Puhe vie miestä ajatuksen laineilla

Tänään lautaselle tipahti varsin erikoinen teospari. En mitenkään erityisemmin suunnitellut katsovani juuri näitä esityksiä samana päivänä, ne vain osuivat sopivasti. Kummankaanlaista esitystä en ole ikinä aikaisemmin nähnyt ja molemmat olivat monella tasolla todella kiehtovia. 

Jälkimmäisestä eli Taideakatemian live-esityksestä puhun omassa blogauksessaan. Sitä ennen päivällä katsoin Kiasma-teatterissa Janne Saarakkalan teoksen Puhuva pää, jossa hän kaikessa yksinkertaisuudessaan puhuu ääneen kaiken, mitä hänen päässään liikkuu tunnin aikana. Ja yksinkertaistahan se ei voi olla. 

Mietin, että jos itse pitäisi tuosta vain alkaa puhua, loppuisi puhe todennäköisesti aika nopsaan. Saarakkala lienee treenannut avoimena olemista ja itsesensuurin poistoa pitkään ja hartaasti. Esitys on ensiesitetty Todellisuuden tutkimuskeskuksessa vuonna 2001, joten ihan kylmiltään hän ei sentään ole liikkeellä.

Vaikka Saarakkala korostaa, että ei ole ennalta miettinyt, mistä aikoo puhua, on esityksessä kuitenkin mietitty dramaturginen rakenne. Ensin hän puhuu silmälaput päässään, myöhemmin hän ottaa ne pois ja kääntää katseensa myös yleisöön. Jossain vaiheessa soi musiikki, sitten nähdään Robert Mapplethorpen valokuva. Saarakkala toteaa moneen otteeseen, että "tässä kohtaa mä yleensä aina teen näin" tai "no niin nyt tuli taas tämä", joten toki toisto jonkinlaista muotoa ajatuksiin luo.

Saarakkala esittää Janne Saarakkalaa, ystävällistä ja avointa henkilöä. Se, miten paljon tämä on todellinen Saarakkala, on häntä paremmin tuntematta toki mahdotonta sanoa. Oli kyseessä sitten minkätasoinen illuusio tahansa, kovin lämpöinen tunne minulla häntä kohtaan esityksen aikana tulee.

Puhuva pää antaa assosiaatioiden viedä. Hän kertoo muistoja, tarinoita ja asioita, jotka häntä ärsyttävät. Usein puhe palaa kommentoimaan itse esitystilannetta ja Saarakkalan omaa suhdetta siihen, asentoa, ääntä, yleisön reaktioita. Havainnoista tulee koominen viritys, vaikka viihdyttäminen ei olekaan Saarakkalan tavoite. Ajatus katkeaa usein siihen, että sitä alkaa kuuntelemaan.

Puhe soljuu niin, ettei katsojanakaan tule tarvetta jäädä miettimään, mitä juuri kuuli, vaan olo on etukenossa: mitä seuraavaksi tulee, mihin tämä johtaa? Saarakkala liikuttuu yhtäkkiä henkilökohtaisesta kipeästä muistosta ja yllättyy siitä itsekin. Minulle tulee välittömästi tirkistelevä olo. Hän kuitenkin jatkaa myös tuon tunnereaktion ajattelemista, vaikka se sen päällä ollessa onkin vaikeaa. 

Alussa Saarakkala lupaa, ettei sensuroi itseään tai jos sen tekee, kertoo siitä meille. Sensuuri näyttää kulkevan henkilökohtaisen rajalla: niin kauan kun hän puhuu itsestään, ei ole tarvetta sensuroida, mutta erääseen paikalla olevaan katsojaan liittyvän muiston hän piilottaa meiltä. Se jää vaivaamaan paitsi minua katsojana, myös häntä esiintyjänä. Sensuroidusta ajatuksesta onkin vaikea päästää irti.

Tänään Saarakkalalle tapahtuu jotakin uutta, joka häntä itseäänkin hämmentää, ehkä vähän pelottaakin. Miten hän voi enää palata "siihen entiseen"? Kellottajana ja esityksen jälkeisen keskustelun vetäjänä toimiva Helena Ryti vahvistaa, että näin on, esitys muuttui perustavanlaatuisella tavalla. En kuitenkaan halua jäädä yleisökeskusteluun kuulemaan asiasta tarkemmin, vaan pidän mieluummin juuri tämän kokemuksen.

Paitsi että vaivaamaan jää yksi asia. Mikä oli se ihana sana, jota Saarakkalan äiti (?) käytti aamuisesta olotilasta ennen heräämistä? Janne, jos olet kuulolla, vastaathan vaikka kommenttilootaan!

*****

Janne Saarakkala: Puhuva pää

Esitys Kiasma-teatterissa 23.5.2015