Pyhäpäivän hartaus pysäyttää ajan

Tabu ei ole dramatisointi Timo K. Mukan novellista. En ole ihan varma siitä, onko se edes teatteria. Tästä huolimatta se vaikuttaa minuun valtavasti. 

Ennen sunnuntai-iltapäiväisen esityksen alkua ohjaaja Kristian Smeds vetoaa yleisöön, ettei mobiililaitteita käytettäisi lainkaan esityksen puolentoista tunnin keston aikana. Kyse kun ei ole pelkästään äänestä vaan myös valosta. (Silti vieressäni olevan naisen on mahdotonta olla tarkistamatta puhelintaan esityksen aikana. Mieleni tekisi kuristaa hänet.)

Ohjaajan pyyntö on erityisen perusteltu juuri tässä esityksessä, jossa valoa ja pimeyttä, valoa ja varjoa käytetään niin merkityksellisesti, että pienikin pilkahdus ylimääräistä on myrkkyä. 

Jos esitys ei minulle ehkä olekaan teatteria, on se silti pakahduttava kokemus. Koen sen enemmänkin kuvataiteeksi, eläväksi installaatioksi, jossa Mukan teksti on vain etäinen lähtökohta. 

Montaa Mukan sanaa ei kuulla, mutta uskonnon, väkivallan ja seksuaalisuuden kyllästämiä kuvia riittää ilman niitäkin. Esitys tuntuu pysäyttävän ulkona eteenpäin menevän ajan tähän teatterisalin mikrokosmokseen.

Smedsin neuvonantajana on toiminut esitystaiteilija Kimmo Modig. Teemu Nurmelinin valo- ja Pietu Pietiäisen videosuunnittelu käyvät kiehtovaa dialogia Tuuli Kyttälän äänisuunnittelun ja Pekka Kuusiston musiikin kanssa.

Esitys onkin kunnianosoitus paitsi Mukalle, myös teatteritekniikalle, kaikelle sille, mikä mahdollistaa illuusion. Ihminen on Kansallisteatterin suuren näyttämön koneiston keskellä pieni, mutta kun tuo ihminen sattuu olemaan esimerkiksi Seela Sella (tai Tero Jartti) ei fyysinen pienuus korreloi mitenkään vaikuttavuuden kanssa.

Sellan järkälemäinen läsnäolo sekä tilan, valon, äänen ja musiikin muodostama kokonaisuus puhuttelee minua aivan jollakin muulla kuin kielen tasolla, ja siksi siitä kirjoittaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Se koukuttaa kaikki aistit, haistan niin pihkan, tulitikun fosforin kuin kynttilän juuri sammuneen sydämenkin. 

Kun loputtomalta tuntuva pimeys sulkee syliinsä, mietin, että kokemukseni tästä esityksestä tulee määrittymään pitkälti sen perusteella, miten Smeds tämän pimeyden purkaa: julmasti vai lempeästi. Hän purkaa sen lempeästi ja minä purskahdan lähes kontrolloimattomaan itkuun, jonka saan vaivoin pidettyä äänettömänä. 

Esityksen jälkeen naistenhuoneessa kuulen kommentin: "ei ihme, että teatterilla menee huonosti, kun se on tällaiseksi mennyt". Itse itken koko matkan kotiin kykenemättä määrittelemään miksi. Teatterin huonouden vuoksi se ei kuitenkaan tapahdu.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Tabu 
Ensi-ilta 4.10.2015 Suurella näyttämöllä