Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musikaaleja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musikaaleja. Näytä kaikki tekstit

10 joulukuuta, 2017

Broadwayta ja burleskia

Kävin New Yorkissa! Reissun toteutumista edesauttoi Suomen arvostelijain liitolta saatu matka-apuraha. Lopullinen esityssaldo oli viisi, joista kahteen ostin liput etukäteen täysihintaisina, loput paikan päältä päiväkohtaisen tarjonnan mukaan. 

Musikaalipainotuksella mentiin, mutta sekaan mahtui myös yksi puhenäytelmä ja burleskia. Onneksi matkakumppanilla on avoin mieli, joten ohjelmasta ei tarvinnut juuri neuvotella. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin mieluusti käynyt enemmän myös Broadwayn ulkopuolella, mutta se jääköön toiseen kertaan. Kovin kriittisellä katseella en esityksiä katsonut, lomalla kun oltiin. Toki visiitti oli ammatillisestikin kiinnostava, mutta kriitikkopipoa en päästänyt kovin kiristämään.


Avenue Q on pyörinyt New Yorkissa jo vuodesta 2003, ensin off-Broadwaylla, pian ensi-iltansa jälkeen Broadwaylle siirtyen ja nyt vuodesta 2009 jälleen off-Broadwaylla. Sesame Street -hahmoista inspiroitunut nukketeatterimusikaali aikuisille on tietenkin juuri sellaista kamaa, joka minuun iskee. 

Vaikka esitys onkin pian 15-vuotias, ei se vaikuta laisinkaan vanhentuneelta. Toki osa vitseistä meni ulkopaikkakuntalaiselta ohi ja välillä tekstin ymmärtämisessäkin oli haasteita, mutta aikuistumis- ja itsensä löytämistarina on universaali aihe ("What Do You Do with a B.A. in English? / It Sucks to Be Me", "Purpose"). Esitys sivaltelee ronskin humoristisesti myös rasismia ("Everyone's a Little Bit Racist"), seksuaalisuutta ("If You Were Gay", "Internet is for Porn") ja löytyypä maailmantuskalle mittakaavakin ("For Now"). Hilpeä musiikki jää soimaan päähän.

Avenue Q:n korttelissa asuu suloisesti rinnakkain niin ihmisiä kuin hirviöitäkin, joita esittävät sekä ihmis- että nukkenäyttelijät. En voi olla arvostamatta esiintyjien monipuolista osaamista, laulut soivat hienosti, vaikka hahmoilla on mitä mielikuvituksellisimpia ääniä. 


The Book of Mormonin näkeminen on ollut pitkäaikainen unelmani! Neljä vuotta sitten Lontoossa paikallisen metrolehden kannet huusivat ennakkonäytösten ekstaattisia katsojakokemuksia. Silloin harmitti, että aikataulu ei mahdollistanut sivuhyppäystä. Tämä olikin ensimmäinen esitys, jonka ehdottomasti halusin nähdä New Yorkissa. Broadwayn ensi-ilta oli 2011.

Käsikirjoitus on South Parkista tuttujen Trey Parkerin ja Matt Stonen, sävellys on (myös Avenue Q:n musiikin takana olevan) Robert Lopezin. Sisältö on viiltävän hauskaa, korvamatoja on enemmän kuin laki sallii. Pelkäsin etukäteen ihan hirveästi, että kaiken odotuksen jälkeen petyn. En pettynyt!

Kaksi mormonia lähtee lähetystyöhön Ugandaan, jossa paikallisia ei hirveästi kiinnostaa uusi usko, kun arkea ahdistaa niin aids kuin tyttöjen ympärileikkausta vaativa sotaherrakin. Elder Pricella (ihanan ärsyttävä Nic Rouleau) on ylikorostunut ego ja haave olla maailman paras mormoni, Elder Cunningham (lutuinen Brian Sears) taas ei ole ihan jaksanut keskittyä oppitunneilla. Kumpikin kokee Ugandassa omanlaisensa uskonkriisin.

Jälleen tuntuu ihan turhalta mainita, miten hyvin kaikki laulavat ja tanssivat. Pääparin lisäksi kovaäänistä hihkumista ainakin omalta kohdaltani saivat aikaan myös mm. tukevasti kaapissa olevaa Elder McKinleyä esittävä Stephen Ashfield ja paratiisimaisesta Sal Tlay Ka Sitista haaveilevaa Nabulungia esittävä Nikki Renée Daniels.


Chicago on myös yksi suosikkimusikaaleistani. Alunperin sitä esitettiin Broadwaylla 1975-77 ja nykyinen esityskausi on kestänyt vuodesta 1996. Kaksi kelpoa kotimaista versiotakin olen tästä nähnyt (ja toki elokuvan). Nyt nähty versio on korostetun konserttimainen, näyttämöllä suurimman tilan vie - oikeutetusti - bändi ja ensemble vaihtaa rooleja hyvin vähillä ulkoisilla merkeillä. Puvustus on muutenkin varsin niukkaa ja korostetun eroottista. Mikäs siinä, intohimorikoksistahan tässä lauletaan.

Lehdistön rakastamina murhaajina Roxie Hartina ja Velma Kellynä ovat rooleissa jo aiemminkin useita kertoja esiintyneet Charlotte d'Ambroise ja Leigh Zimmerman, heidän tähtiasianajanaan Billy Flynnina pikaisen julkkisvierailun musikaalissa tekee Todrick Hall, erittäin mainioita kaikki. Esityksestä jäi olo, että on ollut mukana oikein rattoisissa jazzbileissä. 


M. Butterfly oli toinen esityksistä, johon ostin liput etukäteen.  Musikaalien lisäksi pistin reissun tavoitteeksi nähdä vähintään yhden kuuluisan, mieluiten tv:stä tai elokuvista tutun näyttelijän. Arpa osui tähän, Rene Gallimardin roolissa nähdään Clive Owen. David Henry Hwangin kirjoittama näytelmä on minulle ennalta tuttu (myös elokuva), joten arvelin, että ei se ihan huono voi olla, vaikka olikin tietty riski ostaa liput jo ennen ensi-iltaa.

Ei esitys nyt varsinainen pettymys ollutkaan. Arviot, joita lueskelin vasta esityksen jälkeen, ovat kyllä varsin erimielisiä, mutta parhaimmillaankin nihkeitä. Sekä Owen että Song Lilinginä Broadway-debyyttinsä tekevä Jin Ha näyttelevät kyllä hyvin (tosin Ha ei ulkonäkönsä ja äänensä perusteella mene yhtä helposti naisesta kuin ehkä pitäisi), mutta kolmen hurmioituneen musikaaliorgian jälkeen esitys oli väistämättä hieman laimea kokemus.

Broadwaylla kahdettakymmenettä vuottaan pyörivän Lion Kingin sekä epäonnistuneen Spiderman-musikaalin tehneen Julie Taymorin ohjaus on mielestäni vähän yksioikoinen ja näyttämölliset ratkaisut, kuten loputtomasti heiluvat ja paikkaa vaihtavat paneelit, käyvät pidemmän päälle tylsiksi. 

Hwang on kirjoittanut tekstin osittain uusiksi, eikä esitys enää pelaa sukupuolen arvuuttamisella, mikä mielestäni on vähän sääli. Toki salaisuutta ei ole nettiaikana mahdollista enää samalla tavalla ylläpitää kuin ensi-illan aikaan 1988, jolloin BD Wong esiintyi pelkillä etunimen kirjaimilla. Mutta kun Song Liling paljastaa itsensä fyysisesti vasta, kun paljastus on kaikkia teknisiä yksityiskohtia myöten tehty oikeussalissa, tuntuu alastomuus turhalta kikalta. (Muistan iäti sen järkyttyneen huudahduksen, jonka kuulin HKT:n katsomossa, kun T. Reinikka vaihtoi vaatteita yleisön edessä. Ainakin jotakuta fuulattiin loppuun saakka.)


Viimeisenä iltana suuntasimme vielä Lower East Sidelle The Slipper Roomiin, jossa ohjelmassa oli Boys' Night: An All-Male Cirquelesque Revue!, joka olikin reissulle miltei täydellinen lopetus: ilma-akrobatiaa, boylesqueta ja drag-queen-stand-upia. 


Summa summarum: reissu oli oikein onnistunut ja pääosin kaikki nähty oli hyvää. Vaikka ulkoasultaan arvokkaita, newyorkilaiset teatterit ovat rentoja paikkoja, joissa voi nauttia viiniä kannellisesta muovituopista. 

Teatteriliput ovat suolaisia hinnoiltaan, enkä raaskinutkaan ostaa ennakkoon kuin kahteen esitykseen. Saman päivän näytöksiin lippuja saa kuitenkin puoleen hintaan, jos ei ole niin väliksi, että mitä menee katsomaan, mutta ovat ne silti kotimaan kalleimpia lippuja hinnakkaampia. Mutta kun ei tuolla nyt ihan myötäänsä tule rampattua, niin mieluustihan sen hinnan maksaa. Ja osaapa entistä enemmän arvostaa kotimaista kulttuurin tukea, ilman sitä hinnat olisivat meilläkin yhtä tapissa.

Seuraavalla kerralla sitten enemmän syrjähyppyjä ja sivuaskeleita kauemmas Times Squaresta!

19 maaliskuuta, 2017

Me tulemme taas. Ja taas. Ja taas.

Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin nähtyäni yhdyn riemukkaasti sitä ylistävien kuoroon. Tuomas Parkkisen kirjoittama sekä Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin säveltämä teos svengaa, sovitukset ovat vetäviä ja sanoitukset oivaltavia. 

Reija Wäreen ohjaus on jouhevaa, mutta erityisesti tanssikoreografiat vetoavat minuun. Tomin tuhmat kuvat heräävät henkiin ilman hitustakaan häpeää tai kiusallisuutta.

Touko Laaksosen piirrokset ovat emansipoineet vuosikymmenten aikana lukemattomia homomiehiä. Esitys on iloisen halun ylistyslaulu, perusvireeltään humoristinen, mutta ei väistä kipeitäkään aiheita. Musiikin lisäksi äänimaailmaa rakentavat Toukon kynän piirrot paperilla.

Aiemmin tänä vuonna näkemäni Tom of Finland -elokuva on saanut kritiikkiä osakseen jättäessään miesten välisen seksin kuvaamisen sivuosaan. Itse en osaa ajatella samoin, elokuva on nähdäkseni henkilövetoinen epookkidraama, joka on suunnattu mainstream-yleisölle, joten en odottanutkaan sen olevan kovin kiimainen. Painotus on ennemminkin seksuaalivähemmistön ihmisoikeuksissa.

Musikaali sen sijaan on jo lajityypinä karnevalistinen, joten fantasioihin sukelletaan syvälle. Ja kuumaa on. Pakarat ovat kiinteitä ja hikiset ylävartalot kiiltelevät. Ensimmäisen näytöksen finaalia edeltävä tukkilaiskohtaus soittelee heteronaisenkin syvempiä aisteja.

Ja se välifinaali, huh. Touko Laaksosta esittävä Olli Rahkonen yltyy ikonista Kake-hahmoa luodessaan sellaiseen gospel-revittelyyn, että hurmos siirtyy katsomoon saakka.

Elokuvaa katsoessani ihailin taitavaksi tietämäni Pekka Strangin karismaa, mutta ennalta tuntematon Rahkonen pääsee yllättämään, hän dominoi rauhallisella roolityöllään koko teosta. Vaikka toinen toistaan värikkäämmät kuvat täyttävät näyttämön, piirtää Rahkonen samalla Toukolle uskottavan kaaren.

Rahkonen myös laulaa mainosti ja hänen duettonsa Veli Mäkistä esittävä Jukka Nylundin kanssa ensimmäisessä näytöksessä sekä myöhemmin kuultava trio Kaija-siskona nähtävän Anna Victoria Erikssonin kanssa ovat niin kauniita, että stemmafetisistillä värisee vielä seuraavanakin päivänä.

Juonipuolella esityksessä olisi terävöittämisen varaa, välillä rönsyillään ja toisaalta jätetään syventämättä siellä, missä kannattaisi. Toukon ja Velin rakkauden kuvaus jää yhtä ohueksi kuin elokuvassakin ja Kaijasta leivotaan (elokuvan valjun siskon sijaan) katkera vanhapiikaneitsyt.

Kaiken kaikkiaan musikaali on kuitenkin ihastuttava ja hilpeä hymni himolle. Katsojan kokonaiselämykseen on panostettu väliaikatarjoiluja myöten. Mustaan lakritsiin verhotun nimikkoleivoksen sanotaan siveästi sisältävän appelsiinia ja tuorejuustoa. Osuvampi kuvaus olisi sateenkaari-mälli. Ja miten hyvältä se synti maistuukaan!

*****

Turun Kaupunginteatteri: Tom of Finland -musikaali
Esitys Logomossa 18.3.2017

06 helmikuuta, 2016

Kuoleman vonkamiehet*

*Otsikon keksi tämänkertainen seuralaiseni, joka antoi luvan sen käyttämiseen.

Transilvanialaisessa kylässä kietoudutaan valkosipuliin. Professori Abronsius (Tuukka Leppänen) saapuu oppipoikansa Alfredin (Miiko Toiviainen) kanssa Chagalin (Kari Mattila) majataloon tarkoituksenaan löytää myyttisen kreivi von Krolockin (Jonas Saari) linna. Chagalin teini-ikäinen tytär Sarah (Anna Victoria Eriksson) on isänsä silmäterä. 

On heräävää seksuaalisuutta, kuolemankaipuuta ja... no, eipä sitten paljon juuri muuta. Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrientappajat perustuva musikaalikomedia Vampyyrien tanssi on niin hötöä, että on aika turhanpäiväistä koettaa kaivaa siitä jotakin sisältöä. 

Periaatteessa ei edes tarvitsisi, koska onhan Markku Nenosen ohjaama esitys pääasiassa vallan viihdyttävä. Naurattaa välillä ihan ääneenkin. Toimii parhaiten mennessään paikkapaikoin reilusti campiksi. Mutta koska tässä nyt kuitenkin pidetään kritiikkiblogia, niin here goes.

Vaikka sovituksissa on välillä oikeinkin tykki meininki, on musiikki täysin tyhjänpäiväistä, yksikään sävelmä ei enää seuraavana päivänä soi päässä, tarkoitushakuisesti teemaksi kierrätettyä musikaalin säveltäjä Jim Steinmanin hittiä Total Eclipse of the Heartia lukuunottamatta tietenkin. Sanoitukset ovat latteita ja käännös suomenkielen intonaatiota häiritsevästi ylenkatsovaa.

Peacockin näyttämö on teokselle pieni ja tekniikaltaan vaatimaton, joten roudaamista on varsinkin ensimmäisessä näytöksessä ihan hirveän paljon. Toinen näytös rauhoittuu, kun päästään kreivin linnaan. Kreivin bätmänsiivillä saapuminen on superkorni. Toisaalta esitys on tästä kaikenkattavasta korniudesta ja erityisen puujalkaisista vitseistään varsin tietoinen. 

Ensin ajattelin, että esitys kertoo vampyyrin masennuksesta, että miten surullista on, kun vähänkään johonkuhun kiintyy, niin aina sen vahingossa tulee tappaneeksi. Lopulta kuitenkin taidan päätyä siihen, että esitys kertoo ihan yksinkertaisesti miehen panetuksesta, käyttäen esimerkkeinä söpöä teinipoikaa, räiskyvää glamhomoa, likaista vanhaa miestä ja lopulta mieshahmoista kuolemaa. Mikäs siinä. Kuolema voittaa joka tapauksessa aina tavalla tai toisella.

Sukupuoliroolisto on keskiajalta, ja vaikka naisten anteliaissa kaula-aukoissa ei säästellä, ericnorthmaneita ei vastavuoroisesti ole tarjolla (käsiohjelma hieman yllättävästi ohittaa koko True Bloodin muuten runsaassa vampyyri-ilmiön esittelyssään). Toki musikaalikomediagenreen sopiikin paremmin Benny Hill -henkinen pikkutuhmuus kuin avoimen suora seksuaalisuus. 

Kun pääparin pelimerkit ovat osastoa "olen kiltti ja reipas poika" ja "ottaisinko tuon kiltin ja reippaan pojan, vaikka tuo kankea nahkahousumieskin kyllä kiehtoisi", niin onneksi sentään Erikssonilla ja Toiviaisella laulutaitoa piisaa runsaasti. 

Jonas Saaren kreivi on harmillisen vähäverinen [pun intended], hän kyllä laulaa mahtavasti, mutta on kaulasta alaspäin kokovartalokipsissä. Tönkkö patsastelu häiritsee enemmän ja enemmän, kun pitäisi jotenkin saada uskottavaksi, että Sarah näkee vampyyrissä fantasioidensa kohteen. Kireät nahkahousut eivät vaan riitä, sori. Olisi edes huumoria, mutta kun ei ole oikein sitäkään. Tanssin keinoin toteutetussa unijaksossa puolentusinaa Krolokia riepottaa tyttöä jo aika arvelluttavasti.

Pikkuruinen Sanna Majuri Chagalin ahdistelemana piika Magdana pesee kaikki! Hänestä irtoaa aivan järjetön lauluvoima. Mainiosti pärjää myös Samuel Harjanne Herbertinä, kreivin prameana poikana. Tuukka Leppäsen professori on hupaisa hahmo, mutta harmillisesti pikalauluissa jää teksti epäselväksi. Samaa vaivaa on myös ensemblebiiseissä.

En uskonut koskaan sanovani tätä, mutta pienempi ensemble voisi toimia paremmin. Nyt stagella on ruuhkaa ja koreografiat menevät sumppuun. Runsas puvustus ja maskeeraus eivät pääse kunnolla esiin, kun populaa vaan on niin valtavasti.

Vaikka HS:n arvio jo mainitsi sanaparin "puhutteleva aikalaiskommentti", itse koin huomattavana plussana, että esitys oli silkkaa eskapismia, häpeämätöntä viihdettä, joka ei edes yrittänyt olla enempää. 

Vampyyrien tanssi onkin oiva esimerkki siitä, miksi koen tähtien antamisen teatterikritiikin kohdalla hyvin vieraaksi. Voisin antaa tällekin teokselle joko viisi tai yhden tähden ihan vaan näkökulmaa vaihtaen. Keskiarvoon kolme tähteä arviota ei voisi pakottaa tekemättä väkivaltaa.

*****
Helsingin Kaupunginteatteri: Vampyyrien tanssi
Esitys 5.2.2016

25 lokakuuta, 2015

Balettia ja työväenluokan solidaarisuutta (sekä pyhä pallo)

Näin Billy Elliot -musikaalin pari vuotta sitten Lontoossa. Esitys katkesi kahdesti teknisistä syistä, mutta olihan se nyt komealla koneistolla tehty taitava esitys. Elokuvahan on henkilökohtaista all time favourite -osastoa. HKT:n versiota katsomaan mennessä jännitti siis aika paljon. Ihan turhaan.

Vierastin ensimmäistä kertaa musikaalia katsoessani Elton Johnin musiikkia, kun leffassa soiva Mark Bolan tuntui jotenkin niin paljon oikeammalta. Monet kappaleista tuntuivat kovin laskelmoiduilta.

Helsingissä musiikki kolisee minuun kuitenkin paljon paremmin ja tällaista viisikuisena ensimmäiselle vappumarssilleen osallistunutta värisyttävät erityisesti yhteiskunnalliset kappaleet The Stars Look Down ja Solidarity, joka on myös mielestäni yksi nerokkaimmin kirjoitetuista musikaalinumeroista: lakkolevien kaivostyöläisten ja thatcherilaisten poliisivoimien välinen väkivalta rinnastuu enkelimäisiin ballerinatyttöihin. Numero on samaan aikaan ihan käsittämättömän absurdi ja koskettava.

Toki Pavlovin koira turskii vuolaasti menemään siellä sun täällä muutenkin, mutta jotenkin tuo kaivosmiesten keskinäinen solidaarisuus osuu tässä poliittisessa ilmastossa kipeämmin kuin äidittömän pojan nousu työväenluokasta kuninkaalliseen balettiin. 

Amos Brotherus vetää roolinsa Billynä mallikkaasti, vaikka tanssillisesti ehkä kaipaisin hieman lisää energiaa. Michael taas on ehkä näytelmän haastavin roolitettava, mutta oikein mainiosti onnistuu myös Kasperi Virta. 

Helena Haarasen tanssiopettaja rouva Wilkinson on taitavasti rakennettu, rouhean pinnan alla kohisee vahvaa tunnetta. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka stage on täynnä naisia, äitejä, mummeja ja tyttöjä, niin äijien ehdoillahan tämä musikaali kuitenkin jyrää, Bechdel-testiä on turha koettaa saada läpi.

Ohjaaja-koreografi Markku Nenonen käyttää Peacockin näyttämöä hienosti, ja muutama valtavan komea kuva pysäyttää. Kaivostyöläisten pettymys ja toisaalta maailma, jonka Billy lopulta jättää taakseen, piirtyy huikean kauniina ja surullisena näkynä miesten laskeutuessa kaivokseen. Ai että.

Eipä ollenkaan tarvitse Helsingissä hävetä. Vaikka laulu- ja tanssitaidollisesti ei ihan Lontoon tasolla ollakaan (onpa siellä vähän enemmän jengiäkin, joista helmet poimia), niin kyllä Billy Elliot on oikein toimiva paketti. 

Olen aina karsastanut tähtien antamista taidetta arvioidessa, mutta musikaaleille voisi kehittää sellaisen nessu-järjestelmän. Että montako paperinenäliinaa kriitikolla katsomossa kuluu. (Vastaus: monta).

Oma emotionaalinen nestehukkani taisikin viedä suurimman terän toisesta päivän esityksestä, norjalaisen Jo Strømgren Kompanin A Dance Tribute to the Art of Football -teoksesta. Vuodesta 1997 esitetty äijäily uponnee toki paremmin jollekulle, jonka jalkapallon katsominen ei rajoitu muutaman vuoden välein tapahtuvaan satunnaisen MM-ottelun puolella silmällä televisiosta seuraamiseen.

Toki neljän tanssijan jalkapallosta inspiroitunut liike on kiinnostavaa ja hyvin taitavaa ja tunnistan sieltä minäkin erilaisia pelaajamaneereja ja peliliikkeitä. Kentälle tuntuu valuvan aggressiota myös aika paljon katsomosta. Nonsense-kielet liikkuvat pitkin eurooppalaisia stadioneja.

Loppupuolella vähän innostunkin raamatullisessa sävyssä jalkapallon pyhyyttä korostaviin kuvaelmiin, ja alunperin neljälle miehelle tehtyyn koreografiaan mukaan tullut naistanssija tuo oman jännitteensä. Kokonaisuutena en vain kuitenkaan pääse pintaa syvemmälle. Ikävä tuuri palloilijoilla, että balettipoika osui ensin.

*****

Esitys Peacockissa 24.10.2015

Esitys Aleksanterin Teatterissa 24.10.2015

13 syyskuuta, 2015

Täydellinen lauantai: Perhetragediaa ja miehiä mekoissa

Olen sen ikäinen, että pystyn katsomaan Skavabölen pojat -näytelmän ilman kantaesityksen sukupolvikokemuksen taakkaa. Antti Raivion 70-80-lukujen taitteen perhekuvaus on ihan syystä uuden tulemisensa ansainnut. 

Aivan esityksen aluksi pyörittelen kyllä pimeässä silmiäni, kun Samuel Barberin pateettinen Adagio jousille pauhaa menemään. Minulle se assosioituu niin voimakkaasti Platoon-elokuvaan, etten oikein pysty sulattamaan sitä missään muussa yhteydessä (vaikka ihan ensimmäisen kerran törmäsinkin siihen eräässä teatteriesityksessä, jossa olin itse mukana melkein parikymmentä vuotta sitten). 

Muilta osin Marika Vapaavuoren ohjaama esitys väistää taitavasti pateettisuuden sudenkuopat, vaikka kompastumisen mahdollisuuksia olisi. Rupert ja Evert Kallio kasvavat pikkupojista aikuisuuden kynnykselle rikkonaisessa perheessä, jota varjostavat alkoholinkäyttö ja mielenterveyden rakoilu. 

Näytelmän sirpaleinen rakenne noudattaa muistojen epäluotettavuutta. "Toi on mun muisto", sanoo pikkuveli isommalle. Tästä syystä kohtaukset ja niiden kaaret ovat tulkinnanvaraisia, palasista yhteen liimattuja. On stimuloivaa, ettei asioita selitetä puhki, vaan tyhjät kohdat on itse täytettävä. 

Ihan täysin minulle ei aina uppoa (tai avaudu) Isä Kinnusen hahmo, jonka synkät yksinpuhelut pysäyttävät arkikuvauksen jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan. Toki hän tuo mukaan edellisen, sodan käyneen sukupolven, jonka historia valuu vielä seuraavan ja sitä seuraavankin kokemukseen maailmasta.

Jaakko Ohtonen Rupertina ja Eemu Korpela Everttinä rakentavat veljesten välisen siteen notkean fyysisellä näyttelijäntyöllään, tosin jälkimmäisen puheilmaisu ei ihan vielä riitä näyttämöympäristössä. Mari Turunen on epävakaaksi leimattuna Pirjo-äitinä kipeän vereslihainen.

Iltapäivän perhehelvetin vastapainoksi illan ohjelmassa oli täydellistä hattaraa ja sanon tämän täysin ilman ironiaa. Sugar - Piukat paikat on jokaiselta osa-alueeltaan toimivaa musikaalikomediaa. Musiikillisesti se svengaa ihanan jatsiksi, vaikka varsinaisia hittikappaleita ei I Wanna Be Loved by Youn lisäksi olekaan.

Georg Malviuksen edellinen ohjaus Tampereen Teatterissa, Les Misérables oli harkitun hiottu täsmätuote, josta puuttui inhimillinen roso. Sugar on aivan yhtä taitavasti tehty, mutta hurmaavaa rosoa piisaa!

Alkuperäisteos, Some Like It Hot -elokuva on yksi ikisuosikeistani, Peter Stonen, Bob Merrillin ja Jule Stynen musikaaliin en ennen ole sen tarkemmin tutustunut. Farssirakenne toimii ja Malvius käyttää Tampereen Teatterin kompaktia päänäyttämöä tehokkaan vauhdikkaasti.

Gangstereita tyttöbändiin pakenevia persaukisia muusikoita Jerryä ja Joeta esittävät Risto Korhonen ja Lari Halme, miekkosten himon kohteena Sugar Kanena söpöilee viehättävästi Hanna-Liina Võsa. Mutta vaikka ollaan naisten maailmassa, miehet tätä esitystä liidaavat. Ja hyvin liidaavatkin, erityisesti yksi.

Halme ja Korhonen ovat komediallisen ajoituksen ja nyanssien mestareita. Malvius on pistänyt heidät löysään liekaan, jonka jokaisen ulottuvuuden käyttää erityisen tehokkaasti Korhonen. Jerryn alter ego Daphne on aivan käsittämättömän hurmaava, joskin melko karun näköinen neito ja muodostaa ronskisti queerin subrettiparin Ville Majamaan miljonääri-Osgoodin kanssa. 

Halmeen Joe/Josephine jää varsin usein pikkuruisen Daphnen varjoon, mutta sankarirooli onkin aina vähän sidekickiä tylsempi. Joen miljonääriroolia Junioria Halme pelaa taitavalla deadpan-metodilla. Ja sitten on tietenkin vielä Ritva Jalonen, jonka Sweet Sue ottaa kyllä tilan haltuun keneltä tahansa.

Ah. Kyllä nyt on musikaalin palaset niin taitavasti ja sopivasti vinossa, että naamaan sattuu nauraminen! Häpeämätön viihde on paikallaan aina, kun se taitavasti tehdään.

*****

Esitykset 12.9.2015

07 maaliskuuta, 2015

Sanat ovat tarpeettomia, kun ilmaisu on kirkasta

Käyn katsomassa Kuopion Kaupunginteatterin esityksiä säännöllisesti, en ihan jokaista, mutta useamman kerran vuodessa. Harvemmin kuitenkaan kirjoitan niistä, sillä lähes kaikissa näkemissäni esityksissä näyttämöllä on perheenjäseneni, minkä taas koen vahvana jääviystekijänä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Kuopiossa tehdään laadukasta teatteria, taitoa löytyy runsaasti niin näyttämöltä kuin sen takaakin, ja ohjelmisto on pääosin kiinnostavaa, rohkeitakin valintoja tehdään.

Nyt on ohjelmistossa sellainen rohkea helmi, että on ihan mahdotonta olla siitä kirjoittamatta. Sattuneesta syystä jätän kuitenkin yksittäisten näyttelijöiden arvioinnin väliin ja totean vain - täysin vilpittömästi - että kaikki tekevät todella priimaa työtä. Näyttämöllä nautitaan ja se välittyy katsomoon, ensemble soi yhteen, mikä toki onkin suloisen sopivaa esityksen musikaalisessa viitekehyksessä.

Kyseinen teos, tsekkiläisen Miroslav Krobotin ohjaama I Hired a Contract Killer, joka perustuu Aki Kaurismäen samannimiseen elokuvaan, on jotakin todella odottamatonta ja omaperäistä, eikä ainakaan minulla ihan heti tule mieleen vastaavaa.

Elokuvasta jäljellä on perusjuoni, mutta muuten tarjolla on mielenkiintonen päällekirjoitus. Vesilaitoksen sijaan Henri Boulanger saa potkut kakkosviulun soittajan tehtävästä Mozartin Taikahuilun alkusoiton jälkeen, mutta ei koskaan pääse työpaikalta pois. Andrej Durikin lavastama orkesterimonttu taipuu moneksi, kuten taipuvat orkesterin soittajatkin. Esitys on teatteria teatterissa, leikki, joka tempaisee mukaansa ja jonka maailman absurdit lainalaisuudet (tai niiden puutteen) huomaan ostavani saman tien.

Kaurismäen tarina on yksinkertainen ja inhimillisistä perustunteista kumpuava. Työstään kaiken elämänsisällön aiemmin saanut lohduton Henri yrittää itsemurhaa muutamankin kerran, mutta liian arkana epäonnistuu. Ratkaisu on siis palkkamurhan tilaaminen - itselle. Ennen kuolemaa Henri ehtii kuitenkin kokea niin ensihumalan kuin ensirakkaudenkin, ja siihen se kuolemankaipuukin tyssää. Tilauksen peruutusehdot ovat kuitenkin kovin kimurantit.

Sanojen suhteen esitys on yhtä säästeliäs kuin elokuvakin, mutta näyttämöllä tapahtuu sitäkin enemmän, kun vain pääsee hiljaisuuden yli. Henri ja kohtaamansa ihmiset ovat näennäisen kivikasvoja, mutta Krobotin puhdistama ilmaisu paljastaa paljon. Henkilöiden totisuus ja tyylitellyt fyysiset reaktiot lähestyvät klovneriaa. Ilmaisu on samalla pilkuntarkkaa ja ilmavaa, hiljaisuus on paljonpuhuvaa ja kiehtovaa.

Sanojen sijaan suuret tunteet purskahtavatkin esiin Taikahuilun sävelin! Aina ei ääniala riitä jokaiseen nuottiin, mutta se ei estä mitään. Soittajat puhkeavat sooloihin, duettoihin ja kvartettoihin ja laulavat sydämensä pohjasta, itsekin yllättyen siitä, mitä suusta pääsi. Oho!

Krobotin - kuten Kaurismäenkään - henkilöt eivät ole psykologisia, he ovat "what you see is what you get" -ihmisiä. Paljaudessaan he ovat ihan hirmuisen traagisia ja liikuttavan humoristisia.

Uskon, että tämä esitys varmasti jakaa katsojat. Näkemässäni esityksessä huomasin usein olevani se ainut ääneen nauraja, jolla melkein turskahtaa räät rinnuksille, kun lavalla ährätään itsemurhaa kaasuhellan kanssa.

Toisaalta ehdin myös itkeä tirskauttaa pariinkin otteeseen, kun Taikahuilun sävelet osuivat juuri oikeaan tunnehermoon (saksaa en ymmärrä yksittäisiä sanoja enempää, joten valitettavasti tekstin tuoma lisätaso jäi minulta osassa kappaleista kokematta). Ja tämä kaikki siis vähän reilun tunnin mittaisessa esityksessä. Olennaiseen keskittymisen juhlaa!

Esitys pyörii vain tämän kevään, joten Itä-Suomen matkaa kannattaa todella harkita. Tosin näkisin tämän esityksen helposti millä tahansa kotimaisella tai kansainväliselläkin festivaalilla.


*****

Kuopion Kaupunginteatteri: I Hired a Contract Killer
Esitys 6.3.2015

26 helmikuuta, 2015

Messu kollektiiviselle pelolle

Pirkko Saision kirjoittaman SLAVA! Kunnia. -esityksen vuoropuhelu ympäröivän maailman kanssa on jatkuvassa muutoksessa. Ennen Ukrainan konfliktia ja Krimin kriisiä valmistunut teksti peilautuu tämän päivän uutisiin.

Esityksestä on siksi myös vaikea kirjoittaa, sillä aihe on niin valtavan herkkä. En edes yritä päästä kenenkään muun pään sisään, mutta ensi-illassa lähes loputtomat aplodit, huudot ja jalkojen tömistykset tuntuivat kumpuavan vähintään yhtä paljon kollektiivisen pelon ja katarttisen helpotuksen tunteista kuin esityksen ansioista.

Toki esityskin on rohkea, provokatiivinen ja valtavan taitavasti toteutettu. Jos kuitenkin hetkeksi koetan katsoa sitä ihan vaan sellaisenaan, huomaan, että ei se täysin ongelmaton ole. 

Neuvostoliitossa kasvanut konduktööri Pobeda (Juha Muje) tempaistaan arkisesta aherruksesta oligarkkien pöytään. Kun Venäjää Karjalasta käsin ohjaileva kasvoton Volodja (Timo Tuominen) kaipaa propagandakoneistoonsa uutta nappulaa, noutaa Pobeda veljensä Obedan (Puntti Valtonen) vankileiriltä. Markkinataloutta vastustaneesta Obedasta koulitaan Volodjan julkisuuspeliin täydellinen käsinukke, kauan kateissa ollut veli ja uskollinen toveri.

Saisio ja ohjaaja Laura Jäntti vyöryttävät näyttämölle vertauskuvaa toisensa jälkeen sekä melkoisen kavalkadin karikatyyrimaisia hahmoja niin kauempaa kuin lähihistoriastakin. Kansallispukuisesta Julija Teestä (Tiina Weckström) leivotaan Volodjalle vastavoimaa, mutta hahmo katoaa matkan varrella jonnekin. Kun hän lopulta palaa, hänet oli jo melkein ehtinyt unohtaa. Sen sijaan soppaan heitetään niin Iivana Julma, Juri Gagarin, Gerard Depardieu, Kim Jong-Un kuin Jeesuskin Conchita Wurstin ilmiasussa.

Runsaus tahtoo välillä uuvuttaa. Tuntuu maratonilta, valistamisen kohteena olemiselta, kun kaikki näyttämöllä nähtävä on vertauskuvaa. Ja vaikka Jäntti toteaakin käsiohjelmassa esityksen olevan freskomainen eikä syväpsykologinen, kaipaan kuitenkin hieman sitä psykologiaa, jotakin inhimillistä piirrettä, johon tarttua. 

Koneisto toimii, Jussi Tuurnan musiikki on maistuvaa ja täynnä viitteitä sekin, moniääniset kuorosovitukset soivat täydellisesti. Ihminen siellä koneiston rattaissa jää kuitenkin jalkoihin.

Viimeinen laulu rakkauden voimasta on ihan mahdottoman ihana ja puhdistava. Lopetus, jossa roolit pudotetaan ja mietitään koko työryhmän voimin, että mitenkäs tämä nyt loppuisi, tuntuisi raikkaalta, jos se ei olisi niin selvä toisinto HOMO!n finaalista. 

Uskon, että teos herättää monenlaista keskustelua nimenomaan aiheensa suhteen. Ainakin jyrkän vastustavia mielipiteitä esityksestä sitä näkemättä löytyy jo, kun vähän googlaa. Itse en kyllä tohtisi kovin vahvaa mieltä olla jostakin ihan vaan mututuntumalla.


*****

Ensi-ilta 25.2.2015


01 helmikuuta, 2015

Ei poika susta oo siihen

Kolmantena oululaisesityksenä näin Poika Mancinin. Kauko Röyhkän romaaniin perustuva, Miss Farkku-Suomen jatko-osa on kiinnostava uusi musiikkinäytelmä. Röyhkän laulujen kautta kulkee rock-kuolemattomuudesta haaveilevan Poika Mancinin tie läpilyönnin kynnykselle, toisena lankana seurataan Miss Farkku-Suomen pikkusiskon Katjan tarinaa uskoa etsimässä.

Janne Kuustien dramatisoima ja ohjaama esitys on virkistävän raikas. Kaupunginteatterin omista näyttelijöistä sekä nuorista laulajista koostuva ensemble on tasaisen lahjakas, meininki on aluksi oululaisen rennonletkeää, mutta vakavoituu kuin varkain. Tommi Sahan sovitukset Röyhkän kappaleista ovat mielenkiintoisia menemättä kuitenkaan liian kauas alkuperäisestä.

Esityksen dramaturgia muuttuu toisessa näytöksessä juonta kuljettavista lauluista selkeämmin musiikkinumeroiksi, mikä on toki myös perusteltua, kun Mancini siirtyy isommille lavoille. Samalla ego kasvaa ja lankeemus lähenee. Talo meren rannalla kasvaa järkyttävän hienoksi finaaliksi.

Mikael Saari on ottanut Tepon eli Poika Mancinin rock-kliseitä toistavan hahmon haltuun hurjan kokonaisvaltaisesti ja fyysisesti omahyväisiä ilmeitä ja laulusoundin asteittaista kehittymistä myöten. Mancini pysyy kuitenkin mysteerinä alusta loppuun, hänen sisälleen ei päästä kurkistamaan. Mielestäni se on ihan hyvä ratkaisu, hahmo on enemmänkin ikoninen kuin psykologinen.

Herkempää roolityötä tarjoavat nuoret naiset, Manciniin rakastuvaa Eveä viehättävän pöhkösti tulkitseva Lotta Vaattovaara sekä seurakunnan sankarin ja pahan rokkipojan välillä tempoilevaa Katjaa esittävä Heta Keskinarkaus, joka tarjoilee Röyhkän Helvetin huikeana välifinaalina ensimmäisen näytöksen lopuksi.

Enpä muista, että olisin innostunut uudesta kotimaisesta musiikkinäytelmästä näin paljon sitten Suruttomien!

*****

Oulun Kaupunginteatteri: Poika Mancini
Esitys 31.1.2015

20 syyskuuta, 2014

Nunnat, natsit ja laulavat lapset

Mainitsin taannoin, että Evita ei ole lempimusikaalejani. The Sound of Music on. Hei, siinä on nunnia, natseja ja laulavia lapsia! Ja tarttuvaa musiikkia, musikaaliksi kohtalaisen kiinnostava juonikin. 

Olen tähän mennessä nähnyt muistaakseni neljä eri Soundia, mutta vielä ei ole ihan nappisuoritusta tullut vastaan, vaikka kyynelehdinkin muina Pavlovin koirina aina heti ensitahdeista.

Viimeisin on Kuopion Kaupunginteatterin veto ja se on toistaiseksi näkemistäni kokonaisuutena toimivin. Ongelmiakin on: koreografioista uupuu riemu, puvut ovat pastellia hattaraa ja valot sohottavat välillä ihan minne sattuu. Ja bändi on piilossa jossain päin uutta teatteritaloa, mutta ei näyttämöllä tai montussa, mikä on ihan todella tylsää. 

Reeta Westmaniin tykästyin jo Turun Kaupunginteatterin Rocky Horror Showssa ja viehättävän Marian hän tässäkin tekee. Itse asiassa kaikki vuosien varrella näkemäni Mariat ovat olleet varsin mainioita, mutta en vielä kertaakaan ole nähnyt paroni von Trappia, joka olisi vakuuttanut. Jäyhästä ei ole pitkä matka pökkelöön, vaikka ei Jyri Lahtinen kankeimmasta päästä olekaan. Odotan kuitenkin edelleen sitä esitystä, jossa von Trappin liikuttuminen Edelweissin aikana ei vaikuttaisi pateettiselta tai kömpelöltä.

Samoin toivon, että jossain vaiheessa näen version, jossa fasismin uhka saadaan uitettua sisään aikaisemmin, tälläkin kertaa se putoaa syliin vasta toisen näytöksen aikana, vaikka yksi aika hyytäväkin kohtaus saadaan. Pohjimmiltaan lämminhenkiseen musikaaliin se toisi mielenkiintoista kulmaa.

*****

Kuopion Kaupunginteatteri: The Sound of Music
Esitys 19.9.2014

04 syyskuuta, 2014

Mahtipontista, mutta kylmää

Evita ei ole lempimusikaalejani. Juoni on luvattoman köykäinen ja hukkaa mahdollisuutensa draamaan tai henkilön kehitykseen. Tapahtumat seuraavat toisiaan ilman motivointia ja asiat, joista jännitettä henkilöihin voisi löytyä (esim. Evan lapsettomuus tai vallanhimon syyt) ohitetaan sivulauseissa. En myöskään erityisemmin pidä skitsofreenisesta musiikista, jossa teemat vaihtuvat parin tahdin jälkeen, Webberin läpisävellettyjen teosten perustyyliin. Tämä on ilman muuta makuasia.

Tästäpä syystä en ihan hirveästi innostunut TTT:nkään Evitasta, vaikka siinä on toki paljon hyvääkin. Laura Alajääski laulaa haastavan materiaalin Evitana hienosti, vaikka korkeimmat sävelet menevätkin taidon äärirajoille. Juha-Matti Koskelan kertoja-Che on karismaattinen veto ja laulajana Koskela on tosi monipuolinen. 

Esityksen ainoat väreet sain kuitenkin Emmi Kaislakarin Rakastajattaresta, joka on samalla niitä ärsyttäviä dramaturgisia ongelmia: teoksen upein kappale laitetaan laulettavaksi nimettömälle henkilölle, jota ei ole esitelty mitenkään ja joka poistuu tarinasta biisin jälkeen, hirveää tuhlaamista minusta. Kaislakari on kuitenkin aivan huikea!

Tiina Puumalaisen ohjaus maalaa isoja linjoja, mutta yksityiskohdat tai rosot, joista saisi emotionaalisesti kiinni, puuttuvat. Kuoro toimii, joukkokohtaukset toimivat, Osku Heiskasen koreografiat ovat yhtä siveitä kuin ennenkin. Kaikesta huokuu taito, mutta pelkkä suuruus ja mahtipontisuus ei oikein riitä. Ainakaan minulle. Menen musikaaleihin aina nessut tanassa, nyt jäi kuitenkin silmäkulma kuivaksi.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Evita
Ensi-ilta 3.9.2014

29 lokakuuta, 2013

Don't dream it, be it!

Viikonloppuna pyörähdin Turun Kaupunginteatterissa, kohteena oli Rocky Horror Show. Katsomaan menin ihan puhtaasti fanina, en kriitikkona. Odotukset olivat korkealla. En ole aiemmin nähnyt Richard O'Brienin scifi-horror-ja mitä vielä-musikaalia näyttämöllä, mutta elokuvaversio Rocky Horror Picture Show on erittäin tuttu. Siksipä odotukseen sekoittui myös hieman pelkoa. 

Show'ssahan kyse ei ole pelkästään musikaalista vaan happeningistä, jossa yleisöä kannustetaan ja ohjeistetaan osallistumaan sekä erilaisilla toiminnoilla kuten vessapaperin heittämisellä että välihuuteluilla. Katsomossa oli myös liuta esihuutelijoita, asiaankuuluvasti pukeutuneina. Ensi-iltayleisöstä ei ihan irronnut niin reipasta karnevaalimeininkiä, kuin olisin toivonut, mutta todennäköisesti meno yltyy jatkossa, kun aiheeseen vihkiytyneet katsojat vyöryvät paikalle. Vyöryntää toivon, sillä esityshän on varsin mainio!

Monella tapaa ihanan epäkorrekti, mauton ja törkeä esitys on täynnä tarttuvia rockmusikaalisävelmiä (ainakin omasta korvamatosoittolistasta löytyy useampikin). Kaiken sekoilun alla on kuitenkin hitusen verran asiaakin, vaikka itse juonihan nyt on Transsexual-planeetalta kotoisin olevine hahmoineen, ristiinpukeutuvine professoreineen ja täydellisen miehen luomiskertomuksineen vähintäänkin viisto. (Tarkkasilmäinen lukija on toki jo tähän mennessä huomannut, että viistot jutut osuvat kirjoittajan makuun.) Pohjalla hyrisee kuitenkin ajatus kaikenlaisten olentojen oikeudesta olla olemassa. Ja unelmista: "Don't dream it, be it!".

Marika Vapaavuoren ohjaus pitää show'n hienosti kasassa ja onnistuu välttämään tekstin ei-niin-toimivien kohtien sudenkuopat taitavasti. Harmillista on, että ilmeisesti väliaika on kaupunginteatterissa vaan pakko pitää, että saadaan sumpit ja skumpat myytyä. Esitys olisi mielestäni kuitenkin toiminut paremmin ilman sitä, nyt piti toisen näytöksen alussa hieman herätellä, että päästiin taas vauhtiin.

Sami Saikkosen Frank-n-Furter oli kyllä näyttävä ilmestys, tanssi herralla on tietysti verissä ja klaarasi laulullisestikin ihan kelvosti, mutta replikointi meni kyllä niin vähäisellä intensiteetillä, että se pomppasi ikävästi muusta porukasta. Mieluusti näkisin myös Lari Halmeen Frankin, mutta siihen ei nyt taida olla mahdollisuutta. Halme kyllä piti tässä kakkosensi-illassa kiitettävästi ääntä myös katsomon puolella.

Kirsi Tarvaisen Magenta oli kertakaikkiaan upea, samoin fanitin täysillä Miska Kaukosen Riff-Raffia. Reeta Vestman ja Stefan Karlsson olivat Janetina ("Hutsu!") ja Bradina ("Urpo!") mahdottoman söpöjä ja pöhköjä. 

Ja lopuksi: rrrrrakastin Tuomas Lampisen puvustusta (tsekkaa blogi)! Miten nerokkaita yksityiskohtia ja mielikuvituksellisia muunnelmia! 

****

2. ensi-ilta 26.10.2013

07 lokakuuta, 2013

Älyvapaa kauhumusikaali tärähtäneistä perheistä

Charles Addamsin alun perin sarjakuvaksi luotu Addamsin kauhuperhe siirtyi 60-luvulla televisioon, 90-luvulla elokuviin ja 2010-luvulla näyttämölle. Makaaberia huumoria viljelevä perhe ei - huolimatta viistosta viehtymyksestään kärsimykseen ja kuolemaan - ole paha, vaan päinvastoin, keskinäinen rakkaus on suurta.

Perheen Wednesday-tytär on kasvanut aikuiseksi ja rakastunut tavalliseen poikaan. Nyt edessä on suhteen pelottavin askel: vanhempien tapaaminen. Kumpikin toivoo, etteivät omat vanhemmat vain tekisi mitään noloa. Voi, kunpa ne käyttäytyisivät ihan normaalisti. 

Tiina Puumalaisen ohjaama esitys ei ensin tahdo päästä liikkeelle, alku on introa toisensa perään. Meno alkaa vasta ”normaalin” perheen myötä, kun kummallisuuksia päästään rinnastamaan. Tässä kohtaa ovat käsikirjoittajatkin selvästi saaneet inspiraatiostaan kiinni. Oudot yrittävät näytellä normaaleja, normaalit taas ovat outoja ihan luonnostaan. 

Laura Alajääski pääsee Wednesdayna viimein tekemään musikaaliroolin, jossa upea ääni pääsee esille. Juha-Matti Koskelalla on haastava paikka olla se tavallinen, sympaattinen kaveri, siitä kun on särmää melko turha yrittää kaivaa.

Eriikka Väliahteen Morticia on fysiikkaa ja ääntä myöten hiottu hahmo, josta ei pintaa syvemmälle liene tarkoituskaan päästä. Puntti Valtosen Gomez on pohjimmiltaan pehmo, tyttären aikuiseksi kasvaminen ja vävypoikaehdokkaan ilmaantuminen kirpaisee isän sydäntä katkeransuloisesti.

Jukka Nylundin esittämällä Pugsleyllä on esityksen riipaisevin soolo: siskon menettäminen on pikkuveljelle niin kova paikka, että se on estettävä keinolla millä hyvänsä. Sillä kuka häntä sitten kiduttaisi tai koettaisi murhata?

Normaalit sulhasen vanhemmat, Minna Hokkanen ja Mika Honkanen, ovat pohjimmiltaan ihan yhtä tärähtäneitä kuin Addamsitkin. Kohtaaminen epäkonventionaalisen perheen kanssa paljastaa patoutuneet tunteet.

Kunpa Marshall Brickmanin ja Rick Elicen käsikirjoituksessa olisi edes yksi koukku, joka ei olisi ennalta arvattava! Nyt on taidettu luottaa liikaa siihen, että itsessään herkulliset hahmot riittävät. Vino ja paikoin pikkutuhma huumori kukkii kyllä yksityiskohdissa, mutta tahtoo jäädä irtovitsien tasolle.

Jos on käsikirjoitus epätasainen, on sitä myös Andrew Lippan musiikki. Tango ja lattarirytmit vetävät mukaansa vastaanpanemattomasti, mutta perinteisemmät musikaalinumerot jäävät aika mitäänsanomattomiksi. The Addams Family musikaalina on kuitenkin kertakaikkiaan älyvapaa veto, joka toimii paremmin kuin ensisilmäykseltä uskoisi. 

****

Ensi-ilta 4.10.2013
Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 7.10.2013

15 syyskuuta, 2013

Les Misérables on turvallinen tuote

Victor Hugon Kurjat-romaaniin perustuva Les Misérables on kiistatta yksi maailman menestyneimmistä musikaaleista. Tampereen Teatteri esitti sen tuoreeltaan vuonna 1984 ja nyt on uuden kierroksen vuoro. Massiivinen tuotanto lienee teatterille paitsi valtava ponnistus,  myös taloudellinen riski, onhan niin taiteellinen työryhmä kuin koko ensemblekin paria poikkeusta lukuunottamatta vierailijoita. Ehkä siksi koko esitystä vaivaa hyvin laskelmoitu varovaisuus.

Neljättä kertaa esitystä ohjaavan Georg Malviuksen valitsema tyylilaji on melodraama, joka on vähän niin kuin homejuusto, se joko maistuu tai ei maistu. Ellen Cairnsin jylhän lavastuksen dominoivin elementti on valtava taulunkehys, johon Malviuksen rakentamat kuvat uppoavat. Esityksen läpäisevä tosikkomaisuus tekee joistakin ylipitkistä kuvista jo niin kiusaannuttavan teennäisiä, että ollaan koomisen rajalla.

Koko teoksen suurin ongelma on siinä, että melkeinpä jokainen sen henkilö on pyhimys. Kaikki ovat oikeudenmukaisia ja jumalaa pelkääviä marttyyrejä, jotka haluavat toisilleen vain hyvää. Hyvästä on kuitenkin haastavaa repiä jännitettä. Ilkeät Thérnardierit ovatkin tässä joukossa mahdottoman virkistäviä, eikä vähiten Ritva Jalosen ja Ville Majamaan ihastuttavan irrottelun vuoksi.

Tero Harjunniemi laulaa Jean Valjeanin musiikillisesti haastavan roolin valtavan komeasti. Valjeanin arkkivihollisen Javertin roolissa ensi-illassa nähtiin Söder Lillkungin sairastuttua teatterikorkeakoulussa opiskeleva Jonas Saari. Mistään ei näkynyt, että saappaat olisivat olleet liian suuret, päinvastoin, todella varma ja karismaatinen suoritus nuorelta näyttelijältä. Mariusta esittävä Tomi Metsäketo puolestaan on rooliinsa jo himpun liian vanha, mikä tekee kirkasotsaisesta nuorukaisesta tahattoman koomisen ja lipevänkin. 

Virolaisen Ele Millistferin Fantine on kovin vaisu ja hänen aksenttinsa puskee laulusta häiritsevästi läpi. Sarah Nedergårdillakaan ei ole Cosettena juuri mahdollisuuksia syventää enkelinkiharaista ingenue-rooliaan. Saara Lehtosen Éponine sen sijaan on yksi esityksen valopilkuista. Sen lisäksi, että Lehtosen laulu on moitteetonta, tulkitsee hän onnettomasti rakastuneen naisen ilman kliseisyyttä.

Laulutaidosta ei monikymmenpäisessä ensemblessä ole pulaa, päähenkilöiden lisäksi joukosta nousevat Samuel Harjanteen Enjolras sekä Topi Lehtomäen piispa.

Esitys on kuin hyvin rasvattu kone, jonka jokainen ratas pyörii juuri niin kuin pitääkin. Kaikesta näkee, että nyt on tehty loppuun saakka hiottu tuote, joka menee takuuvarmasti yleisöönsä. Mutta silti kaipaamaan jää jotakin rosoa, mihin tarttua, sitä hiekanjyvää, joka helmeksi lopulta hioutuisi. 

****

Ensi-ilta 13.9.2013
Arvio julkaistu 15.9.2013 Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa

08 syyskuuta, 2013

Yksi ainoa laulu pelastaa Prinsessan

Kolmen vuoden takainen Prinsessa on dokumenttiohjaajana tunnetun Arto Halosen tuotannossa melko harvinainen draamaelokuva, tosin sekin perustuu todelliseen henkilöön, Kellokosken mielisairaalan pitkäaikaiseen potilaaseen Anna Lappalaiseen. Nyt Halonen on siirtänyt Prinsessan Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle Tuomas Kantelisen säveltämänä musikaalina.

Perustelematta jää, miksi Lappalaisen tarina on haluttu muokata nimenomaan suuren mittakaavan musikaaliksi. Draamana, pienemmällä näyttämöllä sillä voisi olla paremmat mahdollisuudet koskettaa, nyt ydin jää suuren näyttämön koneiston alle. Ytimessähän on kuitenkin inhimillinen ajatus siitä, ettei kukaan ole vähäpätöinen: myös heillä, jotka eivät mahdu terveille asetettuihin, usein keinotekoisiin rajoihin, on arvonsa ja heillä voi olla valtava vaikutus muihin ihmisiin. Siksi on niin kovin surullista, että esityksessä henkilöt, päähenkilöä myöten piirretään kovin köykäisesti. 

Syy ei ole näyttelijöissä, käsikirjoitus vain ei anna heille juuri näyteltävää, kun lyhyestä kohtauksesta toiseen kiiruhdetaan ja pyörönäyttämö pyörii vinhasti. Sen sijaan, että henkilöitä ja heidän välistä dynamiikkaansa olisi syvennetty, keskitytään viihdyttämään ja shokeeraamaan yleisöä erilaisten enemmän tai vähemmän barbaaristen psykiatristen hoitokeinojen esittelyllä. Tulee tunne valistuksen kohteena olemisesta.

Armi Toivanen rakentaa Anna Lappalaista kyllä oikein somasti, mutta ei hänenkään henkilöönsä päästä syvemmälle. Ohjaaja tuo lopulta myös Annan sisäisen äänen esiin, mutta siinä vaiheessa peli on jo menetetty. Prinsessa jää etäiseksi karikatyyriksi, on vaikea ymmärtää, mikä hänessä niin suuren vaikutuksen ympäröiviin ihmisiin tekee, kun nämä tärkeät tarinat ohitetaan sivulauseissa.

Ehkä elokuvaohjaajalle suuri näyttämö on vieras väline. Ohutta käsikirjoitusta korostavat banaalit laulujen sanoitukset. Kantelisen musiikki on koukeroista ja mahtipontista, mutta kovin hygieenistä. Reija Wäreen koreografioissa sen sijaan on jujua ja erityisesti lobotomia-tanssinumero hyytää selkäpiitä.

Ilman Paula Vesalan ja Mariskan sanoittamaa Prinsessalle-kehtolaulua, jonka Eriikka Väliahde järjettömän upeasti tulkitsee, jäisi koko esityksestä todella mitäänsanomaton olo.

****

Ensi-ilta 5.9.2013
Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 8.9.2013

26 maaliskuuta, 2013

Ylensyöntiä West Endissä

Kävin kevätlomalla Lontoossa. Teatterin mekkaan kun kerran vei tie, piti näkemäni sitä itseään ja paljon. Neljä esitystä oli tavoitteena, mutta matkailijan kaveri eli ruokamyrkytys astui peliin kalkkiviivoilla ja saldo jäi kolmeen.


Nessut tanassa musikaaliin

Ensimmäisenä iltana katsoin Billy Elliot -musikaalin (traileri). Musikaalihan perustuu samannimiseen, vuonna 2000 ilmestyneeseen elokuvaan, joka on myös yksi lempielokuvistani. Musikaali on pyörinyt Victoria Palace -teatterissa vuodesta 2005. Kantaesitys palkittiin mm. parhaana uutena musikaalina vuoden 2006 Olivier Awardseissa. Nykyään esitys pyörii myös mm. Broadwaylla.

Musikaalin taustalla on sama työryhmä kuin elokuvassa, ohjaaja on Stephen Daldry, käsikirjoittaja Lee Hall ja koreografi Peter Darling. Sävellys on Elton Johnin, jonka nimiin koko idea näyttämöversion tekemisestä laitetaan. Tällä hetkellä Billyn roolia vetää neljä nuorta, roolissa on tähän mennessä nähty 36 näyttelijää, pojat kun tahtovat kasvaa roolista pihalle.

Ei ihme, että esitys on niin suosittu (Donmar Warehousen esityksessä juttelin vieruskaverin kanssa, joka kertoi nähneensä sen kuudesti!), onhan se perin taitavasti rakennettu. Tarina yhdistää nuoren pojan unelmat ja kasvukivut 80-luvun poliittiseen kuohuntaan. Ja siinä on tanssia, paljon ja taitavaa! Harrison Dowzell, joka oli näkemässäni esityksessä Billy-vuorossa, oli ihan mahdottoman hurmaava olematta kuitenkaan yhtään lässy. Loistomuksuja olivat myös Michaelia esittänyt Thomas Moore sekä Debbienä esiintynyt Dayna Dixon.

Elton Johnin musiikista jäi vähän kahtalainen olo. Toisaalta joukossa oli paljon tehokkaita ensemble-numeroita sekä tietysti ne muutamat takuuvarmat nessunkostuttajat. Sähäkämmissä numeroissa jäin kuitenkin kaipaamaan jotakin, mitä on vähän hankala määritellä. Ehkä elokuvassa soinut Marc Bolanin boogie on vaan niin syvällä omassa selkäytimessäni, ettei sir Elton vain onnistunut ihan sinne asti ulottumaan.

Itse esityksessä sattui kaikenlaista teknistä ongelmaa. Esityksen alkua oli päästy vain pari minuuttia, kun lavalta lähti ääni. Pieni sähkökatko Victorian alueella pisti tietokoneet sekaisin ja niiden buuttaminen kesti vartin verran. Toisen kerran safety curtain kohdattiin yhdessä esityksen huippukohdista, jossa Billy tanssii aikuisen itsensä kanssa. Ennätin ihmetellä noin sekunnin, miksi aikuinen tanssija räplää vaijeria nuoremman selkään vähän hankalan oloisesti, kun stage manager ilmaantui uudestaan lavalle "Hello, it's me again..." Tällä kertaa katkos kesti vain muutaman minuutin, mutta vaikka numero oli huima ja hieno, oli taika vähän tuossa keskeytyksessä päässyt lopahtamaan.

Victoria Palace on vuonna 1910 rakennettu koristeellinen teatteri, jonka parvekkeissa ja aitioissa ei kultauksia ole säästelty (virtuaalikierros). Hurjan sympaattisen kontrastin arvokkaaseen tilaan toi yleisö, joka oli huomattavasti rennommalla otteella liikkeellä, kuin mihin kotimaassa on totuttu. Tänne ei oltu tultu kunnioittavasti hiljentymään teatteritaiteen alttarille, vaan viihtymään sipsit ja drinksut kourassa. Minä tykkäsin. Ja myös täällä se urpo, joka jätti kännykkänsä päälle, sai varsin jäätävää palautetta kanssakatsojilta.


Skottidystopiassa ei verta säästelty

Toisena esityksenä näin James McAvoyn tähdittämän Macbethin, johon hankin lipun jo tammikuun alussa. Myönnettäköön, että mahdollisuus nähdä yksi lempinäyttelijöistäni näyttämöllä oli myös alkusysäys koko reissulle. Haitaksi ei ollut sekään, että kyseessä on Shakespearen tragedioista itselleni läheisin.

Macbethiä esitetään Trafalgar Studios -teatterissa, joka toimii tämän kauden nimellä Traf Transformed. Tulossa on Macbethin lisäksi neljä muuta Jamie Lloydin ohjaamaa ja Soutra Gilmourin lavastamaa, eri suunnista valtaa, politiikkaa ja väkivaltaa käsittelevää näytelmää. Ihan täysin tämä Trafalgar Studios/Traf Transformed -kuvio ei minulle auennut, en siis tiedä, onko kyseessä teatterin pysyvämpi nimenmuutos vai määräaikainen tapahtuma. Oli miten oli, kyseessä on joka tapauksessa mielenkiintoinen tapaus, sijaitseehan teatterikin aivan vallan varpailla, kivenheiton päässä parlamenttitalosta, Downing Street 10:stä ja Buckinghamin palatsista. Traf Transformed -projektiin kuuluu myös erilaisia ilmaisia keskustelu- ja reading -tilaisuuksia, lisäksi koululaisille ja teatterin ensikertalaisille on ollut tarjolla maanantaiesityksiin 15 punnan lippuja.

Tämähän ei ole McAvoylle ensimmäinen skottikuninkaan tulkinta, vuonna 2005 hän esitti Macbethiä BBC:n mainiossa sarjassa ShakespeaRe-Told, jossa nähtiin uusversioita neljästä Shakespearen näytelmästä. Tämän Macbethin löytää melko helposti Youtubesta, en kuitenkaan viitsi tekijänoikeussyistä linkata.

Lloydin Macbeth sijoittuu dystopiseen tulevaisuuteen, jossa Skotlanti on itsenäistynyt, sen jälkeen kun on tapahtunut ainakin ekokatastrofi sekä massiivinen terrorismiaalto, joiden jäljiltä maa on vajonnut arkaaiseen heimoyhteiskuntaan. Maailma on väkivaltainen ja armoton. Soutra Gilmourin visuaalinen suunnittelu tukee tätä tulkintaa hienosti (kuvia esityksestä sekä taustakuvastoa). Macbeth on sodasta traumatisoitunut sotilas, joka palaa kotiin keskenmenosta traumatisoituneen vaimonsa luokse. Eihän siitä mitään hyvää ja kaunista voi seurata. Lapsettomuus on molemmille fyysistä tuskaa.

Ohjaus ei säästele veren tai muidenkaan eritteiden kanssa. Veriset noidat huutavat kaasunaamareiden läpi, Macbeth kakoo pää pöntössä ja sen ulkopuolella varsin raadollisesti pitkin matkaa. Esityksen syke pysyy korkealla koko ajan eikä hengitystaukoja tarjota. Teatteritilaa on muokattu tätä kautta varten radikaalisti: näyttämöä on korotettu pari metriä ja kolme ensimmäistä korotuksen alle jäänyttä riviä on siirretty näyttämölle, osaksi näyttämökuvaa. Intiimi tila tuo esityksen todella iholle, jotkut murhat jopa käytännössä eturivien katsojien syliin.

McAvoyn, kuten muidenkin näyttelijöiden, tulkinta on hurja ja itseään säästelemätön. Jossain määrin jäin kuitenkin ihmettelemään tekstin käsittelyä nimenomaan Macbethin kohdalla. McAvoy lähes lauloi Shakespearen tekstiä, ilmaisun muuttuessa sitä epärealistisemmaksi mitä pidemmälle mielenhäiriöön mentiin. Myös skottimurre haastoi ei-natiivin katsojan ymmärrystä, vaikkakin itse teksti on toki tuttuakin tutumpi, joten kärryillä pysyin. Sama murre pisti korvat koville muuten myös Billy Elliotissa. Mutta vaikka ihan joka sanaa en ymmärtänytkään, nautin kyllä myös tästä esityksestä kovasti.

Claire Foyn Lady Macbeth oli myös vahvaa työtä, mutta erityisesti tässä esityksessä huomasin jälleen ärsyyntyväni siitä, miten tylsästi Shakespeare Ladyn hylkää. Edes hänen kuolemansa ei ole oman kohtauksensa arvoinen. Mieleen muistui Anna-Elina Lyytikäisen taannoinen versio TT:ssä, jossa Lady Macbeth liittyi kuolemansa jälkeen noitiin. Tietysti!

Ilman keskeytystä ei muuten myöskään tästä esityksestä selvitty. Aivan loppumetreillä Macbethin ja Macduffin taistelun aikana sai eräs katsoja sairauskohtauksen. Kun potilas oli saatu hoitoon, kevensi McAvoy hetkeksi tunnelman: "Niin, normaalistihan me otettaisiin kohtauksen alusta, mutta nyt me ollaan niin vitun poikki, että mennään siitä mihin jäätiin". Ja yy-kaa-koo, näyttelijät napsauttivat välittömästi järjettömän aggression päälle kuin mitään keskeytystä ei olisi ollutkaan. Ammattitaitoa.


Lopuksi vähän museoteatteria

Kolmas näkemäni esitys oli Donmar Warehouse -teatterissa esitetty Trelawny of the Wells, Arthur Wing Pineron komedia vuodelta 1898. Tähän esitykseen kiinnitin huomioni oikeastaan ohjaajan myötä, kyseessä on varsin mainioista epookkielokuvista kuten Sovitus, Ylpeys ja Ennakkoluulo sekä Anna Karenina tutun Joe Wrightin näyttämödebyytti. Näytelmä tai sen kirjoittaja ei minulle ollut entuudestaan mitenkään tuttu.

Tarjolla oli pukukomediaa teatterimaailmasta. Päähenkilö Rose Trelawny on Wells-teatterin päätähtönen, joka hylkää teatteriuran mennäkseen hyviin naimisiin. Kihlausaika ylhäisön keskellä on kuitenkin ahdistavaa ja Rose palaa takaisin teatteriin, vain huomatakseen, että on kadottanut taitonsa. Onneton kosija Arthur karkaa sydän särkyneenä myös teatteriin ja kas, lopulta rakastavaiset kohtaavat teatterin lavalla. Kauhean söpöä.

Esitys herkutteli erilaisilla teatterikikoilla, näyttelijäntyö oli viety ilmeisesti kohti sadan vuoden takaista tai sen karikatyyriä, taustafondiin maalattuja takanreunuksia tomutettiin teatraalisesti ja rekvisiitta ja erikoistehosteet olivat varsin näppärästi rakenneltuja. Eri henkilöhahmot kuvasivat erilaisia hierarkisia fakkeja, joihin näyttelijät aikanaan asetettiin (general utility, walking gentleman, ingenue jne.). Jollain tapaa minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että tässä katsotaan nyt oppituntia, että "näin ne sitä silloin ennen teki, eiks oo hauskaa". Tämän ajatuksen päälle ei kuitenkaan oikein oltu päästy ja itselleni jäi epäselväksi, miksi Wright oli valinnut juuri tämän näytelmän ohjattavakseen.

Myönnän toki, että tämän esityksen aikana oma huomioni alkoi myös kiinnittyä esityksen sijasta tuohon lähestyvään ruokamyrkytykseen, joten fiilikseni saattaisi olla toisenlainen, jos olisin ollut ihan täysissä ruumiinvoimissa. Tarkkailin kuitenkin myös muun yleisön reaktioita ja siinä missä sekä Billy Elliotissa että Macbethissä porukka pomppasi spontaanisti pystyyn heti kiitosten alkaessa, sai tämä esitys melko kohteliaat taputukset.


Ja kouraan jäi...

Näin siis hyvin erilaisia esityksiä, mikä oli reissun tarkoituskin. Billy Elliot ja Macbeth olivat oikein maittavia, Trelawney of the Wells vähän nihkeämpi, mutta ihmehän se olisikin, jos ihan jokainen valinta olisi nappiin mennyt. Harmillisesti sairastumisen takia jäi näkemättä mielenkiinnolla odottamani Tricycle-teatterin Paper Dolls. jonka valitsin mukaan myös siksi, että näkisin muutakin kuin West End -tuotantoja. No, seuraavalla kerralla koetetaan nähdä sitten enemmän näitä off-proggiksia. Sillä ilman muuta Lontooseen pitää päästä toistekin teatteriövereitä hakemaan. Ja tietäähän sen, että kun ahmii, tulee väistämättä mahakin kipeäksi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...