Näin Billy Elliot -musikaalin pari vuotta sitten Lontoossa. Esitys katkesi kahdesti teknisistä syistä, mutta olihan se nyt komealla koneistolla tehty taitava esitys. Elokuvahan on henkilökohtaista all time favourite -osastoa. HKT:n versiota katsomaan mennessä jännitti siis aika paljon. Ihan turhaan.
Vierastin ensimmäistä kertaa musikaalia katsoessani Elton Johnin musiikkia, kun leffassa soiva Mark Bolan tuntui jotenkin niin paljon oikeammalta. Monet kappaleista tuntuivat kovin laskelmoiduilta.
Helsingissä musiikki kolisee minuun kuitenkin paljon paremmin ja tällaista viisikuisena ensimmäiselle vappumarssilleen osallistunutta värisyttävät erityisesti yhteiskunnalliset kappaleet The Stars Look Down ja Solidarity, joka on myös mielestäni yksi nerokkaimmin kirjoitetuista musikaalinumeroista: lakkolevien kaivostyöläisten ja thatcherilaisten poliisivoimien välinen väkivalta rinnastuu enkelimäisiin ballerinatyttöihin. Numero on samaan aikaan ihan käsittämättömän absurdi ja koskettava.
Toki Pavlovin koira turskii vuolaasti menemään siellä sun täällä muutenkin, mutta jotenkin tuo kaivosmiesten keskinäinen solidaarisuus osuu tässä poliittisessa ilmastossa kipeämmin kuin äidittömän pojan nousu työväenluokasta kuninkaalliseen balettiin.
Amos Brotherus vetää roolinsa Billynä mallikkaasti, vaikka tanssillisesti ehkä kaipaisin hieman lisää energiaa. Michael taas on ehkä näytelmän haastavin roolitettava, mutta oikein mainiosti onnistuu myös Kasperi Virta.
Helena Haarasen tanssiopettaja rouva Wilkinson on taitavasti rakennettu, rouhean pinnan alla kohisee vahvaa tunnetta. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka stage on täynnä naisia, äitejä, mummeja ja tyttöjä, niin äijien ehdoillahan tämä musikaali kuitenkin jyrää, Bechdel-testiä on turha koettaa saada läpi.
Ohjaaja-koreografi Markku Nenonen käyttää Peacockin näyttämöä hienosti, ja muutama valtavan komea kuva pysäyttää. Kaivostyöläisten pettymys ja toisaalta maailma, jonka Billy lopulta jättää taakseen, piirtyy huikean kauniina ja surullisena näkynä miesten laskeutuessa kaivokseen. Ai että.
Eipä ollenkaan tarvitse Helsingissä hävetä. Vaikka laulu- ja tanssitaidollisesti ei ihan Lontoon tasolla ollakaan (onpa siellä vähän enemmän jengiäkin, joista helmet poimia), niin kyllä Billy Elliot on oikein toimiva paketti.
Olen aina karsastanut tähtien antamista taidetta arvioidessa, mutta musikaaleille voisi kehittää sellaisen nessu-järjestelmän. Että montako paperinenäliinaa kriitikolla katsomossa kuluu. (Vastaus: monta).
Oma emotionaalinen nestehukkani taisikin viedä suurimman terän toisesta päivän esityksestä, norjalaisen Jo Strømgren Kompanin A Dance Tribute to the Art of Football -teoksesta. Vuodesta 1997 esitetty äijäily uponnee toki paremmin jollekulle, jonka jalkapallon katsominen ei rajoitu muutaman vuoden välein tapahtuvaan satunnaisen MM-ottelun puolella silmällä televisiosta seuraamiseen.
Toki neljän tanssijan jalkapallosta inspiroitunut liike on kiinnostavaa ja hyvin taitavaa ja tunnistan sieltä minäkin erilaisia pelaajamaneereja ja peliliikkeitä. Kentälle tuntuu valuvan aggressiota myös aika paljon katsomosta. Nonsense-kielet liikkuvat pitkin eurooppalaisia stadioneja.
Loppupuolella vähän innostunkin raamatullisessa sävyssä jalkapallon pyhyyttä korostaviin kuvaelmiin, ja alunperin neljälle miehelle tehtyyn koreografiaan mukaan tullut naistanssija tuo oman jännitteensä. Kokonaisuutena en vain kuitenkaan pääse pintaa syvemmälle. Ikävä tuuri palloilijoilla, että balettipoika osui ensin.
*****
Esitys Peacockissa 24.10.2015
Esitys Aleksanterin Teatterissa 24.10.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!