En ole lukenut Miika Nousiaisen Juurihoitoa, joten en osaa ottaa kantaa, miten Aleksis Meaneyn dramatisointi ja ohjaus sitä käsittelee, ovatko henkilöt ja tapahtumat samanlaisia kuin kirjassa tai tavoittaako esitys kirjan tunnelman.
Ennen esitystä huomaan, miten 80-luvun lapsi minussa kokee nostalgiaa, kun rautaesirippu on käytössä. Se on kuitenkin enne, Katri Rentton lavastus on kovin raskas, monimutkainen ja hidastaa esityksen tahtia.
Jatkuva roudaaminen alkaa puuduttaa [pun intended, hammaslääkäritermistö kun on koko tarinan läpäisevä metafora]. Kun lokaatio vaihtuu usein ja käytössä on laadukasta videotekniikkaa, en ymmärrä, miksi joka välissä täytyy näyttämömiesköörin lompsia paikalle siirtelemään kömpelöitä korokkeita.
Esitys kertoo perhe-elämää heikosti kestäneen Onni Kirnuvaaran jälkipolvista. Pekka Kirnuvaara asioi Esko Kirnuvaaran hammaslääkärituolissa ja saa lopulta veljensä mukaan matkalle etsimään yhteisiä juuria. Lieksan, Södertäljen, Thaimaan turistirannan ja Australian takahikiän kautta kulkeva matka kasvattaa sisarussarjaa enemmänkin.
Rinnakkain kulkee paitsi identiteetin ja omien juurien etsimisen teema, myös erilaisuuden pelko ja muukalaisviha. Pohjois-Karjalan romanien, ruotsalaislähiön maahanmuuttajien tai Australian aboriginaalien kokemukset kudotaan mukaan Onnin ja jälkeläistensä tarinaan.
Markku Maalismaan herkullinen Esko on monomaaninen ja erityisestynyt hammaslääkäri, Esa-Matti Longin Pekka keskushenkilöksi varsin vähäluonteinen ja lapsenomainen copywriter. Pirjo Longan Sari on södertäljeläinen työtön kampaaja, jonka perheessä näkyy ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka kirjavimmillaan.
Esko on sisarussarjasta ainoa, joka oikeasti kehittyy ja muuttuu matkan varrella, muut tuntuvat lilluvan omassa liemessään ihan tyytyväisinä. Ärhäkän Sarin tehtäväksi jää olla poliittisesti epäkorrektien irtoheittojen ehtymätön lähde.
On varmasti monia syitä, miksi esityksen näyttelijäluku on pidetty pienenä, ja ehkä Onni Kirnuvaaran jälkikasvu on haluttu pitää ainakin jotenkin lähellä näyttelijöiden realistista ikää. Tämä ratkaisu aiheuttaa kuitenkin sen, että nuoret naiset (Annika Poijärvi, Anna-Riikka Rajanen) näyttelevät kaikki vanhatkin.
Ei niin, etteikö tämä olisi sallittua, mutta kun valittu näyttelijäntyön rekisteri jättää tyypittelyt vähemmälle, vaihtuvat äitihahmot jäävät laimeiksi ja erottuvat toisistaan lähinnä puvustuksella. Petri Manninen hoitelee kaikki miespuoliset sivuhenkilöt, myös räyhäkkään Arvo-sedän.
Romaanisovitusten ongelma on usein kerronnan siirtäminen monologeiksi. Niin tässäkin, polveilevaa tarinaa kerrotaan monisanaisesti ja Onnin loppuvaiheita kerratessa alkaa matkaväsymys jo painaa. Henkilöiden sarkastiset kommentit toimivat ehkä kirjan sivulla, kun lukija voi jäädä niihin makustelemaan, mutta näyttämöllä ne aiheuttavat melkoista tyhjäkäyntiä.
Mietin tätä kirjoittaessani pitkään, että mikä esityksessä minua oikein häiritsi ja selailin blogeja löytääkseni tietoa, miten kirja oli vastaanotettu. Törmäsin useammankin kerran ilmaisuun "hyvänmielen kirja".
Siinä se! Esitys on kaikesta kiroilustaan huolimatta jotenkin lällyn lämminhenkinen. Todelliset jännitteet puuttuvat, kun kaikki henkilöt ovat yhtä hyväntahtoisia pyrkimyksissään. On tietysti vähän tragikoomista, että Juurihoito tuntuu nimenomaan hampaattomalta.
*****
Suomen Kansallisteatteri: Juurihoito
Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 16.11.2016
Ei turhanpäiväisiä hammasheittoja kuitenkaan, eivät jää irrallisiksi. :)
VastaaPoistaJotenkin mulla on jäänyt Kansiksen syksy lähes kokonaan käymättä, harmi. Toisaalta nyt jos loppuvuodesta petraan niin se ei ehkä ole tämän kanssa, kiitos.