Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa Sivuaskel-festivaalilla. Oivalsin varsin nopeasti olevani tuntemattomilla vesillä, joten päätin, että enpä kirjoitakaan yksittäisistä esityksistä pikaisia twiittauksia enempää, vaan katson koko setin ensin. Se oli ihan hyvä ratkaisu, sillä eri esitykset keskustelivat keskenään ja viikko oli selkeä kokonaisuus. Toisaalta teemojen ja estetiikkojen samankaltaisuus myös teki siitä aika työlään katsoa.
Lähes kaikissa esityksissä oma katsomiskokemukseni kulki polkua, jossa melkein aloin vihata esityksiä niiden aikana, mutta joiden loputtua oli kuitenkin sellainen olo, että joo-o kyllä mä tajusin, miksi tämä on tähän ohjelmistoon otettu. Arvostin taitoa ja tekniikkaa sekä tinkimättömyyttä oman estetiikan suhteen. Kyllästyin liian pitkissä esityksissä. Ainoastaan viimeisestä voin sanoa pitäneeni. Tykkääminen ja ei-tykkääminen on kuitenkin ihan tylsä mittari.
Marlene Monteiro Freitasin Paraíso – Colecção Privada (Paratiisi – yksityinen kokoelma) sisältää paljon tarkkaa ja vangitsevaa tanssia, erityisesti yhtä neljästä miestanssijasta huomaan seuraavani muiden kustannuksella. Koreografi itse on melkoinen Puppet Master from Hell, jonka paratiisissa (vai helvetissä?) nämä neljä miestä rimpuilevat kuin tahdottomat nuket. Irvokasta, ällöttävää, ärsyttävää. Ja yhtäkkiä tulee tauko kesken kaiken sen sätkimisen, rauhaisa paussi, jossa tanssijat siemailevat vähän vettä, venyttelevät, grillattua kanaa riittää katsomoon asti. Ja sitten taas silmät kieroon, rytmimunat suuhun, selkäranka mutkalle ja menoksi. Tajuan, että tässä paratiisissa ei ole kenelläkään rauhaa.
Jeremy Waden Death Asshole Rave Video oli kauimpana tanssista tässä ohjelmistossa, vaikka sitäkin saatiin. Kiukkuinen queer-klovni huutaa mikrofoniin vihaista spoken wordia, soittaa ahdistavaa noisea, ja maalaa koko yleisön stand up -hengessä talouden romahtamisen jälkeen kujalle ottamaan poskeen henkensä pitimiksi. Huomaan, että edellinen esitys (Paraíso) on syönyt voimia niin, että en jaksa seurata aggressiivista tekstiryöpytystä koko ajan, mutta kaksi viimeistä pätkää jäävät mieleen. Pimeydessä Wade kertoo, mitä meille tapahtuu kuoleman hetkellä ja sen jälkeen, lopulta vain uurna erottaa meidät tuulesta. Ja sitten usvan keskeltä nousee valo, kuin jostakin universumin perukoilta ja Waden teksti on pehmeää anteeksipyyntöä niistä arjen synneistä, jotka jäivät anteeksi pyytämättä. Niin kävi, että tämä vielä lopussa käänsi puolelleen!
Kaksi Adrienn Hódin koreografiaa näyttäytyivät minulle jatkumona. Dawn on täysin alastonta tanssia, jossa kaksi miestä ja naista pariasetelmissa hinkkaa, nylkyttää, sätkii ja riepottaa toisiaan. Tanssijat tasapainottelevat toistensa varassa, hiki tuo vaaran tunnetta, entä jos ote lipeää? Äänimaailmana on pitkään vain tanssijoiden huohotus, jonka voi tulkita niin kiimaksi kuin uupumukseksikin, kehot kolahtelevat lattiaan. Kirkkaassa valossa kiinnitän huomiota ihon punehtumiseen, polvien ja jalkapöytien hiertymiseen, yhden tanssijan varvas näyttää siltä, että se vuotaa kohta verta. Johtuuneeko raa'asta valosta, että tuntuu kuin katsoisin luontodokumenttia. Huomaan, että tulen esityksestä jotenkin surulliseksi. Kun vaatteet otetaan pois, typistyyko vuorovaikutus pelkäksi paritteluksi?
Conditions of Being a Mortal pukee samat tanssijat riekaleisiin vaatteisiin, mutta pohjimmiltaan jatkaa samaa ihmisyyden ja eläimellisyyden tutkimista. Siinä missä Dawnissa tanssijoista kuului vain hengitys, tässä teoksessa he huutavat, kirkuvat ja elämöivät senkin edestä. Avara luonto -teema jatkuu päässäni, tuntuu kuin katsoisin paviaanilaumaa, joka käy jatkuvaa taistelua lauman johtajuudesta, parittelee ja riepottaa toinen toistaan. Vaatteet eivät vielä tunnu omilta päällä, niitä revitään ja lopulta alastomana on jälleen turvallista olla. Mutta sitten tulee sivilisaatio tähän apinalaumaan ja kärkitossut jalassa he opettelevat ihmisenä olemista.
Gob Squadin Dancing About olikin sitten kaiken tämän repimisen, raastamisen, aggression ja hässimisen jälkeen kuin lempeä kaakaomukillinen purevasta pakkasesta sisäänpäässeelle. Tosin tämäkin esitys oli mielestäni pidempi kuin olisi ollut tarvis, mutta sama vaiva oli oikeastaan jokaisessa festivaalin teoksessa. Dancing About on kuitenkin humoristinen näkökulma koko viikon ajan pinnalla olleeseen ihmisyyden teemaan. Siellä tavikset paljastavat pieniä ja suuria syntejään ja joraavat sydämensä pohjasta. Välillä kysellään mielipiteitä ihmisyydestä rukoilijasirkalta, jota ei meidän ihmisten pelleily voisi vähempää kiinnostaa. Melkoinen statement tämän festivaaliviikon lopuksi.
*****
Sivuaskel-festivaali 2015
Marlene Monteiro Freitas: Paraíso - Colecção Privada
Jeremy Wade: Death Asshole Rave Video
Esitykset 4.2.2015
Hodworks: Dawn
Esitys 5.2.2015
Hodworks: Conditions of Being a Mortal
Gob Squad: Dancing About
Esitykset 7.2.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!