Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta esittelee yhdenlaista tavallisuutta: totista ja ilotonta. Tavallisuus kietoutuu arkkityyppiseen suomalaisuuteen.
On häät, joulut ja hautajaiset. Kaikilla on koko ajan on kankeaa ja ankeaa. Tämä on 50 shades of tunkkainen beige ja kauhtuneet pastellisävyt.
Vähäsanaiset tilanteet venytetään äärimmilleen ja painostava hitaus muuttaa nukkekodissaan asuvat ihmiset luontodokumentin kohteiksi tai von Wrightin linnuiksi. Jännitys tiivistyy, kuka on ensimmäinen, joka juhlissa tohtii kahvipöytään? Myötähäpeä on käsinkosketeltavaa, Jääkärinmarssi soi loputtoman luuppina.
Mutta tarkemmin katsottuna tavallisuus ei ehkä olekaan niin tavallista. On nainen, joka kaipaa suomalaisesta itsenäisyyspäivän hartaudesta Espanjaan riemukkaasti juhlimaan. Unelmissa onnen hetkestä nousee ensin nauru, sitten itku. Tuore vaimo näkee päiväunia sudenkasvoisesta miehestä, joka olisi aivan muuta kuin tavallinen puoliso.
Halusin ihan tavallisen perheen, sanoo äiti ja pukee pojalleen mekkoa. Tunteet ja halut ovat totisuuden alla piilossa ja purkautuvat vain yksin tanssiessa. Eläimet sulautuvat ihmisten joukkoon, mutta erilaisuus, erimaalaisuus on virhe, josta tulee rangaistus.
Vaikka syvää psykologiaa ei ole tarkoituskaan henkilöistä ammentaa, kuplii erityisesti Elina Knihtilän ja Laura Birnin lukuisten roolien pinnan alla elämää. Ylermi Rajamaan, Pyry Nikkilän ja Antti Heikkisen hahmot taas jäävät karikatyyrimäisemmiksi.
Esityksen tinkimätön estetiikka on paikoin työlästä ja tarkoituksellisen pitkäveteistä katsottavaa, mutta samalla hidastus paljastaa yllättävää kauneutta arkisissa hetkissä. Karua kauneutta korostavat myös Erno Aaltosen lumoavat valot. Milja Ahon lavastus ja Laura Haapakankaan puvustus ovat yhdessä ankeuden ylistyslaulu.
Vasta hautajaisissa tavalliselle ihmiselle kerrotaan, miten tärkeä hän muille olikaan. Ei kuollut sitä enää kuule. Tavallisuudelle voi hyväntahtoisesti naurahtaa, mutta vaivaamaan jää, onko tavallisuus todella näin surullista, näin täynnä häpeää ja tukahdutettuja tunteita?
Vaikka toisaalta, kukapa haluaisi itsensä julistaa tavalliseksi näinä erikoisuutta ylistävinä aikoina?
*****
Q-teatteri: Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta
Kantaesitys 19.2.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 23.2.2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!