Kuoleman vonkamiehet*

*Otsikon keksi tämänkertainen seuralaiseni, joka antoi luvan sen käyttämiseen.

Transilvanialaisessa kylässä kietoudutaan valkosipuliin. Professori Abronsius (Tuukka Leppänen) saapuu oppipoikansa Alfredin (Miiko Toiviainen) kanssa Chagalin (Kari Mattila) majataloon tarkoituksenaan löytää myyttisen kreivi von Krolockin (Jonas Saari) linna. Chagalin teini-ikäinen tytär Sarah (Anna Victoria Eriksson) on isänsä silmäterä. 

On heräävää seksuaalisuutta, kuolemankaipuuta ja... no, eipä sitten paljon juuri muuta. Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrientappajat perustuva musikaalikomedia Vampyyrien tanssi on niin hötöä, että on aika turhanpäiväistä koettaa kaivaa siitä jotakin sisältöä. 

Periaatteessa ei edes tarvitsisi, koska onhan Markku Nenosen ohjaama esitys pääasiassa vallan viihdyttävä. Naurattaa välillä ihan ääneenkin. Toimii parhaiten mennessään paikkapaikoin reilusti campiksi. Mutta koska tässä nyt kuitenkin pidetään kritiikkiblogia, niin here goes.

Vaikka sovituksissa on välillä oikeinkin tykki meininki, on musiikki täysin tyhjänpäiväistä, yksikään sävelmä ei enää seuraavana päivänä soi päässä, tarkoitushakuisesti teemaksi kierrätettyä musikaalin säveltäjä Jim Steinmanin hittiä Total Eclipse of the Heartia lukuunottamatta tietenkin. Sanoitukset ovat latteita ja käännös suomenkielen intonaatiota häiritsevästi ylenkatsovaa.

Peacockin näyttämö on teokselle pieni ja tekniikaltaan vaatimaton, joten roudaamista on varsinkin ensimmäisessä näytöksessä ihan hirveän paljon. Toinen näytös rauhoittuu, kun päästään kreivin linnaan. Kreivin bätmänsiivillä saapuminen on superkorni. Toisaalta esitys on tästä kaikenkattavasta korniudesta ja erityisen puujalkaisista vitseistään varsin tietoinen. 

Ensin ajattelin, että esitys kertoo vampyyrin masennuksesta, että miten surullista on, kun vähänkään johonkuhun kiintyy, niin aina sen vahingossa tulee tappaneeksi. Lopulta kuitenkin taidan päätyä siihen, että esitys kertoo ihan yksinkertaisesti miehen panetuksesta, käyttäen esimerkkeinä söpöä teinipoikaa, räiskyvää glamhomoa, likaista vanhaa miestä ja lopulta mieshahmoista kuolemaa. Mikäs siinä. Kuolema voittaa joka tapauksessa aina tavalla tai toisella.

Sukupuoliroolisto on keskiajalta, ja vaikka naisten anteliaissa kaula-aukoissa ei säästellä, ericnorthmaneita ei vastavuoroisesti ole tarjolla (käsiohjelma hieman yllättävästi ohittaa koko True Bloodin muuten runsaassa vampyyri-ilmiön esittelyssään). Toki musikaalikomediagenreen sopiikin paremmin Benny Hill -henkinen pikkutuhmuus kuin avoimen suora seksuaalisuus. 

Kun pääparin pelimerkit ovat osastoa "olen kiltti ja reipas poika" ja "ottaisinko tuon kiltin ja reippaan pojan, vaikka tuo kankea nahkahousumieskin kyllä kiehtoisi", niin onneksi sentään Erikssonilla ja Toiviaisella laulutaitoa piisaa runsaasti. 

Jonas Saaren kreivi on harmillisen vähäverinen [pun intended], hän kyllä laulaa mahtavasti, mutta on kaulasta alaspäin kokovartalokipsissä. Tönkkö patsastelu häiritsee enemmän ja enemmän, kun pitäisi jotenkin saada uskottavaksi, että Sarah näkee vampyyrissä fantasioidensa kohteen. Kireät nahkahousut eivät vaan riitä, sori. Olisi edes huumoria, mutta kun ei ole oikein sitäkään. Tanssin keinoin toteutetussa unijaksossa puolentusinaa Krolokia riepottaa tyttöä jo aika arvelluttavasti.

Pikkuruinen Sanna Majuri Chagalin ahdistelemana piika Magdana pesee kaikki! Hänestä irtoaa aivan järjetön lauluvoima. Mainiosti pärjää myös Samuel Harjanne Herbertinä, kreivin prameana poikana. Tuukka Leppäsen professori on hupaisa hahmo, mutta harmillisesti pikalauluissa jää teksti epäselväksi. Samaa vaivaa on myös ensemblebiiseissä.

En uskonut koskaan sanovani tätä, mutta pienempi ensemble voisi toimia paremmin. Nyt stagella on ruuhkaa ja koreografiat menevät sumppuun. Runsas puvustus ja maskeeraus eivät pääse kunnolla esiin, kun populaa vaan on niin valtavasti.

Vaikka HS:n arvio jo mainitsi sanaparin "puhutteleva aikalaiskommentti", itse koin huomattavana plussana, että esitys oli silkkaa eskapismia, häpeämätöntä viihdettä, joka ei edes yrittänyt olla enempää. 

Vampyyrien tanssi onkin oiva esimerkki siitä, miksi koen tähtien antamisen teatterikritiikin kohdalla hyvin vieraaksi. Voisin antaa tällekin teokselle joko viisi tai yhden tähden ihan vaan näkökulmaa vaihtaen. Keskiarvoon kolme tähteä arviota ei voisi pakottaa tekemättä väkivaltaa.

*****
Helsingin Kaupunginteatteri: Vampyyrien tanssi
Esitys 5.2.2016