”Onhan se varmasti palanut kokonaan?” kysyy nainen krematorion vahtimestarilta. Se, johon viitataan on isä, taiteilija Tyko Sallinen (Santeri Kinnunen), kysyjä tytär Taju (Ursula Salo), jonka nimellä Irja Salla kirjoittamassa Isä ja minä -teoksessa esiintynyt pyhimysmäinen ja rakastava isä huutelee vielä haudan takaakin kirouksiaan tyttären korvan juuressa.
Liisa Urpelaisen kirjoittama Taju-näytelmä katsoo kirjailijan lapsuutta ihannekuvan takana. Nerona pidetty ekspressionisti Tyko Sallinen on kotioloissa tyranni, joka lakkaamatta alistaa vaimoaan, jälkipolvien paremmin Mirrinä tuntemaa Helmiä (Iida Kuningas).
Tyko inhoaa aistillista vaimoaan, vaikka vielä enemmän inhoaa omaa lihallista himoaan. Ensimmäisen lapsensa hän lähettää vaimolta kysymättä Tanskaan kasvattilapseksi. Eron jälkeen itselleen kaappaamaansa Tajua isä kasvattaa ”kunnon mieheksi”. Eihän oikeasti ole kuin yksi sukupuoli, mies, josta nainen on vain huonompi teelmä.
Ilman lämpöä jäänyt tytär hakee aikuisena rakkautta lukemattomien miesten syleistä, mutta ei löydä rauhaa ja päätyy lopulta Nikkilän mielisairaalaan kirjoittamaan fiktiivistä lapsuusidylliään.
Laura Jäntin ohjaamassa esityksessä hypitään 60-luvun Nikkilästä 20-luvun taitelijakoti Krapulaan ja 40-luvun sotaakäyvään Saksaan. Kaiken keskiössä on Ursula Salon maanisen kehollisesti esittämä eri-ikäinen Taju. Jokainen näkökulma on hänen ja voi yhtä hyvin olla totta tai mielisairaalassa kuviteltua todellisuutta.
Eero Ojasen soittama flyygeli on lähes ainoa lavastuselementti ja toimii niin junana, pikkulana kuin pommisuojanakin. Tajun kirjoituskone laulaa rytmiä kohtauksille.
On hetkiä, kuten Tajun ja äidin salainen kohtaaminen ulkohuussissa, Tykon taiteilijatoveri Jalmari Ruokokosken (Rauno Ahonen) huoli tytön äidittömyydestä tai nuoren saksalaissotilaan (Antti Lang) kanssa koettu pikarakkaus, jolloin esitys löytää inhimillisiä ja koskettavia sävyjä. Mutta pääasiassa Pengerkadun pienellä näyttämöllä näytellään kuin isommalla, tunteiden vyöry tulee silmille, mutta ei iholle.
Mirri on lähes pyhimysmäinen uhri. Tykon julmuus ei tunnu julmalta, kun sen kontrastiksi ei ole tarjolla rakkautta. Rankkuus ei tunnu rankalta vaan rankistelulta, koomiset kevennykset taas turhalta yleisön naurattamiselta. Erityisesti saksalaisen Pension Klaran seksuaalisesti epäilyttävistä hahmoista revitään aika köykäistä huumoria. Näytelmän subjektiivinen näkökulma on toki Tajun, mutta tasapaino puuttuu.
*****
Kantaesitys Pengerkadun näyttämöllä 10.11.2016
Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.11.206
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!