Eilisiltana Lókal-festivaalilla ja Reykjavik Dance Festivalilla näkemäni kaksi esitystä venyttivät aikaa ja katsojan sietokykyä varsin mielenkiintoisilla ja toisistaan erilaisilla tavoilla.
Newyorkilaisen performanssitaiteilija Zachary Oberzanin Tell Me Love Is Real on surullista stand-upia, kipeää spoken wordia ja popkulttuuriviittauksia vilisevää mediataidetta yhdistävä epämusikaalinen musiikkiesitys depressiosta.
Itsemurhayrityksen jälkeen suljetulta osastolta käsin rakkautta pohtiva yhden miehen show häärii teeman ympärillä punoen yhteen niin Whitney Houstonin, Serge Gainsbourgin kuin Leonard Coheninkin tulkintoja aiheesta. Lisäksi tarjolla on pohdiskelua äidinrakkaudesta, Bruce Leestä, Jean-Claude Van Dammesta ja ahdistuksesta.
Oberzanin esiintyjäpersoona on jokaista suupielen värähdystä myöten rakennettu, mutta jotakin hyvin koskettavaa siinä on. Absurdin rajalla tasapainottelevat episodit kestävät aina juuri vähän kiusaannuttavasti liian pitkään, eikä esitys tahdo millään loppua. Jännällä tavalla Oberzan kuitenkin pitää katsojaa hyppysissään, vaikka välillä esitys pitkästyttääkin, ihan kuin tahallaan.
Lókalin ja RDF:n yhteinen festivaaliotsikko on "Every body's spectacular" ja tavallaan otankin sen koko ohjelmiston yleisenä lukuohjeena. Kehojen ihmeellisyys näyttäytyy erityisen kiinnostavana ruotsalaisen Stina Nybergin koreografiassa Splendour.
Seitsemän tanssijaa ottaa haltuun Dave Clarken teknoalbumin Archive One, tarttuen kappaleiden eri elementteihin ja kerrostumiin kehollisin reaktioin. Takana on erikoinen harjoitusprosessi: jokainen harjoitus - daily techno practice - on ollut koko albumin mittainen eikä musiikkia ole pyritty tulkitsemaan. Sen sijaan tanssijat tanssivat nimenomaan tiettyjä ääniä ja biittejä, tanssivat musiikkia auki. Myöskään yksittäisen tanssijan yksilölliseen tapaan tanssia musiikin elementtejä ei ole puututtu.
Päällekäyvä musiikki ja jatkuva, tavallaan monotonisena toistuva liike tekee esityksestä minulle aika haastavan ottaa vastaan. Se kuitenkin samalla kiehtoo minua ja huomaan erityisesti seuraavani tiettyjä tanssijoita. Esityksen aikana alankin pohtia sitä, miksi juuri he ovat minusta kiinnostavia, ja muut eivät (niin kiinnostavia).
Onko kyse siitä, että heidän aksenttinsa ovat tiukempia ja liikkeensä terävämpiä kuin muilla? Vai siitä, että näen heidän kasvoillaan enemmän jonkinlaista tunnetta, kun taas muilla kasvot pysyvät neutraalimpana? He myös ottavat enemmän kontaktia muihin tanssijoihin, vaikka periaatteessa jokainen tanssiikin yksin. Tarinan perään olevana katsojana tunteet ja kontaktit ovatkin ne, jotka tuntuvat minua puhuttelevan puhtaan liikkeen sijasta.
*****
Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival
Zachary Oberzan: Tell Me Love Is Real, esitys 28.8.2015
Stina Nyberg: Splendour, esitys 28.8.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!