästi nurin heti alkupuolella, joten selvää on, ettei kuvia ole tultu kumartelemaan.

Olen koko ajan kahden vaiheilla siitä, mitä mieltä esityksestä olen. Se alkaa vaikuttavasti painovoimaa uhmaten. Sungsoo Ahnin koreografioima liike kiertyy tanssijoiden kehosta ja viskoo ulottuvat raajat mittaansa pidemmälle. 

Lemminkäisen surma on sekä tanssillisesti että visuaalisesti kiinnostava kohtaus joidenkin muiden jäädessä dramaturgisesti heppoisiksi "numeroiksi". Noora Jupin akrobatia toimii paitsi yksin, myös uppoaa kokonaisuuteen. 

Esityksen ohjannut Ville Walo heiluu itse tarkoituksellisen pateettisena seremoniamestarina, jonka esinemanipulaatiot joutsenen irtokaulan kanssa pääasiassa pitkästyttävät minua. Walon kehonhallinta on niin paljon kankeampaa hiippailua tanssijoihin verrattuna, että väkisinkin hänen läsnäoloonsa kiinnittyy valtavasti joko tahallista tai tahatonta huumoria.

Mutta toisaalta, miten tosissaan nyt ylipäätään pitäisi ottaa pitsipöksyissä, polvisukissa ja joutsen persvaossa heiluva henkilö. Välillä huomaan nauravani ihan yksin, mutta en tiedä naurattaako joutsenkaulan fallinen väärinkäyttö minua idean nerokkuuden vai korniuden vuoksi.

Loppujen lopuksi minulle kiinnostavinta esityksessä on preparoitua pianoa soittavan Hauschkan, sellisti Markus Hohtin ja perkussionisti Samuli Kosmisen Sibeliusta vapaalla kädellä sovittava ja siitä ammentava musiikki. Shamanistinen paukutus ja sellon syvä valitus käyvät ytimeen.

Kaikenkaikkiaan esitys jää kuitenkin kovin epätasaiseksi ja dramaturgisesti keskeneräiseksi. Hienoja hetkiä, mutta paljon kill your darlings -kamaakin.

*****
WHS & Sungsoo Ahn Pick-up Group: Swan of Tuonela
Vierailuesitys Espoon Kaupunginteatterissa 22.1.2016

Voiko syyllisyyden vain haudata ja unohtaa?

Itävallasta tulee mieleen The Sound of Music, Conchita Wurst ja Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertti Radetzky-marsseineen. Mutta toisaalta myös Jörg Haider, Natascha Kampusch ja Josef Friztl. Itävaltalaisia olivat niin Mozart, Freud kuin Hitlerkin. 

Aivan Itävallan ja Unkarin rajalla sijaitsevassa Rechnitzissä tapahtui toisen maailmansodan viime metreillä, keväällä 1945 hirvittävä juutalaisten joukkomurha. Paronittaren juhlien huipentumaksi nousi mahdollisuus ampua elävään maaliin, syyllisiä ei koskaan saatu vastaamaan teoistaan. Elfriede Jelinekin näytelmä Rechnitz (Tuhon enkeli) pohtii tapauksen pohjalta syyllisyyttä, vaikenemista ja vastuuta.

En tunne Jelinekiä Pianonopettaja-elokuvaa syvällisemmin, ennakko-oletukseni on monikerroksisuus, mutta myös vaikeatulkintaisuus. Rechnitz (Tuhon Enkeli) väistää Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjauksessa turhan painon ja vaikka esitys ei ole vaivaton ottaa vastaan, se antaa katsojan assosiaatioille tilaa. 

Tai näin ainakin minulle käy, en edes pysty seuraamaan esseemäistä ja väitteiltään runsasta tekstiä yhtäjaksoisesti, kun lause sieltä toinen täältä herättää jonkun oman mielleyhtymäni, joka johdattaa johonkin uuteen vain palatakseen hetken päästä näyttämölle. En ota tästä paineita, kaikkea ei ehkä ole edes olennaista ottaa haltuun. Tästä huolimatta esitys tarttuu minuun, pistää miettimään ja hätkäyttääkin välillä.

Esiintyjät - Tanjalotta Räikkä, Anna Lipponen, Elisa Salo, Jarkko Mandelin ja Hannes Mikkelsson - uppoutuvat Jelinekin tajunnanvirtaan tarjoten sen sen kummemmin kuorruttamatta, mutta harkiten eteenpäin. Ajoittain tuntuu kuin teksti muuttuisi musiikiksi.

Esityksen huumori on sarkastista, mustaa ja puistattavaa. Näyttämö on täynnä visuaalista kerrostumaa, joka hivelee silmää. Jarkko Mandelinin anteeksipyytelemättömän eroottiset koreografiat sekä Janne Hastin musiikki tuovat ruman ja inhottavan maailman keskelle odottamatonta kauneutta.

Syylliset hautaavat lopulta itse itsensä. "Eivät kaikki voi olla uhreja, jonkun on myös oltava tekijä", todetaan. Ei jokaisen taideteoksen kuulukaan tuottaa hyvää oloa, joskus on annettava myös pahuuden vaikuttaa.

*****
Jalostamo-kollektiivi: Rechnitz (Tuhon Enkeli)
Esitys Kiasma-teatterissa 17.1.2016

Moniääniset monologit jäävät rampin taakse

Viikonloppuun osui vahingossa kaksi rakenteellisesti samankaltaista, jos kohta muuten täysin erilaista esitystä. Sekä Sad Songs from the Heart of Europe että Das Ria ovat naisen esittämiä moniroolisia monologeja, joissa näyttelijä pääsee näyttämään taitonsa.

KokoTeatterissa vieraileva Sad Songs from the Heart of Europe, on Kristian Smedsin Dostojevski-sovitus. Rikos ja Rangaistus tulkitaan siinä Sonjan näkökulmasta, tapahtumapaikka ja aika on jossakin nyky-( ja ehkä tulevankin) Euroopan hämärillä kujilla.

Jari Juutisen ohjaus pelaa mm. objektien inhimillistämisellä, hieman samaan tapaan kuin Tuomo Rämön ja Markus Järvenpään Rikos ja rangaistus -esityskin. Huomaan, että minun on vaikea olla vertaamatta esityksiä toisiinsa, mutta se lienee toisaalta väistämätöntä. Sääli Sad Songs... -esitykselle, että Rämön ja Järvenpään versio on yksi parhaista, joita olen koskaan nähnyt.

Liisa Sofia Pöntisen rouheasti tulkitsemina elävät kasvot saavat sekä puliukoksi taantunut, syvästi inhimillinen Marmeladov kuin huumekauppaa käyvän Aljona Ivanovnan hengiltä hakkaava Raskolnikovkin. Raskolnikovista ei inhimillisyyttä tihku, hän on yli-ihmisharhassaan piehtaroiva pukari. Kaikkein vähiten esityksessä avautuu itse Sonja, hurskas huora, jonka puhe on ylevöitettyä ja katse kohti kaukaisuutta. 

Jollain tavalla esitys jää harmittamaan minua. Siinä on paljon hyvää ja esimerkiksi sen tapa osallistaa katsojat on lempeä ja ymmärtävä. Kuitenkin se jättää minut ilman tunnetta, kuin katsoisin teknistä, toki taitavaa, mutta kuitenkin teknistä suoritetta.

Vähän samaa vaivaa on Teatteri Jurkassa nähtävässä Das Riassa. Olin itseasiassa katsomassa sitä jo toista kertaa, sillä vetämäni #kotikriitikot-kurssi jatkuu toisella painoksella ja halusin saada esityksestä tuoreemman muiston. Syyskaudella esityksestä jäi kirjoittamatta, useammastakin syystä.

Minna Koskelan käsikirjoittama ja ohjaama monologi viittaa jo nimessään siihen, että on aivan sama, mikä tarina näyttämölle on laitettu, tärkeintä esityksessä on Ria Kataja. Ja melkoista hötöä esityksen juoni onkin, leffakuvauksia tarkastellaan nuoren harjoittelijan Allin näkökulmasta, vastassaan mm. kansainvälistä uraa tehnyt grand old lady Ritva ja pelimies-Kari-Sakari. 

Ihan pelkkä hahmoille perustuva sketsikimara ei ole käsikirjoittajalle riittänyt, mukaan on virkattu traaginen salaisuus, jota väläytellään sopivissa väleissä. Se vain tuntuu aika päälleliimatulta ja "kaikki olikin vain unta" -tyyppinen loppuratkaisu, no, sekin harmittaa heppoisuudellaan.

Ria Katajan työtä on sen sijaan ilo katsoa. Nuoresta epävarmasta tytöstä elämää suuremmaksi diivaksi ja mystiseksi miessankariksi suvereenisti vaihtava Kataja taitaa niin humoristiset kuin herkemmätkin vireet. Käsikirjoituksen puutteet lässäyttävät kuitenkin esityksen, joka tuntuu alle 1,5-tunnin mittaansa pidemmältä.

*****
sadsongscomplex:fi: Sad Songs from the Heart of Europe
Vierailuesitys KokoTeatterissa 15.1.2016

Teatteri Jurkka: Das Ria
Esitys 16.1.2016

Ps. Das Ria on materiaalina Teatteri Jurkassa vetämälläni #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssilla. Sekä minun että opiskelijoiden mielipiteet ovat omia.

Läski on poliittista

Tammikuussa lehdet ja muu media pursuavat uutta, kevyempää elämää. Joulukiloja karistetaan talkoilla, jotta ollaan kesällä bikinikunnossa. Kesän jälkeen karistetaan sitten ne kesäkilot, että ollaan, öö, joulukunnossa? Naiset (varmasti monet miehetkin) käyttävät valtavasti energiaa kehonsa kokoluokan muuttamiseen. Mihin kaikkeen muuhun sitä voisikaan käyttää?

En tunne montaakaan naista, itseni mukaanlukien, joka ei ainakin jossain elämänvaiheessaan olisi tuskaillut painonsa kanssa, pitänyt itseään lihavana (usein täysin fiktiivisistä syistä) tai tehnyt syömisestä jollain tavalla ongelmaa.

Siksi onkin oikein sopivaa, että päivänä, jona silmiini osuvat laihdutusaiheiden rinnalla otsikot "Lasi viiniä vastaa tunnin kuntosalitreeniä" ja "Kulttuurin harrastaminen on yhtä tehokasta kuin liikunta" ja jona julistan sosiaalisessa mediassa pidättäytyväni kaikista sokerittomista tai tipattomista tammikuista ja panostavani sen sijaan teatteriin ja väliaikaviiniin, ohjelmassa on vuoden ensimmäinen esitys Läski, alaotsikoltaan rasvainen monologi lihavuudesta.

Raisa Omaheimon kirjoittama ja esittämä sekä Elina Kilkun dramatisoima ja ohjaama esitys on tunnustuksellinen, traaginen, kipeän hauska ja syvälle sydämeen sattuva. Rouheaa esitystä on välillä vaikea katsoa, kun esiintyjä on läsnä niin kokonaisvaltaisesti omana itsenään. 

Omaheimo tuo lihavan ihmisen kokemukset esiin paitsi itkettävän suoraan ja omakohtaisesti, myös härskin huumorin kautta, mutta naurusta huolimatta ne tuntuvat ihan kamalalta. Läskille saa kuka vaan huudella mitä tahansa. Läski määrittyy vain läskiytensä kautta. Läski on elokuvien ällöttävä pahis tai hassu sivuhenkilö. Läski ei mahdu lentokoneen penkkiin eikä rakkauden kohteeksi. Läskin lääkäri pistää vaivan kuin vaivan ylipainon syyksi. Ja televisiossa läski laihduttaa julkisesti, ettei kumppani jättäisi. 

Läski on feministinen esitys - ja kysymys, kuten esityksessä siteerattu Susie Orbach toteaa. Yksi syistä, miksi keho on niin helppo nähdä vääränlaisena, on kapitalismi, joka tuotteita ja hyödykkeitä myydäkseen niin meille jatkuvasti kertoo. Iso takapuoli kun on hyväksyttävä vain, jos siihen yhdistyvä muu keho on todella laiha (paitsi tietenkin rinnat saa ja pitää olla terhakkaat, läskiset roikkuvat tissit eivät kuitenkaan kelpaa). 

Esitys toisaalta pistää vihaksi, mutta toisaalta antaa valtavasti voimaa. Jospa itsekin lähtisin uuteen vuoteen isolla elämänmuutoksella. Tavaksi muuttuneen, mutta tarpeettoman laihduttamisen sijaan voisin aloittaa sanomalla peilikuvalleni vain kauniita asioita.

*****
Teatteri Takomo: Läski - rasvainen monologi lihavuudesta
Ensi-ilta 8.1.2016

Summa summarum 2015

Vuonna 2015 tuli katsottua ihan kauhean paljon kaikkea. Esityksiä kertyi yhteensä 163, joista 77 teatteriksi, 56 tanssiksi ja 19 sirkukseksi määriteltävää. Puhtaasti esitystaiteeksi voisi laskea 7 esitystä, mutta raja sen ja muiden lajien välillä on usein aika vaikea vetää ja erityisesti tanssiesitysten kohdalla toisen ruksin voisi laittaa juuri esitystaide-sarakkeeseen (Kyllä. Minulla on excel-taulukko.) Melkein puolet esityksistä tuli katsottua jollakin vuoden 15 festivaalista. Lähes kaikesta näkemästäni kirjoitin jotakin blogiinkin.

Ensimmäiset sata esitystä näin jo ennen juhannusta. Tällainen tahti oli mahdollista ainoastaan siksi, että alkuvuoden olin vailla päivätöitä, niinpä esityksissä oli aikaa käydä ja niistä kirjoittaa lähes rajattomasti. Kevätkaudella piti vielä junantuomana ottaa kiinni Helsingin tarjonnasta, joten ensi-iltojen lisäksi kalenterissa oli paljon myös jo aikaisemmin ohjelmistoon tullutta.

Heinäkuun lomailin paria kesäteatteriesitystä lukuunottamatta, elokuussa olikin sitten hillitön festivaaliputki, kun peräkkäin ja päällekäin osuivat URB, Teatterikesä, Circus Ruska Festival, Stage sekä Lòkal ja RDF Reykjavikissa. Elokuussa esityksiä tuli nähtyä lähes kolmekymmentä, usein monta päivässä. 

Syyskaudella päivätöiden ja opiskelujen uudelleen aloittaminen kutisti vapaa-aikaa normaali-ihmisen tasolle, joten katsomistahtikin hidastui. Syksyllä jätin myös herkemmin kirjoittamatta, jos tekstiä ei alkanut irrota, enkä kokenut tarvetta puristaa väkisin sisältöä blogiin. Kun tulihan sitä puristamattakin.

Näin erityisesti alkuvuonna valtavasti tanssia, mutta aika vähän sellaisia esityksiä, jotka olisivat minua ihan hirveästi innostaneet. Jo syyskaudella vähensin tanssista kirjoittamista, enkä varmaankaan tule sitä ihan äkkiä lisäämään. Pääsarkani kun on nykyään nykytanssiryhmän toiminnanjohtajana, saa vapaa-ajalla tanssista kirjoittaminen jäädä työ- ja mentaalihygienisistä syistä ainakin toistaiseksi vähemmälle. Toki kirjoitan, jos joku esitys sitä erityisesti vaatii.

Tanssiesityksistä mieleen jäivät kiinnostavina erityisesti Tero Saarisen Morphed ja Teatteri Jurkan ja Radio Helsingin Taideakatemia, ensin radiosta ja sitten livenä. 

Sirkustakin tuli katsottua poikkeuksellisen paljon ja kirjoitin mm. Sylvi-lehteen artikkelin Cirko-festivaalin nais- ja mieskuvista. Sirkusesitysten kiinnostavimmat tänä vuonna olivat minulle Ilona Jäntin soolot Namesake ja Gangewifre (em. Sylvi-jutun lopussa).

Teatterikriitikkohan minä kuitenkin pohjimmiltani olen ja sitä laatua oli kaikesta nähdystä melkein puolet. Kolusin Helsingin teattereita systemaattisesti, mutta muuallakin tuli käytyä. Pääasiassa näin paljon hyvää, vain muutama esitys oli ihan täydellinen pettymys. Joistakin toisaalta piti jo listaa läpikäydessäni oikein erityisesti muistella, että mikäs tämä olikaan. 

Valtavasta laarista jäävät myöhemmin lämmöllä muisteltavaksi ainakin Pohjalla, Jotain toista, Oikeusjuttu, I Hired a Contract Killer, Minun Palestiinani, Keuhkot ja Tabu. (Lukiessa voi muuten pelata myös aika hyvin kriitikon maneerit -bingoa! Kerää koko sarja!)

Huh.

Melkoista ylensyöntiä koko vuosi 2015, mutta kyllä kannatti!

Äiti ja tytär loputtomassa limbossa

Äiti ja tytär pakenevat jotakin tuntematonta uhkaa, ehkä maailmanloppua ja päätyvät puimaan suhdettaan vessanpöntön äärellä. Siinäpä tiivistetysti Liisa Mustosen kirjoittaman ja ohjaaman Äidin pikku perkeleen lähtökohta. 

Äiti-tytär-suhde lienee yhä yksi taiteen ja teatterin arkkimotiiveista, mutta mitään erityisen omaperäistä sanottavaa ei esityksellä tätä ulkoista asetelmaa lukuunottamatta oikeastaan ole.

Näytelmässä vuorottelevat vessassa kuin kiirastulessa kuiskaten käydyt pohdinnat sekä kipeät kohtaukset menneisyydestä. Äiti manipuloi, tytär kapinoi. 

Näetkö sä mut, kysyy tytär. Etkö voisi vihata vähän vähemmän, olisi helpompaa, kysyy puolestaan äiti. Symbolista äidinmurhaa tehdään milloin milläkin miimisellä aseella. 

Tellervo Syrjäkarin tyylikkään mustavalkoharmaa lavastus ja pukusuunnittelu, Luca Sirviön raaka valosuunnittelu ja Maura Korhosen yllätyksellinen äänisuunnittelu tukevat Mustosen ohjausta, jota Tarja Heinula ja Elina Hietala toteuttavat millintarkoin leikkauksin.

Pieteetillä rakennetusta esityksestä jää kuitenkin vahvasti sormiharjoitelman, etydin maku. Kokonaisuus on viilattu viimeisen päälle esteettisesti, mutta sisällön kustannuksella. 

Tunnin mittaisena näyttämönovellina ja tragikoomisena suupalana Äidin pikku perkele vielä toimiikin, pidempää tai syvempää tarkastelua se ei ehkä kestäisi.

*****

Teatteri Takomo: Äidin pikku perkele
Esitys 12.12.2015

Ylevä ja ällöttävä lyövät sovussa kättä

"Jumankauta!!! Onko nämä hullut vielä hengissä?!? PAKKO TULLA KATSOON. Onko sarjalippuja?" Kommentti on White Nights -esityksen Facebook-tapahtuman seinältä. Kieltämättä assosioin Race Horse Companyyn itsekin aikamoisen rämäpäisyyden. 

Ryhmän läpimurtoteos Petit Mal vuodelta 2010 osui itselläni juuri siihen saumaan, jossa nykysirkus alkoi ylipäätään muuttua minulle näkyväksi. Ai näinkin voi tehdä? 

Viime kesänä Circus Ruska Festivalilla nähty Motosikai oli puoli tuntia silkkaa äijäilyä, pakettiauton katolta ja katolle pomppimista, seteleiden niittaamista kaverin nahkaan. Mitä nyt kolmekymppiset klopit yleensä tekee. 

White Nights -esitystä varten Suvilahden Kattilahalliin on rakennettu rento lounge, jossa tarjolla on helposti vastaanotettava kabereekimara niin sirkusta kuin sideshowtakin. Ja hodareita - illan alaotsikkona on "Blood, cirkus and junk food". 

Jos juontajana toimii newyorkilainen burleski-MC Bastard Keith ja illan bändi on nimeltään Magnificient Fuckers, niin ihan kauhean totisella asenteella ei kannata olla liikkeellä katsomossakaan. Mutta kuten Bastard Keith toteaa, illan aikana vaihdellaan suvereenisti välillä disgusting - sublime, ällöttävä ja ylevä lyövät kättä. 

Juontojen aiheet pyörivät tukevasti navan alla ja Bastard Keithin yleisön kanssa ronskisti pelaava stand-up toimii loistavasti. (Heppu on muuten kotipuolessaan myös virallinen vihkijä. Niissä häissä voisin minäkin viihtyä.)

Ällöttävästä osastosta vastaavat Princess Tweedle Needle ja Pain Solutionin Håvve Fjell, jotka roikottavat kaikenlaisia asioita erilaisista ruumiinosista sekä leikkivät tulella ja terävillä asioilla. Ihan kammottavaksi ei onneksi mennä, illan tunnelma pysyy kepeällä pikkujoulutasolla. Hyvä niin. 

Sirkuspuoli vakuuttaa odotusten mukaisesti taidollaan, jos kohta jokainen numero ei dramaturgisesti ihan loppuun asti kannakaan. 

Illan avaava Wheel of Death on vaikuttava kapistus ja toimii numerona todella hyvin. Painovoiman ja tasapainon sekä vaaran kanssa pelaaminen riittää ja lopputulos on paitsi sykettä nostattavaa myös kaunista katsottavaa. 

Rauli Kososen trampoliininumero on dramaturgisessa yksinkertaisuudessaan ihastuttava oodi ihmiskehon mahdollisuuksille. Rauhallinen voice-over toistosta ja kehon automaatiosta yhdistettynä hypnoottiseen liikkeeseen pitää otteessaan.

Nathalie Goodin nuoranumero alkaa perinteisesti (ja myönnän odottelevani jo seuraavaa), mutta sitten tanssijan keho kieltäytyykin yhtäkkiä yhteistyöstä ja putoamisen pelko tuo kiinnostavaa yllättävyyttä.

Rony Hämäläisen cyr-numero on teknisesti taitavaa, mutta ei toimi minulle dramaturgisesti. Ylimielinen yleisösuhde kääntyy itseään vastaan, kun sitä ei viedä riittävän röyhkeäksi. 

Kalle Lehdon jongleeraus jää tässä kokonaisuudessa aika mitäänsanomattomaksi. En toisaalta ole montaa jonkkanumeroa nähnyt, joka saisi minussa väristyksiä aikaan muutenkaan, laji on turhan sisäänpäinkääntynyttä minun makuuni.  

Esiintyjistä Bastard Keithin lisäksi minut hurmaa Odilon Pindat, jota lennätetään pitkin poikin jos jonkinlaisilla lingoilla. Pindatin (Pindat'n?) pikkuinen supersankarihahmo on niin ihastuttavan itseriittoinen ja boylesque, että kaverin paiskomista erilaisilla virityksillä kohti kattoa voisi katsoa pidempäänkin.

Race Horse Companyn White Nights -kokonaisuus tarjoaa siis vähän jokaiselle jotakin ja yhdistää ehdottoman taitavuuden tukevasti poskeen sijoitettuun kieleen. Mikäs sen sopivampaa piristystä pimeään vuodenaikaan?

*****

Race Horse Company: White Nights
Esitys Suvilahden Kattilahallissa 5.12.2015

Sydän kiveä, häkki päässä

Kansallisteatterin  Kiertuenäyttämön Vapauden kauhu -näytelmää on rakennettu vapautuvia vankeja tukevien toimijoiden kanssa järjestettyjen työpajojen myötä. Esityksen lisäksi puolitoistavuotisen projektin tuloksena on syntynyt vankilataustaisten Porttiteatteri, jonka kahdeksan jäsentä nähdään näyttämöllä kolmen Kansallisteatterin näyttelijän kanssa.

Laitosteatterin (ja nyt en viittaa niihin isoihin teatteritehtaisiin vaan teatteriin, joka viedään laitoksiin ihmisten luokse) asiantuntija Jussi Lehtosen ideoima ja ohjaama sekä Asta Honkamaan käsikirjoittama näytelmä kertoo episodimaisesti vankilasta vapautumisesta, siitä, millaiseksi vapaus käsitteenä muuttuu, kun se on otettu pois ja miten pelottavaa tavalliseen maailmaan astuminen vankilavuosien jälkeen voi olla. 

Vangilla häkki siirtyy pään sisään, vankilassa pitkään istuva laitostuu. Vaatii voimia ja rohkeutta irrottautua entisestä elämästä, rikoksista ja päihteistä, joihin on helppoa ja turvallista tarttua heti ulos päästyä.

Porttiteatterin näyttelijät, Pia Vallenius ja Kari Wiippola etunenässä, tuovat näyttämölle rosoisen elämänsä. Tuntuu epäreilulta verrata heitä ammattinäyttelijöihin, epäreilulta nimenomaan jälkimmäisiä kohtaan. Ajatus siitä, että näyttelijä on itse kokenut, jos nyt ei juuri sitä tarinaa, jota näyttämöllä kertoo, niin ainakin jotakin samansuuntaista, luo ihan toisenlaista uskottavuutta. 

Valleniuksen päihteetön elämä vapaudessa on kestänyt jo jokusen vuoden, Wiippola kiirehtii esityksen jälkeen vielä takaisin Suomenlinnan avovankilaan. Kansallisteatterin puolelta mukana olevien Jani Karvisen, Ilja Peltosen ja Taisto Reimaluodon tarinat vankien sekä omien ennakkoluulojen ja pelkojen kohtaamisesta koskettavat ja tuovat näkökulmaa. 

Tunteita puhuttelevat tarinat yksilöistä saavat rinnalleen runsaasti tutkimustietoa, mutta myös kiven sisässä edelleen istuvien elinkautisvankien ajatuksia vapaudesta. Yksi häpeää omia tekojaan, toinen kertoo, ettei vapauden menetys vankilassa miltään tunnu, vaan vasta ulkopuolella käynnin jälkeen tuomion kunnolla tajuaa. Vapaudesta on vaikea puhua, kun ei siitä jossain kaukana tulevaisuudessa oikein saa otettakaan. 

Yksityiskohdat avaavat silmiä ja omatkin ennakkoluuloni tulevat ravistelluiksi. Pysäyttää, kun kolmoismurhasta elinkautista istuva Eikka Lehtosaari kertoo videolla käyttäneensä ensin aamuisin koirat parin tunnin lenkillä ja sitten vasta "lähteneensä rosvohommiin".

Esitys on lyijynraskaasta aiheestaan huolimatta ilmava ja rento. Humoristisuus pitää katsomiskokemuksen inhimillisenä, niin ettei synkkiin tarinoihin pääse sukeltamaan tunnemielessä liian syvälle. 

Anna Sinkkosen pukusuunnittelu ja lavastus tuovat mukaan aimo annoksen leikkisyyttä. Kiasma-teatterin näyttämö ja katsomo ovat vaihtaneet paikkaa ja betoniportailla kasvaa vihreää. Yksiväriset vankiunivormut muuttuvat vähä vähältä kotikutoisiksi supersankariasuiksi. 

Kotimatkalla mietin kävellessäni Sörnäisten vankilan ohitse, että siellä melkein naapurissa, talossa, jonka pihavalot ovat yötä päivää päällä, elää ei vain vankeja, vaan ihmisiä, joista jokaisella olisi tarinansa kerrottavanaan. Ja niinkuin videolla haastateltu elinkautisvanki toteaa: Toki rikoksesta pitää rangaista, mutta ei se mitään auta, jos ei samalla tueta.

*****

Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö, Kiasma-teatteri & Porttiteatteri: Vapauden kauhu
Esitys Kiasma-teatterissa 2.12.2015

Aika on keijujen käsissä

Marraskuu on ollut päätyörintamalla sen verran hektistä, että vaikka tässäkin kuussa on tullut nähtyä erinäisiä teatteri- ja tanssiesityksiä, ei aivoista ole oikein löytynyt lokeroa, minkä turvin näkemästään olisi voinut kirjoittaa. En ole oikein innostunut mistään nähdystä, eikä silloin sisäistä pakkoa kirjoittamiseenkaan synny. Olen odotellut sitä ihan rauhassa. Näitä kuoppia tulee ja aina ne johonkin loppuvat.

Kirjoitustulpan auki plopsahtamiseen tarvittiin tällä kertaa lempeää lasten tanssiteatteria, Helsinki Dance Companyn Keijukaisneuvos Koo. 

Keijukaisneuvos Koo (koreografi Jyrki Karttunen) tutkii työkseen keijuja ja muita henkiolentoja. Keijut ovat erityisen hyviä esimerkkejä ajan käsitettä demonstroimaan, sillä jokainen viikonpäiväkin on itseasiassa keiju, kukin vähän erilainen kuten edustamansa päivät. 

Karttusen satumaailma on ihanan söpö ja tarjoaa oivalluksia ajasta ja suhteesta siihen myös aikuiselle katsojalle. Ihan jokaista keijua en kotiin vie, mutta muutama selvästi pyrkii mukaan. 

On Tiistai (Mikko Paloniemi) ja Torstai (Eero Vesterinen), joiden sisällä asuvat kiukkuiset pikku-ukot tekevät päivistäkin hieman tikkuisia. Kun Koo esitelmöi, kuinka Tiistain levottomuus johtuu juuri noista sisäisistä pikku-ukoista, jotka asettavat hänelle niin korkeita vaatimuksia, että on vaikea olla, pääsee minulta ja (aikuis)toveriltani sen verran kovaääninen tunnistamisnauru, että kolme riviä vakavia lapsia kääntyy katsomaan. 

Tunnistamista tapahtuu omassakin aikaperspektiivissäni: kuulin aivan selvästi itseni 4-vuotiaana jossain päin katsomoa huutamassa tuohtuneena: "Ei nyt ole Sunnuntai!"

Kepein askelin hypähtelevässä Paloniemessä näen samaa humoristista ja poksahtelevaa herkkyyttä kuin Karttusen Keiju-koreografiassa vuodelta 2002 (jonka näin siis nimenomaan Paloniemen esittämänä kolme vuotta sitten). 

Tumnusmaisen Vesterisen voimakkaan akrobaattinen rakkaustanssi - kun se kiukku-ukkeli on hetkeksi pistetty jäähylle - on kiintoisa koreografinen poikkeus muuten varsin ilmavassa keijustossa. Ei sillä, että Karttusen intertekstuaalinen liikekieli (no keksi itse parempi ilmaisu!) nytkään olisi jämähtänyt johonkin tiettyyn genreen, luettavissa on vaikka mitä musikaalistepistä lähtien.

Joka välissä näyttämölle änkeävä linssilude-Lauantai (Kaisa Niemi) on myös ääreishellyttävä klovnimaisine murahduksineen. Olen jälleen kovasti viehättynyt illuusioista, jotka tehdään ihan näkösällä, mutta jotka silti aiheuttavat välillä lumoutunutta huokailua. Niin vahva on suggestion voima, jonka toimivuuden tai toimimattomuuden aistii heti lapsiyleisön kanssa.

Keijukaisneuvos Koo muistuttaa, että minä päivänä vain voi sataa tai voi rakastua. Se on kovin lohdullinen ajatus. Ja vaikka viikko lähtisikin käyntiin vähän nilkuttaen, niin ei se ihan huono voi olla, jos sen aloittaa rokokooleninkiin, korkeaan peruukkiin ja partaan sonnustautunut viehko ja hienostuneen queer Maanantai (Pietari Kärki).

*****

Helsinki Dance Company: Keijukaisneuvos Koo
Esitys Stoassa 28.11.2015

Kaikki magia on mustaa

Kävipä kerran vuosia sitten niin, että olin mennyt mielenhäiriössä lupautumaan tuntiopettajaksi yliopiston näytelmäkirjallisuuskurssille ja tankkasin melkein itku kurkussa tapaamista edellisenä iltana Goethen Faustia (ja vain ensimmäistä osaa), kun ei se ollutkaan ihan semmoinen tunnissa parissa läpiluettava ja siltä pohjalta pohjustettava plari. Opeta siinä, kun et itsekään pääse kärryille.

Toisen kerran törmäsin Faustiin, jonka oli ohjannut liettualainen mestari Eimuntas Nekrosius. Nelituntinen, silkkaa vertauskuvaa täynnä oleva komea suuren näyttämön teos esitettiin tietenkin liettuaksi, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Tekstitys oli Otto Mannisen pohjalta, eli sitäkään ei ymmärtänyt, vaikka se oli suomea. Ihan mahdottoman hienolta näytti, mutta tunnustan. Nukahdin kalkkiviivoilla.

Vaikka näin olin hävinnyt taiston Faustille jo kahdesti, suuntasin kuitenkin rohkeasti katseeni päin kolmatta Faustiani. Käsissään ohjaaja Laura Jäntillä on Teatteri Jurkan pikkuruinen näyttämö, kolme näyttelijää ja kollaasi kaikenlaisesta Faust-materiaalista. On Goethea, Mannia, Marlowea, Bulgakoviakin. Faustin tarinaa kuljetaan rinta rinnan Aristoteleen ja vähän Antonin Artaudinkin kanssa. 

Tapani Kalliomäen Faust on tiedemiehen sijasta näyttelijä, joka saa 24 vuodeksi kaikki Tiina Weckströmin esittämän Saatanan keinot käyttöönsä. Kunniaa ja mainetta sataa, vain todellinen rakkaus elolliseen on kaupassa kielletty. Katkerimmin sen saa tuta Pia Anderssonin Gretchen, joka Faustin taikapiirissä tuhoutuu.

Jäntti on tiivistänyt eepoksen tiukaksi kaksituntiseksi, ja silti se on valtavan runsas. Vaikka tällaisesta lähdemateriaali- ja keinoröykkiöön hyppäämisestä voisi olla sotkuiset seuraukset, tuntuu Jäntin tulkinta kuitenkin koherentilta omassa näkemyksessään. Aristoteletta seuraamalla se pysyy hyppysissä.

Esitys on paitsi rakenteeltaan ja lainauksiltaan metateatteria, se myös käyttää viehättävällä tavalla vanhoja trikkejä. Yksinkertaisten temppujen tarkoitus ei ole tuottaa spektaakkelimaista vaikutusta vaan toimia jonkun suuremman asian merkkeinä.  

Paperi leimahtaa vain sekunnin, mutta sen symbolimerkitys on suuri. Tsup. Sinne suhahti sielu. Juuri tähän magiikkaan koko homma, siis teatteri, perustuu. Siihen, että yhdessä sovitusti uskotaan, että se, mitä näemme, edustaa jotakin todellista.

Kalliomäen ilmaisu on Jurkkaan valtavaa, varsinkin kun näyttämötilaa on kerroksittaisilla esiripuilla pienennetty vain murenaan entisestään. Ilmaisun kaliiberi tulee kuitenkin perustelluksi. Faust tahtoo kaiken, korkeimmat huiput ja syvimmät syöverit ihmismielestä, jota näyttämöllä välittää.

Anderssonin Gretchen on kuin mekaaninen nukke, joka on saanut hitusen sielua sisäänsä, eikä oikein osaa sen kanssa olla. Valtavan pidäkkeisen ulkokuoren alla kuohuu suuret tunteet, jotka tihkuvat kiinnostavasti silmäkulmista. Gretchen on kuitenkin ihmisen sijasta symboli hänkin, vailla minkäänlaista luonnetta. Siksi hänen kohtalonsakaan ei kosketa. 

Weckström on juuri niin saatanallinen saatana, kuin odottaa sopii. Hassua kyllä se, että odotus niin täysin täyttyy, tuottaa lievää pettymystä. Aivan järjetön ajatuskulku, jossa aivo nyrjähtää. Odottaa jotakin todella hyvää, jota saa, joten pettyy. En oikein osaa selittää, mistä kuitenkin tulee tunne, että Mefistofeleen roolin ratkaisu on liian helppo. Pirun inhimillinen hetki aivan lopussa antaa kaiken kuitenkin anteeksi.

Kaiken kaikkiaan Jäntin Faust on esitys, joka tarjoaa valtavasti tarttumakohtia ja kestäisi ehkä toisenkin katsomisen, jolloin sen tasoista saisi enemmän irti. Nyt runollista tekstiä joutuu kuulijana haromaan sieltä täältä, eikä kaikesta aivan saa otetta. Missään nimessä se ei kuitenkaan toista aikaisempien kohtaamisten traumoja. 

*****

Teatteri Jurkka: Faust - Mefistofeleen maaginen teatteri
Ennakkonäytös 28.10.2015

Ps. Olen muuten jälleen mennyt - mielenhäiriössä - lupautumaan opettajaksi.  Teatteri Jurkassa pyörii parhaillaan vetämäni #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssi. Kurssilaisten kritiikkejä Faustista voi lukea tuolta Jurkan sivulta.

Balettia ja työväenluokan solidaarisuutta (sekä pyhä pallo)

Näin Billy Elliot -musikaalin pari vuotta sitten Lontoossa. Esitys katkesi kahdesti teknisistä syistä, mutta olihan se nyt komealla koneistolla tehty taitava esitys. Elokuvahan on henkilökohtaista all time favourite -osastoa. HKT:n versiota katsomaan mennessä jännitti siis aika paljon. Ihan turhaan.

Vierastin ensimmäistä kertaa musikaalia katsoessani Elton Johnin musiikkia, kun leffassa soiva Mark Bolan tuntui jotenkin niin paljon oikeammalta. Monet kappaleista tuntuivat kovin laskelmoiduilta.

Helsingissä musiikki kolisee minuun kuitenkin paljon paremmin ja tällaista viisikuisena ensimmäiselle vappumarssilleen osallistunutta värisyttävät erityisesti yhteiskunnalliset kappaleet The Stars Look Down ja Solidarity, joka on myös mielestäni yksi nerokkaimmin kirjoitetuista musikaalinumeroista: lakkolevien kaivostyöläisten ja thatcherilaisten poliisivoimien välinen väkivalta rinnastuu enkelimäisiin ballerinatyttöihin. Numero on samaan aikaan ihan käsittämättömän absurdi ja koskettava.

Toki Pavlovin koira turskii vuolaasti menemään siellä sun täällä muutenkin, mutta jotenkin tuo kaivosmiesten keskinäinen solidaarisuus osuu tässä poliittisessa ilmastossa kipeämmin kuin äidittömän pojan nousu työväenluokasta kuninkaalliseen balettiin. 

Amos Brotherus vetää roolinsa Billynä mallikkaasti, vaikka tanssillisesti ehkä kaipaisin hieman lisää energiaa. Michael taas on ehkä näytelmän haastavin roolitettava, mutta oikein mainiosti onnistuu myös Kasperi Virta. 

Helena Haarasen tanssiopettaja rouva Wilkinson on taitavasti rakennettu, rouhean pinnan alla kohisee vahvaa tunnetta. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka stage on täynnä naisia, äitejä, mummeja ja tyttöjä, niin äijien ehdoillahan tämä musikaali kuitenkin jyrää, Bechdel-testiä on turha koettaa saada läpi.

Ohjaaja-koreografi Markku Nenonen käyttää Peacockin näyttämöä hienosti, ja muutama valtavan komea kuva pysäyttää. Kaivostyöläisten pettymys ja toisaalta maailma, jonka Billy lopulta jättää taakseen, piirtyy huikean kauniina ja surullisena näkynä miesten laskeutuessa kaivokseen. Ai että.

Eipä ollenkaan tarvitse Helsingissä hävetä. Vaikka laulu- ja tanssitaidollisesti ei ihan Lontoon tasolla ollakaan (onpa siellä vähän enemmän jengiäkin, joista helmet poimia), niin kyllä Billy Elliot on oikein toimiva paketti. 

Olen aina karsastanut tähtien antamista taidetta arvioidessa, mutta musikaaleille voisi kehittää sellaisen nessu-järjestelmän. Että montako paperinenäliinaa kriitikolla katsomossa kuluu. (Vastaus: monta).

Oma emotionaalinen nestehukkani taisikin viedä suurimman terän toisesta päivän esityksestä, norjalaisen Jo Strømgren Kompanin A Dance Tribute to the Art of Football -teoksesta. Vuodesta 1997 esitetty äijäily uponnee toki paremmin jollekulle, jonka jalkapallon katsominen ei rajoitu muutaman vuoden välein tapahtuvaan satunnaisen MM-ottelun puolella silmällä televisiosta seuraamiseen.

Toki neljän tanssijan jalkapallosta inspiroitunut liike on kiinnostavaa ja hyvin taitavaa ja tunnistan sieltä minäkin erilaisia pelaajamaneereja ja peliliikkeitä. Kentälle tuntuu valuvan aggressiota myös aika paljon katsomosta. Nonsense-kielet liikkuvat pitkin eurooppalaisia stadioneja.

Loppupuolella vähän innostunkin raamatullisessa sävyssä jalkapallon pyhyyttä korostaviin kuvaelmiin, ja alunperin neljälle miehelle tehtyyn koreografiaan mukaan tullut naistanssija tuo oman jännitteensä. Kokonaisuutena en vain kuitenkaan pääse pintaa syvemmälle. Ikävä tuuri palloilijoilla, että balettipoika osui ensin.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Billy Elliot

Esitys Peacockissa 24.10.2015

Jo Strømgren Kompani: A Dance Tribute to the Art of Football

Esitys Aleksanterin Teatterissa 24.10.2015