Päivän erikoinen ohjelma jatkui Puhuvan pään jälkeen puheen ja tanssin parissa. Vuorossa oli Teatteri Jurkan ja Radio Helsingin Taideakatemia-teoksen kokeminen livenä. Radio-ohjelmanhan kuuntelin viikko sitten. Minulla oli radiolähetyksen jäljiltä luonnollisesti ennakko-odotuksia, mutta ei ilta millään tavalla ennalta-arvattava ollut.
Kertaukseksi siis esityksen konsepti. Janne Marja-aho ja Panu Varstala tanssivat Teatteri Jurkassa ja Anna Cadia juontaa esityksen suorana radiossa vaihtelevien keskustelukumppaneiden kanssa. Tässä neljännessä ja viimeisessä esityksessä vieraita on kaksi, filosofi Kai Alhanen ja esitystaiteilija Aune Kallinen. Aiheena on tunne, tunteminen ja tuntuminen.
Kahden vieraan konsepti toimii hyvin, koska he ruokkivat keskustelussa toisiaan. Vaikka Cadiakin oletettavasti pyrkii puhumaan näkemästään mahdollisimman puhtaalta pöydältä, huomaan hänen nostavan esiin samoja asioita kuin kuuntelemassani esityksessä. Käsikirjoitettuako vai luonnostaan tulevaa toistoa, en tiedä, eikä sillä sinänsä ole merkitystäkään.
Aivan ensimmäiseksi, kun esitys/ohjelma alkaa musiikilla, mietin, miten paljon Cadia nyt esittää radiotoimittajaa. Kuinka paljon se, että hän näyttämöllä on myös katseen kohteena, vaikuttaa hänen olemiseensa? Uskon, että esitystaitelijana Cadia on varsin tietoinen myös tästä.
Varstalan ja Marja-ahon tanssi on kiehtovaa. Jurkan näyttämöhän on noin nenäliinan kokoinen, joten kahden miehen ei paljoa tarvitse siellä heilua, kun he ovat jo melkein sylissä. Ensimmäisen näytöksen ajan miehet tulevat lämpiöstä näyttämölle uudestaan ja uudestaan aina yhden kehollisen tehtävän kanssa, toistavat sitä yhden kierroksen ja poistuvat. Musiikkia ei ole, vaan rytmi on yhdessä luotu.
Musiikin sijaan taustalla kuuluu keskustelu. Aune Kallinen toteaa heti alkuun, että hänen on vaikea puhua samaan aikaan, kun katsoo tanssia. Minulla on vähän sama vaiva, on vaikea kuunnella sinänsä mielenkiintoista keskustelua, kun huomioni kiinnittyy usein varsin groteskiin ja arvaamattomaan tanssiin. Kallinen esitttää mielenkiintoisia huomioita tanssijoiden erilaisista liikelaaduista, mikä ohjaa omaakin katsettani huomioimaan Marja-ahon pystysuuntaisen jäntevän jouston ja Varstalan vaakasuuntaisen keinumisen.
Joudun kuitenkin myös usein muistuttamaan itseäni siitä, että keskustelu ei ole esityksestä erillinen kommenttiraita, jonka välillä koen jopa vähän häiritsevänä, vaan osa sitä. Ilman tätä keskustelua tämä esitys ei olisi olemassa.
Toisessa näytöksessä Varstala piirtää seinälle muotokuvaa Marja-ahosta, joka puolestaan liikkuu häkellyttävän häiritsevästi, mutta vangitsevan kauniisti. Välillä hän ryntää näyttämölle puolialastomana, välillä paitsiveitsi kädessään. Kiihkeä liike veitsi kädessä on toisaalta pelottava ja vaarallinen, mutta toisaalta Marja-aho läpsii sillä Varstalan takapuolta, joten en ole kovin huolissani.
Se, mikä esityksessä minua erityisesti kiehtoo, on tanssijoiden välillä oleva energia. Muistan, että Nevanlinna viittasi siihen sekä aggressiivisena että affektiivisena ominaisuutena, joka voisi johtaa niin taisteluun kuin rakasteluunkin.
Minä näen sen nimenomaan tunteena, mutta en erityisen seksuaalisena. Miesten välille assosiaationi luo vahvan tunnesiteen, joka, kuten vahvat siteet yleensä, ei ole yksinomaan positiivinen tai negatiivinen vaan runsas, monikerroksinen ja omalakinen. Luja syleily, johon he esityksen lopuksi päätyvät, sinetöi tulkintani kauniisti.
Tuomas Fräntin äänisuunnittelu ja Tiiti Hynnisen valosuunnittelu korostavat, mutta eivät alleviivaa. Ilahdun havaitessani, että muutamat radio-ohjelmassa kuuluneet kaiut eivät olekaan lähetyksen häiriöitä, vaan Fräntin luomia. Teemu Määttäsen visualisointi, joka radio-ohjelman ohessa tuntui hieman irralliselta, saa esityskontekstissa perustelunsa.
Isoin ero odotukseni ja todellisuuden välillä liittyy radiomainoksiin. Oletin jotenkin, että mainokset ajettaisiin vain radionkuuntelijoille ja niiden aikana tapahtuisi jotakin aivan muuta. Tanssi jatkuukin mainoksista huolimatta. Vaikka Radio Helsingin mainokset eivät sieltä pahimmasta päästä olekaan, vaan promoavat lähinnä kanavan omia ohjelmia, tulee tästä aika jännää kierrettä.
Esityksen loputtuakin viimeiseksi pyörivät kaupalliset tiedotteet. Tavallaan aika lempeästi, mutta pirullisesti ilmaistu statement. Saisiko nykytaiteelle talouspuheen täyttämässä yhteiskunnassa paremman valtuutuksen, jos mentäisiin suosiolla välillä mainoskatkolle?
*****
Teatteri Jurkka & Radio Helsinki: Taideakatemia
Esitys 23.5.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!