Keskeneräinen suurteos sirpaleina näyttämöllä

Voimalaitostyömaalla on lakko, mutta pato on murtumaisillaan. Jos niin käy, ovat kaikki lähialueen pellot ja talot mennyttä, mutta voiko työläiset pakottaa töihin konekiväärillä? Päättämätön insinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) soittaa apua saadakseen äidilleen, kaukopuhelun yhdistäminen kestää parikymmentä minuuttia. 

Tuossa rajatussa ajassa tapahtuu niin Marko Tapion (1924-1973) keskeneräiseksi jäänyt Arktinen hysteria -romaanisarja kuin Juha-Pekka Hotisen ja Atro Kahiluodon dramatisoima ja jälkimmäisen ohjaama sirpaleinen näyttämösovituskin. 1960-luvulta hypätään Björkharryjen menneisyyteen, joka etenee samaa tahtia Suomen kanssa. 

Björkharryjen tarina tapahtuu korostetusti teatterissa, Reija Hirvikoski on lavastanut näyttämölle toisen näyttämön, jolla ensemble vaihtaa roolia lennossa. Kahiluodon ohjaus on esteettisesti ankara, musikaalinen ja tanssillinenkin.

Tapion romaania kuvataan syväpsykologiseksi, mutta näyttämöllä ei juuri ole psykologiaa. Varsinkin alussa hahmoja vyörytetään esiin sitä tahtia, ettei kehenkään oikein ehdi tutustua ja siksi kenenkään kohtalo ei ennätä koskettaa, kun jo siirrytään eteenpäin. 

Kuka kenetkin murhasi ja miksi? Jokainen on vain nappula loputtomasti jatkuvassa pelissä, jossa hyväkin ihminen joutuu väärään aikaan osuttuaan osoittamaan kiväärin piipun kohti toista.

Tarinan keskiössä on Björkharryn miehiä kolmessa polvessa. Timo Torikan mylläri-Janne on itseään säästämättä työtä tekevä jässikkä, jonka sisällä kuplii haavoittuvaisuus. Taisto Reimaluodon Vikki on edellisen outo poika, josta kasvaa kova kapitalisti, työläisten sortaja ja keinottelija, huoripukkikin.

Kertoja Harry taas on mies, joka ei saa otetta itsestään. Hän on heikko, isälleen ja äidilleen alisteinen. Harryn tarina jää kirjailijalta kesken, mutta niin jää koko saagakin.

Kolmen sukupolven miesten rinnalla tilaa saa Tarja Heinulan voimakas Sylvi Plataan, rikkaan talon tytär, jonka kihlaaminen tekee punikin pojasta Vikistä valkoistakin valkoisemman ja johon Harry turvaa hädän hetkellä.

Näytelmän kolmas näytös spekuloi sillä, mitä olisi voinut olla, pohjanaan 116 liuskaa Tapiolta jäänyttä keskeneräistä kolmatta osaa. Neljännestä ei jäljellä ole senkään vertaa. Näyttämölle tuodaan mahdollisia käänteitä ihmettelemään myös kirjailija itse. Vaihtoehtoisia loppuja riittää ja tyhjät kohdat voi lopulta jokainen täyttää itse.

*****
Suomen Kansallisteatteri: Arktinen hysteria
Esitys 4.3.2017 Pienellä näyttämöllä, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 9.3.2017

Prinsessa Hamlet palaa kirkkaalla liekillä

Aivan aluksi sataa näyttämölle tuhkaa. Me tiedämme jo entuudestaan, että hyvin tässä ei voi käydä kenellekään. 

E. L. Karhun (ent. Emilia Pöyhönen) kirjoittama, sarjakuvatragediaksi määritelty Prinsessa Hamlet on kiinnostava päällekirjoitus William Shakespearen näytelmään. Tätä Hamletia ei riivaa isän haamu tai äidin petos, vaan määrittelemätön kauhu, joka kuristaa kurkkua, vaikka kasvoille pitäisikin ruuvata kestohymy alamaisten mieliksi. 

Linda Wallgrenin tyylikkäässä ohjauksessa Lotta Kaihuan esittämä Hamlet on yhtäaikaa pidätellyn ahdistunut ja aggressiivisen itsetuhoinen. Kipuisa prinsessa ei kelpaa perhepotrettiin tai edes omiin fanikuviinsa.  Hän haluaa ennemmin kuolla näyttävästi oman käden kautta, palaa nopeasti kirkkaalla liekillä, kuin hiipua hitaasti unohduksiin. Vertaukset Virginia Woolfiin tai Sylvia Plathiin eivät ole päälleliimattuja.

Elämä Tanskanmaalla käy liian raskaaksi, mutta ahdistus ei helpota myöskään suljetulta osastolta vaikuttavan Buckinghamin palatsin komediallisessa kuorossa laulaen. Lontoo koituukin lopulta prinsessan kohtaloksi, mutta hänen legendansa jatkuu yhä.

Kun Gertrudin, Claudiuksen ja Poloniuksen juonittelut on tarinasta pyyhkäisty pois, siirtyy olennainen dynamiikka toisaalle. Hamletin rinnalle keskiöön Karhu onkin nostanut Horatian, prinsessan hovineidon ja rakkaan ystävän.

Horatia on Hamletin uskottu, mutta myös alistettu alamainen. Rakkaus Hamletiin saa Horatian tekemään mitä tahansa, vaikka ottamaan tarvittaessa tämän paikan. Elena Leeve ilmaisee vähäeleisen intensiivisesti ja silmistä näkyy sisäinen maailma.

Kolmantena naisena keskiössä on Leea Klemolan äitiydessään epäonnistunut Gertrud, joka ei kestä tyttärensä kuolemankaipuuta. Kykenemättömyys ilmaista rakkautta johtaa kömpelöihin lähentymisyrityksiin, mutta aivan liian myöhään.

Hannu Kiviojan höpsö eno ja Eero Ritalan opportunistinen Ofelio jäävät naisia kevyemmin kirjoitetuiksi. Emmi Parviaisen esittämän kertojan roolin merkitys ei oikein avaudu, tarkka näyttelijäntyö ja Viljami Lehtosen orgaaninen äänisuunnittelu riittäisivät kyllä henkilöiden sisäisen maailman tulkitsemiseksi.

En osaa päättää, onko Karhun kieli runollista vai luoko Wallgrenin ohjaama lakoninen ilmaisu vain illuusion runollisuudesta. Vaikka kolmannen näytöksen moninaiset loput saavatkin intensiteetin hieman lopahtamaan kalkkiviivoilla, on Prinsessa Hamlet vaikuttava teos, jonka näkökulma puhkianalysoituun klassikkoon on tuore ja omaperäinen.

*****

Q-teatteri: Prinsessa Hamlet

Kantaesitys 16.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 22.2.2017

Aikuisten lasten leikit

Teatteri Takomon seinissä on työryhmän lasten piirtämiä kuvia. Anna Viitalan käsikirjoittama ja ohjaama Kauheat lapset on inspiroitunut Jean Cocteaun oopiuminhuuruisesta romaanista Les Enfants Terribles (1929). Yhteistä teoksille on kieltäytyminen aikuisuudesta, joka voi muuttua myös myrkylliseksi ja tuhoavaksi olotilaksi.

Esityksen kolme episodia on nopeasti tiivistettävissä. Nuoret kohtaavat psykiatrin vastaanotolla ja karkaavat kohti seikkailua. Kaksi konttorirottaa viettää pikkujouluja. Äidin ja pojan muuttumatonta arkea hämmentää toinen nainen.

Juonta tärkeämpää ovatkin henkilöiden väliset jännitteet. Kuten Cocteaun makuukamariinsa linnoittautuneet ja lapsuuteen takertuneet sisarukset, ovat Viitalankin henkilöt keskinäisen kisailun, nokittelun ja vallankäytön kiemuroissa. Kuka saa viimeisen sanan? Milloin on menty liian pitkälle?

Episodit ovat samaan aikaan sketsimäisiä ja surrealistisia ja niitä yhdistää muutama toistuva lausahdus. Keskeinen kysymys on aika. Onko sitä ylipäätään olemassa, vai onko se vain ajatus? Mitä se meille tekee?

Samalla tavalla toisistaan irrallisia tuntuvat olevan esityksen muutkin elementit. Markus Lindénin äänisuunnittelu on massiivinen pohja, jonka rinnalla Ada Halosen lavastus ja valosuunnittelu jäävät jotenkin yleiselle tasolle. Yhteys tekstiin ja ohjaukseen jää ilmaan.

Näyttelijät Laura Malmivaara, Jarkko Niemi, Armi Toivanen ja Sohvi Roininen tekevät teoksen tarjoamissa puitteissa takuuvarmaa työtä, kaikilta irtoaa niin komediallista kuin painostavampaa sävyä. Kovin syvälle ei kuitenkaan mennä.

Lienee vanhanaikaista kaivata nykyteatteriesitykseen teoksen läpäisevää pääväittämää, mutta silti tuntuu, että kohtaukset valuvat sormien välistä, kun niihin yrittää tarttua.

Mieleen jää kuitenkin pyörimään kaksi kysymystä: Mitä tapahtuu, jos lapsuus ei oikeasti lopukaan, vaan aikuisuus on suuri huijaus? Ja onko ihmiskuntaan todella sisäänrakennettu itsetuhomekanismi?

*****

Teatteri Takomo: Kauheat lapset

Kantaesitys 15.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 18.2.2017

Henkilökuva Tove Janssonista jää latteaksi

Lucas Svenssonin kirjoittama ja Fiikka Forsmanin ohjaama TOVE tarkentaa muumien luojana maailmankuuluksi tulleen kirjailijan ja kuvataitelijan Tove Janssonin elämässä kahteen ajankohtaan.

Vuonna 1949 Tove (Alma Pöysti) maalaa freskoa Kotkassa ja kirjoittaa Svenska Teaternille Muumipeikko ja pyrstötähti -näytelmää Vivica Bandlerin (Julia Korander) ohjattavaksi. Muumipeikon äiti on vasta nupullaan, suhde Atos Wirtaseen (Dennis Nylund) käännekohdassa.

Vuonna 1971 maailmankuuluksi noussut Tove (Ylva Ekblad) ja Tuulikki Pietilä (Hellen Willberg) matkustavat Japaniin, jossa muumit on jo ehditty tehokkaasti tuotteistaa. Tove suree äitinsä poismenoa, mutta ei voi paeta maailmaa kuten huoneisiinsa linnoittautuneet hikikomorit.

Molemmissa hetkissä taustalla ahdistusta aiheuttaa sota, juuri päättynyt toinen maailmansota sekä käynnissä oleva Vietnamin sota. Muumilaakso sen sijaan on rauhan tyyssija, johon sodan kauhuilla ei ole pääsyä. Sinne Tovekin kaipaa, pakoon todellisuutta.

Kolmen tunnin kestossaan esitys on aivan liian pitkä, sekava ja rytmiltään tasatahtinen. Yksittäiset kohtaukset seuraavat toisiaan ilman tunnistettavaa punaista lankaa ja rönsyjä olisi varaa leikata ankaralla kädellä.

Teksti on filosofisen pohdiskelevaa, mutta teos jää pintaraapaisuksi taitelijan sielunmaisemasta. Jännitteet roolihenkilöiden välillä ja suhteessa maailmaan eivät pääse kunnolla esiin.

Mieleen nouseekin kysymys, onko kohdetta ehkä kunnioitettu liikaa? Vaikka Tove polttaa kuin korsteeni ja naukkailee pahaa viskiä, on hän muilta osin kovin puhtoinen, hajuton ja mautonkin. Pöysti ja Ekblad luovat kyllä eri-ikäisistä Toveista johdonmukaisen tulkinnan, mutta kunnolla henkiin rooli herää vain suhteessa perheenjäseniin, Ham-äitiin (Willberg), Faffan-isään (Mitja Sirén) ja Lars-veljeen (Patrick Henriksen).

Perhesuhteisiin paneudutaan hetkisen verran toisessa näytöksessä, samalla tuodaan mukaan kolmas aikataso kokonaisuutta hämmentämään. Toven orastava ihastus Bandleriin ja jo vakiintunut parisuhde Tootin kanssa esitetään turhia romantisoimatta, mikä on esitykselle eduksi. Willbergin ja Sirénin rakentamissa lukuisissa sivuhenkilöissä on elämänmakua, mutta muut tahtovat jäädä koomisen kevennyksen tasolle.

Karoliina Koiso-Kanttilan harmoninen, ruskean ja vihreän sävyillä leikittelevä puvustus sitoo näytelmän aikaan osoittelematta ja kauniisti. Tuntuu kuitenkin harmilliselta, että monitasoisen ja runsaan maailman omassa taiteessaan luoneesta Janssonista on saatu aikaiseksi näinkin lattea henkilökuva.

*****

Svenska Teatern: TOVE

Kantaesitys 8.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.2.2017

Ikonista isäkuvaa rikkomassa

”Onhan se varmasti palanut kokonaan?” kysyy nainen krematorion vahtimestarilta. Se, johon viitataan on isä, taiteilija Tyko Sallinen (Santeri Kinnunen), kysyjä tytär Taju (Ursula Salo), jonka nimellä Irja Salla kirjoittamassa Isä ja minä -teoksessa esiintynyt pyhimysmäinen ja rakastava isä huutelee vielä haudan takaakin kirouksiaan tyttären korvan juuressa.

Liisa Urpelaisen kirjoittama Taju-näytelmä katsoo kirjailijan lapsuutta ihannekuvan takana. Nerona pidetty ekspressionisti Tyko Sallinen on kotioloissa tyranni, joka lakkaamatta alistaa vaimoaan, jälkipolvien paremmin Mirrinä tuntemaa Helmiä (Iida Kuningas).

Tyko inhoaa aistillista vaimoaan, vaikka vielä enemmän inhoaa omaa lihallista himoaan. Ensimmäisen lapsensa hän lähettää vaimolta kysymättä Tanskaan kasvattilapseksi. Eron jälkeen itselleen kaappaamaansa Tajua isä kasvattaa ”kunnon mieheksi”. Eihän oikeasti ole kuin yksi sukupuoli, mies, josta nainen on vain huonompi teelmä.

Ilman lämpöä jäänyt tytär hakee aikuisena rakkautta lukemattomien miesten syleistä, mutta ei löydä rauhaa ja päätyy lopulta Nikkilän mielisairaalaan kirjoittamaan fiktiivistä lapsuusidylliään. 

Laura Jäntin ohjaamassa esityksessä hypitään 60-luvun Nikkilästä 20-luvun taitelijakoti Krapulaan ja 40-luvun sotaakäyvään Saksaan. Kaiken keskiössä on Ursula Salon maanisen kehollisesti esittämä eri-ikäinen Taju. Jokainen näkökulma on hänen ja voi yhtä hyvin olla totta tai mielisairaalassa kuviteltua todellisuutta. 

Eero Ojasen soittama flyygeli on lähes ainoa lavastuselementti ja toimii niin junana, pikkulana kuin pommisuojanakin. Tajun kirjoituskone laulaa rytmiä kohtauksille.

On hetkiä, kuten Tajun ja äidin salainen kohtaaminen ulkohuussissa, Tykon taiteilijatoveri Jalmari Ruokokosken (Rauno Ahonen) huoli tytön äidittömyydestä tai nuoren saksalaissotilaan (Antti Lang) kanssa koettu pikarakkaus, jolloin esitys löytää inhimillisiä ja koskettavia sävyjä. Mutta pääasiassa Pengerkadun pienellä näyttämöllä näytellään kuin isommalla, tunteiden vyöry tulee silmille, mutta ei iholle. 

Mirri on lähes pyhimysmäinen uhri. Tykon julmuus ei tunnu julmalta, kun sen kontrastiksi ei ole tarjolla rakkautta. Rankkuus ei tunnu rankalta vaan rankistelulta, koomiset kevennykset taas turhalta yleisön naurattamiselta. Erityisesti saksalaisen Pension Klaran seksuaalisesti epäilyttävistä hahmoista revitään aika köykäistä huumoria. Näytelmän subjektiivinen näkökulma on toki Tajun, mutta tasapaino puuttuu.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Taju

Kantaesitys Pengerkadun näyttämöllä 10.11.2016

Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.11.206

Näyttelijät nappuloina koneistossa

Kristian Smedsin edellinen ohjaus Suomen Kansallisteatterin residenssitaitelijana, Tabu - Ihmisen ääni, pyöritti suuren näyttämön teknisen koneiston avulla katsojan silmien eteen universumin kokoisia kuvia ja jätti näyttelijät ilman ääntä.

Just filming on jokaiselta ulottuvuudeltaan pienempi. Ollaan Willensaunassa, jonne kuljetaan punaisten samettiverhojen ja sankan teatterisavun läpi.

Näytelmä alkaa. Naista (Annamária Láng) kammataan pitkään ja hartaasti. Tulee mies (Juhán Ulfsak) puolikkaassa haarniskassa ja miekka kädessään ja kertoo lapsuuden muistonsa teatterin kulisseista. Tunnelma on lempeän humoristinen. He ovat näyttelijöitä työssään. 

Kuvaus alkaa, mies flirttaa pidättyvälle naiselle, mutta kun nainen ottaakin ohjat, kokee mies yhtäkkiä tulleensa fyysisesti ja emotionaalisesti loukatuksi. Haavoittuvuudella ja seksuaalisilla valta-asetelmilla leikitään, mutta vaaka ei koskaan keikahda aivan kokonaan kumpaankaan ääripäähän.

Lopulta näyttelijöiden asema selviää, kun näyttämöhenkilökunta ensin sotkee paikat, luo illuusion jostakin, jota on tapahtunut ja sitten siivoaa jäljet. Valta on heidän, näyttelijät ovat vain pieniä nappuloita koneistossa. 

Entisistä kommunistimaista tulevat näyttelijät - Láng Unkarista ja Ulfsak Virosta - tulkitsevat herkullisesti ikonista venäläisyyttä. Ylenpalttinen ystävällisyys kääntyy viistoon, kun babuskat alkavat dubata elokuvan seksikohtausta.

Yksittäisistä kuvista, puolikkaista kohtauksista koostuva Just filming on ylpeällä tavalla vaatimaton, samaan aikaan hieman kieli poskessa ja kohti hartautta pyrkivä.

Esityksen osa-alueet ovat kiinnostavan kitkaisessa suhteessa toisiinsa. Verneri Pohjolan, Pekka Kuusiston ja Timo Kämäräisen musiikki on räkäisen melankolista. Teemu Nurmelinin valot ja saksalaisen Lennart Laberenzin videoprojisoinnit ennemminkin rajaavat piiloon kuin nostavat valokeilaan. 

Ulfsak ja Láng ovat karismaattisia näyttelijöitä, joiden pelkkää olemista on kiinnostavaa katsoa. Yhtä kiinnostavaa on näyttämöhenkilökunnan työ, jonka Smeds nostaa samanarvoiseksi. Kuten kuuluukin.

Arkinen katunäkymä, seinälle kuin metsästyskivääri nostettu mikkipuomi, kynttilöiden väpättävä valo. Charles Bronsonin silmät Huuliharppukostajassa. John Malkowichin ja Debra Wingerin rakkaudeton akti Suojaavassa taivaassa.

Just filming -teoksen kuvat ovat kaikessa kaoottisuudessaan viimeiseen saakka rakennettuja. Joka kerran, kun kuvittelen ottaneeni sen haltuun, erehdyn.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Just filming

Kantaesitys Willensaunassa 14.10.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 19.10.2016

Outojen eläintila

Ei kannata kuvitella, että Ryhmäteatterin Farmi - Orwellin eläinidylli olisi sovitus Eläinten vallankumouksesta. Tässä tarinassa riistävää ihmistä vastaan nousseet eläimet ovat enää historian havinaa, kohottava satu, jota kerrotaan joka aamu ja jonka kaikki osaavat ulkoa.

George Orwellin luomaa maailmaa ja tätä nykyistä on yhteen ajatushautonut nelikko Sinna Virtanen, Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi. Virtanen ja Wallgren ovat ohjanneet ja tuottaneet tekstin yhdessä näyttelijöiden kanssa. Kollektiivisesti toteutettu esitys väistää yhtä totuutta ja selkeää väittämää.

Vallankumous on ollut ja mennyt jo sukupolvia sitten, jäljelle jääneet ovat ihmistyneitä eläimiä - tai eläimenkaltaisia ihmisiä, eroa ei enää näe - , jotka hieman pöllämystyneinä kaipaavat tuohon sankareiden aikaan, jolloin vielä oli voimaa astua epäkohtia vastaan. Nyt arki toistuu aina samanlaisena, konfliktit ovat enää pinnan alla eikä unelmia oikein osata unelmoida.

Edelleen vallankahvassa on possu (Tiina Weckström), valistunut yksinvaltias. Ihmisen valta eläimeen, eläimen valta toiseen eläimeen ei ole alistavaa, mutta epäselväksi se ei jää. Muita palvelevaa lammasta (Joel Mäkinen) nolostuttaa oma porvarillisuus. Itsekäs kana (Joanna Haartti) pyrkii yhteyteen toisten kanssa, mutta kömpelöt lähestymisyritykset jäävät vaille täyttymystään. 

Maailman pienin hevonen (Milla-Mari Pylkkänen) keskittyy kauniina olemiseen, kun taas kissaa (Samuli Niittymäki) vaivaa silkka synkkyys. Kaikille tulee aika helposti paha mieli, mutta onneksi asiat aina puhutaan selviksi. Jos ei keskenään, niin sitten suuren tuntemattoman, yleisön kanssa.

Esityksen voima on sen hykerryttävässä näyttelijäntyössä sekä lavastaja Kaisu Koposen, pukusuunnittelija Ninja Pasasen sekä valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän luomassa sopivasti oudossa estetiikassa. 

Tuomas Skopan musiikki ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu täydentävä unen logiikalla toimivan maailman. Näyttelijöiden musikaalisuuden myötä rakentuu poikkeuksellisen vaikuttavia hetkiä. 

Farmi ammentaa tekijöidensä hämmennyksestä ja turhautumisesta maailmantilaa ja kokemukseen perustumatonta nostalgiaa kohtaan. Se on vahvasti ajassaan kiinni, mutta silti jossakin läpipäästämättömässä kuplassa kelluva. 

Esitys ei tyhjennä valtavaa aihettaan, mutta saisi viedä outoutensa pidemmällekin. 

*****

Ryhmäteatteri: Farmi - Orwellin eläinidylli

Kantaesitys 6.10.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 8.10.2016

Manipuloitua todellisuutta

Q-teatterin uuden kantaesityksen Kevyttä mielihyvää näyttämökuva on kuin päivitetty versio keväällä nähdyn Tavallisuuden aaveen maailmasta. Jälleen kerran kehyksiin on rajattu niukasti sisustettu olohuone, jossa ruokapöytäkin on samassa kohdassa. 

Ankean beigen sijaan Jani-Matti Salon lavastus ja valot ovat kuitenkin korostetun tyylikkäät, valkoiset seinät ja lattia kiiltelevät rosottomina. Voimakkaat valopinnat piirtävät henkilöt kuin paperinuket taustaa vasten.

Visuaalinen maailma korostaa Antti Hietalan käsikirjoittaman ja ohjaaman esityksen kylmää sisäistä maailmaa. Jälleen yksi keski-ikäinen mies on kriisissä: keskushenkilö Alpo (Tommi Korpela) kokee, että todellisuus ympärillä onkin taitavasti manipuloitu illuusio.  

Alpo tuntee kyllä tunteita, kuten surua saattohoidossa olevasta äidistä, mutta ne muuttuvat surrealistisessa kierteessä epätodellisiksi. Tätä sisäistä ristiriitaa hän purkaa hypnoterapeutti Oonan (Pia Andersson) kanssa. 

Terapian myötä Alpon elämästä tulee sarja samanlaisina, mutta silti aina jotenkin muuntuen toistuvia kohtauksia, joihin sekoittuvat myös Gitta (Minna Haapkylä), Robert (Jussi Nikkilä) ja Tuomo (Jani Volanen), jota kukaan ei oikein tunne.  

Ylemmän keskiluokan kekkerit kiertävät samaa pinnallista kehää, variaatio toisensa jälkeen murenee palasiksi ja virittyy uuteen suuntaan. Tunteet kuohahtavat resetoituakseen jälleen hetken päästä neutraaliin alkutilanteeseen.

Tavallaan esityksessä on kaikki elementit kohdallaan: huoliteltu ohjaus, harkittu visuaalisuus ja äänimaailma. Näyttelijätkin tekevät varmaa perustyötä. 

Korpela ja Nikkilä löytävät etäisten veljesten välille pienen mahdollisuuden yhteisymmärrykseen. Volanen puolestaan tasapainottelee tutunoloisesti koomisen ja vaarallisen rajalla. Haapkylä ja Andersson tuntuvat sen sijaan valitettavasti jäävän yksiulotteisten rooliensa varjoon. 

Näytelmän lähtökohta ja toisteinen rakenne ovat jollain tasolla kiehtovia, mutta joku viimeinen silaus siitä jää puuttumaan. Esitys antaa odottaa syvempää oivallusta, mutta jättää kuitenkin ilman. Ehkä se tällä tavoin terävästi peilaa päähenkilönsä kokemusta todellisuudesta.

*****

Q-teatteri: Kevyttä mielihyvää

Kantaesitys 15.9.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 21.9.2016

Armollinen katse kohti itseä

Kansallisteatterin Willensaunassa nähtävä Sinuus hakee blogien, vlogien, instan ja vaikka sun minkä somen kautta maailmaa katsovien päähenkilöidensä elämään vertauskohtaa Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä. 

Mutta vain sitaattioikeuden verran, sillä Beckettin perikunta kieltää näytelmän naisroolituksen. Niinpä vieläkään, vuonna 2016 Godot’a odotellessaan ihminen ei voi olla nainen.  Beckettmäiseen mielentilaan sujahdetaan silti tunnistettavasti. 

Mystisen Herra Godot’n sijasta somesukupolven Didi ja Gogo, näytelmän käsikirjoittaneet ja ohjanneet Anna Paavilainen ja Marja Salo, odottavat seuraajia, liketyksiä, muiden ihmisten huomiota, mitä tahansa, mikä tekisi itsestä merkityksellisen. Blogin nimeä ja sisältöä veivataan loputtomiin, päätöksiä ei irtoa, vaikka tuntuu, että tänäänkin saatiin taas paljon aikaiseksi.

Median ja markkinavoimien luoma naiskuva on kapea, vain täydelliseksi muokattu kelpaa. Miten koskaan voi hyväksyä itseään, kun otsikot ja mainokset muistuttavat jatkuvasti omasta epätäydellisyydestä? 

Ja miten onnistuu näyttämään siltä, ettei yhtään ajattele ulkonäköään, vaikka ajattelee sitä ihan koko ajan? Ihoa pitää näyttää, mutta ei liikaa, muuten vaarana on slutsheimaus, vaikka samalla kuvastolla myydään ihan kaikkea mahdollista.

Kollaasimaisen alun jälkeen näytelmän toinen osa on katsomistyöpaja, mutta katsojaa ei osallisteta epämukavuusalueelle asti. Haastavia ajatuksia ja henkilökohtaisia tunteita työpaja saattaa kuitenkin aiheuttaa.

Ennen kuin Salo alkaa suorittaa itselleen asettamaansa tehtävää, hän sanoo: Onni alkaa siitä, mihin pelko loppuu. Tehtävää - itsensä yllättämistä - Paavilainen kehottaa katsomaan armollisesti. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa yrittää. Vaikeampaa on suunnata armollinen katse kohti itseä.

Paavilainen ja Salo kyseenalaistavat myös itsensä ja oman positionsa. Olisiko esityksen katsominen samalla tavalla kiinnostavaa, jos esiintyjät eivät olisikaan kauniita, laihoja, taitavia ja kykeneviä?

Sinuus ei toki ole ensimmäinen y-sukupolven naiskuvaa ja mediaa käsittelevä teos, mutta aihe on viimeaikoina tullut vastaan lähinnä teatterin vapaalla kentällä. 

Se, että nuoret naiset alkavat saada ääntään kuuluviin myös Kansallisteatterissa - jos kohta yhdellä sen pienimmistä näyttämöistä - osoittaa, että instituutiotkin voivat pysyä mukana muutoksessa. 

*****

Suomen Kansallisteatteri: Sinuus
Kantaesitys 16.9.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 20.9.2016

Epämääräisyys, satunnaisuus ja kohtalo

Korjaamon Stage-festivaalilla nähtiin absurdia komediaa, stand-up-klovneriaa ja tanssia

Korjaamo Teatterin Stage-festivaali viettää 10-vuotisjuhlavuottaan ja tarjoilee kansainvälisen kattauksen nykyteatteria. Kotimaisista teoksista ensi-iltansa festivaalilla saivat Esitystaiteen seuran Asetelmia ja teater 90°:n WunderKinder.

Festivaalin avanneen irlantilaisen Pan Pan Theatren Newcastlewest kertoo epämääräisyydestä, satunnaisuudesta ja kohtalosta, ja tekee sen hyvin epämääräisellä tavalla. Dick Walshin kirjoittama ja Gavin Quinnin ohjaama esitys väistää tahallaan lukuisia draaman konventioita, kuten rytmiä tai jännitettä. Näyttelijätyön tyylilaji on monotoninen epä-näytteleminen, kontaktia ei haeta, vaan katse on joko alta kulmien katsomoon tai omiin kengänkärkiin. 

Kolmekymppisen Maryan paikalleen jähmettyneeseen elämään avautuva mahdollisuus muutokseen on aivan yhtä irti todellisuudesta kuin älypuhelimen näyttöä rämpyttäen lauletut monologin pätkät. 

Esitys on komedia, jonka ei ehkä ole tarkoituskaan huvittaa. Todellisuus on suurimmalta osaltaan melko sattumanvaraista, usein myös kuolettavan tylsää. Tässä mielessä esitys peilaa todellisuutta oikein mainiosti.

Uusiseelantilaisen Barnie Duncanin Calypso Nights - Juan, Two? on sympaattinen sekoitus musiikin historiaa, pikkutuhmaa stand-up-klovneriaa ja DJ:n vetämiä tanssibileitä.

Duncanin hahmo Juan Vesuvius käy chutney-päissään läpi karibialaisten musiikkityylien evoluutiota ja miksaa yhteen yhtä innokkaasti niin Elvistä ja havaijinkitaraa kuin Abbaa ja arabipoppiakin. Musiikin historian myötä tulevat kuin ohimennen käsitellyksi myös orjuus ja United Fruit… Ei siis ihan pelkkää navanalusmeininkiä vaan myös hyväntuulisesti tarjoiltua politiikkaa. 

Esitys perustuu melko pitkälle vuorovaikutukseen yleisön kanssa ja Duncan on hieman helisemässä pidättyväisten suomalaiskatsojien kanssa. Energia pysyy kuitenkin korkeana: Wow. Helsinki. Wow. Bjuudiful.

Berliinistä käsin monitaiteisia teoksia luovan Constanza Macrasin I Am With You esittelee katkelmia hänen aikaisemmista, laajemman skaalan esityksistään. Soolojen ja duettojen kokoelma avaa myös taiteellista prosessia ja ajattelua sekä koreografin että esiintyjän näkökulmasta. 

Macrasin ensemble tuottaa materiaalia runsaasti myös itse, joskus koreografille kelpaa, joskus ei. Mitä jos vain katsoisit ylös? Tai alas? Entä jos yhdistäisin hirmuisen humalan ja ooppera-aarian?

Eri-ikäiset esiintyjät tulevat hyvin erilaisista taustoista, näyttämöllä on tanssijoita ja näyttelijöitä. Erilaisten esiintyjäluonteiden ja erityislaatujen yhdistämisessä on esityksen suola. Sooloja kiinnostavammilta tuntuvatkin tästä syystä vahvasti improvisoidut duetot. Mukana on reippaasti huumoria, mutta myös kirpaisevaa fyysisyyttä. 

Hieman mittaansa pidemmältä tuntuvasta esityksestä olisi jokusen seuraa johtajaa -variaation voinut unohtaakin, mutta silti esitys on Stagen ensimmäisen viikon kiinnostavinta antia.

Stagen toisella viikolla tarjolla on vielä saksalaisen Markus&Markus-kollektiivin eutanasiaa ja tirkistelyä käsittelevä Ibsen: Ghosts, Länsi-Siperian Obin ugrilaisen kansallisteatterin hantin- ja mansinkielinen Eikä päivä pääty sekä vammattomista ja kehitysvammaisista näyttelijöistä koostuvan puolalaisen Teatr 21:n Downwalls. Episode 2. 

Lisäksi festivaalin ohjelmistossa jatkaa lokakuulle saakka saksalaisen Rimini Protokoll -kollektiivin tekoälyn johdattamana pitkin kaupunkia kulkeva, ajatuksia herättävä Remote Helsinki.

*****

Pan Pan Theatre: Newcastlewest
Hey Boss & Theatre Beating: Calypso Nights - Juan, two?
Esitykset 19.8.2016

Constanza Macras | DorkyPark: I Am With You
Esitys 21.8.2016

Esitykset Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla, arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 23.8.2016

Tunteen paloa myrskyisessä kesäyössä

Sekaisin on miehet naiset, hulluja nuo kuolevaiset! Kaikki lähtee siitä, että nuoret rakastuvat ristiin: Hermia rakastaa Lysanderia, Demetrius rakastaa Hermiaa ja Helena Demetriusta. Koska isillä on vielä valtaa tyttäriinsä Ateenassa, pakenevat nuoret yön turvin metsään.

Metsässä asiat sitten vasta hullusti ovatkin. Keijukaisten kuningas Oberon ja kuningatar Titania läpikäyvät aviokriisiä, josta syystä vuodenajatkin ovat menneet sekaisin. Oberonin juoksupoika Puck-peikko tyrii lemmenrohdon jakelun. Taikametsään päätyy hortoilemaan kourallinen innokkaita amatöörinäyttelijöitä ja kas, käsissä on näytelmäkirjallisuuden klassikkokomedia.

Hyvän omantunnon linnakkeen ulkopuolella myrskyävä tuuli ja rankkasade johdattavat William Shakespearen Kesäyön unen tunnelmaan kuin tilauksesta. Esa Leskisen ohjaus Lauri Siparin iskevään suomennokseen on perinteitä kunnioittava tulkinta, joka hakee vauhtia mm. näytelmän ambivalenttia seksuaalisuutta korostavasta ristiinroolituksesta: Lysanderina äijäilee Nooda Dadu, Helenana herkistelee Pyry Äikää.

Dadun ja Äikään rinnalla Anna-Riikka Rajanen Hermiana ja Henri Tuominen Demetriuksena ovat juuri niin raivopäinä rakkaudesta kuin bardi heidät kirjoitti. Näitä tunnekuohuja ei tulkita pienin sisäisin keinoin.

Robin Svartströmin Oberon ja Minna Suurosen Titania ovat vahva ja vetovoimainen taistelupari. Sari Mällinen kutoo Puckiin sekoituksen söpöä, pörröistä eläintä ja ilkeää maahista, joista jälkimmäisen soisin saavan vielä hieman enemmän tilaa.

Jarkko Pajunen valtavaegoisena Nikolai Peränä ja sittemmin valtavalla vehkeellä varusteltuna aasina käyttää nautiskellen kaikki roolin tarjoamat mahdollisuudet. Varjoon eivät jää muutkaan käsityöläiset. Aarni Kivinen, Mikko Penttilä, Juha Pulli ja Marko Tiusanen tulkitsevat myös Titanian karskit keijut.

Niin, Shakespearen keijumaailmassa ei olla yksinomaan hyväntahtoisia ja hupsuja, varjoissa lymyää aimo ripaus pahantahtoisuutta ja pelottavuutta. Vaikka Ryhmäteatterin Kesäyön uni onkin hauska kuin mikä, on mukana myös tummempi pohjavirtaus. Kesäyön unessa mielikuvitusmaailman ja todellisen maailman tasapaino järkkyy. Unesta tulee totta ja todellisuus haalistuu unenkaltaiseksi.

*****

Ryhmäteatteri: Kesäyön uni

Ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa 18.6.2016

Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 22.6.2016

Punk, pelko ja pakolaiset

Lampedusa on Italialle kuuluva Välimeren saari Tunisian rannikon tuntumassa. Se on yksi ahtaista porteista, joiden kautta tuhannet siirtolaiset Afrikasta ja Lähi-idästä pyrkivät Eurooppaan. 

He pakenevat vainoa, diktatuuria, sotaa ja köyhyyttä ja antavat niin omaisuutensa kuin henkensäkin ihmissalakuljettajien käsiin. Lampedusa on limbo, josta ehkä päästään eteenpäin, mutta tulevaisuus on suuri kysymysmerkki.

Ohjaaja Tanya Weinstein tutustui saareen Meeting the Odyssey -hankkeen yhteydessä. Teatteri Viirus koordinoi käynnissä olevaa 11 maan EU-hanketta, jossa teatterintekijät purjehtivat Itämeren ja Välimeren rannikoilla luoden erilaisia taiteellisia ja yhteisöllisiä avauksia. Lampedusa ja sen pakolaisleirit olivat yksi kesän 2015 etapeista.

Tuloksena on syntynyt esitys Lampedusa - Dreams of EUtopia. Se on punkmessu pakolaisuuden monikasvoisuudelle. Christoffer Mellgrenin dramatisoima monikielinen esitys perustuu työryhmän tekemiin haastatteluihin. 

Äänen saavat niin maahanmuuttajat ja pakolaiset itse kuin heidän auttajansa ja vastustajansakin. Muistoja kertyy 25 vuoden ajalta ensimmäisten somalipakolaisten Suomeen saapumisesta alkaen.

Kieleltään siivoamattomat haastattelutekstit paljastavat enemmän kuin estetisoitu monologiteksti koskaan. Veitsenterävä näyttelijäntyö on kiinni ajatustauoissa, puhujan itsesensuurin paikoissa ja hetkissä, joissa on peitettävä kamalasta muistosta nouseva tunne.

Maria Ahlroth, Viktor Idman, Robert Kock ja Eeva Soivio paitsi puhuvat ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi, myös laulavat, soittavat ja tanssivat pakolaisten tarinat pintaan samalla kun Nicke von Weissenberg pitää esityksen sykkeen korkealla rumpusetin takana.

Esitys on yhtä hikinen ja kolhuilla kuin esiintyjänsä, jotka tanssivat itseään säästämättä. Jokainen kehon kolahdus lattiaan tuntuu iskuna myös minussa katsojana. 

Lampedusa on unelmien, pelkojen ja ennakkoluulojen paikka. Toisin kuin muutama muu ajankohtaiseen pakolaisasiaan tarttunut tuore esitys, ei Viiruksen panos keskusteluun ripaustakaan alleviivaa, saarnaa tai opeta katsojaansa. Se lataa faktat ja henkilökohtaiset tarinat pöytään katsojan itse tarkasteltavaksi. 

Punk ei pyri miellyttämään, ei tämäkään esitys. Siksi juuri se tuntuu hyvin tärkeältä. Totuuksia on yhtä monta kuin on tarinaa tai tarinankertojaa. Viiruksen monitulkintainen slogan Verkligheten är bäst på teatern, todellisuus on parasta teatterissa, on helppo allekirjoittaa.

*****
Teatteri Viirus: Lampedusa - Dreams of  EUtopia
Kantaesitys 1.4.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 6.4.2016

Tavallisuuden sielunmessu

Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta esittelee yhdenlaista tavallisuutta: totista ja ilotonta. Tavallisuus kietoutuu arkkityyppiseen suomalaisuuteen.

On häät, joulut ja hautajaiset. Kaikilla on koko ajan on kankeaa ja ankeaa. Tämä on 50 shades of tunkkainen beige ja kauhtuneet pastellisävyt.

Vähäsanaiset tilanteet venytetään äärimmilleen ja painostava hitaus muuttaa nukkekodissaan asuvat ihmiset luontodokumentin kohteiksi tai von Wrightin linnuiksi. Jännitys tiivistyy, kuka on ensimmäinen, joka juhlissa tohtii kahvipöytään? Myötähäpeä on käsinkosketeltavaa, Jääkärinmarssi soi loputtoman luuppina.

Mutta tarkemmin katsottuna tavallisuus ei ehkä olekaan niin tavallista. On nainen, joka kaipaa suomalaisesta itsenäisyyspäivän hartaudesta Espanjaan riemukkaasti juhlimaan. Unelmissa onnen hetkestä nousee ensin nauru, sitten itku. Tuore vaimo näkee päiväunia sudenkasvoisesta miehestä, joka olisi aivan muuta kuin tavallinen puoliso.

Halusin ihan tavallisen perheen, sanoo äiti ja pukee pojalleen mekkoa. Tunteet ja halut ovat totisuuden alla piilossa ja purkautuvat vain yksin tanssiessa. Eläimet sulautuvat ihmisten joukkoon, mutta erilaisuus, erimaalaisuus on virhe, josta tulee rangaistus.

Vaikka syvää psykologiaa ei ole tarkoituskaan henkilöistä ammentaa, kuplii erityisesti Elina Knihtilän ja Laura Birnin lukuisten roolien pinnan alla elämää. Ylermi Rajamaan, Pyry Nikkilän ja Antti Heikkisen hahmot taas jäävät karikatyyrimäisemmiksi.

Esityksen tinkimätön estetiikka on paikoin työlästä ja tarkoituksellisen pitkäveteistä katsottavaa, mutta samalla hidastus paljastaa yllättävää kauneutta arkisissa hetkissä. Karua kauneutta korostavat myös Erno Aaltosen lumoavat valot. Milja Ahon lavastus ja Laura Haapakankaan puvustus ovat yhdessä ankeuden ylistyslaulu.

Vasta hautajaisissa tavalliselle ihmiselle kerrotaan, miten tärkeä hän muille olikaan. Ei kuollut sitä enää kuule. Tavallisuudelle voi hyväntahtoisesti naurahtaa, mutta vaivaamaan jää, onko tavallisuus todella näin surullista, näin täynnä häpeää ja tukahdutettuja tunteita? 

Vaikka toisaalta, kukapa haluaisi itsensä julistaa tavalliseksi näinä erikoisuutta ylistävinä aikoina?

*****
Q-teatteri: Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta
Kantaesitys 19.2.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 23.2.2016

Hyvinvointiyhteiskunnan rampautuvilla raunioilla

Kari Hotakaisen samannimiseen romaaniin perustuva näytelmä Luonnon Laki alkaa Samuli Putron Elämä on juhla -kappaleella. On totta, että arkisten inhimillisyyksien oivaltajina ja tiiviin lauseen mestareina Putro ja Hotakainen ovat saman koulukunnan miehiä.

Sami Keski-Vähälän dramatisoima ja Milko Lehdon ohjaama esitys kertoo pienyrittäjä Rautalasta, entisestä veronkiertäjästä, joka löytää itsensä verovarojen loppukäyttäjän asemasta, liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneena kuntoutusosastolta, jossa potilaat täytyy kuvitella ihmisiksi.

Eloonjääneestä leikataan ehyttä, mutta ympäriltä byrokratian kasvoton Leikkaaja typistää pikkuhiljaa rampautuvaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Yksi kerrallaan hoitajat katoavat eikä katosta tippuvalle vedelle riitä ämpäreitä. Kovin avuton on ihminen kohtalonsa edessä, kun kipeimmät leikkaukset tehdään jossakin kaukana.

Pertti Sveholmin rouheasti esittämän, eikä ollenkaan niin mukavan päähenkilön tie kohti kuntoutumista on pitkä ja kivinen. Henkilökunnan kantava voima on laarin pohjalta viimeisiä voimavarojaan kaapiva kuntoutusosaston hoitaja Laura (Ursula Salo). Yllättävän kauan hänkin kestää päivä päivältä kurjistuvampaa työelämää, mutta lopulta murtumispiste tulee vastaan äkillisesti ja rajusti.

Näiden kahden ympärillä muut ihmiset eivät oikein saa luonteita. Se on sovituksen ongelma, henkilöiden syventämiseen ei riitä tilaa lääkehuuruisten hallusinaatioiden ja rönsyilevien sivujuonten välissä.

Vuoroaan vaihtava kertojan rooli lienee luotu, jotta Hotakaisen tuhti kerronta saisi tilaa. Proosa onkin vaikuttavaa, mutta ratkaisu ei toimi draaman työkaluna. Irralliseksi jäävät musiikkinumerot pidentävät turhaan muutenkin pitkää esitystä ja jälkipuolella toiminta jämähtää pohjustamattomien roolihenkilöiden monologeihin.

Puutteistaan huolimatta Luonnon laki on kipeän humoristinen ja pelottavan tarkka ajankuva, joka jättää ilkeän olon. Toisten on lähdettävä, jotta uusille saadaan tilaa, tämä on se lopullinen luonnon laki. Kaikkialla väijyy viikatemies, jotkut saavat pikavoiton, jolla viivästyttää omaa vuoroaan, mutta lähtö on lopulta edessä jokaisella.

*****
Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Ensi-ilta Pengerkadun näyttämöllä 27.1.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 29.1.2016

Eihän tälle saisi nauraa, mutta…

Kesken asuntonäytön mies tukehtuu. Vaimo ja kiinteistövälittäjä katsovat vierestä. Viileä kysymys ”onko sulla kaikki hyvin” jää soimaan korvissa kuin painajaisunessa. 

Ohjaaja Jani Volasen pään sisästä on pursunut niin käänteentekevää sketsiviihdettä Julmahuvi-ryhmän kanssa kuin komedian rajoja tehokkaasti venyttävää teatteriakin. Q-teatterin uutuus Jälkeenjäävät jatkaa jälkimmäisellä, absurdin teatterin linjalla.  

Näyttelijät Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Pirjo Lonka, Elena Leeve, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala jakavat käsikirjoitusvastuun Volasen kanssa. Edellinen yhteisponnistus Häiriötekijä siirtyi juuri näyttämöltä elokuvaksi. 

Sirpalemaisuudessaan, tabujen ravistelussaan ja median käytössään Jälkeenjäävät on läheistä sukua myös Ihmebantu-tv-sarjalle. Alkaako tässä olla jo kyseessä pieni brändi, erittäin viisto sellainen, mutta hyvin tunnistettava? 

Jälkeenjäävät on edeltäjänsä tavoin pienistä tarinoista koostuva kollaasi käsittämättömälle kierteelle taipuvista näennäisen arkisista tilanteista. Taustalla tuntuu kaikuvan moninaiseksi muotoutuva pelko.

Ovatko elämäni valinnat oikeita, entä jos olenkin käyttänyt annetun ajan ihan väärin, hukannut mahdollisuudet? Eksistentiaalikriisi saa jopa ihmisen identiteetin vaihtumaan kesken iloisten illanistujaisten.

Tilanteet venyttävät henkilöiden sietokykyä ympäristöönsä nähden äärirajoille. Kohtuuttoman nöyryyttäväksi tai stressaavaksi voi muodostua mikä tahansa koettelemus, oli se sitten työmatka paikallisjunalla tai pikainen pistäytyminen lähikauppaan.

Surrealistisiksikin välillä sukeutuvat ja sanalla sanoen aika kauheat kohtaukset naurattavat tunteiden tunnistettavuudessa, mutta välillä nauru takertuu tukalasti kurkkuun.

Esitys on täynnä tarkkaa ja taitavaa näyttelijäntyötä, liikutaan juuri sopivassa rekisterissä, jossa tosissaan oleminen ja överi lyövät kättä. Näyttelijät uppoavat saumattomasti Ville Seppäsen, Annukka Pykäläisen ja Sakari Tervon luomaan visuaaliseen maailmaan, jonka mediavyöryssä ahdistavat kuvat tulvivat verkkokalvoille.

Mitä jää ihmisestä jäljelle? Jääkö mitään? Esityksestä jäljelle jää hengästynyt, vähän karmiva ja vedet silmissä nauranut olo. Näytelmän häiriintyneen tunnelman voi viedä mukanaan kotiin, käsiohjelma tarjoaa lisää tarinoita luettavaksi.

*****

Q-teatteri: Jälkeenjäävät

Kantaesitys 17.9.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 24.9.2015

Parisuhteen paljaalla näyttämöllä

Duncan MacMillanin Keuhkot-näytelmän esitysohje kieltää lavastuksen, tarpeiston tai ajan ja paikan muutosten ilmaisemisen valojen tai äänien avulla. Miljöötä ei saa rakentaa edes miimisesti. Kun otetaan pois kaikki teatterin illuusiota tukeva aines, ohjaajan käsiin jää ydin:  älykäs teksti ja hävyttömän hieno näyttelijäntyö. 

 

Näin ainakin Kansallisteatterin Omapohjassa Juha Jokelan ohjauksessa. Ria Kataja ja Mikko Nousiainen ovat nimettömät nainen ja mies, joiden parisuhde keritään auki mikrokirurgisesti. 

Keuhkot voisi olla peräisin Jokelan omasta kynästä. Dialogi soljuu suista orgaanisesti, joskus takellellen, toisinaan jättäen keskeneräiset ajatukset ilmaan. Kataja ja Nousiainen elävät tarinaa paljaina ja inhimillisinä. Liukumat tilanteista toisiin tapahtuvat kuin hengittäen. 

Pieni, katsojia lähellä oleva näyttämö sallii ilmaisun pienentämisen niin, että se vaikuttaa vaivattomalta epä-näyttelemiseltä, aidolta olemiselta. Se, jos mikä, on illuusio, joka vaatii valtavasti taitoa. 

Parisuhteen ruumiinavauksen pistää käyntiin ehdotus lapsen tekemisestä. Toinen heittää ajatuksen ilmaan arkisessa tilanteessa ja toiselta loppuu heti happi. Seuraa sarja neuvotteluja, jotka ehkä joskus johtavat myös päätöksiin. Elämässä kaikkea ei kuitenkaan voi loppuun saakka suunnitella.

Nainen on impulsiivinen ja vaihtaa mielipidettään mielialan mukaan, mies myötäilee ja ottaa vastaan. Ratkaistavana ei ole pelkästään se, miten mahdollinen lapsi juuri heidät ja heidän suhteensa muuttaa, vaan myös se, onko ajattelevan ja aikaansa seuraavan ihmisen ylipäätään järkevää tai edes oikeutettua hankkia jälkikasvua. 

Miksi tuoda lisää hiiltä kuluttavia ihmisiä maailmaan, joka on jo tuhonsa partaalla? Ja kuinka monta puuta oikein pitää istuttaa, jotta saa korvattua edes oman olemassaolonsa?

MacMillan kehrää parisuhdedraman sivulauseisiin paljon punnitua pohdintaa ihmisen vaikutuksesta ympäristöönsä ja siihen, millainen tulevaisuus seuraaville sukupolville jätetään.

Näytelmä ajaa henkilönsä tuskallisen tunnistettaviin pattitilanteisiin. Kaikessa on aistittavissa myötätuntoinen ja huumorintajuinen ymmärrys ihmisestä.

Keuhkot on paitsi hieno teksti sekä koskettava ja humoristinen esitys, myös loistava muistutus siitä, mistä teatterissa pohjimmiltaan on kysymys.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Keuhkot

Suomen kantaesitys Omapohjassa 18.9.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 23.9.2015

Itsekkäät, pelokkaat ja onnelliset

Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta -näytelmä tuudittaa katsojansa aluksi turvallisuuden tunteeseen: tässä sitä katsellaan häiriintynyttä jouluateriaa. Tarjolla on yksi nykydraaman perusasetelmista, eri sukupolvet kohtaavat juhla-aterian äärellä. Perheenjäsenet yksi toisensa jälkeen puhkeavat julmiin monologeihin, joissa sanotaan ihan liian suoraan, mutta onneksi kukaan ei oikeasti kuuntele.

Kaikki ovat itsekeskeisen onnellisia ja tyytyväisiä, mutta pinnan alla kuplii. Levottomuutta herättävimmän yksinpuhelun tarjoaa kutsumatta saapuva etäinen eno, joka välittää ulkona autossa odottavan puolisonsa inhon kaikkia sukulaisia kohtaan.

Ensimmäisen näytöksen päätyttyä ei paluuta kamarinäytelmään kuitenkaan ole. Nyt siirrytään postdramaattiselle näyttämölle, romukoppaan lentävät niin henkilöhahmot, tarina kuin juonikin. Jäljelle jää monisuisena puhuva nykyihminen, ilman persoonaa, pelkkänä oireena.

Crimp peilaa Dante Alighierin Jumalaista näytelmää nykyihmisen vapauden ja täydellisen onnen metsästykseen. Keskellä kiirastulta suusta suuhun kulkeva vyörytys syyllisyyttä, pelkoa ja itsepetosta valuu hampaiden välistä, kylmän hymyn takaa. Ahdistaa aivan valtavasti, mutta ei hätää, yhteinen terapialaulu soi korvamatona kaikilla.

Se, puhdistuuko nykyihminen kiirastulessaan, jää katsojan ratkaistavaksi. Entä mikä sitten on lopulta paratiisi tässä yhtälössä? Vai onko sitä edes mahdollista tavoittaa? Arvoituksellinen näytelmä ei katteettomasti lupaile helppoa ratkaisua.

Kansallisteatterin esitys on visuaalisuutta ja äänimaailmaa myöten hiottu. Muoto on tyylikäs, sisältö on rumaa.

Minna Leinon ohjaus on kiivas ja tarkka, esityksen rytmi on hengästyttävä. Brittiläisittäin nopeaa puhetta riittää ja vaikka kuinka yrittää, on mahdotonta poimia tekstistä kaikki. Tämä ei haittaa. Sieltä täältä kirkkaammin soivat väitteet kimpoavat nykytodellisuudesta kipeän terävästi.

Esitys pakottaa katsojansa aktiiviseksi vastaanottajaksi, luomaan itse omat merkityksensä. ”Tässä ei ole mitään poliittista” lausuu ihminen näyttämöllä tuon tuostakin, kuin vakuuttaakseen itsensä.

Vaikka ohjelmistovalinnat tehdään usein vuosiakin etukäteen, joskus ajoitus osuu täydellisesti. Onnellisuuden tasavalta on pelottavan ajassa kiinni oleva esitys.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Onnellisuuden tasavalta
Suomen kantaesitys Pienellä näyttämöllä 16.9.2015
Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 19.9.2015

Reykjavikin Lókal ei tingi taiteesta

Lókal-teatterifestivaalin perustajapari auttaa islantilaisia esittävän taiteen tekijöitä kansainvälistymään

Teatterifestivaali Lókal järjestettiin Reykjavikissa ensimmäisen kerran keväällä 2008, vain puoli vuotta ennen Islantia koetellutta pankkikriisiä.

- Ajattelimme, ettei toista festivaalia tulisi, kertoo Bjarni Jónsson, toinen festivaalin perustajista ja taiteellisista johtajista. - Mutta niinpä tässä vaan ollaan, seitsemän vuotta myöhemmin, jatkaa Ragnheiður Skúladóttir.

Aluksi festivaali järjestettiin maaliskuussa, mutta aikataulutus esityspaikkojen kanssa oli liian hankalaa. Ajankohdaksi on sittemmin vakiintunut loppukesä, ennen kiinteiden teattereiden kauden aloitusta. Tänä vuonna viisipäiväinen festivaali järjestettiin elokuun viimeisellä viikolla. - Se on toisaalta parempikin, on vielä kesä ja asioita voi tehdä ulkona, kuten vaikkapa laittaa ihmiset kävelemään kaupungilla älypuhelin kädessä, toteaa Bjarni.

Hän viittaa kanadalaisten Adrienne Wongin ja Dustin Harveyn teokseen Landline: Reykjavík to Edinburgh, jossa kaupungilla kävelevä osallistuja on niin teoksen esiintyjä kuin vastaanottajakin yhtä aikaa toisessa kaupungissa oleva henkilön kanssa.

Lókalin ohjelmisto koostuu nykyteatterista, performanssista ja esitystaiteesta. Aikaisemmin Islannin taideakatemian esittävän taiteen laitosta johtaneen Ragnheiðurin mukaan kimmoke festivaalin luomiseen tuli tarpeesta tutustuttaa islantilaiset teatteriopiskelijat kansainväliseen nykyteatteriin.

Festivaalin tarkoituksena onkin kulttuurivaihto molempiin suuntiin, ohjelmisto esittelee kansainvälisiä ja islantilaisia tekijöitä rinnakkain. Ragnheiður ja Bjarni työskentelevät useiden nousevien islantilaisryhmien kanssa ja pyrkivät hyödyntämään omaa laajaa verkostoaan heidän hyväkseen. - Kaikki eivät halua kansainvälistyä ja heidät me jätämme rauhaan, naurahtaa Bjarni. - Mutta niitä, jotka haluavat, koetamme auttaa parhaamme mukaan.

Festivaali on järjestetty useana vuonna samaan aikaan Reykjavik Dance Festivalin kanssa, mutta tänä vuonna yhteistyö kahden tapahtuman kesken on erityisen tiivistä. Kansainvälinen ohjelmisto on kuratoitu yhdessä, mikä näkyy esitysten poikkitaiteellisessa luonteessa.

Tulevina vuosina yhteistyö syvenee, sillä festivaalit ovat yhdessä mukana Festivals in Transition -verkoston Luova Eurooppa -projektissa Urban Heat. - Olemme kaupunkifestivaali ja haluamme mennä myös keskustan 101-postinumeroalueen eli Reykjavikin kulttuurigeton ulkopuolelle, sanoo Ragnheiður.  - Tavoitteenamme on luoda kiinteämpi yhteys Reykjavikin asukkaisiin ja siksi aiomme tehdä enemmän paikkasidonnaisia teoksia ja kannustaa ihmisiä rakentamaan omia kaupunginosatapahtumiaan, jatkaa Bjarni.

Festivaalin kasvattaminen nykyisestä ei kuitenkaan ole suunnitelmissa. - Festivaalin rajattu aika altistaa katsojan sisällölle, Bjarni sanoo. - Emmekä totta puhuen pystyisikään laajentamaan, toteaa Ragnheiður. 

Bjarni ja Ragnheiður ovat paitsi kollegoja, myös pariskunta, joten festivaalin suunnittelu ja tuotanto tapahtuu usein keittiön pöydän ääressä. Tänä vuonna apuna on ollut  kolmannen vuoden teatteriopiskelijoista koostuva Team Spectacular, joka tuottaa festivaalia osana opintojaan.

Lókal-festivaali onkin kiinnostava yhdistelmä kotikutoisuutta ja kansainvälisyyttä. Tunnelma on lempeän vastaanottava, mutta taiteellisesta tasosta ei silti ole tingitty milliäkään.

Poimintoja ohjelmistosta: Lókal 2015

Schönheitsabend (Belgia): Florentina Holzingerin ja Vincent Riebeekin provokatiivinen teos kauneuden ja rakkauden epäkonventionaalisista muodoista yhdistää klassisen baletin ja queer-performanssin.

A series of novels never written (Islanti) : Kirjailija Snæbjörn Brynjarsson tanssii puolisonsa Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnasonin koreografioimana seitsemän keskeneräistä romaaniaan, tavoitteena taiteilijan suora ja vilpitön yhteys katsojaan.

Tell me love is real (USA): Zachary Oberzanin depressiosta ja itsemurhayrityksestä kertova teos on popkulttuuriviittauksia täynnä oleva yhdistelmä surullista stand-upia, kipeän hauskaa spoken wordia ja mediataidetta.

When I die - A ghost story with music (Sveitsi): Thom Luzin ohjaama tositarinaan pohjautuva musikaalinen näyttämöteos kertoo englantilaisnaisesta, jonka kautta kuolleet säveltäjät jatkoivat sävellystyötään.

*****

Artikkeli on julkaistu Hämeen Sanomissa 3.9.2015

Korjaamo Teatterin Stage-festivaali Sylvissä.

"Päällisin puolin kepeä kabaree-esitys on samalla sekä ahdistava kuvaus taiteilijoiden häpäisystä ja voimattomuudesta nykytilaan nähden että kuvottava narsismin peilaus."

Lue koko juttu Korjaamo Teatterin Stage-festivaalista Sylvi.fi:stä.

Historiaa, kritiikkiä ja vahvoja tarinoita

Korjaamo Teatterin Stage-festivaali tarjosi jo ensimmäisillä esityksillään vahvoja yhteiskunnallisia teemoja, varsinkin itänaapurista Venäjältä. Ihmisyys löytyy karujen tarinoiden keskeltä.

Konstantinopolin kaatumisesta eurooppalaiseen nykytodellisuuteen

Moskovalaisen dokumenttiteatteriin erikoistuneen Teatr.Doc-ryhmän ohjelmistossa poikkeuksellinen historiallinen esitys 150 Reasons Not to Defend Our Motherland kertoo osmanien valtakunnan sulttaanin Mehmedin valloitusretkestä Bysantin valloittamattomaan pääkaupunkiin Konstantinopoliin vuonna 1453.

Tarinaa ovat jääneet kertomaan naiset, sillä kaikki miehet, olivat he sitten keisareita, sankareita tai pettureita, ovat kuolleet. Naiset pikkumustissaan helisyttelevät käsissään kuka mitäkin, ehkä nauloja, pullonkorkkeja, kulkusia. Itse asiassa he soittavat Dmitry Vlasikin sävellystä, esityksen mittaan soivat niin kahvikupit kuin ihmisen omasta sähköstä latautuvat laitteetkin.

Konstantinopolin piiritystä seurataan sekä osmanien että bysanttilaisten leireistä käsin. Kun imperiumi ympäriltä hajoaa, on lopulta kyse yksilön selviytymisestä. Tuhoutuako vai mukautuako? Miten paljon omia periaatteitaan voi taivuttaa selviytyäkseen?

Pari vuotta vanha teos on esityskaudellaan muuttunut profeetalliseksi, jos sen sellaisena haluaa lukea. Ei liene täysin sattumaa, että piiritetyt pukeutuvat oranssiin, piirittäjät punaiseen. Venäjän kaksipäinen kotkakin on tuontitavaraa Bysantista.

Elena Greminan ohjaus nostaa tekstin pääosaan ja tarjoaa niukasti visuaalista ärsykettä. Sitä tärkeämmäksi nouseekin äänimaailma. Kun osmanit hyökkäävät sisään petturin avaamasta portista, soi lähes sietämättömältä tuntuva triangelikonsertto. Kuolleiden keisarien rintakuvat katsovat silmät tyhjinä kaupungin hävitystä. Jokaisen despootin kohtalo on lopulta sama.

Sananvapauden puolesta

Teatr.Docin toinen Stage-festivaalilla nähtävä esitys Bolotnaya Square Case on haastatteluaineistoon perustuva esitys, joka päästää ääneen toukokuun 2012 suurmielenosoituksen yhteydessä vangittujen omaiset.

Esitys on kuin moniääninen monologi: eri ihmisten tarinat jakaantuvat kaikkien näyttelijöiden puhumaksi, jolloin persoonat katoavat. Voimakkaammin erottuvatkin tällöin arkiset huomiot, jotka korostavat toisaalta oikeusjärjestelmän järjetöntä byrokraattisuutta ja räikeää väärinkäyttöä, toisaalta harvinaisia hetkiä, joita omaiset vankilassa olevien rakkaidensa kanssa viettävät.

Teos koskettaa juuri näiden yksityiskohtien kautta. Vahvoina mielikuvina piirtyvät esiin oikeussalissa nukkuva tuomari, paperittomat karamellit tai veljelle viety lämmin villapusero. Äidit, isät, siskot, veljet ja morsiamet jatkavat omaa elämäänsä ulkopuolella, mutta osa sydäntä pysyy vankilan muurien takana.

Näyttelijät tuovat esitykseen liikettä heiluvilla riippumatoilla, mutta pelkkä teksti ja näyttelijöiden intensiivinen läsnäolokin riittäisivät.

Vangittujen omaiset ovat halunneet antaa tarinansa dramaturgi Polina Borodinan ja ohjaaja Elena Greminan käyttöön silläkin uhalla, että se saattaa vaikeuttaa yhä vankilassa tai oikeusprosessissa olevien perheenjäsenten tilannetta. Pelko ei ole aiheeton, mutta pelkoa on myös toisella puolella. Teatr.Docin toimintaa on hankaloitettu jatkuvasti ja viranomaiset yrittivät estää tämänkin esityksen ensi-illan.

Hyvyyden hankala määrittely

Göteborgin kaupunginteatterin siipien suojassa toimiva, lapsille ja nuorille ohjelmistoa tuottava Backa Teater uppoaa hyvyyden erilaisiin muotoihin teoksessa Acts of Goodness (Har du gjort en god handling någon gång?). Mattias Anderssonin ohjaus ja käsikirjoitus käyttää lähteenään useissa Euroopan maissa tehtyjä nuorten haastatteluja.

Esityksen ensimmäinen osa limittää toisiinsa kolme erilaista tarinaa, joissa hyvyys on hankalasti määriteltävää. Pahoinpitelyn uhri hakkaa ja ryöstää auttajansa. Nuori nainen pakottaa kerjäläisen omaan kotiinsa, vastaanottamaan oman ylenpalttisen anteliaisuutensa. Puolisolle tehty hyvä teko muuttuukin epäilyksen aseeksi.

Toinen osa tuo nuorten tarinat esiin sellaisinaan, paljaina monologeina suoraan yleisölle. Maailma, joka tarinoista välittyy, on pelottava ja täynnä pahuutta, rasismia ja väkivallan uhkaa. Siksi yllättävät hyvät teot kääntyvät helposti draaman aineistoksi.  Esiintyjien vaivaton yleisösuhde ja ohjauksen taitavasti välttämä tunteilu tekee esityksestä salakavalasti koskettavan, se ei koristele sanomaansa, mutta ei moralisoikaan. Nämä tarinat ovat todellisuutta eri puolilla Eurooppaa, juuri nyt.

*****

Korjaamo Teatterin Stage-festivaali

Teatr.Doc: 150 Reasons Not to Defend Our Motherland
Esitys 12.8.2015

Teatr.Doc: Bolotnaya Square Case
Esitys 14.8.2015

Backa Teater: Acts of Goodness
Esitys 15.8.2015

Arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 19.8.2015, otsikointi ja ingressi toimituksen.