28 helmikuuta, 2015

Se tuoreempi Vanja (eli osa 2)

Juu. Paavo Westerberg teki sitten osaltani Vanja-enolle sen, minkä Kristian Smeds Lokille (täh, mitä se horisee? No, tsekkaa osa 1). Tämä tulkinta onnistuu korostamaan näytelmästä ne teemat, jotka minua henkilökohtaisesti puhuttelevat ja siten tuomaan aiemmin melko etäiseltä tuntuneen teoksen lähelle ihan uudella tavalla.

Olen oikein iloinen, että Helsingin Vanjat tuli nähtyä juuri tässä järjestyksessä. HKT:n museoteatteriesitys toimi hyvänä muistinvirkistäjänä ja Kansallisteatterin versio oli sitten se moderni variaatio. Sanon museoteatteri, enkä sillä niinkään arvota vaan kuvailen, olihan toki siinäkin runsaasti hyvää, jos kohta paljon tunkkaistakin. Kokonaisuutena Kansallisteatterin esitys kosketti minua kuitenkin huomattavasti enemmän. Tai siis että oikein kosketti. Oli myös ihan sopiva sattuma, että peruututuksen vuoksi esitysten väli venähti parista viikosta kuukauteen. Ehti hengittää.

On kauhean epäreilua tehdä yksittäisten ominaisuuksien vertailua, kun kyseessä on kuitenkin kaksi itsenäistä teosta, joiden osa-alueet eivät ole keskenään vaihdettavissa. Mutta ei voi mitään, väkisinkin sitä vertaa.

Siinä missä HKT:llä henkilöt ovat tylsiintyneitä, tympääntyneitä ja velttoja, tavallaan jo alun alkaenkin luovuttaneita, ovat Kansiksen tyypit ahdistuneita omasta tilastaan ja yrittävät edes näennäisesti tehdä asialle jotakin. Eivät he siinä onnistu yhtään sen paremmin, mutta jotakin kipinää sentään vielä löytyy. Kun tuntuu siltä, että elämä on mennyt ohi, he tarrautuvat pieniinkin elonmurusiin, jotta kaikki ei olisi ollut turhaa. Näyttelijäntyötä on nautinto seurata, koko kaarti soi samassa sävellajissa.

Krista Kososen kohdalla on mahdotonta olla tekemättä vertailua myös Zholdakin Jelenaan, joka minulle välittyi yksinomaan miehisen katseen kautta ja esineeseen verrattavana. Nyt Jelena on kipeän onneton, raastavan yksinäinen ja syvästi tunteva. Hänessä on vastusta näytelmän miehille, jotka kaikki haluavat hänestä jotakin, mitä hän ei pysty tai suostu antamaan. 

Tentin opiskeluaikanani Tšehovin nelikon ja tentaattori asetti kysymykseksi jotakin siihen suuntaan kuin "kuvaile Tšehovin näytelmien voittajatyyppejä". Mielestäni niitä ei ollut yhden yhtä, mutta Sonjan lasken ainakin jossain määrin, jos nyt ei suoranaiseksi voittajaksi, niin ei-uhriksi. Hän ei jää kuraan makaamaan ja lamaannu kohtalostaan, vaan katsoo suoraan eteenpäin, vaikka sattuu.

Vanja sen sijaan on alistunut ja pystyyn kuollut. Ehkä tästä syystä olen aina ajatellut näytelmän ennemminkin Sonjan (ja toisaalta Astrovin) kuin Vanjan kautta, joka jää - Tšehovin sanojen mukaan - todellakin oman elämänsä sivuhenkilöksi. Kristo Salmisen Vanja on seinän värinen mies, joka kaipaa Jelenalta huomiota, mutta hänen himonsakin on valmiiksi lannistunutta. Ei hänestä ole vaatimaan. Mitä tapahtuisi, jos Jelena sanoisikin kyllä? Olisiko miehestä siihen? 

Emmi Parviainen on Sonjana valtavan elävä, viehättävän kömpelö ja lapsellinen, ja kasvaa näytelmän aikana suoraselkäiseksi. Westerberg lataa Sonjan ja Eero Ahon esittämän Astrovin välille paljon enemmän, kuin mitä teksti tarjoaa. Se tuo mukanaan tuoreelta tuntuvan jännitteen. Astrovilla olisi tässä tulkinnassa vielä toivoa, mutta hän tyrii itse mahdollisuutensa.

Heikki Nousiaisen professori on yllättävän hyytävä tapaus. Hän ei ole raihnainen kuin silloin, kun se palvelee tarkoitustaan. Nousiaisen tiukkojen leikkausten myötä ilmassa on ajoittain jopa todellista uhkaa.

Pidin HKT:n version mutkattomasta käännöksestä, mutta vielä enemmän pidän tästä Westerbergin ronskista modernisoinnista. Miksipä ei voisi suoraan puhua vittuilusta, jos se sitä kerran on? 

Markus Tsokkisen lavastus (tosin Lori Nixin Library-teoksen vahvasti inspiroimana) on näyttävä ja merkityksiä täynnä. Pietu Pietiäisen valot syleilevät sitä, mutta tönön jatkuva pyörittäminen sekä ovien paukuttelu ja edestakaisin säntäily kohtausten välillä jää minulle hämäräksi ja tuntuu muuten intensiivisesti etenevää esitystä turhaan jarruttavalta. Suuresta näyttämöstä huolimatta esitys tuntuu silti intiimiltä (toki etupermannolta katsoen, en tiedä, miten kolmosparvelta sitten).

Vaikka esitys on ahdistunut ja tummasävyinen, ei Westerberg ole Tšehovin huumoriakaan hukannut, nyt se vain tulee vähän surumielisempänä esiin. Hymy nousee ehkä vain toiseen suupieleen, naurun mukana vähän itkettää.

Mutta niin. Nyt uskon, että myös Vanja-enosta saa irti jotakin tuoretta. Hyvä hyvä. Kirsikkapuistoa ja Kolmea sisarta (ehkä vähän kauhunsekaisesti) odotellen...


*****

Suomen Kansallisteatteri: Vanja-eno
Esitys 27.2.2015

26 helmikuuta, 2015

Kafkaa melkein sylissä

Tuomo Rämön ohjaama ja Markus Järvenpään näyttelemä monologi Rikos ja rangaistus räjäytti aikanaan pään aika tehokkaasti (kahdesti). Niinpä minulla olikin varsin isot odotukset lähtiessäni katsomaan Franz Kafkan romaaniin perustuvaa Oikeusjuttua.

Enpä pettynyt. Paljon samaa teoksissa on, ymmärrettävästi. Järvenpään läsnäolo ja ilmaisun tarkkuus on edelleen vaikuttavaa, Rämön ohjaukselliset ratkaisut, jotka hyödyntävät niin esineteatteria kuin akrobatiaakin, yllätyksellisiä, mutta eivät kikkailevia. Tosin mistä minä tiedän, mikä kenenkin idea on - käsiohjelmakin toteaa, että roolit työryhmässä eivät rajoitu tiettyihin vastuualueisiin, vaan kokonaisuus on kollektiivisen työskentelyn tulosta. Se näkyy ja tuntuu.

Järvenpää on siis Josef K. ja hänen kanssaan tanssii tasavahvana parina Samuli Punkka, joka näyttelee esityksen kaikki muut henkilöt. Siinä, missä Järvenpään ilmaisu on Jurkan mininäytämölle välillä aika suurta, pelaa Punkka pienemmillä vivahteilla. Jokaisessa Punkan henkilössä on läsnä sama, pelottavan tyhjä katse, joka vilahtaa kuin merkkinä kasvottomasta koneistosta, johon Josef K. määrittelemättömän syytteensä vuoksi joutuu. Lämpöä ei löydy yhdestäkään.

Oikeusjutun lisäksi esityksessä on käytetty materiaalia muista Kafkan teksteistä, erityisesti hänen kirjeistään. Ne tuovat absurdiin ja tragikoomiseen tarinaan suvantoja, hengähdystaukoja, jotka tekevät Josef K:sta läheisemmän. Dramatisointi ohittaa sen sijaan suurimman osan Josef K:n kohtaamista - usein varsin himokkaista - naisista.

Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu on, kuten Rikoksessa ja rangaistuksessakin, ihan mahdottoman hieno ja rakentaa näyttämön ympärille, päälle ja ulkopuolelle kokonaisen maailman, joka kutittelee mielikuvitusta. Asianajaja rakentuu lasipurkista, jonka sisällä on ällöttäviä tumppeja ja suolakurkkuja (?!?) sekä korisevasta, omaan limaansa tukehtuvasta äänestä. Harvoin hahmo ilman fyysistä olemusta tuntuu näin elävältä. Ja näin vastenmieliseltä.

Pidän valtavasti Teatteri Jurkan tilasta. Se mahdollistaa esimerkiksi tämän esityksen kaltaisen aloituksen, jossa näyttelijä puhuu aivan tavallisella puheäänellä. Toisaalta se taas tuo kaiken näyttämöllä tapahtuvan raakaan lähikuvaan. Itse pyrin siellä yleensä eturiviin, vaikka monessa muussa salissa hakeudun turvallisemman etäisyyden päähän. Jurkassa haluan olla ihan liki, silläkin uhalla, että esitys tulee melkein syliin.

Oikeusjuttu on samaan aikaan todella hilpeä, kipeän hauska ja ahdistava kuin mikä. Mielenkiintoisena parina tämä näyttäytyy edellisiltaisen Slava! Kunnian kanssa: se, mikä Kansallisen suurella näyttämöllä jäi mielestäni puuttumaan - pienen ihmisen kohtalo koneiston osana - tulee Jurkan pienessä huoneteatterissa iholle ja syvälle sen alle.

*****

Teatteri Kansan Syvät Rivit & Teatteri Jurkka & Lappeenrannan kaupunginteatteri: Oikeusjuttu
Ensi-ilta 26.2.2015 Teatteri Jurkassa

Messu kollektiiviselle pelolle

Pirkko Saision kirjoittaman SLAVA! Kunnia. -esityksen vuoropuhelu ympäröivän maailman kanssa on jatkuvassa muutoksessa. Ennen Ukrainan konfliktia ja Krimin kriisiä valmistunut teksti peilautuu tämän päivän uutisiin.

Esityksestä on siksi myös vaikea kirjoittaa, sillä aihe on niin valtavan herkkä. En edes yritä päästä kenenkään muun pään sisään, mutta ensi-illassa lähes loputtomat aplodit, huudot ja jalkojen tömistykset tuntuivat kumpuavan vähintään yhtä paljon kollektiivisen pelon ja katarttisen helpotuksen tunteista kuin esityksen ansioista.

Toki esityskin on rohkea, provokatiivinen ja valtavan taitavasti toteutettu. Jos kuitenkin hetkeksi koetan katsoa sitä ihan vaan sellaisenaan, huomaan, että ei se täysin ongelmaton ole. 

Neuvostoliitossa kasvanut konduktööri Pobeda (Juha Muje) tempaistaan arkisesta aherruksesta oligarkkien pöytään. Kun Venäjää Karjalasta käsin ohjaileva kasvoton Volodja (Timo Tuominen) kaipaa propagandakoneistoonsa uutta nappulaa, noutaa Pobeda veljensä Obedan (Puntti Valtonen) vankileiriltä. Markkinataloutta vastustaneesta Obedasta koulitaan Volodjan julkisuuspeliin täydellinen käsinukke, kauan kateissa ollut veli ja uskollinen toveri.

Saisio ja ohjaaja Laura Jäntti vyöryttävät näyttämölle vertauskuvaa toisensa jälkeen sekä melkoisen kavalkadin karikatyyrimaisia hahmoja niin kauempaa kuin lähihistoriastakin. Kansallispukuisesta Julija Teestä (Tiina Weckström) leivotaan Volodjalle vastavoimaa, mutta hahmo katoaa matkan varrella jonnekin. Kun hän lopulta palaa, hänet oli jo melkein ehtinyt unohtaa. Sen sijaan soppaan heitetään niin Iivana Julma, Juri Gagarin, Gerard Depardieu, Kim Jong-Un kuin Jeesuskin Conchita Wurstin ilmiasussa.

Runsaus tahtoo välillä uuvuttaa. Tuntuu maratonilta, valistamisen kohteena olemiselta, kun kaikki näyttämöllä nähtävä on vertauskuvaa. Ja vaikka Jäntti toteaakin käsiohjelmassa esityksen olevan freskomainen eikä syväpsykologinen, kaipaan kuitenkin hieman sitä psykologiaa, jotakin inhimillistä piirrettä, johon tarttua. 

Koneisto toimii, Jussi Tuurnan musiikki on maistuvaa ja täynnä viitteitä sekin, moniääniset kuorosovitukset soivat täydellisesti. Ihminen siellä koneiston rattaissa jää kuitenkin jalkoihin.

Viimeinen laulu rakkauden voimasta on ihan mahdottoman ihana ja puhdistava. Lopetus, jossa roolit pudotetaan ja mietitään koko työryhmän voimin, että mitenkäs tämä nyt loppuisi, tuntuisi raikkaalta, jos se ei olisi niin selvä toisinto HOMO!n finaalista. 

Uskon, että teos herättää monenlaista keskustelua nimenomaan aiheensa suhteen. Ainakin jyrkän vastustavia mielipiteitä esityksestä sitä näkemättä löytyy jo, kun vähän googlaa. Itse en kyllä tohtisi kovin vahvaa mieltä olla jostakin ihan vaan mututuntumalla.


*****

Ensi-ilta 25.2.2015


21 helmikuuta, 2015

Vaikea, ihana halu

Milja Sarkolan Q-teatterille käsikirjoittama ja ohjaama Jotain toista, alaotsikoltaan Henkilökohtaisen halun näyttämö, on nerokkaan kiero näytelmä. Se tuudittaa helposti lähestyttävällä ja rouhean humoristisella otteellaan turvalliseen tilaan, mutta rakentaa pintansa alle tasoja toisensa jälkeen katsojan löydettäväksi.

Mutta Sarkola onkin samaan aikaan sekä yksinkertaisen että monimutkaisen aiheen äärellä. Halu piiloutuu usein häpeän, nolouden tai kömpelyyden kerrosten alle. Miten osoittaa halunsa ilman, että kukaan osapuoli nolostuu tai kiusaantuu? Milloin on oikea hetki? Mikä on oikea tapa? 

Halu tarkentuu milloin mihinkin

Kysymyksiä Sarkola purkaa nostamalla esityksen keskushenkilöksi Iida Kuninkaan esittämän Ohjaajan, jonka kirjoitan isolla alkukirjaimella erottaakseni fiktiivisen roolihenkilön ja esityksen faktisen ohjaajan. Näyttämöllä tuota eroa tosin hämmennetään vahvalla tunnustuksellisuuden illuusiolla. Samalla tavoin Sarkolan aiempi teos Perheenjäsen (Teatteri Takomo 2011) taivutti henkilökohtaisen yleiseksi.

Monin tavoin estynyt Ohjaaja esittelee sarjan omaelämäkerrallisia kohtauksia, joissa halu on tavalla tai toisella läsnä. Halu tarkentuu milloin mihinkin kohteeseen, Ohjaajaa ja näitä kohteita tulkitsevat Sanna-Kaisa Palo, Elena Leeve, Lotta Kaihua ja Tommi Korpela. Samaan aikaan huomiotta jää Emmi Parviaisen esittämän puolison halu. Toinen olennainen suunta on ohjaajan intiimi halu näyttelijään, joka kulkee jatkuvalla rajalla. Onko se seksuaalista vai onko se vielä jotakin muuta? 

Ronskit myös särkyviä

Omaelämäkerrallisen ja metateatterin tasojen lisäksi Sarkola rakentaa vielä ainakin kolmannen, aihetta jatkuvasti kommentoivan tason. Usein originaaliksi koettu ajatus, joka katsomossa mieleen nousee, saakin hetken päästä suoran analyysin näyttämöltä. Kyllä, kirjailija on tietoinen, jopa neuroottinen oman teoksensa arvioijana. 

Sen lisäksi, että Sarkola ei päästä itseään helpolla, eivät päästä näyttelijätkään. He ovat tarkkoja, herkkiä ja rentoja, vaikka heidän esittämänsä henkilöt ovat mahdottoman umpisolmussa ja moneen suuntaan mutkalla. Ronskeista karikatyyreistä löytyy myös särkyvät puolensa.

Naisten välistä halua kuvataan suorasukaisesti ja siloittelematta. Tilanteet ovat kuitenkin tunnistettavia ja samastuttavia riippumatta katsojan omasta suuntautumisesta. Teatterimaailmaan sijoittuvan esityksen tarjoilemat raadollisen koomiset kohtaukset ja henkilöt upposivat kollegojen kansoittamassa ensi-illassa, mutta mietin, löytävätkö ne samalla tavoin kaikupohjaa alaa vähemmän tuntevista katsojista. Toivottavasti, sillä Jotain toista on huikea teos, jossa jokainen osa-alue ja tekijä on huippuunsa viritetty, rakentaen yhdessä osiansa suuremman kokonaisuuden.


*****

Q-teatteri: Jotain toista - Henkilökohtaisen halun näyttämö
Kantaesitys 19.2.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 21.2.2015, väliotsikot toimituksen

20 helmikuuta, 2015

Roskaa ja robotteja

Zodiakissa näkemäni Tomi Paasosen 2nd Nature pistää kirjoittajan koville. Yleensä esityksestä lähtiessä alkaa jo jonkinlainen kela pyöriä päässä ja mietin, mitä siitä muotoutuisi blogaukseksi asti. 2nd Naturen jälkeen sen sijaan lyö tyhjää ja pitkään. 

Alussa on roskaa, erilaista muovijätettä, joka peittää niin esitystekniikan kuin tanssijatkin. Primitiivisen oloista tanssia ja ääntelyä. Yhdestä muovikasasta kuoriutuu nainen makaaberina kalukukkaronaan eläimen pääkallo. Hän huutaa jotain katsomoon, mutta naamion vuoksi en saa selvää kuin ihan lopussa. "Ferrari, perkele!" 

Toisesta, pienemmästä kasasta, ojentuu lonkeromainen käsi. Tuulikone pöllyttää muovinriekaleita. Ilpo Väisänen tuottaa taustalla elektronista musiikkia. Mietin, että okei, tässäpä minulle nyt osoitetaan, kuinka nykyihminen tuottaa jätettä ja hukkuu siihen ihan huomaamattaan. Mutta miksi tämä kestää näin kauan?

Sitten yhtäkkiä tanssijoiden kanssa näyttämöllä suristelee lentävä robotti. En ihan ymmärrä, että miksi, mutta näyttää hauskalta. Pian siellä heiluu myös jalaton ja päätön verkkatakki. Lopulta esiin kuoriutuu kaksi ihmistä, mies ja nainen (Ville Nylén ja Sanna-Maria Santos), jouluteemaisissa alusvaatteissa. Heidän liikkeensä on sähköisiä impulsseja, groteskia kouristelua, arkista hytkettä. Assosiaatiot kyllä sinkoilevat, mutta mikään ei kiinnity mihinkään.

Ehkä isoin ongelmani esitystä katsoessa oli, että menee todella kauan, ennen kuin saan kiinni tyylilajista. Olen pitkään aika kiusaantunut, enkä osaa päättää, että ollaanko siellä nyt kieli poskessa vai tosissaan. 

Sitten kaikki muuttuu. Pehmoeläimiin kietoutunut Maija Karhunen ottaa lavan haltuun. Hän on risteilyemäntä helvetistä, jolla on paitsi pari elektronista robottia (vanhaa mallia), myös lihaisat kyborgit. Roskan keskellä robotit jumittuvat, menevät tilttiin ja sekoilevat ja lopulta Karhusen on soitettava tekniseen tukeen.

Kiinnostavana alkanut monologi kuitenkin jatkuu aivan liian pitkään. Väliin leikatut tekstit tuholaismyrkkyjen vaikutuksista kolisevat osoittelevuuttaan.

Yritän kovasti kiteyttää näkemääni, mutta tuntuu, että tavaraa on ihan hirveästi eikä mikään kuitenkaan oikein puhuttele. Ekologinen teema on ilmiselvä, ihan liikaakin, se tuntuu banaalilta. Tajusinko? Joo, uskoisin. Vaikutuinko, viehätyinkö? Enpä juuri. 

Aina ei osu.


*****

Tomi Paasonen: 2nd Nature
Esitys Zodiak - Uuden tanssin keskuksessa 20.2.2015



15 helmikuuta, 2015

Tyranneja ja nyrkkeilijöitä eli niitä naisklovneja edelleen

Klovni katsoo maailmaa oman, odottamattoman ja usein tärähtäneen näkökulmansa kautta. Asiat assosioituvat yllättäviä reittejä. Tästä nähtiin kaksi erilaista esimerkkiä Naisklovnifestivaali Punaisen Helmen viimeisenä päivänä.

Naisklovnerian grand old lady Nola Rae on nelikymmenvuotisen klovniuransa aikana käsitellyt jos jonkinlaista, löytyy Mozartia ja Elisabeth I:stä. Hurjaruuthissa nähty Exit Napoleon Pursued by Rabbits paneutuu erilaisiin tyranneihin ja diktaattoreihin.

Määrittelemättömän armeijan kokki hakee suojaa keskellä ei-mitään olevasta teltasta, josta löytyy Napoleonin hattu. Siitä lähtee ajatusleikki, joka kulkee monenlaisten viiksistä tunnistettavien tyrannityyppien kautta, kiemuraisista ranskalaisviiksistä tuuheisiin stalineihin ja lopulta niihin tunnetuimpiin pikkuhitlereihin.

Sanaton esitys toimii paitsi miimisesti myös tarkan äänisuunnittelun avulla, tosin iskuissa olisi vähän tarkentamisen varaa. Raen temput ovat old schoolia, osa suoraan Chaplinilta varioituja. Esitys poimii inspiraatiota myös Chaplinin elokuvista. Diktaattori toki on odotettavissa oleva viittaus, mutta villasukkien ja leipälaukun syömisyritys tuulisessa teltassa on viehättävä versiointi Kultakuumeen kenkäepisodista.

Ihan kaikki siirtymät kohtauksesta toiseen eivät toimi, mutta on hyytävää, kun hassu pieni klovni muuttuu yhden kasvolihaksen väräytyksellä kansanmurhaajaksi. Rae kuljettaa tarinaa hienosti kohti klimaattista Hitler-variaatiota, jonka puhe pistää pommikoneet liikkeelle. Mutta jokaiselle tyrannille käy lopulta huonosti, aina tulee uusi Napoleon, joka syrjäyttää edellisen. Manttelista, henkarista ja leipälaukusta rakennettu hahmo on osuvan kasvoton ja siksikin pelottava. Ja syrjäytetyt tyrannit löytyvät lopulta vankilasta tai hautausmaalta.

Jäin miettimään esityksen jälkeen vielä sitä naisklovniutta. Nola Rae on silminnähden nainen, jonka klovnimaskiin kuuluu kuitenkin parransänki. Hahmon luomat diktaattorit ovat kaikki miehiä ja yleisöstä poimittua naistakin vikitellään korostetun heterosti. Esityksen englanninkielisessä esittelyssä klovniin viitataan he-pronominilla. Tavallaan olisin voinut nähdä tämän saman esityksen miehen tekemänä, toisin sanoen en kokenut, että esittäjän naiseus sinällään olisi tuonut esitykseen lisätasoja tai -syvyyttä. En ole nähnyt muita Raen esityksiä, joten en tiedä, käsitteleekö hän tätä naisasiaa mitenkään, mutta tässä esityksessä se oli aika lailla häivytetty taustalle.

Toisin oli illan jälkimmäisessä, norjalaisen Katja Brita Lindebergin esityksessä Klinsj. Esitys alkaa nyrkkeilyllä, mutta päätyy johonkin aika jännään naiseuden pohdintaan. Ihan loppuun asti ei dramaturgia kanna, mutta aineksia on.

Lindebergin klovni ei ole söpö, vaan mennään iloisesti irvokkaan puolelle, hammasuojien välistä kuola valuu ja kuvainnollinen hiki haisee. Klovni hakee katsomosta itselleen vastustajia, iso mies on kuitenkin liian vahva ja pelottava. Kohtaus tuo ilkeästi mieleen parisuhdeväkivallan, vaikka valittu katsoja onkin vain innokas osallistumaan. Pieni nainen taas on klovnin mielestä ihan tosi kaunis, liikaakin. Alemmuus- ja kroppakompleksihan siitä tärähtää päälle.

Klovni koettaa löytää sisäisen prinsessansa. On paikalle karauttavia prinssejä, suudeltavia sammakoita ja lopulta sopivankokoinen kenkä. Mutta unelmien prinssin kaappaa yhden miehen bändi, show'n muutenkin välillä melkein varastava Magnus Børmark. Seuraava strategia on pornahdus, mutta sekään ei tuota toivottua tulosta. Mitä siis jää jäljelle, kun nämä naiseuden vaihtoehdot on käytetty?

Jotenkin olisin toivonut, että kun klovni lopulta ährää itsensä suureen treenikassiin kuin perhosentoukka koteloonsa, olisi sieltä kuoriutunut sitten jotenkin itseensä tyytyväisempi tapaus. Mutta ei, lopetus lässähtää ihan ihmeellisesti, klovni vaan häippää lavalta ja that's it. 


*****

Naisklovnifestivaali Punainen Helmi 2015

Nola Rae: Exit Napoleon Pursued by Rabbits
Katja Brita Lindeberg: Klinsj
Esitykset 14.2.2015



12 helmikuuta, 2015

Naisia + klovneja = naisklovneja?

Tanssiteatteri Hurjaruuthissa on paraikaa käynnissä Naisklovnifestivaali Punainen Helmi. Ystäväni kysyi tänään, miten naisklovnit eroavat klovneista. Niin. Jos esiintymässä olisi miehiä, kyseessä olisi klovnifestivaali. 

Janna Haaviston Pirkko the Finnish Masochist on klovnisoolo myyttisestä suomalaisesta naisesta. Siitä, joka hoitaa maatilan hommat siinä missä mieskin. Siitä, joka on suomalaisesta koivusta kirveellä veistetty. Siitä, joka karjalanpiirakan rypyttämisen välissä käy pihalla hyppäämässä pituutta. Siitä, joka saunan jälkeen avannossa kuorii kasvot ja ajaa säärikarvatkin sillä kirveellä. Esityksessä on paljon sekä hilpeitä että salaviisaita huomioita "suomalaisesta naisesta", mutta kokonaisuutena se toimii vain osittain. 

Alun improvisaatioon ja yleisön kanssa tapahtuvaan vuorovaikutukseen perustuva jakso on turhan pitkä ja välillä esitys jämähtää jotenkin polkemaan paikalleen, mutta sitten taas löytyy joku pähkähullu kulma aiheeseen. Hahmon häpeämättömyys on virkistävää ja Haavisto paljastaa myös Pirkon lihallisemmat tarpeet. Pirkon kontakti yleisöön perustuu pitkälti ylimielisyyteen ja paheksuntaan, joka tuntuu tylsältä strategialta. Ei kukaan halua tuntea itseään huonoksi, jotenkin väärin tai liian vähän reagoivaksi katsojaksi. Mutta onneksi Pirkolta löytyy lohdutukseksi rinkeleitä ja riisipiirakoita yllättävistä... hm... paikoista.

Toinen eilen näkemistäni kotimaisista esitykstä oli Naisklovni-iltamat, joka siis nimensä mukaisesti koostui useammasta numerosta. Minua viehättivät eniten pätkät, joissa oli mukana myös sirkusta eli Kristiina Janhusen kuivakka burleskihenkinen käsilläseisoja Ursula sekä illan päättänyt Ms Angora & Niilo auf Wiedersehen (Sanna Warsell ja Niina Rinta-Opas), jotka tarjosivat dramaattisen dueton trapetsille ja kannettavalle Yamaha-kiipparille. Myös Soile Mäkelän Adolfa-klovnin nekrologissa Soile Mäkelälle oli jotain kiinnostavaa, mutta se tuntui vielä keskeneräiseltä harjoitelmalta. 

Hanna Terävän Maija-klovni ja Inga Björnin Ringa olivat viehättävän topakoita toheloita. Sen sijaan RedNoseClubin Amira Khalifan, Nora Raikamon ja Niina Sillanpään pysähtynyt improvisaatio esityksestä, joka ei ehdi alkaa, ei oikein toiminut tässä yhteydessä. Takanani joku kommentoi vieruskaverille "tylsää" ja kyllä itsekin vaihdoin kankulta toiselle aika monta kertaa. Juontajana toiminut Moona Karva (Kaisa Niemi) olisi myös saanut pitää vähän paremmin hommaa kasassa. Illan kestoksi oli arvioitu käsiohjelmassa 60-90 minuuttia, mutta tuosta meni vielä vartti lisää. Siltä se myös tuntui. Tiedän, että olen ennenkin russuttanut näistä kestoista, mutta harvoin pienestä tiivistämisestä olisi haittaa.

Kotimainen naisklovneria näyttäisi kuitenkin olevan aika hyvissä käsissä, enkä malta odottaa lauantaita, jolloin ohjelmassa ovat festivaalin kansainväliset esitykset.


*****

Naisklovnifestivaali Punainen Helmi 2015

Janna Haavisto: Pirkko the Finnish Masochist
Naisklovni-iltamat
Esitykset 11.2.2015

10 helmikuuta, 2015

Totinen perhedraama väsyneestä äidistä

KokoTeatterin Tyttö tulossa -näytelmää kuvataan psykologiseksi trilleriksi, mutta se ei ole oikein kunnolla kumpaakaan. Nuoren irlantilaisen Nancy Harrisin näytelmän on kääntänyt ja ohjannut Anna Veijalainen. KokoTeatterin ohjelmistossa esitys on yllättävän totista perhedraamaa.

Hazel on viimeisillään raskaana. Hän on vaihtanut menestyneen lakimiehen uran yhden naisen maahantuontifirmaan. Oliiviöljylaatikoita pursuaa joka paikassa ja lähetyslistat ovat ihan mitä sattuu. Plastiikkakirurgipuoliso Richard tekee hyväntekeväisyyttä toisella puolella maailmaa ja kahdeksanvuotias Daniel oirehtii koulussa ja kotona. Hazel on todella väsynyt. Yllättäen ovelle ilmestyy matkalaukkuineen topakka Annie, jonka Richard on palkannut Hazelin avuksi. Seuraa tapahtumaketju, joka hajottaa lopulta koko perheen.

Niin teksti kuin ohjauskin hukkaa monia mahdollisuuksia tunnelman tiivistämiseen. Esiin ei nouse keskeistä teemaa, on vaikea sanoa, mistä näytelmä kertoo. Kysymyksiä on liikaa, eikä mihinkään oikein vastata.

Ohjaus keskittyy kauhunhetkiin

Veijalainen keskittyy pääväittämän kirkastamisen ja henkilöiden syventämisen sijasta äänimaailman alleviivaavasti korostamiin kauhunhetkiin. Esityksen hektinen tunnelma tuntuu pikemminkin levottomalta kuin piinaavalta, eikä tekstin tarjoamiin täkyihin tartuta. Pelkkä terävä veitsi kädessä ei riitä uhkaksi, jos ote kahvasta on voimaton.

Katja Joutsijoki kannattelee Hazeliaan romahtamisen partaalla kyllä mallikkaasti. Sesa Lehdon Richardista ei saa oikein mitään otetta, tosin niin on hahmokin kirjoitettu kovin yksiulotteiseksi nuljaskaksi. Sen sijaan Nelly Hristova lataa Annieen kerroksia, hänessä on kiinnostavaa mysteeriä, joka kantaa koko henkilön kaaren. Annie on viaton tyttö ja laskelmoiva peluri, mikä pitää jännitettä yllä aina hänen paikalla ollessaan. Daniel-poikaa ensi-illassa esittävä Eetu Alppi on mainio niin kilttinä kuin vähän demonisenakin.

Häiriintyneen perheen ja nykypäivän äitiyden haasteiden kuvauksena Tyttö tulossa on ihan kelpo keskivertodraamaa, mutta trillerinä se on pettymys.

*****

Suomen kantaesitys 6.2.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 10.2.2015, väliotsikko toimituksen

09 helmikuuta, 2015

Taitavasti tyhjänpäiväistä

"Jos ette myönnä minulle lainaa, panen vaimoanne." Melkoinen argumentti pankissa. 

Katalonialaisen Jordi Galceranin El Crèdit esitettiin Lilla Teaternissa viime syksynä ruotsiksi nimellä Kredit ja nyt suomeksi nimellä Lainavaimo (miksi tämmöinen yliselittävä ja heiluriovifarssiin assosioiva käännös?). Raila Leppäkosken ohjaama näytelmä on nokkela komedia, joka antaa näyttelijöille runsaasti tilaa. Galceranin edelliseen, nerokkaaseen Pudotuspeliin verrattuna teksti on kuitenkin ihan hirmuisen pinnallinen. Väliäkö hällä, ihan virkistävää vaihtelua tämmöinenkin tässä alkuvuoden teatterimaratoonissa.

Paljon lepää pankinjohtajaa esittävän Sampo Sarkolan ja odottamattoman neuvotteluvaltin pöytään iskevän Pekka Strangin harteilla. Taitavia heppujahan he ovat molemmat, ajoitukseltaan tarkkoja ja yhteispeli toimii kauniisti. Sarkolan lievän ahdistuneesta hysteeriseksi kasvava pankinjohtaja on hilpeän överi tapaus, kun taas Strang soittelee hillitymmin, mutta nautiskelee ihan yhtä lailla.

Kovasti nauratti välillä, mutta haukotuttikin aina, kun Sarkola jäi yksin puhumaan puhelimeen kuvitteellisen vaimon kanssa. En tiedä, kun en nähnyt, että toimivatko ruotsinkielisessä versiossa oikeakielisyyskikkailut suomenkielistä paremmin (alkutekstin oletan kikkailleen espanjan ja katalaanin välillä), mutta tässä ne tuntuvat aika väkinäisiltä. Ukotus, ihan oikeasti? Tosin sitten taas riemastuin kuullessani sanan "taukki".

Vallan siis viihdyin. Ei aina tarvita sen syvällisempää.

****

Lilla Teatern / HKT: Lainavaimo
Esitys 9.2.2015


08 helmikuuta, 2015

Sivuaskel ihmisyyden syövereissä

Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa Sivuaskel-festivaalilla. Oivalsin varsin nopeasti olevani tuntemattomilla vesillä, joten päätin, että enpä kirjoitakaan yksittäisistä esityksistä pikaisia twiittauksia enempää, vaan katson koko setin ensin. Se oli ihan hyvä ratkaisu, sillä eri esitykset keskustelivat keskenään ja viikko oli selkeä kokonaisuus. Toisaalta teemojen ja estetiikkojen samankaltaisuus myös teki siitä aika työlään katsoa. 

Lähes kaikissa esityksissä oma katsomiskokemukseni kulki polkua, jossa melkein aloin vihata esityksiä niiden aikana, mutta joiden loputtua oli kuitenkin sellainen olo, että joo-o kyllä mä tajusin, miksi tämä on tähän ohjelmistoon otettu. Arvostin taitoa ja tekniikkaa sekä tinkimättömyyttä oman estetiikan suhteen. Kyllästyin liian pitkissä esityksissä. Ainoastaan viimeisestä voin sanoa pitäneeni. Tykkääminen ja ei-tykkääminen on kuitenkin ihan tylsä mittari.

Marlene Monteiro Freitasin Paraíso – Colecção Privada (Paratiisi – yksityinen kokoelma) sisältää paljon tarkkaa ja vangitsevaa tanssia, erityisesti yhtä neljästä miestanssijasta huomaan seuraavani muiden kustannuksella. Koreografi itse on melkoinen Puppet Master from Hell, jonka paratiisissa (vai helvetissä?) nämä neljä miestä rimpuilevat kuin tahdottomat nuket. Irvokasta, ällöttävää, ärsyttävää. Ja yhtäkkiä tulee tauko kesken kaiken sen sätkimisen, rauhaisa paussi, jossa tanssijat siemailevat vähän vettä, venyttelevät, grillattua kanaa riittää katsomoon asti. Ja sitten taas silmät kieroon, rytmimunat suuhun, selkäranka mutkalle ja menoksi. Tajuan, että tässä paratiisissa ei ole kenelläkään rauhaa.

Jeremy Waden Death Asshole Rave Video oli kauimpana tanssista tässä ohjelmistossa, vaikka sitäkin saatiin. Kiukkuinen queer-klovni huutaa mikrofoniin vihaista spoken wordia, soittaa ahdistavaa noisea, ja maalaa koko yleisön stand up -hengessä talouden romahtamisen jälkeen kujalle ottamaan poskeen henkensä pitimiksi. Huomaan, että  edellinen esitys (Paraíso) on syönyt voimia niin, että en jaksa seurata aggressiivista tekstiryöpytystä koko ajan, mutta kaksi viimeistä pätkää jäävät mieleen. Pimeydessä Wade kertoo, mitä meille tapahtuu kuoleman hetkellä ja sen jälkeen, lopulta vain uurna erottaa meidät tuulesta. Ja sitten usvan keskeltä nousee valo, kuin jostakin universumin perukoilta ja Waden teksti on pehmeää anteeksipyyntöä niistä arjen synneistä, jotka jäivät anteeksi pyytämättä. Niin kävi, että tämä vielä lopussa käänsi puolelleen!

Kaksi Adrienn Hódin koreografiaa näyttäytyivät minulle jatkumona. Dawn on täysin alastonta tanssia, jossa kaksi miestä ja naista pariasetelmissa hinkkaa, nylkyttää, sätkii ja riepottaa toisiaan. Tanssijat tasapainottelevat toistensa varassa, hiki tuo vaaran tunnetta, entä jos ote lipeää? Äänimaailmana on pitkään vain tanssijoiden huohotus, jonka voi tulkita niin kiimaksi kuin uupumukseksikin, kehot kolahtelevat lattiaan. Kirkkaassa valossa kiinnitän huomiota ihon punehtumiseen, polvien ja jalkapöytien hiertymiseen, yhden tanssijan varvas näyttää siltä, että se vuotaa kohta verta. Johtuuneeko raa'asta valosta, että tuntuu kuin katsoisin luontodokumenttia. Huomaan, että tulen esityksestä jotenkin surulliseksi. Kun vaatteet otetaan pois, typistyyko vuorovaikutus pelkäksi paritteluksi?

Conditions of Being a Mortal pukee samat tanssijat riekaleisiin vaatteisiin, mutta pohjimmiltaan jatkaa samaa ihmisyyden ja eläimellisyyden tutkimista. Siinä missä Dawnissa tanssijoista kuului vain hengitys, tässä teoksessa he huutavat, kirkuvat ja elämöivät senkin edestä. Avara luonto -teema jatkuu päässäni, tuntuu kuin katsoisin paviaanilaumaa, joka käy jatkuvaa taistelua lauman johtajuudesta, parittelee ja riepottaa toinen toistaan. Vaatteet eivät vielä tunnu omilta päällä, niitä revitään ja lopulta alastomana on jälleen turvallista olla. Mutta sitten tulee sivilisaatio tähän apinalaumaan ja kärkitossut jalassa he opettelevat ihmisenä olemista. 

Gob Squadin Dancing About olikin sitten kaiken tämän repimisen, raastamisen, aggression ja hässimisen jälkeen kuin lempeä kaakaomukillinen purevasta pakkasesta sisäänpäässeelle. Tosin tämäkin esitys oli mielestäni pidempi kuin olisi ollut tarvis, mutta sama vaiva oli oikeastaan jokaisessa festivaalin teoksessa. Dancing About on kuitenkin humoristinen näkökulma koko viikon ajan pinnalla olleeseen ihmisyyden teemaan. Siellä tavikset paljastavat pieniä ja suuria syntejään ja joraavat sydämensä pohjasta. Välillä kysellään mielipiteitä ihmisyydestä rukoilijasirkalta, jota ei meidän ihmisten pelleily voisi vähempää kiinnostaa. Melkoinen statement tämän festivaaliviikon lopuksi.


*****

Sivuaskel-festivaali 2015

Marlene Monteiro Freitas: Paraíso - Colecção Privada
Jeremy Wade: Death Asshole Rave Video
Esitykset 4.2.2015

Hodworks: Dawn
Esitys 5.2.2015

Hodworks: Conditions of Being a Mortal
Gob Squad: Dancing About
Esitykset 7.2.2015

03 helmikuuta, 2015

Europaeus on hartaushetki unohdetulle

Europaeus on osa Juha Hurmeen väärinymmärrettyjä sankareita käsittelevää trilogiaa. Rakastajat-teatterin Suomalaisuuden puolustus jäi harmi kyllä näkemättä, mutta Maailmankaikkeus Telakalla oli yksi viime vuoden mieleenjäävimmistä. 

Hurmeen käsialaksi voisi määritellä muodon sijasta mielen, hänen näytelmiään yhdistää syvä inhimillisyys ja myötätunto, tulkintaa ajatuksen kirkkaus ja ilmavuus. Europaeus rynnii läpi pakkomielteisen elämänsä, vielä on kerättävä lisää kansanrunoja, vielä luotava uusia sanoja nupullaan olevaan suomen kirjakieleen, vielä syvemmälle syvennyttävä tieteen ihmeellisyyksiin. Itsestään hän ei niin välitä, kun hän jalkapelillä tutkimusmatkailee. Aikalaiset eivät pidä häntä minään, mutta se ei miestä hidasta. 

Timo Tuomisen roolityö Europaeuksena on yhtä vähän itseään säästävä kuin esikuvansakin ja koko ensemble tanssii yhdessä hengästyttävää koreografiaa. Antti Pääkkönen, Taisto Reimaluoto ja Esa-Matti Long nähdään milloin kolmipäisenä August Ahlqvistina, milloin kansallisen heräämisen hykerryttävinä rivimiehinä ja merkkihenkilöinä. Erityisesti minua koskettaa Reimaluodon Aleksis Kivi, jo kuollut, mutta edelleen aatostaan etsivä, yhtä levoton kuin Europaeuskin.

Äijätunnelmaa tasapainottavat Hanna Rajakankaan ja Petra Poutanen-Hurmeen valtavan monipuolisesti esittämät herkän rosoiset laulut. Koko ajan ilmassa on niin hyväntuulinen huumori kuin jäytävä surukin. Käsillä on teatterileikki, jossa myös katsojana tunnen olevani läsnä. 

Ai jai! Hieno esitys, joka mietityttää pidemmälle kuin kotiportaille. Tällaista kokonaisvaltaista hartaushetkeä minäkin katsojana vähän pakkomielteisesti jahtaan.


*****

Suomen Kansallisteatteri: Europaeus
Esitys 3.2.2015

01 helmikuuta, 2015

Ei poika susta oo siihen

Kolmantena oululaisesityksenä näin Poika Mancinin. Kauko Röyhkän romaaniin perustuva, Miss Farkku-Suomen jatko-osa on kiinnostava uusi musiikkinäytelmä. Röyhkän laulujen kautta kulkee rock-kuolemattomuudesta haaveilevan Poika Mancinin tie läpilyönnin kynnykselle, toisena lankana seurataan Miss Farkku-Suomen pikkusiskon Katjan tarinaa uskoa etsimässä.

Janne Kuustien dramatisoima ja ohjaama esitys on virkistävän raikas. Kaupunginteatterin omista näyttelijöistä sekä nuorista laulajista koostuva ensemble on tasaisen lahjakas, meininki on aluksi oululaisen rennonletkeää, mutta vakavoituu kuin varkain. Tommi Sahan sovitukset Röyhkän kappaleista ovat mielenkiintoisia menemättä kuitenkaan liian kauas alkuperäisestä.

Esityksen dramaturgia muuttuu toisessa näytöksessä juonta kuljettavista lauluista selkeämmin musiikkinumeroiksi, mikä on toki myös perusteltua, kun Mancini siirtyy isommille lavoille. Samalla ego kasvaa ja lankeemus lähenee. Talo meren rannalla kasvaa järkyttävän hienoksi finaaliksi.

Mikael Saari on ottanut Tepon eli Poika Mancinin rock-kliseitä toistavan hahmon haltuun hurjan kokonaisvaltaisesti ja fyysisesti omahyväisiä ilmeitä ja laulusoundin asteittaista kehittymistä myöten. Mancini pysyy kuitenkin mysteerinä alusta loppuun, hänen sisälleen ei päästä kurkistamaan. Mielestäni se on ihan hyvä ratkaisu, hahmo on enemmänkin ikoninen kuin psykologinen.

Herkempää roolityötä tarjoavat nuoret naiset, Manciniin rakastuvaa Eveä viehättävän pöhkösti tulkitseva Lotta Vaattovaara sekä seurakunnan sankarin ja pahan rokkipojan välillä tempoilevaa Katjaa esittävä Heta Keskinarkaus, joka tarjoilee Röyhkän Helvetin huikeana välifinaalina ensimmäisen näytöksen lopuksi.

Enpä muista, että olisin innostunut uudesta kotimaisesta musiikkinäytelmästä näin paljon sitten Suruttomien!

*****

Oulun Kaupunginteatteri: Poika Mancini
Esitys 31.1.2015

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...