Pirkko Saision kirjoittaman SLAVA! Kunnia. -esityksen
vuoropuhelu ympäröivän maailman kanssa on jatkuvassa muutoksessa. Ennen
Ukrainan konfliktia ja Krimin kriisiä valmistunut teksti peilautuu tämän päivän
uutisiin.
Esityksestä on siksi myös vaikea kirjoittaa, sillä aihe on
niin valtavan herkkä. En edes yritä päästä kenenkään muun pään sisään, mutta
ensi-illassa lähes loputtomat aplodit, huudot ja jalkojen tömistykset tuntuivat
kumpuavan vähintään yhtä paljon kollektiivisen pelon ja katarttisen helpotuksen
tunteista kuin esityksen ansioista.
Toki esityskin on rohkea, provokatiivinen ja valtavan
taitavasti toteutettu. Jos kuitenkin hetkeksi koetan katsoa sitä ihan vaan
sellaisenaan, huomaan, että ei se täysin ongelmaton ole.
Neuvostoliitossa kasvanut konduktööri Pobeda (Juha Muje)
tempaistaan arkisesta aherruksesta oligarkkien pöytään. Kun Venäjää Karjalasta
käsin ohjaileva kasvoton Volodja (Timo Tuominen) kaipaa propagandakoneistoonsa
uutta nappulaa, noutaa Pobeda veljensä Obedan (Puntti Valtonen) vankileiriltä.
Markkinataloutta vastustaneesta Obedasta koulitaan Volodjan julkisuuspeliin
täydellinen käsinukke, kauan kateissa ollut veli ja uskollinen toveri.
Saisio ja ohjaaja Laura Jäntti vyöryttävät näyttämölle vertauskuvaa toisensa jälkeen
sekä melkoisen kavalkadin karikatyyrimaisia hahmoja niin kauempaa kuin
lähihistoriastakin. Kansallispukuisesta Julija Teestä (Tiina Weckström)
leivotaan Volodjalle vastavoimaa, mutta hahmo katoaa matkan varrella jonnekin.
Kun hän lopulta palaa, hänet oli jo melkein ehtinyt unohtaa. Sen sijaan soppaan
heitetään niin Iivana Julma, Juri Gagarin, Gerard Depardieu, Kim Jong-Un kuin
Jeesuskin Conchita Wurstin ilmiasussa.
Runsaus tahtoo välillä uuvuttaa. Tuntuu maratonilta, valistamisen kohteena olemiselta, kun kaikki näyttämöllä nähtävä on vertauskuvaa. Ja vaikka Jäntti
toteaakin käsiohjelmassa esityksen olevan freskomainen eikä syväpsykologinen, kaipaan kuitenkin hieman sitä psykologiaa, jotakin inhimillistä piirrettä, johon tarttua.
Koneisto toimii, Jussi Tuurnan musiikki on maistuvaa ja
täynnä viitteitä sekin, moniääniset kuorosovitukset soivat täydellisesti.
Ihminen siellä koneiston rattaissa jää kuitenkin jalkoihin.
Viimeinen laulu rakkauden voimasta on ihan
mahdottoman ihana ja puhdistava. Lopetus, jossa roolit pudotetaan ja mietitään
koko työryhmän voimin, että mitenkäs tämä nyt loppuisi, tuntuisi raikkaalta,
jos se ei olisi niin selvä toisinto HOMO!n finaalista.
Uskon, että teos herättää monenlaista keskustelua nimenomaan
aiheensa suhteen. Ainakin jyrkän vastustavia mielipiteitä esityksestä sitä näkemättä löytyy jo, kun vähän googlaa. Itse en kyllä tohtisi kovin vahvaa mieltä olla jostakin ihan vaan mututuntumalla.
*****
Ensi-ilta 25.2.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!