Naurun vai kuvotuksen kyyneleitä

Minun on aika vaikea kirjoittaa Noora Dadun monologista Minun Palestiinani. Se on niin henkilökohtainen, sekä hänelle tekijänä että minulle katsojana. 

Ja ei, minulla ei ole minkäänlaista yhteyttä Palestiinaan, toisin kuin Dadulla. Koen vain aiheen niin kipeästi, että huomaan itseäni säästääkseni nykyään vältteleväni sitä mediassa. Se saa minut valtavan vihaiseksi ja voimattomaksi. Se ei ole ainoa konflikti, joka minua ahdistaa, mutta se on minulle ollut olemassa "aina". 

Dadu on puoliksi palestiinalainen ja monologissaan hän paitsi perkaa omaa identiteettiään, joka nousee pintaan WTC-iskujen myötä, myös sukeltaa luvatun maan historiaan, juutalaisten ja palestiinalaisten konfliktin syihin ja seurauksiin, haastattelee ystäviään ja tuntemattomia, päätyy väittelyihin ja kuulusteltavaksi israelilaiselle lentokentälle (jossa mukana on myös liudan toinen toistaan kuumottavampia tullivirkailijoita tulkitseva Iida-Maria Heinonen).

Tämän kaiken hän tekee paitsi turhautuneen vihaisesti, myös niin hurmaavan humoristisesti, että en olisi uskonut sen olevan mahdollista. En tunne Dadua henkilökohtaisesti, mutta hän luo tilan, jossa kuvittelen olevani yksi hänen ystävistään, joille hän näitä sattumuksia kertoo. Intomielinen maailmanparantaja törmää kirjallisilla ja konkreettisilla matkoillaan myös omiin ennakkoluuloihinsa. 

En aina tiedä, johtuvatko kyyneleeni tikahduttavasta naurusta vai kuvottavasta tunteesta, jonka monet Dadun tarinoista aiheuttavat. Usein nämä kaksi tuntemusta ovat niin lähellä toisiaan, ettei niitä edes olisi mahdollista erottaa. Tuon tuostakin huomaan puristavani käsiäni kehoni ympärille, kuin suojaksi.

Dadun impulsiivinen ja itseironinen esiintyminen sekä tarkkanäköinen ja kirkkaasti ajateltu teksti nostavat esityksen henkilökohtaisen yläpuolelle ja antavat myös katsojalle tilaa ajatella. 

Monologi tarjoaa kuitenkin aiheen lohduttomuudesta huolimatta jonkinlaisen helpotuksen. Ehkä siksi, että Dadu lopulta pohdintojensa päätteeksi myös esittelee oman ehdotuksensa konfliktin ratkaisemiseksi. Ajatus siitä, että joku päättävässä asemassa oleva ihminen tulisi ajatelleeksi samaa (no ihan varmasti on) ja olisi riittävän vaikutusvaltainen tekemään asialle jotakin (tai lähinnä halukas tekemään), on lohduttava. Olkoonkin vaikka toiveajattelua.

Esitys on manifesti, poliittisuudessaan täysin sensuroimaton ja rohkea. Se ei yritä ymmärtää kaikkia osapuolia, vaan on rehdisti jotakin mieltä. 

Niin. Se, että joku on vaikeaa, ei tarkoita sitä, etteikö sen muuttamiseksi kannattaisi ponnistella.

*****

Teatteri Takomo: Minun Palestiinani
Ensi-ilta 28.3.2015