Lumoava laulun ja ilma-akrobatian liitto

Yablochkov Candle on varhainen sähkölamppu, jonka kaksi vastusta ja niiden välissä oleva välittäjäaine kuluvat loppuun lampun palaessa.

Ilona Jäntin ja Aino Vennan samanniminen teos on juuri sitä. Se palaa kirkkaasti kestonsa ajan ja haipuu lopulta muistoksi. Klubikonsertin ja ilma-akrobatiaesityksen yhdistelmä toimii häkellyttävän hyvin.

Tunnelmallisissa yökerhovaloissa nähdään kaksi hieman toisiaan muistuttavaa naista, kuin saman henkilön kaksi puolta. Venna on sensuellisti yleisölle flirttaava laulaja, jonka jazzia, chansonia ja americanaa persoonallisesti fuusioivat laulut kertovat hulluista, mutta valloittavista naisista. Jäntti muuntaa sfinksimäisin kasvoin nuo tarinat kehollisiksi. Kokonaisuuden täydentää Erik Michelsenin kontrabasso.

Olen kuunnellut Vennaa levyltä, mutta en ole oikein saanut otetta dramaattisista kappaleista, vaikka hänen äänensä onkin tenhoava. Nyt ymmärrän, että Venna on ehdottomasti parhaimmillaan yleisön edessä.

Jäntin ilma-akrobatia on hallittua putoamista. Kiivettävänä on rengas, erilaisia köysiä ja lamppuja. Toistuvasti ote lipeää, kiipeäjä retkahtaa roikkumaan. Vaikka keho tempoo väliin ahdistuneestikin, on mukana myös vienoa huumoria. 

Salaperäisesti hymyilevä Venna lauluineen ja voimakkaana esteen kuin esteen lopulta ylittävä Jäntti luovat kuvan naisesta (tai naisista), joka ei ole helppo tapaus. Hän on mustasukkainen ja vaativa, mutta kesyttäjälleen unelma. Tai painajainen.

Raukeaa, savuista, vaarallista. Yablochkov Candle on lumoava yöperhonen.

*****
Ilona Jäntti & Aino Venna: Yablochkov Candle
Esitys Cirko-festivaalilla 13.5.2016

Veljekset tasapainoa hakemassa

Luis ja Pedro Sartori do Vale ovat veljeksiä, molemmilla oma sirkustaiteilijan uransa. Teoksessa Dois he yhdistävät voimansa ja tutkivat mitäpä muutakaan kuin veljeyttä. Sirkus yhdistyy yllättävän luontevasti jousiammuntaan.

Esiintyjien näyttämöoleminen on arkisen hyväntuulista. Veljekset kisaavat vähän kaikesta, siitäkin kumman merkistä leipä nousee paahtimesta. Kuin ihmeen kaupalla se usein nousee juuri oikealla hetkellä. Vaivihkainen dramaturgia on pitkälle mietitty.

Aikuiset pojankoltiaiset muistelevat lapsuuttaan ja vähän taantuvatkin. Kisaillessa tulee joskus vähän kampitettua, hölmömpää höynäytetään aina vaan ja lopulta ratkaisu saadaan painimalla. Veljeä verrataan vähän kateellisenakin itseen, itseä veljeen. Toisella on sixpack, toisella rintakarvat.

Esityksen tunnelma on poikamaisista kolttosista huolimatta ennemmin mietteliäs kuin railakas ja jousiammunta tuo siihen jännittävää särmää. Joskus nuoli osoittaa suoraan kohti toisen kurkkua, toisinaan taas tarvitaan veljen apua jousen jännittämiseen. Tasapainoa haetaan yksin ja yhdessä.

Vaikka viehättävä esitys onkin kokonaisuutena varsin toimiva, olisi muutaman kullanmurun sopinut kuopatakin (täten vaadin tätä viralliseksi kill your darlings -käännökseksi). Ja kunpa pojat olisivat malttaneet jättää esityksen kuvaan, jonka yleisökin luontevasti lopuksi tunnisti. Vielä yksi irrallinen pöhköily veljellisen syleilyn jälkeen vie turhaan tehoja.

*****
Luis & Pedro Sartori do Vale: Dois
Esitys Cirko-festivaalilla 11.5.2016

Kapitalismin kahleista kohti toista ihmistä

Cirko-festivaalin avausesitys, The Ricochet Projectin Smoke and Mirrors on miltei täydellinen nykysirkusteos. Se todistaa kehon tarinankerronnallista voimaa.

Akrobatiaa, tanssia ja improvisaatiota yhdistävän teoksen ytimessä on kaksi huikeaa artistia, Cohdi Harrell ja Laura Stokes, joiden kehonhallinta on valtavan taitavaa, mutta jotka myös ilmaisevat riipaisevan runollisesti inhimillisyyden ja ihmisyyden syvimpiä pelkoja ja unelmia.

Minulle esitys puhuu nimenomaan ihmisen kaipauksesta kohti toista samanlaista. Itkettää, kun katson yksin trapetsilla rimpuilevaa Harrellia tai köyteen kuin suojaavaan pesään raajat täristen kietoutuvaa Stokesia. 

Tanssi vääntää kehot äärimmäisiin ja rumiin asentoihin, katseet kohti yleisöä ovat yhtäaikaa pelokkaita ja uhmakkaita. Tällaisia me olemme, deal with it. Sitten valo kääntyy suoraan kohti. Kuka katsoo ja ketä?

Puolialastomina he ovat konkreettisestikin haavoittuvia, kapitalismin kahlitsemat sosiaaliset roolit on riisuttu vaatteiden myötä. Ankara valo piirtää laihoista kehoista esiin jokaisen jänteen ja luun.

Esityksen musiikkidramaturgia on ehkä alleviivatenkin varsin dramaattista, mutta se tuo kiintoisaa kontrastia virtuositeettia kuin ohimennen ja vahingossa korostavaan raakaan liikkeeseen. 

Esityksen huippukohdaksi nouseva intiimi, hellä ja kivulias (tender sanan useammassa merkityksessä) köysiduetto saa ääniraidakseen Charles Chaplinin Diktaattori-monologin. 

Ratkaisu voisi olla korni ja pateettinen, mutta ei yllättäen ole sitä. Teksti keskittyy ihmiskunnan yhteiseen hyvään, mutta lopulta luuppina nousee lause "We think too much and feel too little". 

We think too much and feel too little. Auts. Osuu.

*****
The Ricochet Project: Smoke and Mirrors
Esitys Cirko-festivaalilla 7.5.2016