Grab them by the ..., Jemina!

Jyrki Karttusen nykytanssiteos Jeminan monta elämää teki minuun aikanaan vahvan vaikutuksen, parikin kertaa. Heidi Räsäsen kirjoittamassa ja ohjaamassa sooloteoksessa keskeinen kysymys oli "kuka minä olen?", dragdiivan monet puolet olivat loputon lähde törkeälle tunteikkuudelle.

Jatko-osassa Jemina - The Great American Show kysymys on kehittynyt muotoon "kuka on hirviö?". Kaikki on isompaa, näyttämöitä on yhden sijasta kuusi ja Jeminan ympärillä pyörii oma entourage. Myös monet edellisen teoksen Jeminat palaavat näyttämölle (ja muutama hahmo myös muista Karttusen teoksista).

Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi Jeminan yksinäisyys ja suru, toisella katsomiskerralla mukaan tuli aimo annos vaarallisuutta. Tuo vaarallisuus on nyt saanut ronskisti poliittisen sävyn ja kuinka pelottavaa se voikaan olla! 

Jemina on uuden uljaan maailman presidentti, maan äiti, valtakunnan setä, ensimmäinen nainen ja diktaattori. Söpöjen mangalolitojen tanssiin lipsahtaa fasistisia käsiliikkeitä. Vaginasta nousee voima ja valta, militantit feministit tanssivat emansipaatiotaan tyttöpallit kilahdellen.

Cheerleaderit kannustavat pahoinpitelijöitä ja hyväksikäyttäjiä ja pian tsempparien lanteet keinuvat seksuaalisen uhkaavasti. Selkäpiitä karmii teoksen humoristiseen viittaan puettu tarkkanäköisyys maailman tilasta.

Ja sitten, samaan aikaan, ronskin räävitön esitys onnistuu koskettamaan intiimin herkillä hetkillään. 

Kun ennen Jemina itki äidin perään, huutavat nyt ammustehtaan naiset "Jemina, älä jätä!" tanssittuaan sitä ennen sydämeenkäyvän flamencon. Tanssi vie minut sentimentaalisten kyynelten rajalle ja takaisin sekunneissa. 

70-luvun lapsena koen vahvaa samastumista viattomiin pienokaisiin, jotka rukoilevat Äiti Jeminaa pilvenreunalla lykkäämään ydinsodan aloitusta, kun olisi se balettituntikin vielä tulossa. 

Lopulta, kuin varkain, antaa Jemina meille synninpäästön. Kauniita unia, höyrylaivoja ja pikajunia. Ja niin minä itken taas.

Jeminan virittämään päivään mahtui vielä kaksi aikuisille suunnattua nukketeatteriesitystä turkulaisen Aura of Puppets -verkoston pääkaupunkiin tuomalla Oh My Puppets! -festivaalilla.

Missing Amelia Earhart seuraa nimihenkilönsä viimeistä lentomatkaa samalla polveillen Earhartin elämässä. Merja Pöyhösen teos ei etsi vastauksia katoamiseen vaan koettaa täyttää maailman tärkeimmän ihmisen, Amelia Earhartin kokoista aukkoa. 

Pumpulipilvien keskellä etenevä esitys on harmonisesti toimiva, Heini Maarasen nuket ilmeikkäitä ja Pöyhösen näytteleminen niiden kanssa häkellyttävän taitavaa. 

Yön jo pimennyttyä illan viimeisenä esityksenä Räähkän luku on pakanallisista riiteistä ammentava nuken ja jouhikon yhteinen manaus. Alma Rajalan tanssi pelottavan nuken kanssa yhdistettynä Pekko Käpin karmivaan musiikkiin sitoo tunteikkaan ja kauhistuttavan esityspäivän langat tehokkaasti yhteen.

*****

HKT - Zodiak: Jemina - The Great American Show
Esitys 25.3.2017 Kaapelitehtaan Pannuhallissa

Kuuma Ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart
Käppi-Rajala-Räikkä: Räähkän luku - kauhunukkemystikaali
Esitykset 25.3.2017  Oh My Puppets! -festivaalilla Cirko - Uuden sirkuksen keskuksessa

Kehojen meditatiivinen virtaus tilassa

Tänä vuonna oma esittävän taiteen kauteni alkoi tanssilla ja Zodiakin tuottamalla ruotsalaisen Cullberg-baletin vierailulla Kansallisteatterissa. En haluaisi tulkita Deborah Hayn teosta Figure a Sea liian kirjaimellisesti, mutta 17 tanssijan liike ja suhde tilaan assosioi mieleeni veden mukana lillivää levää ja merenpohjassa hitaasti liikkuvaa hiekkaa.

Laurie Anderssonin musiikin kanssa äänimaailmaa hallitsee paljaiden jalkojen narske tanssimattoa vasten. Pysähtyneisyys ja virtaus vaihtelee kehoissa.

Minna Tiikkaisen valosuunnittelu on valkoista valoa valkoisella pinnalla, sävyjen muutokset ja heijastukset ovat vähäeleisiä. Ajoittain tanssijat muuttuvat installaatioksi tai patsaiksi jatkuvan liikkeen keskelle.

Teoksessa yhdistyvät tarkasti artikuloidut, mutta höyhenenkeveiltä vaikuttavat nivelten liikkeet rentoon ja meditatiiviseen tilassa olemiseen. Usein kaksi tai useampi tanssija pysähtyy pitkään intiimiin syleilyyn tai kosketukseen. Tanssi laajenee myös näyttämön ulkopuolelle ja tuntuu jatkuvan loputtomiin myös teatterin syvyyksiin. 

Valtavasta ensemblestä tunnistan vain suomalaisen Vera Nevanlinnan, muuten tanssijat näyttäytyvät minulle ennemminkin ryhmänä kuin yksilöinä. Marita Tjärnströmin puvustus korostaa tätä, kaikki ovat shortseissaan hieman erilaisia, mutta kuitenkin samanlaisia.

Kun liike on elävää, jokainen tanssija tekee jotakin omaa Hayn valppaaseen läsnäoloon ja keholliseen havainnointiin perustuvassa koreografiassa, tuntuu sekunnin unisono valtavan vaikuttavalta.

Figure a Sea jättää minut kevyeen, mutta tietoiseen, ympäristöäni ja kehoani havainnoivaan tilaan, joka ei haihdu ihan heti teatterin ovesta poistuessa.

*****

Cullberg-baletti: Figure a Sea
Esitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 14.1.2017

Vuoden 2016 nostot

Näin eilen 89. ja varsin todennäköisesti viimeisen esityksen tältä vuodelta. Tarkoitus oli nähdä enemmänkin, mutta koko syksyn kestänyt sairastelu aiheutti sen, että jouduin siirtelemään ja perumaan monta kiinnostavaakin esitystä. 

Loppusyksystä iski myös kirjoitusväsymys. Tuntui pöljältä puristaa väkisin kokonaista blogausta, jos esityksestä ei ollut oikein muuta sanottavaa, kuin että Jukka Puotilan Kaarlo Bergbom on Canth-näytelmän ainoa koskettava henkilö tai että Sanna-Kaisa Palon cameo Allt som sägs -esityksessä on riipaiseva. Noin. Sainpa nämä nyt kuitenkin sydämeltäni.

Teatteria oli valtaosa katsotuista, joten listaakin se luonnollisesti dominoi. Tanssista kirjoitan edelleen vain harvakseltaan, vaikka sitäkin toki tulee ihan päätöidenkin puolesta katsottua. Tänä vuonna olen muuten huomanut, että nykysirkus kolisee aiempaa enemmän.

Tässä parisenkymmentä esitystä, jotka tältä vuodelta ansaitsevat mielestäni syystä tai toisesta tulla vielä erikseen mainituiksi.

Läski
Förvandlingen
Tavallisuuden aave
Romeo & Julia
Sånger vid randen av ett grått hav
Frida
Smoke and Mirrors
Yablochkov Candle
PLAY RAPE
Nälänhätä
Remote Helsinki
Everything by My Side
Bonnie & Clyde
Sinuus
Farmi
Meidän luokka
Noitavaino
Vaimoni, Casanova
All genius all idiot
FAIL
Sotilaspoika

Nyt loma.

Epämääräisyys, satunnaisuus ja kohtalo

Korjaamon Stage-festivaalilla nähtiin absurdia komediaa, stand-up-klovneriaa ja tanssia

Korjaamo Teatterin Stage-festivaali viettää 10-vuotisjuhlavuottaan ja tarjoilee kansainvälisen kattauksen nykyteatteria. Kotimaisista teoksista ensi-iltansa festivaalilla saivat Esitystaiteen seuran Asetelmia ja teater 90°:n WunderKinder.

Festivaalin avanneen irlantilaisen Pan Pan Theatren Newcastlewest kertoo epämääräisyydestä, satunnaisuudesta ja kohtalosta, ja tekee sen hyvin epämääräisellä tavalla. Dick Walshin kirjoittama ja Gavin Quinnin ohjaama esitys väistää tahallaan lukuisia draaman konventioita, kuten rytmiä tai jännitettä. Näyttelijätyön tyylilaji on monotoninen epä-näytteleminen, kontaktia ei haeta, vaan katse on joko alta kulmien katsomoon tai omiin kengänkärkiin. 

Kolmekymppisen Maryan paikalleen jähmettyneeseen elämään avautuva mahdollisuus muutokseen on aivan yhtä irti todellisuudesta kuin älypuhelimen näyttöä rämpyttäen lauletut monologin pätkät. 

Esitys on komedia, jonka ei ehkä ole tarkoituskaan huvittaa. Todellisuus on suurimmalta osaltaan melko sattumanvaraista, usein myös kuolettavan tylsää. Tässä mielessä esitys peilaa todellisuutta oikein mainiosti.

Uusiseelantilaisen Barnie Duncanin Calypso Nights - Juan, Two? on sympaattinen sekoitus musiikin historiaa, pikkutuhmaa stand-up-klovneriaa ja DJ:n vetämiä tanssibileitä.

Duncanin hahmo Juan Vesuvius käy chutney-päissään läpi karibialaisten musiikkityylien evoluutiota ja miksaa yhteen yhtä innokkaasti niin Elvistä ja havaijinkitaraa kuin Abbaa ja arabipoppiakin. Musiikin historian myötä tulevat kuin ohimennen käsitellyksi myös orjuus ja United Fruit… Ei siis ihan pelkkää navanalusmeininkiä vaan myös hyväntuulisesti tarjoiltua politiikkaa. 

Esitys perustuu melko pitkälle vuorovaikutukseen yleisön kanssa ja Duncan on hieman helisemässä pidättyväisten suomalaiskatsojien kanssa. Energia pysyy kuitenkin korkeana: Wow. Helsinki. Wow. Bjuudiful.

Berliinistä käsin monitaiteisia teoksia luovan Constanza Macrasin I Am With You esittelee katkelmia hänen aikaisemmista, laajemman skaalan esityksistään. Soolojen ja duettojen kokoelma avaa myös taiteellista prosessia ja ajattelua sekä koreografin että esiintyjän näkökulmasta. 

Macrasin ensemble tuottaa materiaalia runsaasti myös itse, joskus koreografille kelpaa, joskus ei. Mitä jos vain katsoisit ylös? Tai alas? Entä jos yhdistäisin hirmuisen humalan ja ooppera-aarian?

Eri-ikäiset esiintyjät tulevat hyvin erilaisista taustoista, näyttämöllä on tanssijoita ja näyttelijöitä. Erilaisten esiintyjäluonteiden ja erityislaatujen yhdistämisessä on esityksen suola. Sooloja kiinnostavammilta tuntuvatkin tästä syystä vahvasti improvisoidut duetot. Mukana on reippaasti huumoria, mutta myös kirpaisevaa fyysisyyttä. 

Hieman mittaansa pidemmältä tuntuvasta esityksestä olisi jokusen seuraa johtajaa -variaation voinut unohtaakin, mutta silti esitys on Stagen ensimmäisen viikon kiinnostavinta antia.

Stagen toisella viikolla tarjolla on vielä saksalaisen Markus&Markus-kollektiivin eutanasiaa ja tirkistelyä käsittelevä Ibsen: Ghosts, Länsi-Siperian Obin ugrilaisen kansallisteatterin hantin- ja mansinkielinen Eikä päivä pääty sekä vammattomista ja kehitysvammaisista näyttelijöistä koostuvan puolalaisen Teatr 21:n Downwalls. Episode 2. 

Lisäksi festivaalin ohjelmistossa jatkaa lokakuulle saakka saksalaisen Rimini Protokoll -kollektiivin tekoälyn johdattamana pitkin kaupunkia kulkeva, ajatuksia herättävä Remote Helsinki.

*****

Pan Pan Theatre: Newcastlewest
Hey Boss & Theatre Beating: Calypso Nights - Juan, two?
Esitykset 19.8.2016

Constanza Macras | DorkyPark: I Am With You
Esitys 21.8.2016

Esitykset Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla, arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 23.8.2016

Ihmisyyden kintereillä

Franz Kafkan Muodonmuutoksen aloitus on yksi mieleenjääneimpiä: ”Kun Gregor Samsa heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta, hän huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.” Muodonmuutoksen voi lukea niin fantasiana kuin metaforanakin.

Carl Knifin ohjaus Svenska Teaternissa on tyylipuhdas suoritus. Fyysistä teatteria ja tanssia toisiinsa sulauttava esitys on ajaton, vaikka visuaalisesti viekin Kafkan omaan aikaan, 1900-luvun alkuun. Koska ruotsin ymmärtämiseni on paikoin puutteellista, arvostan sitä, ettei jokaista sanaa ole tarpeellistakaan poimia. Kirkkaasti ajateltu esitys puhuttelee kielipuoltakin.

Sen analysointi, minkä tähden Gregor muuttuu ja mitä muutos tarkoittaa, jää katsojalle. Sen sijaan Knif näyttää muutoksen vaikutuksen muihin, ennen kaikkea sisareen, Greteen. Tulkinnan keskiössä Patrick Henriksen Gregorina ja Misa Lommi Gretenä ovat tasavahvoja kumppaneita. Lommin ilmava tanssi ja Henriksenin riipaisevan hidas muuntuminen tuolin ranka suojakuorenaan koskettavat.

Gregorin sijasta groteskeja ovatkin hänen vanhempansa, Niklas Åkerfelt herra Samsana ja Simon Häger rouva Samsana. Painajaismaiseksi muuttuvien vanhempien rinnalla Gregor vaikuttaa viimeiseen saakka inhimillisemmältä.

Mutta silti Gregoria vaivaa ihmisyyden hupeneminen. Aiheuttaako sen vanhempien vihamielisyys? Onko Greten lempeys ainoa asia, mikä pitää Gregorin vielä kiinni ihmisessä sisällään? Inhimillisimmillään molemmat ovat aivan lopussa, toinen torjuttuna ja pois heitettynä, toinen tarkoituksellisen julmana.

En oikein saa otetta mustiin pukeutuneesta hahmosta (Anna Stenberg), joka ilmestyy aika ajoin kuvaan. Jos hahmon tarkoitus on olla allegoria jostakin, se jää minulle hämäräksi. Gregorin toiseus ja kohtalon väistämättömyys välittyvät vaikuttavasta esityksestä ilmankin.

Toinenkin inhimillisyyttä puntaroiva ja tanssia hyödyntävä esitys viikonloppuun mahtui, Juha Hurmeen ja Hanna Brotheruksen yhteisohjaus Töppöhörö. Kaikista mahdollisista ennakkoluuloista maailmankuvaansa ammentavan Vikin (Jarkko Lahti) maailma järkkyy, kun alennuspossun sijaan kassista paljastuu melkoinen deliriumnäky, venäläinen keiju (Alina Tomnikov). 

Odotukseni esityksen suhteen olivat ristiriitaiset, olin ehtinyt lukea jokusen toisistaan eriävän mielipiteen. Ajattelin silti, että Hurme on kuitenkin yksi kiinnostavimmista sivistyksen ja humanismin puolestapuhujista, ja jos kerran hänen monella tapaa kehittyneelle ajattelulleen annetaan käyttöön Kansallisteatterin suuri näyttämö, ei tulos voi ihan pettymys olla.

No jaa. Koin vahvasti, että nyt kyllä saarnataan kuorolle. En toki voi tietää muiden katsojien tuntoja, mutta olisin toivonut, että myös minulle, vihervasemmistolaiselle suvaitsevaiston edustajalle pidettäisiin edes vähän peiliä nenän edessä. Nyt tarjolla on hyvin kirkasotsainen pamfletti siitä, miten Vikinkin kaltaisesta kaikenvihaajasta saadaan yhteiskuntakelpoinen ymmärtäjä.

Vaikka niin Lahti kuin Tomnikov näyttelevät oikein mallikkaasti, ihan totta puhuen taisin saada kuitenkin enemmän irti Hurmeen käsiohjelmaan kirjoittamasta esseestä ihmisen ja kielen evoluutiosta.

*****
Svenska Teatern: Förvandlingen
Esitys 12.2.2016

Suomen Kansallisteatteri: Töppöhörö
Esitys 13.2.2016

Tuonelan joutsen lipuu keskeneräisillä vesillä

Harvoin tulee samasta esityksestä mieleen sanapari lyyrinen ja korni, mutta niin vain tuollaiset nousevat katsoessani suomalaisen nykysirkukseen ja fyysiseen teatteriin erikoistuneen WHS:n ja korealaisen nykytanssiryhmä Sungsoo Ahn Pick-up Groupin Swan of Tuonela -esitystä.

Sibeliuksen juhlavuoden ohjelmistossa kantaesitetty teos ottaa aiheensa eli Lemminkäisen tarinan ja Tuonelan joutsenen hyvin rennosti ja vapaasti käsittelyynsä. Joutsenen niskat vedetään näyttävästi nurin heti alkupuolella, joten selvää on, ettei kuvia ole tultu kumartelemaan.

Olen koko ajan kahden vaiheilla siitä, mitä mieltä esityksestä olen. Se alkaa vaikuttavasti painovoimaa uhmaten. Sungsoo Ahnin koreografioima liike kiertyy tanssijoiden kehosta ja viskoo ulottuvat raajat mittaansa pidemmälle. 

Lemminkäisen surma on sekä tanssillisesti että visuaalisesti kiinnostava kohtaus joidenkin muiden jäädessä dramaturgisesti heppoisiksi "numeroiksi". Noora Jupin akrobatia toimii paitsi yksin, myös uppoaa kokonaisuuteen. 

Esityksen ohjannut Ville Walo heiluu itse tarkoituksellisen pateettisena seremoniamestarina, jonka esinemanipulaatiot joutsenen irtokaulan kanssa pääasiassa pitkästyttävät minua. Walon kehonhallinta on niin paljon kankeampaa hiippailua tanssijoihin verrattuna, että väkisinkin hänen läsnäoloonsa kiinnittyy valtavasti joko tahallista tai tahatonta huumoria.

Mutta toisaalta, miten tosissaan nyt ylipäätään pitäisi ottaa pitsipöksyissä, polvisukissa ja joutsen persvaossa heiluva henkilö. Välillä huomaan nauravani ihan yksin, mutta en tiedä naurattaako joutsenkaulan fallinen väärinkäyttö minua idean nerokkuuden vai korniuden vuoksi.

Loppujen lopuksi minulle kiinnostavinta esityksessä on preparoitua pianoa soittavan Hauschkan, sellisti Markus Hohtin ja perkussionisti Samuli Kosmisen Sibeliusta vapaalla kädellä sovittava ja siitä ammentava musiikki. Shamanistinen paukutus ja sellon syvä valitus käyvät ytimeen.

Kaikenkaikkiaan esitys jää kuitenkin kovin epätasaiseksi ja dramaturgisesti keskeneräiseksi. Hienoja hetkiä, mutta paljon kill your darlings -kamaakin.

*****
WHS & Sungsoo Ahn Pick-up Group: Swan of Tuonela
Vierailuesitys Espoon Kaupunginteatterissa 22.1.2016

Summa summarum 2015

Vuonna 2015 tuli katsottua ihan kauhean paljon kaikkea. Esityksiä kertyi yhteensä 163, joista 77 teatteriksi, 56 tanssiksi ja 19 sirkukseksi määriteltävää. Puhtaasti esitystaiteeksi voisi laskea 7 esitystä, mutta raja sen ja muiden lajien välillä on usein aika vaikea vetää ja erityisesti tanssiesitysten kohdalla toisen ruksin voisi laittaa juuri esitystaide-sarakkeeseen (Kyllä. Minulla on excel-taulukko.) Melkein puolet esityksistä tuli katsottua jollakin vuoden 15 festivaalista. Lähes kaikesta näkemästäni kirjoitin jotakin blogiinkin.

Ensimmäiset sata esitystä näin jo ennen juhannusta. Tällainen tahti oli mahdollista ainoastaan siksi, että alkuvuoden olin vailla päivätöitä, niinpä esityksissä oli aikaa käydä ja niistä kirjoittaa lähes rajattomasti. Kevätkaudella piti vielä junantuomana ottaa kiinni Helsingin tarjonnasta, joten ensi-iltojen lisäksi kalenterissa oli paljon myös jo aikaisemmin ohjelmistoon tullutta.

Heinäkuun lomailin paria kesäteatteriesitystä lukuunottamatta, elokuussa olikin sitten hillitön festivaaliputki, kun peräkkäin ja päällekäin osuivat URB, Teatterikesä, Circus Ruska Festival, Stage sekä Lòkal ja RDF Reykjavikissa. Elokuussa esityksiä tuli nähtyä lähes kolmekymmentä, usein monta päivässä. 

Syyskaudella päivätöiden ja opiskelujen uudelleen aloittaminen kutisti vapaa-aikaa normaali-ihmisen tasolle, joten katsomistahtikin hidastui. Syksyllä jätin myös herkemmin kirjoittamatta, jos tekstiä ei alkanut irrota, enkä kokenut tarvetta puristaa väkisin sisältöä blogiin. Kun tulihan sitä puristamattakin.

Näin erityisesti alkuvuonna valtavasti tanssia, mutta aika vähän sellaisia esityksiä, jotka olisivat minua ihan hirveästi innostaneet. Jo syyskaudella vähensin tanssista kirjoittamista, enkä varmaankaan tule sitä ihan äkkiä lisäämään. Pääsarkani kun on nykyään nykytanssiryhmän toiminnanjohtajana, saa vapaa-ajalla tanssista kirjoittaminen jäädä työ- ja mentaalihygienisistä syistä ainakin toistaiseksi vähemmälle. Toki kirjoitan, jos joku esitys sitä erityisesti vaatii.

Tanssiesityksistä mieleen jäivät kiinnostavina erityisesti Tero Saarisen Morphed ja Teatteri Jurkan ja Radio Helsingin Taideakatemia, ensin radiosta ja sitten livenä. 

Sirkustakin tuli katsottua poikkeuksellisen paljon ja kirjoitin mm. Sylvi-lehteen artikkelin Cirko-festivaalin nais- ja mieskuvista. Sirkusesitysten kiinnostavimmat tänä vuonna olivat minulle Ilona Jäntin soolot Namesake ja Gangewifre (em. Sylvi-jutun lopussa).

Teatterikriitikkohan minä kuitenkin pohjimmiltani olen ja sitä laatua oli kaikesta nähdystä melkein puolet. Kolusin Helsingin teattereita systemaattisesti, mutta muuallakin tuli käytyä. Pääasiassa näin paljon hyvää, vain muutama esitys oli ihan täydellinen pettymys. Joistakin toisaalta piti jo listaa läpikäydessäni oikein erityisesti muistella, että mikäs tämä olikaan. 

Valtavasta laarista jäävät myöhemmin lämmöllä muisteltavaksi ainakin Pohjalla, Jotain toista, Oikeusjuttu, I Hired a Contract Killer, Minun Palestiinani, Keuhkot ja Tabu. (Lukiessa voi muuten pelata myös aika hyvin kriitikon maneerit -bingoa! Kerää koko sarja!)

Huh.

Melkoista ylensyöntiä koko vuosi 2015, mutta kyllä kannatti!

Aika on keijujen käsissä

Marraskuu on ollut päätyörintamalla sen verran hektistä, että vaikka tässäkin kuussa on tullut nähtyä erinäisiä teatteri- ja tanssiesityksiä, ei aivoista ole oikein löytynyt lokeroa, minkä turvin näkemästään olisi voinut kirjoittaa. En ole oikein innostunut mistään nähdystä, eikä silloin sisäistä pakkoa kirjoittamiseenkaan synny. Olen odotellut sitä ihan rauhassa. Näitä kuoppia tulee ja aina ne johonkin loppuvat.

Kirjoitustulpan auki plopsahtamiseen tarvittiin tällä kertaa lempeää lasten tanssiteatteria, Helsinki Dance Companyn Keijukaisneuvos Koo. 

Keijukaisneuvos Koo (koreografi Jyrki Karttunen) tutkii työkseen keijuja ja muita henkiolentoja. Keijut ovat erityisen hyviä esimerkkejä ajan käsitettä demonstroimaan, sillä jokainen viikonpäiväkin on itseasiassa keiju, kukin vähän erilainen kuten edustamansa päivät. 

Karttusen satumaailma on ihanan söpö ja tarjoaa oivalluksia ajasta ja suhteesta siihen myös aikuiselle katsojalle. Ihan jokaista keijua en kotiin vie, mutta muutama selvästi pyrkii mukaan. 

On Tiistai (Mikko Paloniemi) ja Torstai (Eero Vesterinen), joiden sisällä asuvat kiukkuiset pikku-ukot tekevät päivistäkin hieman tikkuisia. Kun Koo esitelmöi, kuinka Tiistain levottomuus johtuu juuri noista sisäisistä pikku-ukoista, jotka asettavat hänelle niin korkeita vaatimuksia, että on vaikea olla, pääsee minulta ja (aikuis)toveriltani sen verran kovaääninen tunnistamisnauru, että kolme riviä vakavia lapsia kääntyy katsomaan. 

Tunnistamista tapahtuu omassakin aikaperspektiivissäni: kuulin aivan selvästi itseni 4-vuotiaana jossain päin katsomoa huutamassa tuohtuneena: "Ei nyt ole Sunnuntai!"

Kepein askelin hypähtelevässä Paloniemessä näen samaa humoristista ja poksahtelevaa herkkyyttä kuin Karttusen Keiju-koreografiassa vuodelta 2002 (jonka näin siis nimenomaan Paloniemen esittämänä kolme vuotta sitten). 

Tumnusmaisen Vesterisen voimakkaan akrobaattinen rakkaustanssi - kun se kiukku-ukkeli on hetkeksi pistetty jäähylle - on kiintoisa koreografinen poikkeus muuten varsin ilmavassa keijustossa. Ei sillä, että Karttusen intertekstuaalinen liikekieli (no keksi itse parempi ilmaisu!) nytkään olisi jämähtänyt johonkin tiettyyn genreen, luettavissa on vaikka mitä musikaalistepistä lähtien.

Joka välissä näyttämölle änkeävä linssilude-Lauantai (Kaisa Niemi) on myös ääreishellyttävä klovnimaisine murahduksineen. Olen jälleen kovasti viehättynyt illuusioista, jotka tehdään ihan näkösällä, mutta jotka silti aiheuttavat välillä lumoutunutta huokailua. Niin vahva on suggestion voima, jonka toimivuuden tai toimimattomuuden aistii heti lapsiyleisön kanssa.

Keijukaisneuvos Koo muistuttaa, että minä päivänä vain voi sataa tai voi rakastua. Se on kovin lohdullinen ajatus. Ja vaikka viikko lähtisikin käyntiin vähän nilkuttaen, niin ei se ihan huono voi olla, jos sen aloittaa rokokooleninkiin, korkeaan peruukkiin ja partaan sonnustautunut viehko ja hienostuneen queer Maanantai (Pietari Kärki).

*****

Helsinki Dance Company: Keijukaisneuvos Koo
Esitys Stoassa 28.11.2015

Balettia ja työväenluokan solidaarisuutta (sekä pyhä pallo)

Näin Billy Elliot -musikaalin pari vuotta sitten Lontoossa. Esitys katkesi kahdesti teknisistä syistä, mutta olihan se nyt komealla koneistolla tehty taitava esitys. Elokuvahan on henkilökohtaista all time favourite -osastoa. HKT:n versiota katsomaan mennessä jännitti siis aika paljon. Ihan turhaan.

Vierastin ensimmäistä kertaa musikaalia katsoessani Elton Johnin musiikkia, kun leffassa soiva Mark Bolan tuntui jotenkin niin paljon oikeammalta. Monet kappaleista tuntuivat kovin laskelmoiduilta.

Helsingissä musiikki kolisee minuun kuitenkin paljon paremmin ja tällaista viisikuisena ensimmäiselle vappumarssilleen osallistunutta värisyttävät erityisesti yhteiskunnalliset kappaleet The Stars Look Down ja Solidarity, joka on myös mielestäni yksi nerokkaimmin kirjoitetuista musikaalinumeroista: lakkolevien kaivostyöläisten ja thatcherilaisten poliisivoimien välinen väkivalta rinnastuu enkelimäisiin ballerinatyttöihin. Numero on samaan aikaan ihan käsittämättömän absurdi ja koskettava.

Toki Pavlovin koira turskii vuolaasti menemään siellä sun täällä muutenkin, mutta jotenkin tuo kaivosmiesten keskinäinen solidaarisuus osuu tässä poliittisessa ilmastossa kipeämmin kuin äidittömän pojan nousu työväenluokasta kuninkaalliseen balettiin. 

Amos Brotherus vetää roolinsa Billynä mallikkaasti, vaikka tanssillisesti ehkä kaipaisin hieman lisää energiaa. Michael taas on ehkä näytelmän haastavin roolitettava, mutta oikein mainiosti onnistuu myös Kasperi Virta. 

Helena Haarasen tanssiopettaja rouva Wilkinson on taitavasti rakennettu, rouhean pinnan alla kohisee vahvaa tunnetta. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka stage on täynnä naisia, äitejä, mummeja ja tyttöjä, niin äijien ehdoillahan tämä musikaali kuitenkin jyrää, Bechdel-testiä on turha koettaa saada läpi.

Ohjaaja-koreografi Markku Nenonen käyttää Peacockin näyttämöä hienosti, ja muutama valtavan komea kuva pysäyttää. Kaivostyöläisten pettymys ja toisaalta maailma, jonka Billy lopulta jättää taakseen, piirtyy huikean kauniina ja surullisena näkynä miesten laskeutuessa kaivokseen. Ai että.

Eipä ollenkaan tarvitse Helsingissä hävetä. Vaikka laulu- ja tanssitaidollisesti ei ihan Lontoon tasolla ollakaan (onpa siellä vähän enemmän jengiäkin, joista helmet poimia), niin kyllä Billy Elliot on oikein toimiva paketti. 

Olen aina karsastanut tähtien antamista taidetta arvioidessa, mutta musikaaleille voisi kehittää sellaisen nessu-järjestelmän. Että montako paperinenäliinaa kriitikolla katsomossa kuluu. (Vastaus: monta).

Oma emotionaalinen nestehukkani taisikin viedä suurimman terän toisesta päivän esityksestä, norjalaisen Jo Strømgren Kompanin A Dance Tribute to the Art of Football -teoksesta. Vuodesta 1997 esitetty äijäily uponnee toki paremmin jollekulle, jonka jalkapallon katsominen ei rajoitu muutaman vuoden välein tapahtuvaan satunnaisen MM-ottelun puolella silmällä televisiosta seuraamiseen.

Toki neljän tanssijan jalkapallosta inspiroitunut liike on kiinnostavaa ja hyvin taitavaa ja tunnistan sieltä minäkin erilaisia pelaajamaneereja ja peliliikkeitä. Kentälle tuntuu valuvan aggressiota myös aika paljon katsomosta. Nonsense-kielet liikkuvat pitkin eurooppalaisia stadioneja.

Loppupuolella vähän innostunkin raamatullisessa sävyssä jalkapallon pyhyyttä korostaviin kuvaelmiin, ja alunperin neljälle miehelle tehtyyn koreografiaan mukaan tullut naistanssija tuo oman jännitteensä. Kokonaisuutena en vain kuitenkaan pääse pintaa syvemmälle. Ikävä tuuri palloilijoilla, että balettipoika osui ensin.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Billy Elliot

Esitys Peacockissa 24.10.2015

Jo Strømgren Kompani: A Dance Tribute to the Art of Football

Esitys Aleksanterin Teatterissa 24.10.2015

Reykjavikin Lókal ei tingi taiteesta

Lókal-teatterifestivaalin perustajapari auttaa islantilaisia esittävän taiteen tekijöitä kansainvälistymään

Teatterifestivaali Lókal järjestettiin Reykjavikissa ensimmäisen kerran keväällä 2008, vain puoli vuotta ennen Islantia koetellutta pankkikriisiä.

- Ajattelimme, ettei toista festivaalia tulisi, kertoo Bjarni Jónsson, toinen festivaalin perustajista ja taiteellisista johtajista. - Mutta niinpä tässä vaan ollaan, seitsemän vuotta myöhemmin, jatkaa Ragnheiður Skúladóttir.

Aluksi festivaali järjestettiin maaliskuussa, mutta aikataulutus esityspaikkojen kanssa oli liian hankalaa. Ajankohdaksi on sittemmin vakiintunut loppukesä, ennen kiinteiden teattereiden kauden aloitusta. Tänä vuonna viisipäiväinen festivaali järjestettiin elokuun viimeisellä viikolla. - Se on toisaalta parempikin, on vielä kesä ja asioita voi tehdä ulkona, kuten vaikkapa laittaa ihmiset kävelemään kaupungilla älypuhelin kädessä, toteaa Bjarni.

Hän viittaa kanadalaisten Adrienne Wongin ja Dustin Harveyn teokseen Landline: Reykjavík to Edinburgh, jossa kaupungilla kävelevä osallistuja on niin teoksen esiintyjä kuin vastaanottajakin yhtä aikaa toisessa kaupungissa oleva henkilön kanssa.

Lókalin ohjelmisto koostuu nykyteatterista, performanssista ja esitystaiteesta. Aikaisemmin Islannin taideakatemian esittävän taiteen laitosta johtaneen Ragnheiðurin mukaan kimmoke festivaalin luomiseen tuli tarpeesta tutustuttaa islantilaiset teatteriopiskelijat kansainväliseen nykyteatteriin.

Festivaalin tarkoituksena onkin kulttuurivaihto molempiin suuntiin, ohjelmisto esittelee kansainvälisiä ja islantilaisia tekijöitä rinnakkain. Ragnheiður ja Bjarni työskentelevät useiden nousevien islantilaisryhmien kanssa ja pyrkivät hyödyntämään omaa laajaa verkostoaan heidän hyväkseen. - Kaikki eivät halua kansainvälistyä ja heidät me jätämme rauhaan, naurahtaa Bjarni. - Mutta niitä, jotka haluavat, koetamme auttaa parhaamme mukaan.

Festivaali on järjestetty useana vuonna samaan aikaan Reykjavik Dance Festivalin kanssa, mutta tänä vuonna yhteistyö kahden tapahtuman kesken on erityisen tiivistä. Kansainvälinen ohjelmisto on kuratoitu yhdessä, mikä näkyy esitysten poikkitaiteellisessa luonteessa.

Tulevina vuosina yhteistyö syvenee, sillä festivaalit ovat yhdessä mukana Festivals in Transition -verkoston Luova Eurooppa -projektissa Urban Heat. - Olemme kaupunkifestivaali ja haluamme mennä myös keskustan 101-postinumeroalueen eli Reykjavikin kulttuurigeton ulkopuolelle, sanoo Ragnheiður.  - Tavoitteenamme on luoda kiinteämpi yhteys Reykjavikin asukkaisiin ja siksi aiomme tehdä enemmän paikkasidonnaisia teoksia ja kannustaa ihmisiä rakentamaan omia kaupunginosatapahtumiaan, jatkaa Bjarni.

Festivaalin kasvattaminen nykyisestä ei kuitenkaan ole suunnitelmissa. - Festivaalin rajattu aika altistaa katsojan sisällölle, Bjarni sanoo. - Emmekä totta puhuen pystyisikään laajentamaan, toteaa Ragnheiður. 

Bjarni ja Ragnheiður ovat paitsi kollegoja, myös pariskunta, joten festivaalin suunnittelu ja tuotanto tapahtuu usein keittiön pöydän ääressä. Tänä vuonna apuna on ollut  kolmannen vuoden teatteriopiskelijoista koostuva Team Spectacular, joka tuottaa festivaalia osana opintojaan.

Lókal-festivaali onkin kiinnostava yhdistelmä kotikutoisuutta ja kansainvälisyyttä. Tunnelma on lempeän vastaanottava, mutta taiteellisesta tasosta ei silti ole tingitty milliäkään.

Poimintoja ohjelmistosta: Lókal 2015

Schönheitsabend (Belgia): Florentina Holzingerin ja Vincent Riebeekin provokatiivinen teos kauneuden ja rakkauden epäkonventionaalisista muodoista yhdistää klassisen baletin ja queer-performanssin.

A series of novels never written (Islanti) : Kirjailija Snæbjörn Brynjarsson tanssii puolisonsa Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnasonin koreografioimana seitsemän keskeneräistä romaaniaan, tavoitteena taiteilijan suora ja vilpitön yhteys katsojaan.

Tell me love is real (USA): Zachary Oberzanin depressiosta ja itsemurhayrityksestä kertova teos on popkulttuuriviittauksia täynnä oleva yhdistelmä surullista stand-upia, kipeän hauskaa spoken wordia ja mediataidetta.

When I die - A ghost story with music (Sveitsi): Thom Luzin ohjaama tositarinaan pohjautuva musikaalinen näyttämöteos kertoo englantilaisnaisesta, jonka kautta kuolleet säveltäjät jatkoivat sävellystyötään.

*****

Artikkeli on julkaistu Hämeen Sanomissa 3.9.2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 3

Eilinen tarjosi esityksiä todellakin laidasta laitaan. Päivä alkoi sympaattisella tyttöenergialla Ásrún Magnúsdóttirin GRRRRRRLS-esityksellä. Teos on samaa tilaussarjaa kuin avajaisissa nähty Margrét Bjarnadóttirin nimetön teos, inspiraationa siis sana concert (joka toki voi kääntyä paitsi konsertiksi, myös yhdessä tekemiseksi). 

Esityksessä parikymmentä 13-16-vuotiasta tanssia harrastavaa tyttöä muodostaa joukon, joka käyttäytyy laumamaisesti. Teoksen edetessä tyttöjen persoonat kuitenkin alkavat erottua. Tyttöjen mahtavuus ei jää epäselväksi. Who run the world? No tytöt tietysti!

En tiedä, ehkä itse kaipasin jotakin enemmän, vähän jonkinlaista kysymyksenasettelua tai väitettä, johon ottaa kantaa. Nyt esitys oli käytännössä hengennostatusta, mikä sinänsä ei toki väärin ole, mutta joka ei loppujen lopuksi kovin kauaa toimi, jos ei itse ole tsempin kohteena. Tytöt tuntuvat olevan itse esityksestä aika liekeissä, mikä on tietysti itsessään arvokasta.

Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnasonin ja Snæbjörn Brynjarssonin A Series of Novels Never Written on yllättävä tanssiteos. Kirjailija Snæbjörn tanssii koreografipuolisonsa Ragnheiðurin kanssa luomalla elekielellä seitsemän keskeneräistä romaanikäsikirjoitustaan. 

Heti alkuun Snæbjörn toteaa, että teos kumpuaa tarpeesta luoda jotakin vilpitöntä, ilman sarkasmia, ironiaa tai cooliutta (näkökulma vaikuttaa tämän viikon perusteella aika tyypilliseltä islantilaisille tekijöille). Hänen kömpelön tanssinsa on tarkoitus välittää teokset suoraan katsojille ilman kielen tai kirjallisuuden välitystä, kehosta kehoon. Haastavaa tuntuu olevan ja kriisi iskee uudelleen kesken esityksen. 

Esitys on hilpeä ja höyhenenkevyt otteessaan, mutta juuri siksi se viehättää minua aika paljon. Snæbjörnin epäesittäminen on vaatimattomuudessaan valloittavaa. Kysymys siitä, miten omaa taidettaan voisi mahdollisimman puhtaasti artikuloida ulospäin, lienee perustavanlaatuinen. Snæbjörnin ja Ragnheiðurin valinta on lempeä huumori ja esiintyjän haavoittuvan alttiiksi asettuminen.

Illan kolmas esitys oli sitten jotakin aivan muuta. Belgialaisen performanssitaiteilijapariskunnan Florentina Holzingerin ja Vincent Riebeekin esitys Schönheitsabend solmii yhteen baletin konventiot, queerin ja epäkonventionaalisen kauneuskäsityksen.

Esityksen kolmesta osasta ensimmäinen “Tänze des Lasters” (paheellisuuden tanssit) muokkaa klassisen Shéhérazade-baletin eksoottisen eroottisuuden ja väkivallan moderniin muotoon. Anarkistinen parodia kulkee pateettisen baletin kautta tankotanssiin ja huipentuu akrobaattiseen strap-on-penetraatioon näyttämöllä, mikä on kieltämättä yllättävää. Yllättävämpää on ehkä kuitenkin se, ettei kohtaus näyttäydy rumana tai pornografisena, kauneudeksi se tulee perusteltua myöhemmin.

Toinen osa "Tänze des Grauens" (kauhun tanssit) ponnistaa mielisairaalan kynnyksellä olevan Vaslav Nijinskyn sooloteoksista ja tutkii taiteilijan prosessia kuin koe-eläintä. Holzigerin holtiton ja infantiili esiintymisestä kieltäytyminen Riebeekin säestämänä jää hassuksi välikommentiksi ennen viimeistä osaa. 

Kolmas osa “Tänze der Ekstase” (ekstaasin tanssit) solmii yhteen langanpäät ja kertoo tarinan homomiehen ja naisen rakkaudesta queer-fantasiakuvastoon kietoutuneena. Rakkaudellisin rakkaudenteko on lopulta kumppanin sitominen ja ripustaminen roikkumaan. 

Esityksen provokatiivisuus on hämmentävällä tavalla aika helposti vastaanotettavaa. Toki jokaisella katsojista on omat sietokykynsä rajat, mutta minun rajojani esitys ei vielä uhkaa. Se pysyy riittävän kaukana näyttämöllä, enkä koe, että se haastaisi minua jotenkin henkilökohtaisesti. Kauneuteen ja rakkauteen se avaa näkökulman, joka tarkemmin katsottuna ei ole ollenkaan omituinen, vain erilainen kuin ehkä odottaisi.

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Ásrún Magnúsdóttir: GRRRRRRLS, esitys 29.8.2015
Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnason & Snæbjörn Brynjarsson: A Series of Novels Never Written, esitys 29.8.2015
Florentina Holzinger & Vincent Riebeek: Schönheitsabend, esitys 29.8.2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 2

Eilisiltana Lókal-festivaalilla ja Reykjavik Dance Festivalilla näkemäni kaksi esitystä venyttivät aikaa ja katsojan sietokykyä varsin mielenkiintoisilla ja toisistaan erilaisilla tavoilla.

Newyorkilaisen performanssitaiteilija Zachary Oberzanin Tell Me Love Is Real on surullista stand-upia, kipeää spoken wordia ja popkulttuuriviittauksia vilisevää mediataidetta yhdistävä epämusikaalinen musiikkiesitys depressiosta. 

Itsemurhayrityksen jälkeen suljetulta osastolta käsin rakkautta pohtiva yhden miehen show häärii teeman ympärillä punoen yhteen niin Whitney Houstonin, Serge Gainsbourgin kuin Leonard Coheninkin tulkintoja aiheesta. Lisäksi tarjolla on pohdiskelua äidinrakkaudesta, Bruce Leestä, Jean-Claude Van Dammesta ja ahdistuksesta. 

Oberzanin esiintyjäpersoona on jokaista suupielen värähdystä myöten rakennettu, mutta jotakin hyvin koskettavaa siinä on. Absurdin rajalla tasapainottelevat episodit kestävät aina juuri vähän kiusaannuttavasti liian pitkään, eikä esitys tahdo millään loppua. Jännällä tavalla Oberzan kuitenkin pitää katsojaa hyppysissään, vaikka välillä esitys pitkästyttääkin, ihan kuin tahallaan.

Lókalin ja RDF:n yhteinen festivaaliotsikko on "Every body's spectacular" ja tavallaan otankin sen koko ohjelmiston yleisenä lukuohjeena. Kehojen ihmeellisyys näyttäytyy erityisen kiinnostavana ruotsalaisen Stina Nybergin koreografiassa Splendour.

Seitsemän tanssijaa ottaa haltuun Dave Clarken teknoalbumin Archive One, tarttuen kappaleiden eri elementteihin ja kerrostumiin kehollisin reaktioin. Takana on erikoinen harjoitusprosessi: jokainen harjoitus - daily techno practice - on ollut koko albumin mittainen eikä musiikkia ole pyritty tulkitsemaan. Sen sijaan tanssijat tanssivat nimenomaan tiettyjä ääniä ja biittejä, tanssivat musiikkia auki. Myöskään yksittäisen tanssijan yksilölliseen tapaan tanssia musiikin elementtejä ei ole puututtu.

Päällekäyvä musiikki ja jatkuva, tavallaan monotonisena toistuva liike tekee esityksestä minulle aika haastavan ottaa vastaan. Se kuitenkin samalla kiehtoo minua ja huomaan erityisesti seuraavani tiettyjä tanssijoita. Esityksen aikana alankin pohtia sitä, miksi juuri he ovat minusta kiinnostavia, ja muut eivät (niin kiinnostavia). 

Onko kyse siitä, että heidän aksenttinsa ovat tiukempia ja liikkeensä terävämpiä kuin muilla? Vai siitä, että näen heidän kasvoillaan enemmän jonkinlaista tunnetta, kun taas muilla kasvot pysyvät neutraalimpana? He myös ottavat enemmän kontaktia muihin tanssijoihin, vaikka periaatteessa jokainen tanssiikin yksin. Tarinan perään olevana katsojana tunteet ja kontaktit ovatkin ne, jotka tuntuvat minua puhuttelevan puhtaan liikkeen sijasta. 

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Zachary Oberzan: Tell Me Love Is Real, esitys 28.8.2015
Stina Nyberg: Splendour, esitys 28.8.2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 1

Ensivaikutelma Reykjavikista on sympaattinen ja kotikutoinen, samaa voisi sanoa myös Lókal-teatterifestivaalista. Olen siis parhaillaan Islannissa tutustumassa Lókalin ja Reykjavik Dance Festivalin (RDF) tarjontaan.

Olen kerrankin onnistunut rakentamaan itselleni ihan tolkullisen aikataulun, joka viime hetken logistiikkasäädöstä johtuvien muutosten myötä rentoutui entisestään. Lienenköhän kasvanut ihmisenä, kun ei ole pakko juosta hikipäässä ihan jokaisessa mahdollisessa esityksessä, vaan aikaa on myös muulle turismille. Ja näemmä myös flunssalle. Oh well, eipä ole ennenkään semmoiset pysäyttäneet.

Tänä vuonna kaksi samaan aikaan järjestettävää esittävän taiteen festivaalia on lyönyt hynttyyt yhteen. Suuri osa ohjelmistosta on tuotettu yhdessä, niinpä tarjonta ei turhaan kunnioita eri esittävän taiteen lajien rajoja. Ensimmäiset kolme näkemääni esitystä myös suhtautuvat lajiin riemastuttavan leikkimielisesti.

Festivaalien yhteisessä avajaistilaisuudessa nähtiin islantilaisen koregrafin Margrét Bjarnadóttirin nimetön teos. Se on osa RDF:n tilaussarjaa, jonka inspiraatioksi on annettu sana konsertti. Margrétin konsertti on varsin riisuttu. Hän kertoo kirjoittaneensa 14 vuotta sitten päiväkirjaansa: "jos olisin soitin, olisin sello, joka haluaisi olla rumpusetti".

Margrét, joka on balettitanssijana opetettu olemaan päästämättä tai aiheuttamatta melua, on rohkaissut itsensä tarttumaan rumpukapuloihin ja käymään soittotunneilla. Hallussa on neljä eri komppia, ainakin jotenkuten. Soitto katkeaa kuitenkin usein Margrétin surkuhupaisiin stand-up-pohdintoihin elämästä, kuolemasta ja kauneudesta.

Lopulta saadaan myös tanssia, kun kaksi mukaan pyydettyä ystävää joraa tunnollisen rummutuksen tahtiin. Esitys on omalla kömpelöllä tavallaan aika viehättävä eikä ota itseään turhan vakavasti. Loppuviikosta avautuu Margrétin valokuvaa ja installaatiota yhdistävä näyttely, luulenpa, että käyn tsekkaamassa myös sen.

When I Die, alaotsikoltaan A Ghost Story With Music, on juuri sitä. Sveitsiläinen Thom Luz on tarttunut tositarinaan englantilaisesta Rosemary Brownista, joka sai kyseenalaisen kunnian toimia useiden kuolleiden säveltäjien väylänä tuoda esiin elinaikanaan säveltämättä jäänyttä musiikkia. 

Jos en olisi lukenut esityksen kuvausta ennalta (ja tutustunut melkein satasivuiseen käsiohjelmaan, jossa avataan mm. kummittelun perusteita), olisi edellämainittu saattanut jäädä ymmärtämättä. Luzin teos on näyttämöllinen sävellys, joka käyttää tekstiä vain yhtenä instrumenttina, aivan kuten kahta näyttelijää ja kolmea muusikkoakin. Aavemainen tunnelma kerrostuu livenä soitettavan ja aiemmin tallennetun yhdistyessä. 

When I Die on kiehtova esitys, josta musiikki ja harkittu visuaalisuus muodostavat enemmänkin installaation kuin teatteria. Ryppyotsaisesti ei tämäkään teos itseensä suhtaudu, oma nauruni on lähinnä hämmentynyttä. Joskus on kuitenkin oikein kivaa, ettei tarvitse niin paljon koko ajan ymmärtää, vaan voi vaan nauttia ja antaa esityksen viedä.

Islantilaisen Kriðpleir Theater Groupin teos Crisis Meeting on avoin kokous, johon katsojat ovat tervetulleita. Ryhmä pyrkii perustaja Friðgeir Einarssonin johdolla saamaan aikaiseksi apurahahakemuksen uutta teosta varten. Ihan kauheasti ei kyllä vielä ole saatu aikaiseksi. Friðgeir on puhdistavassa puhelakossa ja mulkoilee taka-alalla, kun Árni Vilhjálmsson ja Ragnar Ísleifur Bragason esittelevät yleisölle ryhmän aikaisempaa tuotantoa ja työtapoja. 

Esitys pelaa Konttori-henkisellä myötähäpeän tunteella, kun näyttämöhenkilöiksi muuttuneet ryhmän jäsenet päätyvät puimaan niin jungilaisia arkkityyppejä kuin Ragnarin äitisuhdetta uuden teoksen lähtökohtana. Friðgeirkin avaa lopulta sanaisen arkkunsa, mutta helmet ovat sieltäkin hukassa. 

Esitys kommentoi taiteen tekemiseen ja taiteilijoihin liittyviä olettamuksia, mutta mietin, saisikohan tästä enemmän irti, jos nämä tyypit ja heidän aiemmat tekemisensä olisivat oikeasti tuttuja. Ihan en loppuun saakka jaksa innostua, kun ei ote niin mahdottoman omaperäinen ole.

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Margrét Bjarnadóttir, esitys 26.8.2015
Thom Luz: When I die, esitys 26.8.205
Kriðpleir Theatre Group: Crisis Meeting, esitys 27.8.2015

Teatterikesä-juttu Sylvissä

"Mad in Finland on sekä teknisesti että taiteellisesti mahdottoman kiinnostava esitys, joka poimii suomalaisuuden kliseet tarkasti, mutta jalostaa ne banaalin vitsailun yläpuolelle."

Lue koko juttu Tampereen Teatterikesästä Sylvi.fi:stä.

Maanantaikerho-arvio Liikekielessä

"Maija Hoiskon Maanantaikerho on suoran feministinen pamfletti, mutta tekee sen muotonsa kautta helposti lähestyttäväksi"

Lue koko arvio Maanantaikerhon Teatterikesä OFF-esityksestä Liikekieli.comista.

Urbaanista tanssiringistä nyrkkeilykehään

Kiasma-teatterin järjestämän, tuoretta urbaania taidetta esittelevän URB-festivaalin tämänvuotisesta ohjelmasta omaan kalenteriini valikoitui kaksi vähän haastavammalla yleisösuhteella pelaavaa teosta.

Australialaisen Nick Powerin koreografia Cypher leikkii breakdancen tanssiringillä. Katsojia kehotetaan asettumaan seisomaan mahdollisimman lähelle näyttämöä neljältä sivulta rajaavaa valkoista viivaa. Ensimmäinen osuus tanssitaan turvallisen välimatkan päässä, mutta pian rinki muuttuu pyöreäksi ja pienenee, kerta toisensa jälkeen.

Power haluaa tuoda katsojat osaksi breakdancen pyhintä rituaalia, rinkiä, jonka sisään ja ympärille pääsevät yleensä vain b-boyt ja b-girlit. Itse huomaan heiluvani musiikin biitin tahtiin jo ennen esityksen alkamista ja mitä pienemmäksi rinki muuttuu, sitä enemmän heiluvat muutkin katsojat. 

Pysyn tahallani ihan kiinni viivassa. Tanssijat tulevat todella lähelle, mutta edes siinä vaiheessa, kun suojaava valkoinen teippi poistuu lopullisesti ringin ympäriltä, en pelkää, että heidän akrobaattiset temppunsa tai uhoilunsa vaarantaisivat katsojien turvallisuutta.

Niin. Uhoilu, kukkoilu, testosteronihöyryinen isottelu on iso osa b-boyn tanssia. Tanssitapahtuma on battle, jossa kisataan toisia tanssijoita vastaan yksin tai pareittain. Teoksen neljä tanssijaa Youngkwang Joung, Shinokubo Hideo, Don Napalan ja Stephen Gow -  bboy-nimiltään Blond, Tepo, Don ja Stevie G - ovat taitavia ja mielenkiintoisella tavalla keskenään erilaisia tanssijoita. 

Yksi keskittyy enemmän pikkutarkkaan jalkatyöhön, toinen luottaa voimakkaaseen ja näyttävään akrobatiaan. Ensimmäisen, selvemmin yhteisestä koreografiasta ammentavan osuuden jälkeen on välillä vaikea erottaa, missä kohtaa koreografia vaihtuu improvisaatioksi.

Esiintyjien yleisösuhde on suora, leikkisä ja haastava. Jollekulle vähän röyhistellään, itse puolestani saan ringistä flirttaavan silmäniskun ja leveän hymyn, johon en voi muuta kuin hymyillä takaisin. Katsojia houkutellaan myös rinkiin tanssimaan, mutta vain yksi uskaltautuu. Sittemmin selviää, että taitava breikkari taitaakin olla koreografi itse.

Lopuksi rinki alkaa vaihtaa paikkaa ja katsojat siirtyvät pitkin tilaa tanssijoiden perässä. Tämä tekee viimeisestä osiosta aika sekavan ja jättää kaipaamaan konkreettisempaa lopetusta esitykselle. En tiedä, johtuuko suomalaisen yleisön varautuneisuudesta, mutta tuntuu myös, ettei tavoiteltu rituaalinomainen ja yhteinen tila esiintyjien ja katsojien välille aivan löydy. Siitä huolimatta mieleni tekee esityksen jälkeen itsekin jorata hiki päässä.

Brittiläisen Common Wealthin paikkasidonnainen teos No Guts, No Heart, No Glory on dokumenttiteatteria, joka perustuu nyrkkeilevien musliminaisten haastatteluihin. Esityspaikkana on luontevasti Ruskeasuon nyrkkeilyhalli. Myös tässä esityksessä yleisöä ohjeistetaan ottamaan rohkeasti oma paikkansa esitystilassa, olemaan valppaana ja siirtymään tapahtumien mukaan. 

Esiintyjien nimiä ei löydy käsiohjelmasta tai verkkosivuilta, joten en tiedä, ovatko he juuri samoja 16-23-vuotiaita naisia, jotka ovat työstäneet tekstin käsikirjoittaja Aisha Zian ja entisen nyrkkeilyn Britannian mestarin Ambreen Sadiqin kanssa. Kirjoitan tätä sillä oletuksella, että he ovat.

Nyrkkeilevä nuori nainen kohtaa ennakkoluuloja: oletko lesbo? Vielä enemmän itseään saa puolustaa, jos tulee muslimiperheestä. Eikö kuitenkin ole hyvä, että nyrkkeilemällä minusta tulee vahva ja kadulla käveleminen on turvallisempaa, tytöt kysyvät. Rankan treenaamisen rinnalla he ovat kuitenkin myös nuoria naisia, jotka pohdiskelevat tulevaisuuttaan ja rakkautta. Jätänkö opinnot kesken ja menenkö naimisiin minulle valitun miehen kanssa? Millaiset häät haluan?

Vaikka esiintyjät tulevat myös tässä esityksessä melkein iholle, säilyy luottamus. Ennen esitystä ohjaaja Evie Manning toteaa, että "saat juuri sellaisen katsomiskokemuksen kuin valitset" ja minä valitsen - kuten edellisenäkin päivänä - olla lähellä. Toki säpsähdän ja väistän, kun nyrkkeilyhanska tulee kohti naamaa, vaikka tiedänkin, ettei se minuun oikeasti olisi osumassa.

Tekstin seuraaminen on ajoittain aika työlästä, välillä sitä vyörytetään aikamoisena tulvana ja välillä se sulautuu osaksi Wojtek Rusinin elektronista musiikki- ja äänimaailmaa. Valmiiden sämplejen lisäksi Rusin rakentaa ääntä soittamalla mm. jumppa- ja jalkapalloja. 

Esitys on energinen, aggressiivinen ja hikinen, mutta samalla herkkä ja ajatuksia herättävä. Minua koskettaa kovasti lopussa ääneen sanottu ajatus siitä, että nyrkkeillessä kaikki on mahdollista.

*****

Nick Power: Cypher
Esitys Stoassa 5.8.2015
Common Wealth: No Guts, No Heart, No Glory
Esitys Ruskeasuon liikuntahallissa 6.8.2015
Esitykset ovat URB15-festivaalin ohjelmistoa.

Hei, mitä jos opeteltaisiin käyttäytymään?

Esimerkki 1. Maaseudun tulevaisuus -esityksessä Kansallisteatterin päänäyttämöllä osa kohtauksista tapahtuu näyttämön etuosaan nousevassa "kryptassa". Etummaisilla riveillä istuvat ovat todella lähellä näyttelijöitä. Viistosti edessäni istuva katsoja ottaa puhelimellaan kuvia kohtauksesta.

Esimerkki 2. Einsteinin rikos -esityksessä Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä vieressäni oleva katsoja pitää polvellaan pientä äänitallenninta koko esityksen ajan.

Esimerkki 3. 1984 -esityksessä Svenska Teaternin Amos-näyttämöllä edessäni istuva katsoja selailee puhelimellaan Facebookia lähes koko esityksen ajan. Hän pitää puhelinta muka piilossa kassinsa alla, mutta valo hohkaa vähän väliä joka suuntaan siitä huolimatta. 

Esimerkki 4. Tero Saarinen Companyn Morphed -esityksessä jälleen siellä Kansallisteatterissa vieressäni istuva katsoja somettaa ensimmäisen puoli tuntia, kyllästyy sitten lopullisesti ja päättää poistua keskeltä riviä, nostattaen muut katsojat tieltään. Hän ei kuitenkaan jostain syystä osaa avata salin ovea, joten hän kokeilee toista, joka ei myöskään avaudu. Niinpä hän jää lopulta loppuesityksen ajaksi seisomaan ovensuuhun, tietenkin valaisten itsensä puhelimellaan.

Esimerkki 5. Suomenlinnan kesäteatterin/Ryhmäteatterin Liisa Ihmemaassa -esityksessä muutaman rivin takanani istuva katsoja ottaa valokuvia koko esityksen toisen näytöksen ajan. Hänen puhelimessaan ovat päällä niin salama kuin kameran äänetkin.

Viides esimerkki on kesältä 2014, muut keväältä 2015 helsinkiläisten teattereiden katsomoista. (Numero 2 saattaa toki olla teatterilta erikseen luvan saanut radiotoimittaja, koska itsekin olin medialipulla liikkeellä ja usein lehdistö laitetaan samalle riville istumaan. Jos näin oli, sori.) 

Näiden avoimesti puhelimiaan ja niiden tallennusmahdollisuuksia härskisti hyödyntävien kanssakatsojien lisäksi on kevään mittaan ollut lukemattomia esityksiä, joissa puhelimet soivat, piippaavat tai surisevat kesken kaiken. Värinähälytys on ihan surkea vaihtoehto äänettömälle. 

Matkapuhelimia on ollut olemassa jo yli 35 vuotta ja valtavirtaakin ne ovat olleet jo 20 vuotta. Suomessa puhelimia on vielä erityisen paljon, mutta edelleenkään niiden kanssa ei osata toimia. Älypuhelimet luovat lisäksi illuusiota, että tavoitettavissa on oltava paitsi soitoin ja tekstiviestein, myös sähköpostin, sosiaalisen median ja pikaviestinten kautta 24/7. 

Suurin osa teatterikatsojista lienee paikalla vapaaehtoisesti, tarkoituksenaan keskittyä ajallisesti rajalliseen esittävän taiteen teokseen. Harvalla myöskään lienee sellainen tilanne, että sen parin tunnin, jonka keskimääräinen teatteriesitys kestää, aikana olisi ehdottoman pakko olla tavoitettavissa (no, varmasti jollakulla presidentillä tai vastaavalla voi olla, muilla todennäköisesti ei).

Puhelinten sulkemisesta, äänettömälle tai lentotilaan laittamisesta muistutetaan joka paikassa. Samoin tekijänoikeuksia rikkova tallentaminen on ääneen kielletty ja se myös lukee useissa pääsylipuissa ja käsiohjelmissa. On siis vaikea uskoa, että kyseessä olisi tietämättömyys. Puhelinten äänettömäksi tai lentotilaan laittaminen ei myöskään liene teknisesti kohtuuttoman hankalaa minkäänlaisille nakkisormille. 

Mikä siinä siis on niin vaikeaa?

Niin, esimerkki 6. WHS-ryhmän Lähtö -esityksessä Savoy-teatterissa Cirko-festivaalilla selkäni takana istuva katsoja, paitsi kommentoi jatkuvasti ääneen vieruskaverilleen hiljaista esitystä, kaivelee kassistaan käsivoidetuubin, jonka korkin avaamisesta, voiteen truuttaamisesta ja sen käsiin rivakasti hieromisesta tulee paitsi ääntä, myös voimakas tuoksu.

En oikein osaa keksiä tälle muuta syytä kuin pohjattoman itsekeskeisyyden. Minun ei tarvitse noudattaa sääntöjä. Minun pitää poimia todiste paikallaolosta välittämättä siitä, aiheutanko salamavalollani ehkä vaaratilanteen esiintyjälle. Minun pitää jakaa se väittömästi sosiaaliseen mediaan. Ja jos minua ei oikeastaan kiinnostakaan, ei ole väliä sillä, häiritseekö somettamiseni (tai minimanikyyriini) muita katsojia.

Mutta toisaalta. On ihmisiä, jotka tekevät taidetta työkseen. Pistävät siihen lukemattomien tuntien työpanoksensa, rahoittajien (usein omiaankin) resursseja, verovaroja, lipputuloja. Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat maksaneet lipuistaan, ehkä säästäneetkin niitä varten, hommanneet lastenvahdin ja odottaneet, että näkevät juuri sen taideteoksen, jonka edellämainitut ovat heitä varten tehneet. 

Toki tavallaan minua kiehtoo myös hardcore-perinteinen katsomiskulttuuri. Tiedättekö: sellainen, jossa esitys on vain taustamelua sosiaaliselle toiminnalle, vähän niin kuin Shakespearen aikaan. Kaivetaan kassista grillattu kana ja olutta, vaihdetaan kuulumiset naapurien kanssa, heitellään roskat kohti esiintyjiä, jos ei niistä tykätä. Suoraa palautetta.

Ehkä kuitenkin voitaisiin koettaa kunnioittaa niin niitä tekijöitä kuin muita katsojiakin. Edes sen hetken verran. Ei mulla oikeastaan muuta.

Peace.

Tai onpas: 

Vielä yksi anekdootti, Suomenlinnan kesäteatterista sekin. Ennen Q-teatterin ja Viiruksen Kolme muskettisoturia -esityksen alkua muurin harjalta kerrotaan olennaiset: missä on wc ja mistä saa makkaraa väliajalla. Lopuksi joku muskettisotureista toteaa painokkaasti: "ja hirttotuomion uhalla kännykät pidetään sitten kiinni!". 

Kesken vauhdikkaan miekkailukohtauksen soi puhelin (mielessäni kuulen tämän tietenkin vielä Säkkijärven polkkana tai Nokiatunena, saattoi se olla joku muukin). Tuntuu kuin jokainen katsoja kääntyisi kohti soittoäänen lähdettä, sitten kohti näyttämöä, odottaen edes jonkinlaista reaktiota sieltä. Ei sitä tule. 

Ketään syyllistämättä mietin, että entäs jos jo tuolloin 1998 olisi otettu kollektiiviseksi periaatteeksi, että puhelimen soidessa lopetetaan koko toiminta näyttämöllä ja jatketaan vasta, kun häiriö on ohi. Saatettaisiinko katsomossa vuonna 2015 jo osatakin käyttäytyä. Ehkä?

(Tämän postauksen kirvoitti uutinen Broadwaylta. Myös tämä urpo vaikutti asiaan.)

Viihteellistä fadoa ja vesileikkejä

Tämänkertaisen Kuopio Tanssii ja Soi -settini viimeinen teos, Quorum Ballet'n Correr o Fado yhdistää portugalilaista fadoa nykytanssiin. Yhdistelmä toimii varsin vaihtelevasti. 

Daniel Cardoson koreografiassa tanssi on hirmuisen sähäkkää, liikettä on valtavasti ja joka suuntaan, mutta silti esitys tuntuu jotenkin ponnettomalta. Miehet näyttävät murjottavan, naisilla taas pysyy showhymy päällä joka mutkassa. Miesten tehtävänä tuntuu olevan lähinnä naisten heittely, nostelu ja riepotus, joka joissakin kohdissa alkaa näyttää jo aika väkivaltaiselta (mihin naisten leveät hymyt tuovat melko arveluttavaa kierrettä). 

Fado-laulaja Joana Melo on mainio, samoin kolme soittajaa, mutta koska en ymmärrä portugalia yhtään, en myöskään tiedä, mistä lauletaan. Välillä on haikeaa, välillä iloisempaa meininkiä. Laulaja laulaa molemmat tyylit kuitenkin aivan yhtä sisäänpäinkääntyneesti silmät kiinni, joten hänen ilmaisunsa ei avaa laulujen sisältöä tanssia enempää. 

Kun kerran laulu ei puhuttele minua, eikä tanssikaan oikein, minulle käy, kuten usein tällaisissa tilanteissa: alan poimia näkemästäni kaikenlaista kyseenalaista ja mahdollisesti myös epäolennaista. Miksi naisten hamoset eivät edes yritä peittää pakaroita, vaikka miehet on sen sijaan puettu liehuviin housuhameisiin? Oliko oikeasti tarkoitus näyttää siltä, että kundi vetää mimmiä pataan ja sen jälkeen upottaa hänet vesialtaaseen? 

Niin se vesi, tosiaan. Esityksen yksi inspiraation lähde on aikanaan valtameriä hallinneiden portugalilaisten suhde mereen ja näyttämöllä onkin viisi vedellä täytettyä läpinäkyvää kuutiota kuin odottamassa kunnon räiskytystä. Sitä saadaan odottaa väliajan jälkeiseen osioon ja koko esityksen viimeinen sessio onkin hetken aikaan ihan näyttävä kokonaisuus veden ja valojen kanssa. 

Pääasiassa veden kanssa läträäminen tuntuu kuitenkin tekemällä tehdyltä. Sama vaiva on koreografiassa. Aivan kuten taitoluistelussa välillä voi nähdä jo kaukaa, että hetken päästä tulee nosto tai hyppy, on teoksessa paljon varmistelua ja valmistautumista, mikä rikkoo intensiteettiä ja liikkeen sujuvuutta. 

Mittaansa pidemmältä tuntuva esitys sijoittuu johonkin taiteen ja viihteen välimaastoon, vaikuttaa ikävällä tavalla laskelmoidulta eikä onnistu pitämään ainakaan minun valppauttani yllä. 

*****

Quorum Ballet: Correr o Fado

Esitys Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla 14.6.2015

Tanssibuffa ja nautinnollista liikettä

Gaala on Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin vuosittain toistuva tapahtuma, joka antaa aiheeseen syvällisemmin vihkiytymättömälle katsojalle helposti lähestyttävän tavan tutustua erilaisiin taidetanssin lajeihin. Jos yksi numero ei miellytä, tulee seuraava jo vartin tai viimeistään puolen tunnin sisään. 

Toisaalta tämä 'jokaiselle jotain' -periaate tekee illasta sillisalaatin, mikä ainakin minua vierastuttaa katsojana melkoisesti. Mitään punaista lankaa ei numeroiden välille ole punottu.

Ohjelmassa on niin Dennis 'Ätä' Nylundin mykkäelokuville kumartava kapellimestarihupailu Eine Kleine WhatMusik, viiltävän elektromusiikin minimalistisesti värisevään tutuun yhdistävä Andrea Miltnerován Dance of the Magnetic Ballerina -soolo kuin Will Funk For Food -ryhmän ylipirteää ja pikkutuhmaa lockingiakin. 

Tauon jälkeen nähdään Kaari Martinin rujon anarkistinen flamencosoolo Korppi ja kello, lisää Ätää söpöstelevässä breakdancesoolossa The Date ja lopulta Kansallisbaletille Jacopo Godanin koreografioima dramaattinen nykybalettiteos Spazio-Tempo, joka on minulle kaikessa kummallisuudessaan kimaran kiintoisinta antia. Nautin kyllä myös Martinin keskisormea heiluttelevasta korpista. 

Tämän 'kaikkea ja sitten vielä vähän lisää' sisältävän gaalan jälkeen Dansk Dansteaterin Black Diamond -teos on aika heviä settiä. Voisi kyllä olla muutenkin. 

Viime aikoina näkemäni nykytanssiteokset ovat olleet varsin konseptivetoisia ja itse tanssia niissä ollut loppujen lopuksi aika vähän. Black Diamondin koreografi Tim Rushton sen sijaan tarjoaa vahvaa liikettä, joka kertoo kaiken olennaisen. Tosin, koska olen pohjimmiltani draamaorientoitunut, en malta olla etsimättä teoksesta tarinaakin.

Minulle kyse on jokseenkin määrittelemättömästä yhteisöstä, joka kontrolloi jäseniään, kuten yhteisöt tuppaavat tekemään. Keskushenkilö, yksi miehistä, erottuu usein kasvottomana näyttäytyvästä joukosta. Teos on jaettu kahteen näytökseen, musta- ja vaaleasävyiseen niin visuaalisesti kuin tanssillisestikin.

Tanssi on kulmikasta ja abstraktia, aggressiivista ja sensuellia. Ryhmäkohtauksissa on ajoittain totalitaristista tunnelmaa. Huomaan välillä vertaavani liikettä gaalassa juuri aikaisemmin näkemääni Godanin balettikoreografiaan. Myös Rushtonin tausta ja liikeen pohja on syvällä klassisessa baletissa, mutta se on käynyt läpi monimutkaisen evoluution. 

Esityksen visuaalisuus ruokkii mielikuvitusta. Lattialle pudonneet kiiltävät konfetit pyyhkiytyvät tanssin mukana kuin kuivat lehdet. Taustafondi heijastaa ja monistaa tanssijat kuin timantin monet särmät. Myös Charlotte Østergaardin pukusuunnittelu on täynnä punottuja merkityksiä, liehuvahelmaiset vaatteet piilottavat välillä tanssijat ja häivyttävät rajaa sukupuolten välillä. Joskus tanssijat typistyvät täysin anonyymeiksi kehoiksi. Lopulta yhdestä kuoritaan esiin toinen ihminen.

Nautinnollinen, jos kohta haastava, ajoittain työläskin teos ei yhdellä katsomiskerralla paljasta mysteereitään.

*****

Dennis "Ätä" Nylund: Eine Kleine WhatMusik / The Date; Andrea Miltenrová: Dance of the Magnetic Ballerina; Will Funk For Food: Good Life; Compañía Kaari & Roni Martin: Korppi ja kello; Suomen Kansallisbaletti; Spazio-Tempo
Danske Dansteater: Black Diamond
Esitykset Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla 13.6.2015

Muotoon puristetut kehot sätkivät vastaan

Panoptikon on 1700-luvun lopulla kehitetty vankilamalli, jonka pyöreä muoto mahdollistaa jokaisen sellin ja sellissä olevan vangin jatkuvan valvomisen yhtäaikaa keskellä sijaitsevasta tornista. Vaikka vartijat eivät käytännössä pystykään näkemään jokaista vankia yhtäaikaa, tämä jatkuvan tarkkailun mahdollisuus vaikuttaa vangin toimintaan. 

Käytännössä panoptikon-mallisia vankiloita ei juuri koskaan rakennettu, mutta metaforan tasolla se ympäröi ihmistä aina vaan useammalla tavalla. Jatkuva katseen alla oleminen on omiaan vaikuttamaan yksilön kokemukseen itsestään.

Pirjo Yli-Maunulan ja Johanna Tuukkasen Panopticon-teos kulkee tanssi- ja esitystaiteen rajamaastossa ja kommentoi naisen kehoon kohdistuvia odotuksia. Tanssijat tulevat näkyviin pala palalta. Ensin nähdään ornamentinomaiset peilin kautta monistetut jalat, sitten alastomat vartalot vääristävien peilien edessä.

Kehonkuva, sen mukautuminen katseen alla ja vääristyminen korvien välissä näkyy esityksessä raadollisen suoraan. Keski-ikäiset kehot puserretaan kinesioteippien ja kompressiosukkien avulla juoksukuosiin. Ja sitten juostaan, koko vartti. Ensi kerralla ehkä pidempäänkin, kohti ikuista nuoruutta.  

"It's hard out there for a bitch" laulaa Lily Allen ja jatkaa "You should probably fix your face or you'll end up on your own." Juostava on, koska vain siten voi tulla täydelliseksi. "Vittu! Sattuu!" huutaa Yli-Maunula kipeää polveaan, mutta jatkaa juoksuaan. Kroppa pettää ja estää olemasta ihanteen kaltainen. Kenen ihanteen?

Juostuaan Tuukkanen ja Yli-Maunula tuottavat näyttämön täyteen häiritseviä, erotisoidun väkivallan kyllästämiä naiskuvia. Aina malli ei osu omaan valokeilaansa. Taustalla animoitu naiskeho muuttaa jatkuvasti muotoaan ja mittasuhteitaan. Lopulta naiset makaavat silvottuina stiletoissaan. 

Viimeinen kuva muovaa naisista hyönteisiä pukusuunnitelija Heidi Kestin nerokkaan yksinkertaisesti sukkahousuista ja ilmapalloista virittämissä fantasiapuvuissa. Surumielinen tanssi puhuu minulle kaipauksesta olla kaunis omilla ehdoillaan, ilman ulkopuolisia määrittelyjä. 

Salakavalasti Ainu Palmun valojen myötä katse kääntyykin pikkuhiljaa kohti katsojaa. Meitähän tässä katsotaan. Jokainen kohtaus kestää hieman pidempään kuin tuntuisi miellyttävältä ja pakottaa todella uppoutumaan esitykseen. 

*****

Johanna Tuukkanen & Pirjo Yli-Maunula: Panopticon
Esitys Paikallisliike-tapahtumassa 12.6.2015