Kiasma-teatterin järjestämän, tuoretta urbaania taidetta esittelevän URB-festivaalin tämänvuotisesta ohjelmasta omaan kalenteriini valikoitui kaksi vähän haastavammalla yleisösuhteella pelaavaa teosta.
Australialaisen Nick Powerin koreografia Cypher leikkii breakdancen tanssiringillä. Katsojia kehotetaan asettumaan seisomaan mahdollisimman lähelle näyttämöä neljältä sivulta rajaavaa valkoista viivaa. Ensimmäinen osuus tanssitaan turvallisen välimatkan päässä, mutta pian rinki muuttuu pyöreäksi ja pienenee, kerta toisensa jälkeen.
Power haluaa tuoda katsojat osaksi breakdancen pyhintä rituaalia, rinkiä, jonka sisään ja ympärille pääsevät yleensä vain b-boyt ja b-girlit. Itse huomaan heiluvani musiikin biitin tahtiin jo ennen esityksen alkamista ja mitä pienemmäksi rinki muuttuu, sitä enemmän heiluvat muutkin katsojat.
Pysyn tahallani ihan kiinni viivassa. Tanssijat tulevat todella lähelle, mutta edes siinä vaiheessa, kun suojaava valkoinen teippi poistuu lopullisesti ringin ympäriltä, en pelkää, että heidän akrobaattiset temppunsa tai uhoilunsa vaarantaisivat katsojien turvallisuutta.
Niin. Uhoilu, kukkoilu, testosteronihöyryinen isottelu on iso osa b-boyn tanssia. Tanssitapahtuma on battle, jossa kisataan toisia tanssijoita vastaan yksin tai pareittain. Teoksen neljä tanssijaa Youngkwang Joung, Shinokubo Hideo, Don Napalan ja Stephen Gow - bboy-nimiltään Blond, Tepo, Don ja Stevie G - ovat taitavia ja mielenkiintoisella tavalla keskenään erilaisia tanssijoita.
Yksi keskittyy enemmän pikkutarkkaan jalkatyöhön, toinen luottaa voimakkaaseen ja näyttävään akrobatiaan. Ensimmäisen, selvemmin yhteisestä koreografiasta ammentavan osuuden jälkeen on välillä vaikea erottaa, missä kohtaa koreografia vaihtuu improvisaatioksi.
Esiintyjien yleisösuhde on suora, leikkisä ja haastava. Jollekulle vähän röyhistellään, itse puolestani saan ringistä flirttaavan silmäniskun ja leveän hymyn, johon en voi muuta kuin hymyillä takaisin. Katsojia houkutellaan myös rinkiin tanssimaan, mutta vain yksi uskaltautuu. Sittemmin selviää, että taitava breikkari taitaakin olla koreografi itse.
Lopuksi rinki alkaa vaihtaa paikkaa ja katsojat siirtyvät pitkin tilaa tanssijoiden perässä. Tämä tekee viimeisestä osiosta aika sekavan ja jättää kaipaamaan konkreettisempaa lopetusta esitykselle. En tiedä, johtuuko suomalaisen yleisön varautuneisuudesta, mutta tuntuu myös, ettei tavoiteltu rituaalinomainen ja yhteinen tila esiintyjien ja katsojien välille aivan löydy. Siitä huolimatta mieleni tekee esityksen jälkeen itsekin jorata hiki päässä.
Brittiläisen Common Wealthin paikkasidonnainen teos No Guts, No Heart, No Glory on dokumenttiteatteria, joka perustuu nyrkkeilevien musliminaisten haastatteluihin. Esityspaikkana on luontevasti Ruskeasuon nyrkkeilyhalli. Myös tässä esityksessä yleisöä ohjeistetaan ottamaan rohkeasti oma paikkansa esitystilassa, olemaan valppaana ja siirtymään tapahtumien mukaan.
Esiintyjien nimiä ei löydy käsiohjelmasta tai verkkosivuilta, joten en tiedä, ovatko he juuri samoja 16-23-vuotiaita naisia, jotka ovat työstäneet tekstin käsikirjoittaja Aisha Zian ja entisen nyrkkeilyn Britannian mestarin Ambreen Sadiqin kanssa. Kirjoitan tätä sillä oletuksella, että he ovat.
Nyrkkeilevä nuori nainen kohtaa ennakkoluuloja: oletko lesbo? Vielä enemmän itseään saa puolustaa, jos tulee muslimiperheestä. Eikö kuitenkin ole hyvä, että nyrkkeilemällä minusta tulee vahva ja kadulla käveleminen on turvallisempaa, tytöt kysyvät. Rankan treenaamisen rinnalla he ovat kuitenkin myös nuoria naisia, jotka pohdiskelevat tulevaisuuttaan ja rakkautta. Jätänkö opinnot kesken ja menenkö naimisiin minulle valitun miehen kanssa? Millaiset häät haluan?
Vaikka esiintyjät tulevat myös tässä esityksessä melkein iholle, säilyy luottamus. Ennen esitystä ohjaaja Evie Manning toteaa, että "saat juuri sellaisen katsomiskokemuksen kuin valitset" ja minä valitsen - kuten edellisenäkin päivänä - olla lähellä. Toki säpsähdän ja väistän, kun nyrkkeilyhanska tulee kohti naamaa, vaikka tiedänkin, ettei se minuun oikeasti olisi osumassa.
Tekstin seuraaminen on ajoittain aika työlästä, välillä sitä vyörytetään aikamoisena tulvana ja välillä se sulautuu osaksi Wojtek Rusinin elektronista musiikki- ja äänimaailmaa. Valmiiden sämplejen lisäksi Rusin rakentaa ääntä soittamalla mm. jumppa- ja jalkapalloja.
Esitys on energinen, aggressiivinen ja hikinen, mutta samalla herkkä ja ajatuksia herättävä. Minua koskettaa kovasti lopussa ääneen sanottu ajatus siitä, että nyrkkeillessä kaikki on mahdollista.
*****
Nick Power: Cypher
Esitys Stoassa 5.8.2015
Common Wealth: No Guts, No Heart, No Glory
Esitys Ruskeasuon liikuntahallissa 6.8.2015
Esitykset ovat URB15-festivaalin ohjelmistoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!