Kaikki magia on mustaa

Kävipä kerran vuosia sitten niin, että olin mennyt mielenhäiriössä lupautumaan tuntiopettajaksi yliopiston näytelmäkirjallisuuskurssille ja tankkasin melkein itku kurkussa tapaamista edellisenä iltana Goethen Faustia (ja vain ensimmäistä osaa), kun ei se ollutkaan ihan semmoinen tunnissa parissa läpiluettava ja siltä pohjalta pohjustettava plari. Opeta siinä, kun et itsekään pääse kärryille.

Toisen kerran törmäsin Faustiin, jonka oli ohjannut liettualainen mestari Eimuntas Nekrosius. Nelituntinen, silkkaa vertauskuvaa täynnä oleva komea suuren näyttämön teos esitettiin tietenkin liettuaksi, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Tekstitys oli Otto Mannisen pohjalta, eli sitäkään ei ymmärtänyt, vaikka se oli suomea. Ihan mahdottoman hienolta näytti, mutta tunnustan. Nukahdin kalkkiviivoilla.

Vaikka näin olin hävinnyt taiston Faustille jo kahdesti, suuntasin kuitenkin rohkeasti katseeni päin kolmatta Faustiani. Käsissään ohjaaja Laura Jäntillä on Teatteri Jurkan pikkuruinen näyttämö, kolme näyttelijää ja kollaasi kaikenlaisesta Faust-materiaalista. On Goethea, Mannia, Marlowea, Bulgakoviakin. Faustin tarinaa kuljetaan rinta rinnan Aristoteleen ja vähän Antonin Artaudinkin kanssa. 

Tapani Kalliomäen Faust on tiedemiehen sijasta näyttelijä, joka saa 24 vuodeksi kaikki Tiina Weckströmin esittämän Saatanan keinot käyttöönsä. Kunniaa ja mainetta sataa, vain todellinen rakkaus elolliseen on kaupassa kielletty. Katkerimmin sen saa tuta Pia Anderssonin Gretchen, joka Faustin taikapiirissä tuhoutuu.

Jäntti on tiivistänyt eepoksen tiukaksi kaksituntiseksi, ja silti se on valtavan runsas. Vaikka tällaisesta lähdemateriaali- ja keinoröykkiöön hyppäämisestä voisi olla sotkuiset seuraukset, tuntuu Jäntin tulkinta kuitenkin koherentilta omassa näkemyksessään. Aristoteletta seuraamalla se pysyy hyppysissä.

Esitys on paitsi rakenteeltaan ja lainauksiltaan metateatteria, se myös käyttää viehättävällä tavalla vanhoja trikkejä. Yksinkertaisten temppujen tarkoitus ei ole tuottaa spektaakkelimaista vaikutusta vaan toimia jonkun suuremman asian merkkeinä.  

Paperi leimahtaa vain sekunnin, mutta sen symbolimerkitys on suuri. Tsup. Sinne suhahti sielu. Juuri tähän magiikkaan koko homma, siis teatteri, perustuu. Siihen, että yhdessä sovitusti uskotaan, että se, mitä näemme, edustaa jotakin todellista.

Kalliomäen ilmaisu on Jurkkaan valtavaa, varsinkin kun näyttämötilaa on kerroksittaisilla esiripuilla pienennetty vain murenaan entisestään. Ilmaisun kaliiberi tulee kuitenkin perustelluksi. Faust tahtoo kaiken, korkeimmat huiput ja syvimmät syöverit ihmismielestä, jota näyttämöllä välittää.

Anderssonin Gretchen on kuin mekaaninen nukke, joka on saanut hitusen sielua sisäänsä, eikä oikein osaa sen kanssa olla. Valtavan pidäkkeisen ulkokuoren alla kuohuu suuret tunteet, jotka tihkuvat kiinnostavasti silmäkulmista. Gretchen on kuitenkin ihmisen sijasta symboli hänkin, vailla minkäänlaista luonnetta. Siksi hänen kohtalonsakaan ei kosketa. 

Weckström on juuri niin saatanallinen saatana, kuin odottaa sopii. Hassua kyllä se, että odotus niin täysin täyttyy, tuottaa lievää pettymystä. Aivan järjetön ajatuskulku, jossa aivo nyrjähtää. Odottaa jotakin todella hyvää, jota saa, joten pettyy. En oikein osaa selittää, mistä kuitenkin tulee tunne, että Mefistofeleen roolin ratkaisu on liian helppo. Pirun inhimillinen hetki aivan lopussa antaa kaiken kuitenkin anteeksi.

Kaiken kaikkiaan Jäntin Faust on esitys, joka tarjoaa valtavasti tarttumakohtia ja kestäisi ehkä toisenkin katsomisen, jolloin sen tasoista saisi enemmän irti. Nyt runollista tekstiä joutuu kuulijana haromaan sieltä täältä, eikä kaikesta aivan saa otetta. Missään nimessä se ei kuitenkaan toista aikaisempien kohtaamisten traumoja. 

*****

Teatteri Jurkka: Faust - Mefistofeleen maaginen teatteri
Ennakkonäytös 28.10.2015

Ps. Olen muuten jälleen mennyt - mielenhäiriössä - lupautumaan opettajaksi.  Teatteri Jurkassa pyörii parhaillaan vetämäni #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssi. Kurssilaisten kritiikkejä Faustista voi lukea tuolta Jurkan sivulta.