Helsingin Juhlaviikot 2019: Atlas, The Green ja Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen

Tänä vuonna poimin Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmasta nykysirkusta.

Ilmatila-ryhmän Atlas on koko perheen ilma-akrobatiaesitys. Ilona Jäntin esityksistä olen pitänyt aina, viimeksi näin Aino Vennan kanssa yhteistyössä tehdyn Aramid-esityksen kauppakeskus REDIn Bryga-puistokannella.

Jäntti on vähäeleinen esiintyjä, jota on kuitenkin pakko jäädä suu ammollaan tuijottamaan. Hänen roolinsa ei ole supertaipuisa sirkusprinsessa, vaan hyvin samastuttava, jossain määrin sisäänpäinkääntynytkin ja syvästi inhimillinen. Renkaassa voi roikkua myös rumasti ja köysiin romahtaa.

Tuula Jekerin projisoinnit luovat näyttämölle piirrettyjä maailmoja, joissa perspektiivit muuttuvat herkullisesti. Naivistiset eläimet hurmaavat ja tarkasti ajoitettu projisointi elää esiintyjän kanssa. Avaruudesta sukelletaan meren syvyyksiin, jossa Jäntti roikkuu köysissä kuin norppa verkossa. Assosiaatio on karu, mutta esitys on muuten kovin lempeä.


Kalle Nion The Green ei oikein saa minua mukaansa ja oloni on välillä hieman samanlainen kuin yhdellä aivan liian nuorella katsojalla, joka huokailee äänekkäästi. On esityksessä toki hetkensä, erityisesti minua viihdyttävät projisointien ja valojen avulla tehdyt illuusiot, joissa esiintyjän keho tuntuu muuttuvan digitaaliseksi animaatioksi.

Mutta sitten taas jotkut pitkät pätkät pitkästyttävät, videomäpätty verho tempoilee loputtomiin todellisissa ja virtuaalisissa käsissä. Siinä missä Jäntin vähäeleisyys on kiehtovaa, Nion ilmeettömyys pitää käsivarren mitan päässä.


Sivuhenkilöt-ryhmän Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen on teatteria ja nykysirkusta yhdistävä esitys, jossa ihmiset ovat tukevasti epämukavuusalueillaan. Tai ihmiset ja ihmiset, lintuina nämä toimiston arkkityypit meille esittäytyvä ja kuorivat esiin ihmisyytensä vasta pikkuhiljaa.

Eira Virekosken käsikirjoittamassa ja Alma Lehmuskallion ohjaamassa esityksessä on konttorin jännitteet pingollaan joka suuntaan. Erilaisia huoneentaulumukeja tuottavassa firmassa ei ole ihan niin autuaat tunnelmat. Yksi on burnoutin partaalla, toinen piiloutuu paperikasoihin, kolmas pätee aina kun voi ja pomo koettaa piilotella omaa heikkoa itsetuntoaan. Kaikkien konseptit menevät sekaisin, kun it-tuki saapuu sekoittamaan arkea.

Kohtaamiset toimistossa ovat kipeän hilpeitä. Kun sisäiset solmut näkyvät ulos asti kehossa, on kipupisteet pakko käsitellä, vaikka miten epäsopivissa tilanteissa. Esitys on hirmuisen tarkkanäköinen ja samalla armollinen. Kun lopussa tulee elämän tarkoituskin todettua ääneen, itkettää.

*****

Ilmatila: Atlas
Esitys Stoassa 25.8.2019

Kalle Nio: The Green
Esitys Cirkossa 27.8.2019

Sivuhenkilöt: Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen
Esitys Cirkossa 28.8.2019

Broadwayta ja burleskia

Kävin New Yorkissa! Reissun toteutumista edesauttoi Suomen arvostelijain liitolta saatu matka-apuraha. Lopullinen esityssaldo oli viisi, joista kahteen ostin liput etukäteen täysihintaisina, loput paikan päältä päiväkohtaisen tarjonnan mukaan. 

Musikaalipainotuksella mentiin, mutta sekaan mahtui myös yksi puhenäytelmä ja burleskia. Onneksi matkakumppanilla on avoin mieli, joten ohjelmasta ei tarvinnut juuri neuvotella. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin mieluusti käynyt enemmän myös Broadwayn ulkopuolella, mutta se jääköön toiseen kertaan. Kovin kriittisellä katseella en esityksiä katsonut, lomalla kun oltiin. Toki visiitti oli ammatillisestikin kiinnostava, mutta kriitikkopipoa en päästänyt kovin kiristämään.

Avenue Q on pyörinyt New Yorkissa jo vuodesta 2003, ensin off-Broadwaylla, pian ensi-iltansa jälkeen Broadwaylle siirtyen ja nyt vuodesta 2009 jälleen off-Broadwaylla. Sesame Street -hahmoista inspiroitunut nukketeatterimusikaali aikuisille on tietenkin juuri sellaista kamaa, joka minuun iskee. 

Vaikka esitys onkin pian 15-vuotias, ei se vaikuta laisinkaan vanhentuneelta. Toki osa vitseistä meni ulkopaikkakuntalaiselta ohi ja välillä tekstin ymmärtämisessäkin oli haasteita, mutta aikuistumis- ja itsensä löytämistarina on universaali aihe ("What Do You Do with a B.A. in English? / It Sucks to Be Me", "Purpose"). Esitys sivaltelee ronskin humoristisesti myös rasismia ("Everyone's a Little Bit Racist"), seksuaalisuutta ("If You Were Gay", "Internet is for Porn") ja löytyypä maailmantuskalle mittakaavakin ("For Now"). Hilpeä musiikki jää soimaan päähän.

Avenue Q:n korttelissa asuu suloisesti rinnakkain niin ihmisiä kuin hirviöitäkin, joita esittävät sekä ihmis- että nukkenäyttelijät. En voi olla arvostamatta esiintyjien monipuolista osaamista, laulut soivat hienosti, vaikka hahmoilla on mitä mielikuvituksellisimpia ääniä. 

The Book of Mormonin näkeminen on ollut pitkäaikainen unelmani! Neljä vuotta sitten Lontoossa paikallisen metrolehden kannet huusivat ennakkonäytösten ekstaattisia katsojakokemuksia. Silloin harmitti, että aikataulu ei mahdollistanut sivuhyppäystä. Tämä olikin ensimmäinen esitys, jonka ehdottomasti halusin nähdä New Yorkissa. Broadwayn ensi-ilta oli 2011.

Käsikirjoitus on South Parkista tuttujen Trey Parkerin ja Matt Stonen, sävellys on (myös Avenue Q:n musiikin takana olevan) Robert Lopezin. Sisältö on viiltävän hauskaa, korvamatoja on enemmän kuin laki sallii. Pelkäsin etukäteen ihan hirveästi, että kaiken odotuksen jälkeen petyn. En pettynyt!

Kaksi mormonia lähtee lähetystyöhön Ugandaan, jossa paikallisia ei hirveästi kiinnostaa uusi usko, kun arkea ahdistaa niin aids kuin tyttöjen ympärileikkausta vaativa sotaherrakin. Elder Pricella (ihanan ärsyttävä Nic Rouleau) on ylikorostunut ego ja haave olla maailman paras mormoni, Elder Cunningham (lutuinen Brian Sears) taas ei ole ihan jaksanut keskittyä oppitunneilla. Kumpikin kokee Ugandassa omanlaisensa uskonkriisin.

Jälleen tuntuu ihan turhalta mainita, miten hyvin kaikki laulavat ja tanssivat. Pääparin lisäksi kovaäänistä hihkumista ainakin omalta kohdaltani saivat aikaan myös mm. tukevasti kaapissa olevaa Elder McKinleyä esittävä Stephen Ashfield ja paratiisimaisesta Sal Tlay Ka Sitista haaveilevaa Nabulungia esittävä Nikki Renée Daniels.

Chicago on myös yksi suosikkimusikaaleistani. Alunperin sitä esitettiin Broadwaylla 1975-77 ja nykyinen esityskausi on kestänyt vuodesta 1996. Kaksi kelpoa kotimaista versiotakin olen tästä nähnyt (ja toki elokuvan). Nyt nähty versio on korostetun konserttimainen, näyttämöllä suurimman tilan vie - oikeutetusti - bändi ja ensemble vaihtaa rooleja hyvin vähillä ulkoisilla merkeillä. Puvustus on muutenkin varsin niukkaa ja korostetun eroottista. Mikäs siinä, intohimorikoksistahan tässä lauletaan.

Lehdistön rakastamina murhaajina Roxie Hartina ja Velma Kellynä ovat rooleissa jo aiemminkin useita kertoja esiintyneet Charlotte d'Ambroise ja Leigh Zimmerman, heidän tähtiasianajanaan Billy Flynnina pikaisen julkkisvierailun musikaalissa tekee Todrick Hall, erittäin mainioita kaikki. Esityksestä jäi olo, että on ollut mukana oikein rattoisissa jazzbileissä. 

M. Butterfly oli toinen esityksistä, johon ostin liput etukäteen.  Musikaalien lisäksi pistin reissun tavoitteeksi nähdä vähintään yhden kuuluisan, mieluiten tv:stä tai elokuvista tutun näyttelijän. Arpa osui tähän, Rene Gallimardin roolissa nähdään Clive Owen. David Henry Hwangin kirjoittama näytelmä on minulle ennalta tuttu (myös elokuva), joten arvelin, että ei se ihan huono voi olla, vaikka olikin tietty riski ostaa liput jo ennen ensi-iltaa.

Ei esitys nyt varsinainen pettymys ollutkaan. Arviot, joita lueskelin vasta esityksen jälkeen, ovat kyllä varsin erimielisiä, mutta parhaimmillaankin nihkeitä. Sekä Owen että Song Lilinginä Broadway-debyyttinsä tekevä Jin Ha näyttelevät kyllä hyvin (tosin Ha ei ulkonäkönsä ja äänensä perusteella mene yhtä helposti naisesta kuin ehkä pitäisi), mutta kolmen hurmioituneen musikaaliorgian jälkeen esitys oli väistämättä hieman laimea kokemus.

Broadwaylla kahdettakymmenettä vuottaan pyörivän Lion Kingin sekä epäonnistuneen Spiderman-musikaalin tehneen Julie Taymorin ohjaus on mielestäni vähän yksioikoinen ja näyttämölliset ratkaisut, kuten loputtomasti heiluvat ja paikkaa vaihtavat paneelit, käyvät pidemmän päälle tylsiksi. 

Hwang on kirjoittanut tekstin osittain uusiksi, eikä esitys enää pelaa sukupuolen arvuuttamisella, mikä mielestäni on vähän sääli. Toki salaisuutta ei ole nettiaikana mahdollista enää samalla tavalla ylläpitää kuin ensi-illan aikaan 1988, jolloin BD Wong esiintyi pelkillä etunimen kirjaimilla. Mutta kun Song Liling paljastaa itsensä fyysisesti vasta, kun paljastus on kaikkia teknisiä yksityiskohtia myöten tehty oikeussalissa, tuntuu alastomuus turhalta kikalta. (Muistan iäti sen järkyttyneen huudahduksen, jonka kuulin HKT:n katsomossa, kun T. Reinikka vaihtoi vaatteita yleisön edessä. Ainakin jotakuta fuulattiin loppuun saakka.)

Viimeisenä iltana suuntasimme vielä Lower East Sidelle The Slipper Roomiin, jossa ohjelmassa oli Boys' Night: An All-Male Cirquelesque Revue!, joka olikin reissulle miltei täydellinen lopetus: ilma-akrobatiaa, boylesqueta ja drag-queen-stand-upia. 

Summa summarum: reissu oli oikein onnistunut ja pääosin kaikki nähty oli hyvää. Vaikka ulkoasultaan arvokkaita, newyorkilaiset teatterit ovat rentoja paikkoja, joissa voi nauttia viiniä kannellisesta muovituopista. 

Teatteriliput ovat suolaisia hinnoiltaan, enkä raaskinutkaan ostaa ennakkoon kuin kahteen esitykseen. Saman päivän näytöksiin lippuja saa kuitenkin puoleen hintaan, jos ei ole niin väliksi, että mitä menee katsomaan, mutta ovat ne silti kotimaan kalleimpia lippuja hinnakkaampia. Mutta kun ei tuolla nyt ihan myötäänsä tule rampattua, niin mieluustihan sen hinnan maksaa. Ja osaapa entistä enemmän arvostaa kotimaista kulttuurin tukea, ilman sitä hinnat olisivat meilläkin yhtä tapissa.

Seuraavalla kerralla sitten enemmän syrjähyppyjä ja sivuaskeleita kauemmas Times Squaresta!

Konttorissa rytisee edelleen

Kävin 3,5 vuotta sitten Edinburgh Fringessä katsomassa silloisen Neander Theaterin, sittemmin The Kristján Ingimarsson Companyksi nimensä muuttaneen ryhmän esityksen BLAM! Kolmannen päivän kolmantena esityksenä, kahden sirkusesityksen jälkeenkin se toimi hienosti. Jos kiinnostaa, mitä siitä silloin kirjoitin, klikkaa tänne.

Esitys on kiertänyt maailmaa Fringestä lähtien, Suomessakin se on nähty jo pari vuotta sitten Teatterikesässä. En silloin mennyt, mutta nyt kun esitys vierailee Aleksanterin Teatterissa Cirkon tuottamana, arvelin, että voisihan tuon katsoa uudelleen. 

Minulla on ristiriitainen asenne esitysten uudelleen katsomiseen. Oikein kovasti kolahtanutta en uskalla mennä katsomaan, kun pelottaa, että se ei toisella kerralla tunnukaan yhtä hyvältä. Toisaalta joskus esityksen uudelleen katsominen avaakin sitä ihan uudella tavalla.

Tässä nyt ei ollut niin hirveän suurta pelkoa, että kallisarvoinen tunnemuisto romuttuisi, kyseessä on kuitenkin fyysistä komediaa, akrobatiaa ja stunt-temppuja yhdistävä äijäräiskintä, konttorirottien toimintafantasia. Lähinnä mietin, että kun temppujen yllätysmomentti puuttuu, imaiseeko esitys silti mukaansa.

Kyllä ja ei. Uudelleen katsoessa esityksen dramaturgiset ongelmat nousivat esiin. Edellisellä kerralla ei ehtinyt nauraa yhtä temppua loppuun, kun seuraava jo iski. Tiivistämisen ja leikkaamisenkin varaa olisi, eikä esitys oikein meinaa millään loppua. Edellisessä näytöksessä yksi esiintyjistä sai päähänsä sellaisen vekin, että esitys piti keskeyttää. HS:n mukaan se ei haitannut.

Mutta kyllä se myös edelleen nauratti, jos kohta ei ihan yhtä hysteerisesti. Tällä kertaa poimin enemmän pieniä yksityiskohtia, taustalla olevien hahmojen reaktioita ja leffabongailin antaumuksella. Toisaalta överiäijäily alkoi myös vähän kyllästyttää.

Vaikka ei harmitakaan, että kävin katsomassa esityksen uudestaan, niin ehkä kuitenkin olisin voinut pitää ihan vain sen ensimmäisen muiston, jossa nauru ei meinannut loppua koko aikana.

*****

The Kristján Ingimarsson Company: BLAM!

Esitys Aleksanterin Teatterissa 20.1.2017

Vuoden 2016 nostot

Näin eilen 89. ja varsin todennäköisesti viimeisen esityksen tältä vuodelta. Tarkoitus oli nähdä enemmänkin, mutta koko syksyn kestänyt sairastelu aiheutti sen, että jouduin siirtelemään ja perumaan monta kiinnostavaakin esitystä. 

Loppusyksystä iski myös kirjoitusväsymys. Tuntui pöljältä puristaa väkisin kokonaista blogausta, jos esityksestä ei ollut oikein muuta sanottavaa, kuin että Jukka Puotilan Kaarlo Bergbom on Canth-näytelmän ainoa koskettava henkilö tai että Sanna-Kaisa Palon cameo Allt som sägs -esityksessä on riipaiseva. Noin. Sainpa nämä nyt kuitenkin sydämeltäni.

Teatteria oli valtaosa katsotuista, joten listaakin se luonnollisesti dominoi. Tanssista kirjoitan edelleen vain harvakseltaan, vaikka sitäkin toki tulee ihan päätöidenkin puolesta katsottua. Tänä vuonna olen muuten huomanut, että nykysirkus kolisee aiempaa enemmän.

Tässä parisenkymmentä esitystä, jotka tältä vuodelta ansaitsevat mielestäni syystä tai toisesta tulla vielä erikseen mainituiksi.

Läski
Förvandlingen
Tavallisuuden aave
Romeo & Julia
Sånger vid randen av ett grått hav
Frida
Smoke and Mirrors
Yablochkov Candle
PLAY RAPE
Nälänhätä
Remote Helsinki
Everything by My Side
Bonnie & Clyde
Sinuus
Farmi
Meidän luokka
Noitavaino
Vaimoni, Casanova
All genius all idiot
FAIL
Sotilaspoika

Nyt loma.

Pinnan alle ja kohti kipua

Siinä missä H.C. Andersenin Pieni merenneito rakastuu ihmiseen, kohdistuu Salla Hakanpään ilma-akrobatia- ja sukellussoolossa Dive naisen rakkaus katkarapuun. No, ihmisvartaloiseen, mutta äyriäiseen kuitenkin.

Valkoisessa hääpuvussa rakkaudesta ranskaksi laulava nainen etsiytyy köyden avulla vedenalaiseen maailmaan, mutta vasta siellä itsensä (ja punaisen mekon myötä naiseutensa) löydettyään irtoaa vastakaikua armaaltakin. 

Tämä siis draamaorientoituneen katsojan banaalihko tulkinta hieman naiivista narratiivista. Esityksen on ohjannut nykysirkuksen ja fyysisen teatterin WHS-ryhmän Ville Walo.

Mutta ei se tarina niin tähdellinen tässä esityksessä olekaan, vaan vedenpinnan yllä ja alla tapahtuva liike. Vaikka tiedän entuudestaan, että Hakanpää on paitsi ilma-akrobaatti, myös vapaasukeltaja, tuntuvat hetket pinnan alla ikuisuuksilta. Kamera välittää altaan pohjalla tapahtuvan valkokankaalle. 

Kaksi erilaista elementtiä kohtaavat, niin myös kaksi täysin erilaista tapaa käyttää kehoa. Vertikaaliköysi vaatii lihastyötä, kun taas pinnan alla olennaisinta on kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa ja happea. Köydessä painovoima vetää alas, veden alla keho pyrkii pintaan.

Esityksen viipyilevä tunnelma ja lempeä huumori viehättävät minua aika lailla. Jere Mönkkösen valojen ja Anne Jämsän lavastuksen myötä jopa ankea uimahalli muuttuu maagiseksi.

Toinen viikonlopun nykysirkusesitys on kaikkea muuta kuin lempeä. Svalbard Companyn All Genius All Idiot on huikean taitava teos, jota en kuitenkaan ihan heti välittäisi nähdä uudelleen, sen verran kivuliaan häiritsevä se on.

Monenlainen taito - sirkus, tanssi ja musiikki - puetaan rumaan ja järjettömään asuun. Akrobatia kohtaa aggression, ihminen eläimellisyyden. 

Santiago Ruiz Albalate heittää hölmistynyt ilme kasvoillaan häkellyttävän kiinalainen tolppa -numeron, pöksyt takaperin pöljäilevä Tom Brandt tekee saman vertikaaliköydellä. John Simon Wiborn paiskoo itseään kanveesiin ja seisoo päällään, kuin henki olisi siitä kiinni.

Esityksen keskiöön nousee kerubikasvoinen Benjamin Smith, joka paitsi osallistuu banquine-ryhmäakrobatiaan, laulaa ja soittaa läpi esityksen muiden liittyessä ajoittain joukkoon. Hirvensarvissaan, hillittömissä platform-koroissaan ja verkkosukkahousuissaan hän on trans-queer-drag-pin up suoraan painajaisista.

Tunnelma on ahdistava, väkivaltainen ja seksuaalisesti alistava, eikä kakkosrivissäkään istuessa ole turvallinen olo. Tekijöiden taito on viedä tilanteet juuri sille rajalle, että kohta käy huonosti, mutta ei sen pidemmälle. 

Cirkon What the Circ? -minifestivaalilla esitetyt Dive ja All Genius All Idiot ovat hienoja esimerkkejä siitä, miten nykysirkus vähät välittää genrerajoista.

*****

Salla Hakanpää: Dive

Esitys Kallion Urheilutalon uimahallissa 18.11.2016

Svalbard Company: All Genius All Idiot

Esitys Cirko - Uuden sirkuksen keskuksessa 19.11.2016

Lumoava laulun ja ilma-akrobatian liitto

Yablochkov Candle on varhainen sähkölamppu, jonka kaksi vastusta ja niiden välissä oleva välittäjäaine kuluvat loppuun lampun palaessa.

Ilona Jäntin ja Aino Vennan samanniminen teos on juuri sitä. Se palaa kirkkaasti kestonsa ajan ja haipuu lopulta muistoksi. Klubikonsertin ja ilma-akrobatiaesityksen yhdistelmä toimii häkellyttävän hyvin.

Tunnelmallisissa yökerhovaloissa nähdään kaksi hieman toisiaan muistuttavaa naista, kuin saman henkilön kaksi puolta. Venna on sensuellisti yleisölle flirttaava laulaja, jonka jazzia, chansonia ja americanaa persoonallisesti fuusioivat laulut kertovat hulluista, mutta valloittavista naisista. Jäntti muuntaa sfinksimäisin kasvoin nuo tarinat kehollisiksi. Kokonaisuuden täydentää Erik Michelsenin kontrabasso.

Olen kuunnellut Vennaa levyltä, mutta en ole oikein saanut otetta dramaattisista kappaleista, vaikka hänen äänensä onkin tenhoava. Nyt ymmärrän, että Venna on ehdottomasti parhaimmillaan yleisön edessä.

Jäntin ilma-akrobatia on hallittua putoamista. Kiivettävänä on rengas, erilaisia köysiä ja lamppuja. Toistuvasti ote lipeää, kiipeäjä retkahtaa roikkumaan. Vaikka keho tempoo väliin ahdistuneestikin, on mukana myös vienoa huumoria. 

Salaperäisesti hymyilevä Venna lauluineen ja voimakkaana esteen kuin esteen lopulta ylittävä Jäntti luovat kuvan naisesta (tai naisista), joka ei ole helppo tapaus. Hän on mustasukkainen ja vaativa, mutta kesyttäjälleen unelma. Tai painajainen.

Raukeaa, savuista, vaarallista. Yablochkov Candle on lumoava yöperhonen.

*****
Ilona Jäntti & Aino Venna: Yablochkov Candle
Esitys Cirko-festivaalilla 13.5.2016

Veljekset tasapainoa hakemassa

Luis ja Pedro Sartori do Vale ovat veljeksiä, molemmilla oma sirkustaiteilijan uransa. Teoksessa Dois he yhdistävät voimansa ja tutkivat mitäpä muutakaan kuin veljeyttä. Sirkus yhdistyy yllättävän luontevasti jousiammuntaan.

Esiintyjien näyttämöoleminen on arkisen hyväntuulista. Veljekset kisaavat vähän kaikesta, siitäkin kumman merkistä leipä nousee paahtimesta. Kuin ihmeen kaupalla se usein nousee juuri oikealla hetkellä. Vaivihkainen dramaturgia on pitkälle mietitty.

Aikuiset pojankoltiaiset muistelevat lapsuuttaan ja vähän taantuvatkin. Kisaillessa tulee joskus vähän kampitettua, hölmömpää höynäytetään aina vaan ja lopulta ratkaisu saadaan painimalla. Veljeä verrataan vähän kateellisenakin itseen, itseä veljeen. Toisella on sixpack, toisella rintakarvat.

Esityksen tunnelma on poikamaisista kolttosista huolimatta ennemmin mietteliäs kuin railakas ja jousiammunta tuo siihen jännittävää särmää. Joskus nuoli osoittaa suoraan kohti toisen kurkkua, toisinaan taas tarvitaan veljen apua jousen jännittämiseen. Tasapainoa haetaan yksin ja yhdessä.

Vaikka viehättävä esitys onkin kokonaisuutena varsin toimiva, olisi muutaman kullanmurun sopinut kuopatakin (täten vaadin tätä viralliseksi kill your darlings -käännökseksi). Ja kunpa pojat olisivat malttaneet jättää esityksen kuvaan, jonka yleisökin luontevasti lopuksi tunnisti. Vielä yksi irrallinen pöhköily veljellisen syleilyn jälkeen vie turhaan tehoja.

*****
Luis & Pedro Sartori do Vale: Dois
Esitys Cirko-festivaalilla 11.5.2016

Kapitalismin kahleista kohti toista ihmistä

Cirko-festivaalin avausesitys, The Ricochet Projectin Smoke and Mirrors on miltei täydellinen nykysirkusteos. Se todistaa kehon tarinankerronnallista voimaa.

Akrobatiaa, tanssia ja improvisaatiota yhdistävän teoksen ytimessä on kaksi huikeaa artistia, Cohdi Harrell ja Laura Stokes, joiden kehonhallinta on valtavan taitavaa, mutta jotka myös ilmaisevat riipaisevan runollisesti inhimillisyyden ja ihmisyyden syvimpiä pelkoja ja unelmia.

Minulle esitys puhuu nimenomaan ihmisen kaipauksesta kohti toista samanlaista. Itkettää, kun katson yksin trapetsilla rimpuilevaa Harrellia tai köyteen kuin suojaavaan pesään raajat täristen kietoutuvaa Stokesia. 

Tanssi vääntää kehot äärimmäisiin ja rumiin asentoihin, katseet kohti yleisöä ovat yhtäaikaa pelokkaita ja uhmakkaita. Tällaisia me olemme, deal with it. Sitten valo kääntyy suoraan kohti. Kuka katsoo ja ketä?

Puolialastomina he ovat konkreettisestikin haavoittuvia, kapitalismin kahlitsemat sosiaaliset roolit on riisuttu vaatteiden myötä. Ankara valo piirtää laihoista kehoista esiin jokaisen jänteen ja luun.

Esityksen musiikkidramaturgia on ehkä alleviivatenkin varsin dramaattista, mutta se tuo kiintoisaa kontrastia virtuositeettia kuin ohimennen ja vahingossa korostavaan raakaan liikkeeseen. 

Esityksen huippukohdaksi nouseva intiimi, hellä ja kivulias (tender sanan useammassa merkityksessä) köysiduetto saa ääniraidakseen Charles Chaplinin Diktaattori-monologin. 

Ratkaisu voisi olla korni ja pateettinen, mutta ei yllättäen ole sitä. Teksti keskittyy ihmiskunnan yhteiseen hyvään, mutta lopulta luuppina nousee lause "We think too much and feel too little". 

We think too much and feel too little. Auts. Osuu.

*****
The Ricochet Project: Smoke and Mirrors
Esitys Cirko-festivaalilla 7.5.2016

Nykyklovneria ei paljon naurata

Kallo Collectiven kahden teoksen ilta on kiinnostavaa nykyklovneriaa: ei oikeastaan erityisen hauskaa, mutta varsin häiritsevää ja surullistakin. Naurattaa kyllä, mutta ihan toisella tavalla kuin voisi odottaa. 

Sampo Kurpan soolo Houkutus kuuden vuoden takaa pureutuu addiktioon, nikotiinin lumoukseen. Entisenä röökimuijana on helppo tunnistaa mielentila, jossa onneton miekkonen tempoilee yrittäessään irti riippuvuudesta. 

Fyysistä teatteria, klovneriaa, jongleerausta ja esinemanipulaatiota yhdistävä esitys riipaisee. Kurpan hahmo on maaninen ja masentunut samalla kertaa. Sijaistoiminnot tupakoinnille ovat moninaiset, milloin narun näennäisestä sotkemisesta sukeutuu eläviä hahmoja, milloin jonkkapallot jäävät jumiin keskelle selkää. 

Aivan joka kohdaltaan ei esitys minua hyppysissään pidä, ongelmat ovat lähinnä dramaturgisia, mutta Kurpan esiintyminen on hurmaavan inhimillistä. 

Thomas Moncktonin tuoreessa soolossa Only Bones on puolestaan aimo annos epäinhimillisyyttä. Moncktonin keho ja kasvot taipuvat muotoihin, jotka eivät aina tunnu edes mahdollisilta. Esitys on minimalistisesti rakennettu, Gemma Tweedien kanssa luotu konsepti keskittyy olennaiseen: on vain ihmiskeho ja vahva valo ylhäältä, joka piirtää kaikki yksityiskohdat terävästi. 

Miimisesti ja tarinankerronnallisesti Monckton vie erilaisiin maailmoihin, kuten veden pinnan alle meduusaksi. Kiinnostava on ihan oma evoluutioteoria, joka alkaa moninaisten eläinten risteyttämisellä ja kasvaa kenellä on isoin tykki -pullisteluun. 

Moncktonin vastanäyttelijänä vakuuttaa Tuomas Norvion musiikki ja äänimaailma, joka käy raikasta dialogia esiintyjän oman ääntelyn kanssa. Myös tässä esityksessä nauru jää kurkkuun ja jättää samaan aikaan niin huvittuneen kuin vähän ilkeänkin olon. 

*****

Kallo Collective: Houkutus & Only Bones

Esitys Cirko-keskuksessa 18.3.2016

Tuonelan joutsen lipuu keskeneräisillä vesillä

Harvoin tulee samasta esityksestä mieleen sanapari lyyrinen ja korni, mutta niin vain tuollaiset nousevat katsoessani suomalaisen nykysirkukseen ja fyysiseen teatteriin erikoistuneen WHS:n ja korealaisen nykytanssiryhmä Sungsoo Ahn Pick-up Groupin Swan of Tuonela -esitystä.

Sibeliuksen juhlavuoden ohjelmistossa kantaesitetty teos ottaa aiheensa eli Lemminkäisen tarinan ja Tuonelan joutsenen hyvin rennosti ja vapaasti käsittelyynsä. Joutsenen niskat vedetään näyttävästi nurin heti alkupuolella, joten selvää on, ettei kuvia ole tultu kumartelemaan.

Olen koko ajan kahden vaiheilla siitä, mitä mieltä esityksestä olen. Se alkaa vaikuttavasti painovoimaa uhmaten. Sungsoo Ahnin koreografioima liike kiertyy tanssijoiden kehosta ja viskoo ulottuvat raajat mittaansa pidemmälle. 

Lemminkäisen surma on sekä tanssillisesti että visuaalisesti kiinnostava kohtaus joidenkin muiden jäädessä dramaturgisesti heppoisiksi "numeroiksi". Noora Jupin akrobatia toimii paitsi yksin, myös uppoaa kokonaisuuteen. 

Esityksen ohjannut Ville Walo heiluu itse tarkoituksellisen pateettisena seremoniamestarina, jonka esinemanipulaatiot joutsenen irtokaulan kanssa pääasiassa pitkästyttävät minua. Walon kehonhallinta on niin paljon kankeampaa hiippailua tanssijoihin verrattuna, että väkisinkin hänen läsnäoloonsa kiinnittyy valtavasti joko tahallista tai tahatonta huumoria.

Mutta toisaalta, miten tosissaan nyt ylipäätään pitäisi ottaa pitsipöksyissä, polvisukissa ja joutsen persvaossa heiluva henkilö. Välillä huomaan nauravani ihan yksin, mutta en tiedä naurattaako joutsenkaulan fallinen väärinkäyttö minua idean nerokkuuden vai korniuden vuoksi.

Loppujen lopuksi minulle kiinnostavinta esityksessä on preparoitua pianoa soittavan Hauschkan, sellisti Markus Hohtin ja perkussionisti Samuli Kosmisen Sibeliusta vapaalla kädellä sovittava ja siitä ammentava musiikki. Shamanistinen paukutus ja sellon syvä valitus käyvät ytimeen.

Kaikenkaikkiaan esitys jää kuitenkin kovin epätasaiseksi ja dramaturgisesti keskeneräiseksi. Hienoja hetkiä, mutta paljon kill your darlings -kamaakin.

*****
WHS & Sungsoo Ahn Pick-up Group: Swan of Tuonela
Vierailuesitys Espoon Kaupunginteatterissa 22.1.2016

Summa summarum 2015

Vuonna 2015 tuli katsottua ihan kauhean paljon kaikkea. Esityksiä kertyi yhteensä 163, joista 77 teatteriksi, 56 tanssiksi ja 19 sirkukseksi määriteltävää. Puhtaasti esitystaiteeksi voisi laskea 7 esitystä, mutta raja sen ja muiden lajien välillä on usein aika vaikea vetää ja erityisesti tanssiesitysten kohdalla toisen ruksin voisi laittaa juuri esitystaide-sarakkeeseen (Kyllä. Minulla on excel-taulukko.) Melkein puolet esityksistä tuli katsottua jollakin vuoden 15 festivaalista. Lähes kaikesta näkemästäni kirjoitin jotakin blogiinkin.

Ensimmäiset sata esitystä näin jo ennen juhannusta. Tällainen tahti oli mahdollista ainoastaan siksi, että alkuvuoden olin vailla päivätöitä, niinpä esityksissä oli aikaa käydä ja niistä kirjoittaa lähes rajattomasti. Kevätkaudella piti vielä junantuomana ottaa kiinni Helsingin tarjonnasta, joten ensi-iltojen lisäksi kalenterissa oli paljon myös jo aikaisemmin ohjelmistoon tullutta.

Heinäkuun lomailin paria kesäteatteriesitystä lukuunottamatta, elokuussa olikin sitten hillitön festivaaliputki, kun peräkkäin ja päällekäin osuivat URB, Teatterikesä, Circus Ruska Festival, Stage sekä Lòkal ja RDF Reykjavikissa. Elokuussa esityksiä tuli nähtyä lähes kolmekymmentä, usein monta päivässä. 

Syyskaudella päivätöiden ja opiskelujen uudelleen aloittaminen kutisti vapaa-aikaa normaali-ihmisen tasolle, joten katsomistahtikin hidastui. Syksyllä jätin myös herkemmin kirjoittamatta, jos tekstiä ei alkanut irrota, enkä kokenut tarvetta puristaa väkisin sisältöä blogiin. Kun tulihan sitä puristamattakin.

Näin erityisesti alkuvuonna valtavasti tanssia, mutta aika vähän sellaisia esityksiä, jotka olisivat minua ihan hirveästi innostaneet. Jo syyskaudella vähensin tanssista kirjoittamista, enkä varmaankaan tule sitä ihan äkkiä lisäämään. Pääsarkani kun on nykyään nykytanssiryhmän toiminnanjohtajana, saa vapaa-ajalla tanssista kirjoittaminen jäädä työ- ja mentaalihygienisistä syistä ainakin toistaiseksi vähemmälle. Toki kirjoitan, jos joku esitys sitä erityisesti vaatii.

Tanssiesityksistä mieleen jäivät kiinnostavina erityisesti Tero Saarisen Morphed ja Teatteri Jurkan ja Radio Helsingin Taideakatemia, ensin radiosta ja sitten livenä. 

Sirkustakin tuli katsottua poikkeuksellisen paljon ja kirjoitin mm. Sylvi-lehteen artikkelin Cirko-festivaalin nais- ja mieskuvista. Sirkusesitysten kiinnostavimmat tänä vuonna olivat minulle Ilona Jäntin soolot Namesake ja Gangewifre (em. Sylvi-jutun lopussa).

Teatterikriitikkohan minä kuitenkin pohjimmiltani olen ja sitä laatua oli kaikesta nähdystä melkein puolet. Kolusin Helsingin teattereita systemaattisesti, mutta muuallakin tuli käytyä. Pääasiassa näin paljon hyvää, vain muutama esitys oli ihan täydellinen pettymys. Joistakin toisaalta piti jo listaa läpikäydessäni oikein erityisesti muistella, että mikäs tämä olikaan. 

Valtavasta laarista jäävät myöhemmin lämmöllä muisteltavaksi ainakin Pohjalla, Jotain toista, Oikeusjuttu, I Hired a Contract Killer, Minun Palestiinani, Keuhkot ja Tabu. (Lukiessa voi muuten pelata myös aika hyvin kriitikon maneerit -bingoa! Kerää koko sarja!)

Huh.

Melkoista ylensyöntiä koko vuosi 2015, mutta kyllä kannatti!

Ylevä ja ällöttävä lyövät sovussa kättä

"Jumankauta!!! Onko nämä hullut vielä hengissä?!? PAKKO TULLA KATSOON. Onko sarjalippuja?" Kommentti on White Nights -esityksen Facebook-tapahtuman seinältä. Kieltämättä assosioin Race Horse Companyyn itsekin aikamoisen rämäpäisyyden. 

Ryhmän läpimurtoteos Petit Mal vuodelta 2010 osui itselläni juuri siihen saumaan, jossa nykysirkus alkoi ylipäätään muuttua minulle näkyväksi. Ai näinkin voi tehdä? 

Viime kesänä Circus Ruska Festivalilla nähty Motosikai oli puoli tuntia silkkaa äijäilyä, pakettiauton katolta ja katolle pomppimista, seteleiden niittaamista kaverin nahkaan. Mitä nyt kolmekymppiset klopit yleensä tekee. 

White Nights -esitystä varten Suvilahden Kattilahalliin on rakennettu rento lounge, jossa tarjolla on helposti vastaanotettava kabereekimara niin sirkusta kuin sideshowtakin. Ja hodareita - illan alaotsikkona on "Blood, cirkus and junk food". 

Jos juontajana toimii newyorkilainen burleski-MC Bastard Keith ja illan bändi on nimeltään Magnificient Fuckers, niin ihan kauhean totisella asenteella ei kannata olla liikkeellä katsomossakaan. Mutta kuten Bastard Keith toteaa, illan aikana vaihdellaan suvereenisti välillä disgusting - sublime, ällöttävä ja ylevä lyövät kättä. 

Juontojen aiheet pyörivät tukevasti navan alla ja Bastard Keithin yleisön kanssa ronskisti pelaava stand-up toimii loistavasti. (Heppu on muuten kotipuolessaan myös virallinen vihkijä. Niissä häissä voisin minäkin viihtyä.)

Ällöttävästä osastosta vastaavat Princess Tweedle Needle ja Pain Solutionin Håvve Fjell, jotka roikottavat kaikenlaisia asioita erilaisista ruumiinosista sekä leikkivät tulella ja terävillä asioilla. Ihan kammottavaksi ei onneksi mennä, illan tunnelma pysyy kepeällä pikkujoulutasolla. Hyvä niin. 

Sirkuspuoli vakuuttaa odotusten mukaisesti taidollaan, jos kohta jokainen numero ei dramaturgisesti ihan loppuun asti kannakaan. 

Illan avaava Wheel of Death on vaikuttava kapistus ja toimii numerona todella hyvin. Painovoiman ja tasapainon sekä vaaran kanssa pelaaminen riittää ja lopputulos on paitsi sykettä nostattavaa myös kaunista katsottavaa. 

Rauli Kososen trampoliininumero on dramaturgisessa yksinkertaisuudessaan ihastuttava oodi ihmiskehon mahdollisuuksille. Rauhallinen voice-over toistosta ja kehon automaatiosta yhdistettynä hypnoottiseen liikkeeseen pitää otteessaan.

Nathalie Goodin nuoranumero alkaa perinteisesti (ja myönnän odottelevani jo seuraavaa), mutta sitten tanssijan keho kieltäytyykin yhtäkkiä yhteistyöstä ja putoamisen pelko tuo kiinnostavaa yllättävyyttä.

Rony Hämäläisen cyr-numero on teknisesti taitavaa, mutta ei toimi minulle dramaturgisesti. Ylimielinen yleisösuhde kääntyy itseään vastaan, kun sitä ei viedä riittävän röyhkeäksi. 

Kalle Lehdon jongleeraus jää tässä kokonaisuudessa aika mitäänsanomattomaksi. En toisaalta ole montaa jonkkanumeroa nähnyt, joka saisi minussa väristyksiä aikaan muutenkaan, laji on turhan sisäänpäinkääntynyttä minun makuuni.  

Esiintyjistä Bastard Keithin lisäksi minut hurmaa Odilon Pindat, jota lennätetään pitkin poikin jos jonkinlaisilla lingoilla. Pindatin (Pindat'n?) pikkuinen supersankarihahmo on niin ihastuttavan itseriittoinen ja boylesque, että kaverin paiskomista erilaisilla virityksillä kohti kattoa voisi katsoa pidempäänkin.

Race Horse Companyn White Nights -kokonaisuus tarjoaa siis vähän jokaiselle jotakin ja yhdistää ehdottoman taitavuuden tukevasti poskeen sijoitettuun kieleen. Mikäs sen sopivampaa piristystä pimeään vuodenaikaan?

*****

Race Horse Company: White Nights
Esitys Suvilahden Kattilahallissa 5.12.2015

Teatterikesä-juttu Sylvissä

"Mad in Finland on sekä teknisesti että taiteellisesti mahdottoman kiinnostava esitys, joka poimii suomalaisuuden kliseet tarkasti, mutta jalostaa ne banaalin vitsailun yläpuolelle."

Lue koko juttu Tampereen Teatterikesästä Sylvi.fi:stä.

Hei, mitä jos opeteltaisiin käyttäytymään?

Esimerkki 1. Maaseudun tulevaisuus -esityksessä Kansallisteatterin päänäyttämöllä osa kohtauksista tapahtuu näyttämön etuosaan nousevassa "kryptassa". Etummaisilla riveillä istuvat ovat todella lähellä näyttelijöitä. Viistosti edessäni istuva katsoja ottaa puhelimellaan kuvia kohtauksesta.

Esimerkki 2. Einsteinin rikos -esityksessä Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä vieressäni oleva katsoja pitää polvellaan pientä äänitallenninta koko esityksen ajan.

Esimerkki 3. 1984 -esityksessä Svenska Teaternin Amos-näyttämöllä edessäni istuva katsoja selailee puhelimellaan Facebookia lähes koko esityksen ajan. Hän pitää puhelinta muka piilossa kassinsa alla, mutta valo hohkaa vähän väliä joka suuntaan siitä huolimatta. 

Esimerkki 4. Tero Saarinen Companyn Morphed -esityksessä jälleen siellä Kansallisteatterissa vieressäni istuva katsoja somettaa ensimmäisen puoli tuntia, kyllästyy sitten lopullisesti ja päättää poistua keskeltä riviä, nostattaen muut katsojat tieltään. Hän ei kuitenkaan jostain syystä osaa avata salin ovea, joten hän kokeilee toista, joka ei myöskään avaudu. Niinpä hän jää lopulta loppuesityksen ajaksi seisomaan ovensuuhun, tietenkin valaisten itsensä puhelimellaan.

Esimerkki 5. Suomenlinnan kesäteatterin/Ryhmäteatterin Liisa Ihmemaassa -esityksessä muutaman rivin takanani istuva katsoja ottaa valokuvia koko esityksen toisen näytöksen ajan. Hänen puhelimessaan ovat päällä niin salama kuin kameran äänetkin.

Viides esimerkki on kesältä 2014, muut keväältä 2015 helsinkiläisten teattereiden katsomoista. (Numero 2 saattaa toki olla teatterilta erikseen luvan saanut radiotoimittaja, koska itsekin olin medialipulla liikkeellä ja usein lehdistö laitetaan samalle riville istumaan. Jos näin oli, sori.) 

Näiden avoimesti puhelimiaan ja niiden tallennusmahdollisuuksia härskisti hyödyntävien kanssakatsojien lisäksi on kevään mittaan ollut lukemattomia esityksiä, joissa puhelimet soivat, piippaavat tai surisevat kesken kaiken. Värinähälytys on ihan surkea vaihtoehto äänettömälle. 

Matkapuhelimia on ollut olemassa jo yli 35 vuotta ja valtavirtaakin ne ovat olleet jo 20 vuotta. Suomessa puhelimia on vielä erityisen paljon, mutta edelleenkään niiden kanssa ei osata toimia. Älypuhelimet luovat lisäksi illuusiota, että tavoitettavissa on oltava paitsi soitoin ja tekstiviestein, myös sähköpostin, sosiaalisen median ja pikaviestinten kautta 24/7. 

Suurin osa teatterikatsojista lienee paikalla vapaaehtoisesti, tarkoituksenaan keskittyä ajallisesti rajalliseen esittävän taiteen teokseen. Harvalla myöskään lienee sellainen tilanne, että sen parin tunnin, jonka keskimääräinen teatteriesitys kestää, aikana olisi ehdottoman pakko olla tavoitettavissa (no, varmasti jollakulla presidentillä tai vastaavalla voi olla, muilla todennäköisesti ei).

Puhelinten sulkemisesta, äänettömälle tai lentotilaan laittamisesta muistutetaan joka paikassa. Samoin tekijänoikeuksia rikkova tallentaminen on ääneen kielletty ja se myös lukee useissa pääsylipuissa ja käsiohjelmissa. On siis vaikea uskoa, että kyseessä olisi tietämättömyys. Puhelinten äänettömäksi tai lentotilaan laittaminen ei myöskään liene teknisesti kohtuuttoman hankalaa minkäänlaisille nakkisormille. 

Mikä siinä siis on niin vaikeaa?

Niin, esimerkki 6. WHS-ryhmän Lähtö -esityksessä Savoy-teatterissa Cirko-festivaalilla selkäni takana istuva katsoja, paitsi kommentoi jatkuvasti ääneen vieruskaverilleen hiljaista esitystä, kaivelee kassistaan käsivoidetuubin, jonka korkin avaamisesta, voiteen truuttaamisesta ja sen käsiin rivakasti hieromisesta tulee paitsi ääntä, myös voimakas tuoksu.

En oikein osaa keksiä tälle muuta syytä kuin pohjattoman itsekeskeisyyden. Minun ei tarvitse noudattaa sääntöjä. Minun pitää poimia todiste paikallaolosta välittämättä siitä, aiheutanko salamavalollani ehkä vaaratilanteen esiintyjälle. Minun pitää jakaa se väittömästi sosiaaliseen mediaan. Ja jos minua ei oikeastaan kiinnostakaan, ei ole väliä sillä, häiritseekö somettamiseni (tai minimanikyyriini) muita katsojia.

Mutta toisaalta. On ihmisiä, jotka tekevät taidetta työkseen. Pistävät siihen lukemattomien tuntien työpanoksensa, rahoittajien (usein omiaankin) resursseja, verovaroja, lipputuloja. Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat maksaneet lipuistaan, ehkä säästäneetkin niitä varten, hommanneet lastenvahdin ja odottaneet, että näkevät juuri sen taideteoksen, jonka edellämainitut ovat heitä varten tehneet. 

Toki tavallaan minua kiehtoo myös hardcore-perinteinen katsomiskulttuuri. Tiedättekö: sellainen, jossa esitys on vain taustamelua sosiaaliselle toiminnalle, vähän niin kuin Shakespearen aikaan. Kaivetaan kassista grillattu kana ja olutta, vaihdetaan kuulumiset naapurien kanssa, heitellään roskat kohti esiintyjiä, jos ei niistä tykätä. Suoraa palautetta.

Ehkä kuitenkin voitaisiin koettaa kunnioittaa niin niitä tekijöitä kuin muita katsojiakin. Edes sen hetken verran. Ei mulla oikeastaan muuta.

Peace.

Tai onpas: 

Vielä yksi anekdootti, Suomenlinnan kesäteatterista sekin. Ennen Q-teatterin ja Viiruksen Kolme muskettisoturia -esityksen alkua muurin harjalta kerrotaan olennaiset: missä on wc ja mistä saa makkaraa väliajalla. Lopuksi joku muskettisotureista toteaa painokkaasti: "ja hirttotuomion uhalla kännykät pidetään sitten kiinni!". 

Kesken vauhdikkaan miekkailukohtauksen soi puhelin (mielessäni kuulen tämän tietenkin vielä Säkkijärven polkkana tai Nokiatunena, saattoi se olla joku muukin). Tuntuu kuin jokainen katsoja kääntyisi kohti soittoäänen lähdettä, sitten kohti näyttämöä, odottaen edes jonkinlaista reaktiota sieltä. Ei sitä tule. 

Ketään syyllistämättä mietin, että entäs jos jo tuolloin 1998 olisi otettu kollektiiviseksi periaatteeksi, että puhelimen soidessa lopetetaan koko toiminta näyttämöllä ja jatketaan vasta, kun häiriö on ohi. Saatettaisiinko katsomossa vuonna 2015 jo osatakin käyttäytyä. Ehkä?

(Tämän postauksen kirvoitti uutinen Broadwaylta. Myös tämä urpo vaikutti asiaan.)

Cirko-festivaaliartikkeli Sylvissä

"Esiintyjien vilpitön suhde yleisöön on aseistariisuva. Sirkusperinteen mukaiset väliaplodien paikat on tarkkaan mietitty ja merkattu, mutta tunnelma on jollain tavalla niin hauras, ettei sitä tee mieli rikkoa taputtamalla."

Lue koko juttu tämän vuoden Cirko-festivaalilta Sylvi.fi:stä

Sirkustehtaan hienosti hiottu täsmätuote toimii

En muista, oliko Quidam ensimmäinen televisiosta näkemäni Cirque du Soleilin teos, mutta se on ensimmäinen, jonka todella muistan. Sittemmin joulunseutuun on tullut tuutista nähtyä useampiakin teoksia, yksi (sirkusmielessä pettymyksen tuottanut Michael Jackson -esitys parin vuoden takaa) livenäkin. 

Kun joulupukki toi lipun Quidamin Helsingin esitykseen, niin olihan se aika hienoa. Esitystä katsomaan mennessä vähän jännittikin, että onko se nyt sitten yhtä vaikuttava kuin melkein 20 vuotta sitten. Ihan täysin sama teos se ei ole, alkuperäinen telttaversio on muokattu areenoille paremmin sopivaksi ja muutama numero on pudonnut pois tai vaihtunut.

Cirque du Soleilin teokset ovat rakenteeltaan varsin perinteistä sirkusta, jossa virtuoottiset sirkusnumerot seuraavat toisiaan. On akrobaatteja, jonglöörejä, väliin keventäviä klovneja jne. Se, mikä tekee esityksistä poikkeuksellisia, on kaikki muu: omaperäinen visuaalisuus, nonsensekielinen musiikki, tanssi ja mystiikkaa uhkuva kehyskertomus, joka Quidamissa on vielä jollain tapaa poimittavissa. 

Keskushenkilö, laulajan esittämä Zoë-tyttönen ei saa huomiota toisistaan etääntyneiltä vanhemmilta. Päätön herrasmies, Quidam, kolkuttaa ovelle ja johdattaa tytön sadunomaiseen maailmaan. Vanhemmatkin sinne sujahtavat ja löytävät lopulta myös toisensa sekä Zoën kaipaaman perheidyllin.

Minulle Quidamin maailma välittyy ajoittain varsin ahdistavana. Tunnelma on söpön satumaan sijasta ennemminkin kuin jossain alisessa maailmassa, erilaiset hahmot vaeltelevat areenalla kuin lopullista paikkaansa etsivät henget. Valkoisiin haalareihin puetut kasvottomat kuorolaiset assosioituvat minulla ydinvoimalaonnettomuuteen tai johonkin kamalaan epidemiaan. Se on aika kiinnostavaa ja tuo jännää kontrastia ja jännitettä toisen keskeisen hahmon, klovnin, kujeiluun. 

Myös sirkusnumeroista minua selvästikin viehättävät tunnelmaltaan synkemmät. Erityisesti raivokkaat ilma-akrobatianumerot kankaalla ja köysillä sekä 15 hengen akrobatia- ja pyramidinumero aiheuttavat juuri sellaista hengityksen pidättämistä ja kylmiä väreitä, mitä sirkuksesta haen.

Esityksen huikein numero on minulle kuitenkin käsittämätön tasapainoakrobatia-duetto, joka ainoana jäi aikanaan televisiosta mieleen kummittelemaan. Kaksi kehoa tuntuu siinä kuin sulautuvan toisiinsa ja hitaasti painopisteen muuttuessa pysyvän kuin toisiinsa kytkettyinä. Itkettävän ihana ja dramaattinen hetki.

Välillä areenalla on liikaakin jengiä, mikä hajottaa huomiota, mutta onhan tämä nyt kiistatta ihan hirmuisen taitavasti tehtyä viihdettä. 

Sivuhuomiona muuten: jos valtavan viihdetehtaan loppuunsa hiottu ja tuotteistettu sirkus nikottaa, voi omatuntoa helpottaa tieto, että ei-ihan-pienestä liikevoitosta lohkaistaan siivu myös sosiaaliselle sirkukselle ja erilaisille kestävän kehityksen projekteille.

Jo vain. Kyllä kannatti tämä nostalgiatrippi.

*****

Cirque du Soleil: Quidam
Esitys 11.3.2015


*****

Sitten loppuun ihan pieni ihmetys. Esitystä oli katsomassa tosi paljon aika pieniäkin lapsia. Lähelläni ollut sylivauva alkoi kuulosuojaimista huolimatta itkeä noin viidessä minuutissa esityksen alusta. Lopun esitystä vanhemmat sitten (toisiinsa nähden toki reilusti) vuorottelivat niin, että toinen oli ulkona vauvan kanssa ja toinen sisällä isomman lapsen kanssa. Vaan tulivatkohan ollenkaan ajatelleeksi, että siinä rampatessaan häiritsivät jatkuvasti saman rivin muita katsojia? 

Pieni vauva kun ei esityksestä varmastikaan juuri mitään tajunnut ja kovat äänet ja kirkkaat valot todennäköisesti vaan pelottivat, niin en oikein ymmärrä, että miksi hän siellä oli. No jaa, en tietenkään tiedä tuntemattomien ihmisten tilanteita, mutta ihan jokainen esitys ei välttämättä ole sovelias ihan pienille.

Tyranneja ja nyrkkeilijöitä eli niitä naisklovneja edelleen

Klovni katsoo maailmaa oman, odottamattoman ja usein tärähtäneen näkökulmansa kautta. Asiat assosioituvat yllättäviä reittejä. Tästä nähtiin kaksi erilaista esimerkkiä Naisklovnifestivaali Punaisen Helmen viimeisenä päivänä.

Naisklovnerian grand old lady Nola Rae on nelikymmenvuotisen klovniuransa aikana käsitellyt jos jonkinlaista, löytyy Mozartia ja Elisabeth I:stä. Hurjaruuthissa nähty Exit Napoleon Pursued by Rabbits paneutuu erilaisiin tyranneihin ja diktaattoreihin.

Määrittelemättömän armeijan kokki hakee suojaa keskellä ei-mitään olevasta teltasta, josta löytyy Napoleonin hattu. Siitä lähtee ajatusleikki, joka kulkee monenlaisten viiksistä tunnistettavien tyrannityyppien kautta, kiemuraisista ranskalaisviiksistä tuuheisiin stalineihin ja lopulta niihin tunnetuimpiin pikkuhitlereihin.

Sanaton esitys toimii paitsi miimisesti myös tarkan äänisuunnittelun avulla, tosin iskuissa olisi vähän tarkentamisen varaa. Raen temput ovat old schoolia, osa suoraan Chaplinilta varioituja. Esitys poimii inspiraatiota myös Chaplinin elokuvista. Diktaattori toki on odotettavissa oleva viittaus, mutta villasukkien ja leipälaukun syömisyritys tuulisessa teltassa on viehättävä versiointi Kultakuumeen kenkäepisodista.

Ihan kaikki siirtymät kohtauksesta toiseen eivät toimi, mutta on hyytävää, kun hassu pieni klovni muuttuu yhden kasvolihaksen väräytyksellä kansanmurhaajaksi. Rae kuljettaa tarinaa hienosti kohti klimaattista Hitler-variaatiota, jonka puhe pistää pommikoneet liikkeelle. Mutta jokaiselle tyrannille käy lopulta huonosti, aina tulee uusi Napoleon, joka syrjäyttää edellisen. Manttelista, henkarista ja leipälaukusta rakennettu hahmo on osuvan kasvoton ja siksikin pelottava. Ja syrjäytetyt tyrannit löytyvät lopulta vankilasta tai hautausmaalta.

Jäin miettimään esityksen jälkeen vielä sitä naisklovniutta. Nola Rae on silminnähden nainen, jonka klovnimaskiin kuuluu kuitenkin parransänki. Hahmon luomat diktaattorit ovat kaikki miehiä ja yleisöstä poimittua naistakin vikitellään korostetun heterosti. Esityksen englanninkielisessä esittelyssä klovniin viitataan he-pronominilla. Tavallaan olisin voinut nähdä tämän saman esityksen miehen tekemänä, toisin sanoen en kokenut, että esittäjän naiseus sinällään olisi tuonut esitykseen lisätasoja tai -syvyyttä. En ole nähnyt muita Raen esityksiä, joten en tiedä, käsitteleekö hän tätä naisasiaa mitenkään, mutta tässä esityksessä se oli aika lailla häivytetty taustalle.

Toisin oli illan jälkimmäisessä, norjalaisen Katja Brita Lindebergin esityksessä Klinsj. Esitys alkaa nyrkkeilyllä, mutta päätyy johonkin aika jännään naiseuden pohdintaan. Ihan loppuun asti ei dramaturgia kanna, mutta aineksia on.

Lindebergin klovni ei ole söpö, vaan mennään iloisesti irvokkaan puolelle, hammasuojien välistä kuola valuu ja kuvainnollinen hiki haisee. Klovni hakee katsomosta itselleen vastustajia, iso mies on kuitenkin liian vahva ja pelottava. Kohtaus tuo ilkeästi mieleen parisuhdeväkivallan, vaikka valittu katsoja onkin vain innokas osallistumaan. Pieni nainen taas on klovnin mielestä ihan tosi kaunis, liikaakin. Alemmuus- ja kroppakompleksihan siitä tärähtää päälle.

Klovni koettaa löytää sisäisen prinsessansa. On paikalle karauttavia prinssejä, suudeltavia sammakoita ja lopulta sopivankokoinen kenkä. Mutta unelmien prinssin kaappaa yhden miehen bändi, show'n muutenkin välillä melkein varastava Magnus Børmark. Seuraava strategia on pornahdus, mutta sekään ei tuota toivottua tulosta. Mitä siis jää jäljelle, kun nämä naiseuden vaihtoehdot on käytetty?

Jotenkin olisin toivonut, että kun klovni lopulta ährää itsensä suureen treenikassiin kuin perhosentoukka koteloonsa, olisi sieltä kuoriutunut sitten jotenkin itseensä tyytyväisempi tapaus. Mutta ei, lopetus lässähtää ihan ihmeellisesti, klovni vaan häippää lavalta ja that's it. 

*****

Naisklovnifestivaali Punainen Helmi 2015

Nola Rae: Exit Napoleon Pursued by Rabbits
Katja Brita Lindeberg: Klinsj
Esitykset 14.2.2015

Naisia + klovneja = naisklovneja?

Tanssiteatteri Hurjaruuthissa on paraikaa käynnissä Naisklovnifestivaali Punainen Helmi. Ystäväni kysyi tänään, miten naisklovnit eroavat klovneista. Niin. Jos esiintymässä olisi miehiä, kyseessä olisi klovnifestivaali. 

Janna Haaviston Pirkko the Finnish Masochist on klovnisoolo myyttisestä suomalaisesta naisesta. Siitä, joka hoitaa maatilan hommat siinä missä mieskin. Siitä, joka on suomalaisesta koivusta kirveellä veistetty. Siitä, joka karjalanpiirakan rypyttämisen välissä käy pihalla hyppäämässä pituutta. Siitä, joka saunan jälkeen avannossa kuorii kasvot ja ajaa säärikarvatkin sillä kirveellä. Esityksessä on paljon sekä hilpeitä että salaviisaita huomioita "suomalaisesta naisesta", mutta kokonaisuutena se toimii vain osittain. 

Alun improvisaatioon ja yleisön kanssa tapahtuvaan vuorovaikutukseen perustuva jakso on turhan pitkä ja välillä esitys jämähtää jotenkin polkemaan paikalleen, mutta sitten taas löytyy joku pähkähullu kulma aiheeseen. Hahmon häpeämättömyys on virkistävää ja Haavisto paljastaa myös Pirkon lihallisemmat tarpeet. Pirkon kontakti yleisöön perustuu pitkälti ylimielisyyteen ja paheksuntaan, joka tuntuu tylsältä strategialta. Ei kukaan halua tuntea itseään huonoksi, jotenkin väärin tai liian vähän reagoivaksi katsojaksi. Mutta onneksi Pirkolta löytyy lohdutukseksi rinkeleitä ja riisipiirakoita yllättävistä... hm... paikoista.

Toinen eilen näkemistäni kotimaisista esitykstä oli Naisklovni-iltamat, joka siis nimensä mukaisesti koostui useammasta numerosta. Minua viehättivät eniten pätkät, joissa oli mukana myös sirkusta eli Kristiina Janhusen kuivakka burleskihenkinen käsilläseisoja Ursula sekä illan päättänyt Ms Angora & Niilo auf Wiedersehen (Sanna Warsell ja Niina Rinta-Opas), jotka tarjosivat dramaattisen dueton trapetsille ja kannettavalle Yamaha-kiipparille. Myös Soile Mäkelän Adolfa-klovnin nekrologissa Soile Mäkelälle oli jotain kiinnostavaa, mutta se tuntui vielä keskeneräiseltä harjoitelmalta. 

Hanna Terävän Maija-klovni ja Inga Björnin Ringa olivat viehättävän topakoita toheloita. Sen sijaan RedNoseClubin Amira Khalifan, Nora Raikamon ja Niina Sillanpään pysähtynyt improvisaatio esityksestä, joka ei ehdi alkaa, ei oikein toiminut tässä yhteydessä. Takanani joku kommentoi vieruskaverille "tylsää" ja kyllä itsekin vaihdoin kankulta toiselle aika monta kertaa. Juontajana toiminut Moona Karva (Kaisa Niemi) olisi myös saanut pitää vähän paremmin hommaa kasassa. Illan kestoksi oli arvioitu käsiohjelmassa 60-90 minuuttia, mutta tuosta meni vielä vartti lisää. Siltä se myös tuntui. Tiedän, että olen ennenkin russuttanut näistä kestoista, mutta harvoin pienestä tiivistämisestä olisi haittaa.

Kotimainen naisklovneria näyttäisi kuitenkin olevan aika hyvissä käsissä, enkä malta odottaa lauantaita, jolloin ohjelmassa ovat festivaalin kansainväliset esitykset.

*****

Naisklovnifestivaali Punainen Helmi 2015

Janna Haavisto: Pirkko the Finnish Masochist
Naisklovni-iltamat
Esitykset 11.2.2015

Camping 3 -arvio Sylvissä

"Sirkuksen lisäksi esityksessä on valtavasti kaikenlaista muuta kerrostumaa, jonka läpi keskeinen aihe yrittää pintaan."

Kävin vieraissa. Circo Aereon Camping 3 -arvio löytyy Sylvi.fi:stä.

Camping 3 - Hyvä ja paha kieli Cirko - Uuden sirkuksen keskuksen sivuilla.

Vuosi 2013 ylisanoja säästelemättä

Vuoden 2013 aikana näin 86 eri esitystä teatteria, tanssia, sirkusta, performanssia, esitystaidetta... 

Festivaaleillahan näitä tietysti eniten kertyi, liki puolet tuli nähtyä erilaisissa ryppäissä: oli Humorologie Belgiassa, Teatterikesä Tampereella, Fringe Edinburghissa ja Baltic Circle Helsingissä. Kaksi esitystä näin kaksi kertaa, lisäksi yksi esitys parin vuoden takaa piti nähdä uudestaan, kun mahdollisuus tuli eteen. Poikkeuksellisesti tänä vuonna en nähnyt mitään kategoriaan "kesäteatteri" kuuluvaa.

Onhan tuo ihan järjetön satsi. Vuonna 2010 luku nousi aika lailla samoihin, silloinkin määrää nostatti useampi festivaali. Voi toki miettiä, että jääkö tuollaisesta massasta mitään enää mieleen, koskettaako siellä enää mikään. Vastaus on: jää. Ja koskettaa. Aika monikin. Esimerkiksi nämä seuraavat (ensimmäistä lukuunottamatta olen näistä kaikista kirjoittanut blogiin jo jotain, joten säästän lukijan pidemmältä pohdinnalta, hakuloota tuossa oikealla avittaa, jos tarkempaa analyysia kaipaa):

Taide, Yasmina Rezan loistava teksti tyylikkään taitavasti toteutettuna Tampereen Teatterissa

Hamlet, yllättävä ja tuore tulkinta, samoin Tampereen Teatterissa

Rikos ja rangaistus, Markus Järvenpään huikea monologi toista kertaa nähtynä, vierailuesitys Telakalla

Macbeth, Jamie Lloydin vimmainen, iholle ja sen alle menevä ohjaus, lavalla järkyttävän taitava James McAvoy, nähty Lontoossa

Sans Objet, Aurélien Boryn luoma teollisuusrobotin ja kahden sirkustaitelijan henkeäsalpaavan kaunis ja itkettävä trio, nähty Belgiassa sirkusfestivaalilla

Mies Julie, Yael Farberin raaka ja eroottinen uudelleentulkinta Etelä-Afrikasta, nähty Teatterikesässä

Jeminan monta elämää, Jyrki Karttusen härski, törkeä ja todella koskettava performanssi, nähty Teatterikesässä

Dark Vanilla Jungle, Philip Ridleyn karmea teksti Gemma Whelanin pakahduttavasti tulkitsemana, nähty Edinburghissa

  

Credible Likeable Superstar Role Model, Bryony Kimmingsin ja 9-vuotiaan siskontyttönsä hillittömän hauska ja samalla itkettävä performanssi roolimalleista, nähty Edinburghissa

The Epicene Butcher and Other Stories for Concenting Adults, kamishibai-tarinankerrontaa kontissa, ehkä epätodennäköisin esitys, mikä vuoden aikana vastaan tuli ja ehdottomasti parhaita, nähty Edinburghissa

A Simple Space, huikein sirkusesitys, jonka olen koskaan nähnyt, yksinkertainen ja vaikuttava, nähty Edinburghissa

Ihmisellinen mies, Sirkku Peltola tekemässä TTT:n Kellariteatterissa juuri sitä, missä on niin mahdottoman taitava

Executed Stories, Juho Valkeapään hypnoottinen luentoperformanssi kuolemaantuomituista ja teloittajista, nähty Baltic Circlessä

Triumfi, Ari Nummisen koreografia Tanssiteatteri MD:n pitkäaikaisille tanssijoille, kesti kaksi katsomiskertaa, joista molemmat olivat täysin erilaisia

Valtava yksiö, Ville Kurjen teatteria, tanssia ja sirkusta yhdistävä vaatimaton ja koskettava esitys erosta Teatterikahvila Kivessä

Ei tämä 15 esityksen lista tarkoita, että loput 71 olisivat olleet kuraa ja ajanhukkaa (vaikka jotkut olivat kyllä sitäkin), mutta nämä ovat nyt ne, joiden veikkaan jäävän mieleen vielä pidemmäksi aikaa kasvattamaan sitä materiaalia, johon tulevat esitykset peilaantuvat.

EDIT: huomaan, että mieleen putkahtelee koko ajan lisää nähtyjä esityksiä, siksi tuo määrä muuttuu näköjään vielä...