Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elävää kuvaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elävää kuvaa. Näytä kaikki tekstit

06 tammikuuta, 2014

Teatteria leffassa, täh

Avasin teatterivuoden käymällä elokuvissa. Kyseessä oli taltiointi brittiläisen National Theatren esityksestä Frankenstein. Finnkinon tarjoamassa NT Live -ohjelmistossa näytetään teatteriesityksiä elokuvateatterissa, osa esityksistä on suoria lähetyksiä, ulkomailla käsittääkseni yleensä jälkilähetyksiä. En ole aikaisemmin käynyt näissä tai muissakaan Finnkinon tarjoamissa teatteri-, ooppera- tai balettiesityksissä, formaatti on aina tuntunut aika vieraalta. Jossakin höyräyksessä päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden, vaikka 25 euron lipunhinta aika suolaiselta tuntuikin.

Frankenstein on Nick Dearin sovitus Mary Shelleyn romaanista, ensi-iltansa tämä Danny Boylen ohjaama esitys sai helmikuussa 2011, esitettiin elokuvissa tuoreeltaan maaliskuussa 2011, uudestaan kesällä ja joulukuussa 2012 ja on nyt sitten neljännellä kierroksellaan. Tohtori Frankensteinin ja hänen nimettömän luomuksensa rooleissa vuorottelivat Jonny Lee Miller ja Benedict Cumberbatch, nyt nähdyssä taltioinnissa juuri tässä järjestyksessä. 

Näytelmä on jaettu kahteen osaan, ensimmäinen nähdään olion näkökulmasta. Cumberbatchin esittämänä hahmo on groteski, mutta inhimillinen ja lapsenkaltainen. Olion syntymä on lähes kiusaannuttavan pitkä episodi, tämän jälkeen Boyle törmäyttää sen aika kivalla tavalla erilaisiin maailman ihmeisiin, kuten sateeseen tai ruohoon. Esitys pääsee kuitenkin kunnolla vauhtiin vasta reilun vartin jälkeen, kun olio kohtaa sokean miehen, joka ei pelkää häntä ja sosialisaatio ja sivistäminen voi alkaa. Pikkuhiljaa olio oppii puhumaan ja lukemaan. Vanhuksen mukaan kukaan ei ole syntymässään paha, vaan ympäristö muokkaa meidät. Oliokin on puhdas kangas, sen kohtaamat vääryydet tekevät siitä kostonhimoisen.

Toisessa osassa näkökulmahenkilöksi muuttuu Frankenstein. Olio pyytää itselleen puolisoa, eikä Frankenstein voi vastustaa kiusausta päästä jälleen jumalahommiin. Hän muuttaa kuitenkin loppumetreillä mielensä ja tappaa naisolion, mikä on oliolle viimeinen niitti (hehheh). Hääyönä olio raiskaa ja tappaa Frankensteinin morsiamen. Lopulta Frankenstein jahtaa oliotaan kohti pohjoisnapaa. The End.

Millainen tämä sitten oli katsomiskokemuksena? Ei niin omituinen kuin odotin. Kuvaus ja leikkaus toimivat mainiosti, ja suurimman osan ajasta näytteleminenkin kesti lähikuvaa. Kameroiden määrä mahdollisti mielenkiintoisia kuvakulmia, sellaisiakin, joita teatterikatsojan on mahdotonta kokea, kuten vaikkapa suoraan ylhäältä. Boylen ohjaus oli aika epätasaista, osa kohtauksista toimi mainiosti, mutta välillä tarjolla oli aika köykäistä kamaa. Näyttämökoneistoaan hän kyllä käytti todella hienosti (no, ohjasihan Boyle Lontoon olympialaisten avajaiset, että ehkä tämä oli harjoittelua sitä varten). 

Cumberbatchin olio oli parhaimmillaan herkkä ja riipaiseva, ajoittain kuitenkin myös todella ahdistavan ylinäytelty. Millerin Frankenstein jäi kaukaisemmaksi, koska häneen ei oikeastaan ollut lainkaan aikaa tutustua. Näkulma vain yhtäkkiä siirtyi Frankensteiniin, eikä hänen motiivejaan oikein avattu. Mielenkiintoista olisi toki ollut nähdä molemmat versiot, olisi ehkä selvinnyt, oliko läheisyyden ja etäisyyden tunne kiinni dramaturgiasta vai näyttelijäntyöstä.

Kantsiiko sitä sitten mennä katsomaan teatteria elokuviin? Enpä tiedä. Saa olla kyllä aika tosi kiinnostava esitys ja tekijät, että uudestaan menisin, mahdottomana en toki pidä. Taltioinnista tulee kuitenkin aina vähän valju olo, ei se liveteatterin veroista ole, tietenkään. Mutta onhan tämä toki mahdollisuus nähdä esityksiä, joita muuten ei välttämättä olisi mitään saumaa nähdä. Suolaisesta lipunhinnastaan huolimatta halvempaa kuin Lontoon matka.

*****

Taltiointi maaliskuulta 2011, esitetty elokuvateatteri Plevnassa 6.1.2014.

07 helmikuuta, 2009

Teatteria televisiossa

Nyt kun olen nähnyt Tuntemattoman sotilaan tv-version, voin siitä ehkä hyvällä omalla tunnolla jotain sanoakin. Harmittaa, ettei ole ollut tilaisuutta nähdä esitystä paikan päällä. Mutta kuten sanottua, tv-versio on oma taiteellinen kokonaisuutensa, Mikko Kuparisen tulkinta Kristian Smedsin teoksesta. Onneksi Tutkivan teatterityön keskus tarjosi katseluun kotitelkkua isomman kankaan.

Koska esitystä on analysoitu niin monella eri foorumilla, en ajatellut sitä tässä tehdä. Enkä toimia kriitikkona. Sen sijaan ajattelin kertoa ihan vaan, että mistä tykkäsin.

Tykkäsin tv-ohjauksen monipuolisuudesta, siitä, että kyseessä ei ollut perinteinen taltiointi, jossa yritetään dokumentoida teatteriesitystä, mikä sinällään on mahdotonta ilman, että jotain todella olennaista katoaa. Tykkäsin siitä, miten esityksessä käytetty video- ja livevideotekniikka sulautui tv-ohjaukseen saumattomasti. Tykkäsin siitä, että sain katsoa myös katsojia. Tykkäsin Smedsin tavasta käyttää musiikkia, vimmaisesti ja tosissaan. Tykkäsin myös siitä, miten Smeds käytti metaforia niin vapautuneesti ilman mitään symboliikan painolastia, vaan ne olivat jotenkin kauhean konkreettisia. Pesukone oli pesukone, metafora teki siitä jotain muuta. Tykkäsin koiranäyttelemisestä. Tykkäsin esityksen huumorista.

En ole koskaan lukenut Tuntematonta sotilasta, Laineen elokuvan olen nähnyt osissa niin, että uskon nähneeni koko teoksen yhteensä, mutta en koskaan yhdeltä istumalta. Mollbergin versiota en ole koskaan edes halunnut katsoa. Niinpä minulla ei ole näihin henkilöhahmoihin mitään omaa suhdetta, ainoa kerta kun olen aiheeseen enemmän paneutunut, oli Helsingin Sanomien juttusarja taannoin. Siksi teoksen katsominen tänään oli aika paineetonta. Tuohtuneesta lehtikirjoittelustakin on jo sen verran aikaa, ettei se niin hirveästi vaikuttanut, vaikka kaikki muumit ja cp-vammat olikin tiedossa.

Mielestäni on hienoa, jos tämä Tutkivan teatterityön keskuksen hanke jatkuu näitä kahta nyt nähtävää pidemmälle (toinen on Klemolan Kohti kylmempää, josta kirjoitinkin taannoin). Toisaalta on myös eri kivaa, että Teema näyttää Holmbergin Seitsemän veljestä, joka oli lapsuusaikojeni ilo, siinä määrin jopa, että video, jolta tv-taltiointi löytyy, pantiin minulle katselukieltoon, ettei kuluisi ihan puhki. Toiset ne vaan piirrettyjä katsoivat, minä kansanteatteria. Tuttu lapsi siteerasi aikoinaan kaikki muumipiirretyt ulkoa, minä Turun kaupunginteatterin esityksen, vieläkin osaan. Ilmankos olen tällainen!

02 maaliskuuta, 2008

Perhosesta ja sen merkityksestä

Nyt kun olen nähnyt, voin mielestäni myös kommentoida. Siis sitä Uralin perhosta tietenkin. Olen animaation ystävä yleisestikin ja ne, mitkä Katariina Lillqvistin animaatioista olen nähnyt, ovat olleet minusta ihania. Tästä pidin myös.

Elokuva oli todella kaunis ja sen symboliikka vahvaa ja ajatuksia herättävää. Ja siitä (joidenkin mielestä maailman kamalimmasta asiasta eli) Mannerheimin anaalipanosta sanon tämän: ei se minua hätkäyttänyt, toisaalta en olisi kokonaisuudessa kauheasti kaivannut, vaikkei sitä olisi ollutkaan. Mielestäni se, että Mannerheimin laatikkoimaisessa takaosassa olevasta reiästä sisään kurkistaessaan Uralin perhonen näki Madagaskarin, oli huomattavasti hienompi kohtaus, symboliikaltaan ihana. Varsinainen akti oli mielestäni tarpeeton, miesten välinen rakkaus ja hellyys oli elokuvassa läsnä muutenkin.

Elokuva oli kaunis ja surullinen, ja siinä näkyi paljon lämmintä huumoria. Ihan kohunsa ja järjestysmiespataljoonan arvoinen? Miksei.

Eniten minua tässä keskustelussa ovat järkyttäneet väitteet, joiden mukaan se, että Mannerheim esitetään bi-seksuaalina (tai homona, tässä keskustelussa näitäkään ei kukaan ole vaivautunut erottamaan toisistaan) jollain lailla lokaisi sankarin maineen ja tällaisen kunnianloukkauksen tekijät suorastaan kusisivat, eivät pelkästään Mannerheimin haudalle, vaan suurinpiirtein kaikkien sotiemme veteraanien ja kaatuneiden ja ylipäätään sodan kokeneiden päälle.

Hei ihan oikeesti! Kyseessä ei ole dokumentti vaan fiktio ja vieläpä symbolistinen sellainen, ei-yksi-yhteen-luettava. Lisäksi, mitä väliä? Jos Mannerheim paneskelikin miesten ja naisten kanssa, muuttaisiko se historiaa? Olisivatko Mannerheimin saavutukset jotenkin eriarvoisia, jos ne olisikin tehnyt bi-seksuaali?

Hesarin sunnuntaisivuilla Tommi Nieminen kirjoittaa näin: "Aikakauttamme on väitetty lukutaidottomaksi. Se saattaa pitää paikkansa. Ainakin reagoimme kuviin vahvemmin kuin tekstiin. Mannerheimia on nimittäin saanut pilkata kaunokirjallisuudessa, lauluissa ja kuunnelmissa jo pari vuosikymmentä ilman sen suurempaa närkästystä."

Niinpä, ja huvittavaa tässä on se, että nimenomaan animaatio, visuaalisista taiteista varmaankin marginaalisin, on juuri se, mikä tämän suuren närkästyksen aiheuttaa. Ehkä animaation marginaalius vertautuu myös seksuaalisiin marginaaleihin. Onko animaatio siis elokuvataiteen homo? Nukketeatteri teatterin? Ja tästä saa nyt ihan vapaasti vetää herneen nenään. Jos siis ei hallitse metaforan lukua.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...