Ilmatila-ryhmän Atlas on koko perheen ilma-akrobatiaesitys. Ilona Jäntin esityksistä olen pitänyt aina, viimeksi näin Aino Vennan kanssa yhteistyössä tehdyn Aramid-esityksen kauppakeskus REDIn Bryga-puistokannella.
Jäntti on vähäeleinen esiintyjä, jota on kuitenkin pakko jäädä suu ammollaan tuijottamaan. Hänen roolinsa ei ole supertaipuisa sirkusprinsessa, vaan hyvin samastuttava, jossain määrin sisäänpäinkääntynytkin ja syvästi inhimillinen. Renkaassa voi roikkua myös rumasti ja köysiin romahtaa.
Tuula Jekerin projisoinnit luovat näyttämölle piirrettyjä maailmoja, joissa perspektiivit muuttuvat herkullisesti. Naivistiset eläimet hurmaavat ja tarkasti ajoitettu projisointi elää esiintyjän kanssa. Avaruudesta sukelletaan meren syvyyksiin, jossa Jäntti roikkuu köysissä kuin norppa verkossa. Assosiaatio on karu, mutta esitys on muuten kovin lempeä.
Kalle Nion The Green ei oikein saa minua mukaansa ja oloni on välillä hieman samanlainen kuin yhdellä aivan liian nuorella katsojalla, joka huokailee äänekkäästi. On esityksessä toki hetkensä, erityisesti minua viihdyttävät projisointien ja valojen avulla tehdyt illuusiot, joissa esiintyjän keho tuntuu muuttuvan digitaaliseksi animaatioksi.
Mutta sitten taas jotkut pitkät pätkät pitkästyttävät, videomäpätty verho tempoilee loputtomiin todellisissa ja virtuaalisissa käsissä. Siinä missä Jäntin vähäeleisyys on kiehtovaa, Nion ilmeettömyys pitää käsivarren mitan päässä.
Sivuhenkilöt-ryhmän Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen on teatteria ja nykysirkusta yhdistävä esitys, jossa ihmiset ovat tukevasti epämukavuusalueillaan. Tai ihmiset ja ihmiset, lintuina nämä toimiston arkkityypit meille esittäytyvä ja kuorivat esiin ihmisyytensä vasta pikkuhiljaa.
Eira Virekosken käsikirjoittamassa ja Alma Lehmuskallion ohjaamassa esityksessä on konttorin jännitteet pingollaan joka suuntaan. Erilaisia huoneentaulumukeja tuottavassa firmassa ei ole ihan niin autuaat tunnelmat. Yksi on burnoutin partaalla, toinen piiloutuu paperikasoihin, kolmas pätee aina kun voi ja pomo koettaa piilotella omaa heikkoa itsetuntoaan. Kaikkien konseptit menevät sekaisin, kun it-tuki saapuu sekoittamaan arkea.
Kohtaamiset toimistossa ovat kipeän hilpeitä. Kun sisäiset solmut näkyvät ulos asti kehossa, on kipupisteet pakko käsitellä, vaikka miten epäsopivissa tilanteissa. Esitys on hirmuisen tarkkanäköinen ja samalla armollinen. Kun lopussa tulee elämän tarkoituskin todettua ääneen, itkettää.
*****
Ilmatila: Atlas
Esitys Stoassa 25.8.2019
Kalle Nio: The Green
Esitys Cirkossa 27.8.2019
Sivuhenkilöt: Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen
Esitys Cirkossa 28.8.2019
Jäntti on vähäeleinen esiintyjä, jota on kuitenkin pakko jäädä suu ammollaan tuijottamaan. Hänen roolinsa ei ole supertaipuisa sirkusprinsessa, vaan hyvin samastuttava, jossain määrin sisäänpäinkääntynytkin ja syvästi inhimillinen. Renkaassa voi roikkua myös rumasti ja köysiin romahtaa.
Tuula Jekerin projisoinnit luovat näyttämölle piirrettyjä maailmoja, joissa perspektiivit muuttuvat herkullisesti. Naivistiset eläimet hurmaavat ja tarkasti ajoitettu projisointi elää esiintyjän kanssa. Avaruudesta sukelletaan meren syvyyksiin, jossa Jäntti roikkuu köysissä kuin norppa verkossa. Assosiaatio on karu, mutta esitys on muuten kovin lempeä.
Kalle Nion The Green ei oikein saa minua mukaansa ja oloni on välillä hieman samanlainen kuin yhdellä aivan liian nuorella katsojalla, joka huokailee äänekkäästi. On esityksessä toki hetkensä, erityisesti minua viihdyttävät projisointien ja valojen avulla tehdyt illuusiot, joissa esiintyjän keho tuntuu muuttuvan digitaaliseksi animaatioksi.
Mutta sitten taas jotkut pitkät pätkät pitkästyttävät, videomäpätty verho tempoilee loputtomiin todellisissa ja virtuaalisissa käsissä. Siinä missä Jäntin vähäeleisyys on kiehtovaa, Nion ilmeettömyys pitää käsivarren mitan päässä.
Sivuhenkilöt-ryhmän Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen on teatteria ja nykysirkusta yhdistävä esitys, jossa ihmiset ovat tukevasti epämukavuusalueillaan. Tai ihmiset ja ihmiset, lintuina nämä toimiston arkkityypit meille esittäytyvä ja kuorivat esiin ihmisyytensä vasta pikkuhiljaa.
Eira Virekosken käsikirjoittamassa ja Alma Lehmuskallion ohjaamassa esityksessä on konttorin jännitteet pingollaan joka suuntaan. Erilaisia huoneentaulumukeja tuottavassa firmassa ei ole ihan niin autuaat tunnelmat. Yksi on burnoutin partaalla, toinen piiloutuu paperikasoihin, kolmas pätee aina kun voi ja pomo koettaa piilotella omaa heikkoa itsetuntoaan. Kaikkien konseptit menevät sekaisin, kun it-tuki saapuu sekoittamaan arkea.
Kohtaamiset toimistossa ovat kipeän hilpeitä. Kun sisäiset solmut näkyvät ulos asti kehossa, on kipupisteet pakko käsitellä, vaikka miten epäsopivissa tilanteissa. Esitys on hirmuisen tarkkanäköinen ja samalla armollinen. Kun lopussa tulee elämän tarkoituskin todettua ääneen, itkettää.
*****
Ilmatila: Atlas
Esitys Stoassa 25.8.2019
Kalle Nio: The Green
Esitys Cirkossa 27.8.2019
Sivuhenkilöt: Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen
Esitys Cirkossa 28.8.2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!