Kansallisteatterin Willensaunassa nähtävä Sinuus hakee blogien, vlogien, instan ja vaikka sun minkä somen kautta maailmaa katsovien päähenkilöidensä elämään vertauskohtaa Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä.
Mutta vain sitaattioikeuden verran, sillä Beckettin perikunta kieltää näytelmän naisroolituksen. Niinpä vieläkään, vuonna 2016 Godot’a odotellessaan ihminen ei voi olla nainen. Beckettmäiseen mielentilaan sujahdetaan silti tunnistettavasti.
Mystisen Herra Godot’n sijasta somesukupolven Didi ja Gogo, näytelmän käsikirjoittaneet ja ohjanneet Anna Paavilainen ja Marja Salo, odottavat seuraajia, liketyksiä, muiden ihmisten huomiota, mitä tahansa, mikä tekisi itsestä merkityksellisen. Blogin nimeä ja sisältöä veivataan loputtomiin, päätöksiä ei irtoa, vaikka tuntuu, että tänäänkin saatiin taas paljon aikaiseksi.
Median ja markkinavoimien luoma naiskuva on kapea, vain täydelliseksi muokattu kelpaa. Miten koskaan voi hyväksyä itseään, kun otsikot ja mainokset muistuttavat jatkuvasti omasta epätäydellisyydestä?
Ja miten onnistuu näyttämään siltä, ettei yhtään ajattele ulkonäköään, vaikka ajattelee sitä ihan koko ajan? Ihoa pitää näyttää, mutta ei liikaa, muuten vaarana on slutsheimaus, vaikka samalla kuvastolla myydään ihan kaikkea mahdollista.
Kollaasimaisen alun jälkeen näytelmän toinen osa on katsomistyöpaja, mutta katsojaa ei osallisteta epämukavuusalueelle asti. Haastavia ajatuksia ja henkilökohtaisia tunteita työpaja saattaa kuitenkin aiheuttaa.
Ennen kuin Salo alkaa suorittaa itselleen asettamaansa tehtävää, hän sanoo: Onni alkaa siitä, mihin pelko loppuu. Tehtävää - itsensä yllättämistä - Paavilainen kehottaa katsomaan armollisesti. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa yrittää. Vaikeampaa on suunnata armollinen katse kohti itseä.
Paavilainen ja Salo kyseenalaistavat myös itsensä ja oman positionsa. Olisiko esityksen katsominen samalla tavalla kiinnostavaa, jos esiintyjät eivät olisikaan kauniita, laihoja, taitavia ja kykeneviä?
Sinuus ei toki ole ensimmäinen y-sukupolven naiskuvaa ja mediaa käsittelevä teos, mutta aihe on viimeaikoina tullut vastaan lähinnä teatterin vapaalla kentällä.
Se, että nuoret naiset alkavat saada ääntään kuuluviin myös Kansallisteatterissa - jos kohta yhdellä sen pienimmistä näyttämöistä - osoittaa, että instituutiotkin voivat pysyä mukana muutoksessa.
Suomen Kansallisteatteri: Sinuus
Kantaesitys 16.9.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 20.9.2016
Tämä oli vapauttava kokemus ja matalan kynnyksen työpajoineen miellyttävä. Lopun pimeys kosketti ja haastoi, arvostin tällaista ajatusleikkiä ja siihen pysähtymistä. Hyvä tytinä jäi päälle.
VastaaPoista