Vastine Kritiikin Uutiset 1/2015

Ohjaaja Hanna Ojala kirjoittaa Kritiikin Uutisten numerossa 1/2015 laajasti kriitikon vastuusta ja erityisesti kirjoittamastani arviosta hänen ohjaamastaan Onnennumerot-esityksestä Hämeenlinnan Teatterissa syksyllä 2014. 

Ojalan teksti on luettavissa myös Kritiikin Uutisten verkkosivuilla. Kyseinen arvio ilmestyi Hämeen Sanomissa 30.9.2014 ja sen voi lukea täältä blogista. 

Kyllä, arvioni oli erittäin negatiivinen. Kirjoitan sellaisia hyvin harvoin, enkä koskaan kevyin perustein. Ymmärrän, että se on aiheuttanut mielipahaa tekijöissä, näin valitettavasti joskus tapahtuu. Ymmärrän myös, että tämä mielipaha saattaa aiheuttaa sen, että kriitikko nähdään - kuten Ojala tekstissään toteaa - koskemattomana vallankäyttäjänä. Ojala vie ajatuksen vielä pidemmälle verraten kriitikkoja sortajiin, joiden suosioon pääsemiseksi sorretut - taiteilijat siis - alkavat sortaa toisiaan. Tähän en osaa ottaa kantaa.

Ojala toteaa, että taidekritiikkiin sisältyy käsitys, että taiteilija voi epäonnistua työssään sekä kysyy, voiko myös kriitikko epäonnistua työssään. Totta kai voi. Jokaikinen esitys ei ole harvinainen helmi, eikä sitä ole jokainen kritiikkikään. 

Omista arvioistani saa lukija, oli hän sitten tekijä tai katsoja, olla mitä mieltä tahansa, enkä pelkää itsekään ottaa kritiikkiä vastaan. Keskustelu esityksistä ja niiden erilaisista vastaanotoista on erittäin toivottavaa ja sitä tapahtuu valitettavan harvoin. 

Ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista, että kriitikot ja tekijät ryhtyvät kilpalaulantaan. Se, mitä halutaan sanoa ja se, mitä vastaanottaja tuosta viestistä saa, on aina subjektiivista, eivätkä ne läheskään aina kohtaa. Aivan samalla tavalla kuin taiteilijan ei kannata jälkikäteen selitellä teoksessaan esittämiä väitteitään, ei kriitikonkaan kannata selitellä omiaan.

Ojala avaa tekstissään laajasti Onnennumerot-esityksen toteutuksen taustalla olevia työryhmän ajatuksia siitä, mitä esityksellä on haluttu sanoa, miten on haluttu kommentoida paitsi näytelmän sisältöä myös lajityyppiä ja millaisia keinoja tässä on käytetty. Hän myös antaa ymmärtää, että koska kriitikko ei ole poiminut arvioonsa näitä tekijöiden intentioita, kyseessä on kriitikon ammattitaidon puute. Tämä on väite, johon koen tarpeelliseksi vastata.

Kritiikki ei ole tekstimuoto, joka tarkoittaisi esityksen kaikkien osa-alueiden tasapuolista analysointia. Kritiikki myös muuttaa muotoaan sen mukaan, missä mediassa se julkaistaan. 

Esimerkiksi päivälehtikritiikissä tilaa on yleensä noin 1500-2500 merkin verran (tämä sisältää myös välimerkit ja sanavälit). Keskimääräisellä fonttikoolla ja rivivälillä kirjoitettuna peruskritiikin mitta on siis vähän reilun puolikkaan tai vajaan A4-arkin verran. Poikkeuksia toki on, mutta suurin osa Hämeen Sanomissa julkaistuista kritiikeistäni on tämän mittaisia. 

Vertailuna: Ojalan vastine on välilyönteineen yli 11 000 merkkiä pitkä ja osuus, jossa hän yksityiskohtaisesti analysoi kirjoittamaani kritiikkiä, on yli 8 500 merkkiä. On sanomattakin selvää, että oma työvälineeni ei mahdollista samansyvyistä ja -laajuista analyysia, eikä se siihen oikeastaan edes kuulu. Tämän syväanalyysin puutteen hän kuitenkin kuittaa kriitikon, siis minun ammattitaidottomuudekseni.  

Ojala sanoo, ettei haluaisi opettaa kriitikkoa, mutta tekee sen kuitenkin. Hän peräänkuuluttaa kriitikolta tiettyjen aapistekstien ja lukuohjeiden perusopintojen hallintaa. Hän myös olettaa, että koska en kritiikissäni nosta esiin esimerkiksi vallan filosofiaa ja performatiivista sukupuoliteoriaa, ne olisivat minulle tuntemattomia.  

En koe tarvetta tässä yhteydessä todistella omaa oppineisuuttani tai ammatillista taustaani. En myöskään aio yksityiskohtaisemmin vastailla Ojalan kritiikistäni tekemiin tulkintoihin tai vaatimuksiin asioista, joita siinä hänen mielestään olisi pitänyt käsitellä. 

Totean vain, että Ojalan tekstissään korostamien dramaturgisten, audiovisuaalisten tai ohjauksellisten ratkaisujen mainitsematta jättämiseen on syynä yksinomaan se, että hyvistä aikeista huolimatta taustalla olevat intentiot eivät syystä tai toisesta välittyneet. Tekijä on jäävi arvioimaan tätä, sillä hän ei voi yhtäkkiä unohtaa teokseen lataamiaan merkityksiä ja sitten havaita niitä uudestaan. 

Ojalan mukaan negatiivinen arvioni oli syypää siihen, että Onnennumerot myi huonosti ja sen esittäminen lopetettiin suunniteltua aiemmin. Tekstinsä loppupuolella hän palaa aiheeseen ja esittää, että kriitikko, siis minä, olen arvioni vuoksi suoraan vastuussa esityksessä mukana olleiden freelancereiden ja teatterin tilipussin pienenemisestä. Kova väite. Kyseessä ei ehkä kuitenkaan ole aivan niin yksioikoinen asia. 

Se, miksi joku esitys kerää katsojia ja joku toinen ei, ei ole pelkästään yhdestä muuttujasta - tässä tapauksessa kritiikistä - kiinni. Ojala ohittaa teatterin markkinoinnin, tiedotuksen ja ryhmämyynnin työpanoksen, puhumattakaan esityksen nähneiden katsojien teatterin verkkosivuilla esittämien positiivisten kommenttien ja viidakkorummun merkityksen. 

Aivan varmasti on katsojia, jotka jättivät menemättä esitykseen kritiikkini luettuaan, mutta uskon, että samaan aikaan on ollut katsojia, jotka menivät sinne juuri siksi. Ja lisäksi lienee paljon katsojia, jotka tekivät päätöksen suuntaan tai toiseen lukematta arviosta sanaakaan.

Ojala myös vertaa muun ensi-iltayleisön ja minun vastaanottoani. En epäile lainkaan, etteikö esitys olisi jotakuta toista katsojaa naurattanut tai koskettanut. Kriitikkona en voi kuitenkaan puhua koko yleisön puolesta, eivätkä muiden katsojien reaktiot voi olla perustana omalle työlleni. Kriitikkona minun täytyy myös olla tietoinen, että saatan muodostaa katsomossa yhden hengen opposition. Kriitikko ei edusta koko yleisöä, vaan yhtä, useimmiten kuitenkin alaa varsin syvällisesti tuntevaa ihmistä. 

Jokainen kriitikko on yksilö, emmekä suinkaan aina ole samaa mieltä edes keskenämme. Siksi on toki harmillista, että Onnennumeroista ei tullut muita kritiikkejä. Tästäkään yksittäinen kriitikko ei voi olla vastuussa. Blogimaailmassa teos sai mm. Teatterikärpäseltä oman arvionsa. 

Ojala esittää tekstinsä loppupuolella oman näkemyksensä siitä, mikä on kriitikon tehtävä. Hänen mielestään kriitikon tulisi luopua vallastaan, koska hänen mielipiteellään ei ole merkitystä, vaan hänen tulisi pohtia esitystä eri näkökulmista ja näin kutsua potentiaalista yleisöä muodostamaan omaa mielipidettään. Astua moniäänisyyden aikaan. Tämä on ajatuksia herättävä ehdotus.

Potentiaalisten katsojien kutsuminen on kuitenkin teatterin asia, kriitikko ei tee esityksen myyntityötä, vaan kyseessä on journalismin muoto. Kriitikolla ei voi olla tämän asian suhteen pyrkimyksiä suuntaan tai toiseen. Oma ohjenuorani on Mark Brownin ”without mercy or malice”, ei armoa mutta ei pahantahtoisuuttakaan.

Olen sen sijaan täysin samaa mieltä siinä, että kritiikin moniäänisyyden lisäämiselle on tarvetta, päivälehtikritiikki siihen vain valitettavan huonosti soveltuu. Keskustelu kritiikin ja kriitikon vallasta on kiinnostavaa ja myös sitä kannattaa ilman muuta jatkaa.

Mitä tulee arvioni poleemiseen lopetukseen - ”esityksestä puuttuu rakkaus niin ihmiseen kuin teatteriinkin” - ja siitä Ojalan esittämään vastakysymykseen, puuttuuko rakkaus ehkä kriitikolta itseltään, totean, että osoitteessa huminaa.blogspot.com on mahdollista lukea sekä lehdissä julkaistuja arvioita että vapaamuotoisempia blogitekstejäni ja tehdä omat johtopäätöksensä asiasta. 

Yhden arvion perusteella sitä ei kuitenkaan kannata tehdä, niin kuin ei kannata arvioida Ojalankaan koko tuotantoa vain yhden ohjauksen perusteella.



(Muokkaus 22.3.2015 klo 22.28, korjattu linkki Teatterikärpäsen puraisuja 2 -blogiin)