26 elokuuta, 2016

Ihmisarvoisen kuoleman puolesta

Saksalaisen Markus&Markus-kollektiivin (johon Markus Schäferin ja Markus Wenzelin lisäksi kuuluvat Lara-Joy Hamann sekä Katarina Eckold) Ibsen:Ghosts alkaa esittelemällä maailmankirjallisuuden ja oopperan kuuluisia itsemurhaajia. Loppunsa kohtaavat niin Romeo ja Julia kuin Toscakin. 

Tämä on kuitenkin vain yleisön lämmittelyä illan aiheeseen. Varsinaisesti Ibsen: Ghost kertoo Margotista, jonka viimeisen kuukauden teatterintekijät dokumentoivat keräten materiaalia esitykseensä.

Näytelmän päähenkilö, 81-vuotias Margot kärsii voimakkaasta fyysisestä ja psyykkisestä kivusta ja hän on päättänyt matkustaa Sveitsiin, jossa eutanasia on tietyin edellytyksin laillinen. Tai siis kärsi ja oli päättänyt. Margot on kuollut reilu kaksi vuotta sitten. Hänen kuolemansa on myös osa esitystä. 

Esitys on hilpeä ja järkyttävä, se on luento ja saarna ihmisarvoisen kuoleman puolesta. Markus ja Markus vaihtavat tunnelmasta toiseen, välillä kieli on tukevasti poskessa, välillä katsojaan luodaan syvälle porautuva katse, joka kysyy: "Tämänkö te haluatte nähdä? Todellako?"

Niin, esitys tuntuu kyseenalaistavan myös oman oikeutuksensa. Miten pitkälle dokumenttiteatteri voi mennä? Onko moraalisesti oikein mennä taiteen vuoksi näin intiimille tasolle, ihmisen kuolemaan saakka? 

Ja miten paljon teatterintekijät itse vaikuttavat kohteeseensa? Margot viihtyy prosessissa niin, että toteaa leikkisästi "kohta peruutan koko Sveitsi-homman". Mitä esitykselle tapahtuu, jos Margot päättääkin elää?

Esitys ei kainostele, kauhistele eikä kaunistele, mutta kunnioittaa kohdettaan. Margotin elämällä on ollut arvo, ja niin on hänen kuolemallaankin, niin makaaberi ajatus kuin onkin tehdä siitä teatteria. 

Makaaberia tai ei, esitys on syvästi ajateltu, loistavasti toteutettu ja ehdottomasti olemassaolonsa ansainnut. 

*****

Markus&Markus: Ibsen: Ghosts
Esitys Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla 24.8.2016

23 elokuuta, 2016

Epämääräisyys, satunnaisuus ja kohtalo

Korjaamon Stage-festivaalilla nähtiin absurdia komediaa, stand-up-klovneriaa ja tanssia

Korjaamo Teatterin Stage-festivaali viettää 10-vuotisjuhlavuottaan ja tarjoilee kansainvälisen kattauksen nykyteatteria. Kotimaisista teoksista ensi-iltansa festivaalilla saivat Esitystaiteen seuran Asetelmia ja teater 90°:n WunderKinder.

Festivaalin avanneen irlantilaisen Pan Pan Theatren Newcastlewest kertoo epämääräisyydestä, satunnaisuudesta ja kohtalosta, ja tekee sen hyvin epämääräisellä tavalla. Dick Walshin kirjoittama ja Gavin Quinnin ohjaama esitys väistää tahallaan lukuisia draaman konventioita, kuten rytmiä tai jännitettä. Näyttelijätyön tyylilaji on monotoninen epä-näytteleminen, kontaktia ei haeta, vaan katse on joko alta kulmien katsomoon tai omiin kengänkärkiin. 

Kolmekymppisen Maryan paikalleen jähmettyneeseen elämään avautuva mahdollisuus muutokseen on aivan yhtä irti todellisuudesta kuin älypuhelimen näyttöä rämpyttäen lauletut monologin pätkät. 

Esitys on komedia, jonka ei ehkä ole tarkoituskaan huvittaa. Todellisuus on suurimmalta osaltaan melko sattumanvaraista, usein myös kuolettavan tylsää. Tässä mielessä esitys peilaa todellisuutta oikein mainiosti.

Uusiseelantilaisen Barnie Duncanin Calypso Nights - Juan, Two? on sympaattinen sekoitus musiikin historiaa, pikkutuhmaa stand-up-klovneriaa ja DJ:n vetämiä tanssibileitä.

Duncanin hahmo Juan Vesuvius käy chutney-päissään läpi karibialaisten musiikkityylien evoluutiota ja miksaa yhteen yhtä innokkaasti niin Elvistä ja havaijinkitaraa kuin Abbaa ja arabipoppiakin. Musiikin historian myötä tulevat kuin ohimennen käsitellyksi myös orjuus ja United Fruit… Ei siis ihan pelkkää navanalusmeininkiä vaan myös hyväntuulisesti tarjoiltua politiikkaa. 

Esitys perustuu melko pitkälle vuorovaikutukseen yleisön kanssa ja Duncan on hieman helisemässä pidättyväisten suomalaiskatsojien kanssa. Energia pysyy kuitenkin korkeana: Wow. Helsinki. Wow. Bjuudiful.

Berliinistä käsin monitaiteisia teoksia luovan Constanza Macrasin I Am With You esittelee katkelmia hänen aikaisemmista, laajemman skaalan esityksistään. Soolojen ja duettojen kokoelma avaa myös taiteellista prosessia ja ajattelua sekä koreografin että esiintyjän näkökulmasta. 

Macrasin ensemble tuottaa materiaalia runsaasti myös itse, joskus koreografille kelpaa, joskus ei. Mitä jos vain katsoisit ylös? Tai alas? Entä jos yhdistäisin hirmuisen humalan ja ooppera-aarian?

Eri-ikäiset esiintyjät tulevat hyvin erilaisista taustoista, näyttämöllä on tanssijoita ja näyttelijöitä. Erilaisten esiintyjäluonteiden ja erityislaatujen yhdistämisessä on esityksen suola. Sooloja kiinnostavammilta tuntuvatkin tästä syystä vahvasti improvisoidut duetot. Mukana on reippaasti huumoria, mutta myös kirpaisevaa fyysisyyttä. 

Hieman mittaansa pidemmältä tuntuvasta esityksestä olisi jokusen seuraa johtajaa -variaation voinut unohtaakin, mutta silti esitys on Stagen ensimmäisen viikon kiinnostavinta antia.

Stagen toisella viikolla tarjolla on vielä saksalaisen Markus&Markus-kollektiivin eutanasiaa ja tirkistelyä käsittelevä Ibsen: Ghosts, Länsi-Siperian Obin ugrilaisen kansallisteatterin hantin- ja mansinkielinen Eikä päivä pääty sekä vammattomista ja kehitysvammaisista näyttelijöistä koostuvan puolalaisen Teatr 21:n Downwalls. Episode 2. 

Lisäksi festivaalin ohjelmistossa jatkaa lokakuulle saakka saksalaisen Rimini Protokoll -kollektiivin tekoälyn johdattamana pitkin kaupunkia kulkeva, ajatuksia herättävä Remote Helsinki.

*****

Pan Pan Theatre: Newcastlewest
Hey Boss & Theatre Beating: Calypso Nights - Juan, two?
Esitykset 19.8.2016

Constanza Macras | DorkyPark: I Am With You
Esitys 21.8.2016

Esitykset Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla, arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 23.8.2016

22 elokuuta, 2016

Työelämää kahdelta kantilta Stagen kantaesityksissä

Tämänvuotinen Korjaamo Teatterin Stage-festivaali on kymmenes lajiaan ja ohjelmisto keskittyy juhlavuoden kunniaksi lähinnä kansainväliseen tarjontaan. Ensimmäisen viikon kv-esityksistä koostetta seuraa Hämeen Sanomissa alkuviikosta. Kaksi kotimaista kantaesitystäkin on kuitenkin onneksi ohjelmistoon mahtunut.

Esitystaiteen seuran Asetelmia perustuu Tuomas Timosen samannimiseen kokoelmaan vuodelta 2013. Työryhmä on rakentanut runojen ympärille lihallisen esityksen. Tuukka Vasaman ja Laura Rämän tulkitsemana ja Vihtori Rämän ohjaamana runot ovat täynnä pakahduttavaa, kehoa butomaisesti kouristavaa ja sanat suuhun pyörimään jättävää elämänhankaluutta.

Näyttämö on pitkä pöytä, jonka ääreen katsojat on kutsuttu. Runot lasketaan pöydälle aina vain uudenlaisina asetelmina, variaatioina ja kerrostumina.

Runojen päähenkilö, Virkamies kaipaa aanelostensa ja mappiensa keskeltä uutta luontosuhdetta, näreen ranka selkään tiukasti teipattuna. Yhdestä suusta toisiaan täydentävät näyttelijät taipuvat, vaan eivät taitu virkamiehen arjen painon alla. John Coltranen ja Verneri Pohjolan melankolinen ja lempeä musiikki peilaa Virkamiehen ahdistusta. 

Esityksen post-dramaattinen päähenkilö on ihmettelevä, jatkuvassa muutoksessa ja monesta sisäkkäisestä kehästä koostuva, kuin pöydällä oleva sipuli. Maailmasta hän tuntuu olevan varsin kauhuissaan, mutta kulman takana piileksii arkipäivän humorismi.

WunderKinder puolestaan ottaa työelämään varsin toisenlaisen, kaamean kulman. Läpeensä trendikkäässä toimistossa hengaavat läpeensä trendikkäät työntekijät pohtivat päivät pitkät maailman huikeinta slogania. Kan det vara niinku "Work!" Vai kuitenkin ennemmin "Work." Tai "Work?" Rankkaa.

Chillin ja ekohenkisen toimistotunnelman alla peli on kovaa. Luovuus on tarkasti koreografioitu prosessi. Harjoittelija toisensa jälkeen käytetään loppuun ja kehityskeskustellaan itsemurhaan. 

Duunari pesee tunnollisesti veret kopiohuoneen lattialta, pyyhkäisee ikkunat puhtaiksi ja kuljettaa ruoat trendiravintolasta, jotta luova luokka voi ylläpitää identiteettiään henkiset hampaat irvessä. Fyysisesti se ei ole mahdollista, sillä kaikkien kasvoilla on tunteet piilottava naamio.

Johannes Ekholmin kirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama esitys on pelottavan tarkkanäköinen ja viiltävästi kiinni hetkessä. Naamiot päässä näyttelijöiden kehonkieli korostuu ja muuttuu kuin tanssiksi. Erityisesti Iida Kuninkaan vahvaa bore-outia kokeva ja hidasta kuolemaa tekevä henkilö on rakennettu ihailtavan tarkasti.

Näyttelijöitäkin keskeisemmässä roolissa on Heidi Soidinsalon huikea äänisuunnittelu. Voice-overina tuleva dialogi vääristyy sitä mukaa, kun synapsit henkilöiden neurosysteemeissä napsahtelevat. Jokainen niiskaus ja nielaisu saa merkityksen.

Kun voit tehdä ihan mitä tahansa haluat, mitä teet? Teetkö lopulta mitään? Onko täydellinen vapaus juuri se nerokkain uusliberalistinen vankila?

*****

Esitystaiteen seura: Asetelmia
Esitys Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla 19.8.2016

teater 90°: WunderKinder
Esitys Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla 21.8.2016

20 elokuuta, 2016

10 lämmintä ja 75 kylmää minuuttia

Olen tainnut ennenkin kirjoittaa siitä, miten festivaaleilla esityksiä katsoessa järjestyksellä on väliä. Kaikki nähty vaikuttaa kaikkeen tulevaan. Korjaamon Stage-festivaalin välissä (sieltä koostetta tuonnempana) käväisin Helsingin Juhlaviikkojen puolella, jossa koin kaksi esitystä, jotka eivät olisi voineet olla toisistaan kauempana. 

Argentiinalaisen Fernando Rubion Everything by My Side on samaan aikaan yksityinen ja julkinen kokemus. Seitsemän katsojaa kerrallaan sujahtaa samaan sänkyyn näyttelijän kanssa ja saa henkilökohtaisen hetken. Sängyt ovat kuitenkin julkisella paikalla, joten kokija muuttuu itsekin osaksi esitystä. 

Kun oma vuoroni tulee, näyttelijä Annika Tudeer ei ensin katso minua. Puhuu vain hiljaisella äänellä hieman ohitseni. Sitten, yhtäkkiä, hän kääntää katseensa suoraan silmiin, hymyilee lähes huomaamatta ja sipaisee hiuksiani. 

Sydämeni hakkaa. Hän puhuu minusta. Jokaisesta verkkaisesti lausutusta lauseesta minulla on aikaa assosioida omaan elämääni, omiin ratkaisuihini. 

Kohtaaminen on yhtä aikaa intiimi ja pidättyväinen. Toki jaamme vuoteen 10 minuutin ajan keskellä lauantairuuhkaista Keskuskatua, mutta samalla tämä on ilmiselvästi esitys. Se suojelee minua, ehkä näyttelijääkin.

Kun nousen vuoteesta, vedän peiton siististi paikoilleen seuraavaa varten. Hymyilen viimeisen kerran ja Annika hymyilee takaisin. Tuo viimeinen hetki määrittää minulle tämän esityksen. Ilman sitä tämä jäisi satunnaiseksi kuriositeetiksi, mutta viimeinen yhteinen hymy tekee siitä minulle merkityksellisen.

Pakenen pintaan pyrkivää itkua ja pakahduttavaa tunnetta kaikista maailman paikoista Stockmannille. Eksyn, kuten aina, mutta alennusmyynnin asiakastulvaan on helppo piiloutua.

Päivän toinen esitys tapahtuu perinteisemmällä näyttämöllä. Italialaisen Romeo Castelluccin Go Down, Moses käyttää läpinäkyvän fondin taakse utuisena rakentuvien kuviensa tukena suuren näyttämön valtavaa koneistoa. Mooseksen tarinasta, äitiydestä ja Platonin luolasta ammentava, massiivisia installaatioita rakentava esitys tuntuu iltapäivän intiimiyden jälkeen melkein törkeältä.

Ihmiset käyskentelevät, luovat itsestään ja toisistaan taidetta, galleria ei kaipaa juuri muuta katsottavaa. Äiti synnyttää vessassa, veri leviää joka puolelle. Lapsi on laskettu korissa virran vietäväksi, kohti suurta tehtäväänsä - vaiko kuitenkin heitetty roskalaatikkoon? Poliisilaitoksella äidin raamatulliset näyt ottavat vallan. 

Lopulta päädymme luolaan, jossa lapsensa menettänyt nainen painaa kämmenensä luolan seinään. Ensimmäinen taideteos on syntynyt.

Visuaalisesti ankaran niukka ja äänimaailmaltaan ylenpalttinen esitys on kylmääkin kylmempi. Viileän älyllisenä se ei kosketa minua millään tasolla, vaan katson sitä puhtaasti teknisenä suorituksena. 

Aika toden totta on suhteellista, tunti ja vartti ei lopu riittävän nopeasti, mutta kymmenen minuutin soisin jatkuvan ja jatkuvan.

*****

Fernando Rubio: Everything by My Side
Romeo Castellucci: Go Down, Moses
Esitykset Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistossa 20.8.2016



07 elokuuta, 2016

Lempeästi automaation diktatuurissa

Ennen esityksen alkua juttelen ystäväni kanssa kuolemasta. Miten haluaisin tulla haudatuksi? Haluaisinko, että minulle pystytetään hautakivi, jonka luona jäljelle jääneet voisivat muistella, vai haluaisinko mieluummin, että tuhkani käytettäisiin maanparannusaineena osana luonnon kiertokulkua? Kalmanhajuiseen aiheeseen keskustelumme suuntaa esityksen lähtöpaikka, Hietaniemen hautausmaa.

Saksalaisen Rimini Protokoll -kollektiivin teos Remote Helsinki on esitys, jossa ryhmä ihmisiä kulkee tekoälyn ohjaamana ympäri kaupunkia. Mikäli aiot vielä kokea esityksen (mikä on mahdollista lokakuuhun saakka), suosittelen, että lopetat lukemisen tähän. En pysty välttämään hienoista spoilaamista, vaikka en aiokaan kertoa kierroksen kulusta kovin yksityiskohtaista tietoa.

Henkilökunnan ehdotuksesta vaihdan opastukseni suomesta englantiin, mikä jo itsessään tuo tiettyä etäisyyttä tilanteeseen, toisaalta vaatii keskittymään kuulemaansa ehkä eri tavalla kuin omalla kielellä.

Kuulokkeista kuuluva äänimaailma on rakennettu niin, että se sulautuu ympäröivään maailmaan kuin huomaamatta. Lakkaan nopeasti välittämästä, onko kuulemani lintu todellinen vai onko tilanne luotu juuri meitä varten. 

Olemme lauma, kuljemme yhdessä, teemme samoja asioita. Tekoäly korvissa käskee ja me toimimme, kyseenalaistamatta. Mukana kulkevat undercover-osallistujat säätelevät kulkuamme kellontarkasti.

Luurien sisällä äänimaailma ja puhe luovat suojaavan kuplan. Samalla kun tiedostan, että herätämme ohikulkijoissa varmasti huomiota samaan tahtiin kulkevana ja joskus hieman erikoisesti käyttäytyvänä laumana, tunnen, että olen itsekin tarkkailija. Ympäröivä maailma muuttuu näyttämöksi, ohikulkijat sen näyttelijöiksi.

Sadan minuutin aikana mietin paljon paitsi ympäröivää yhteiskuntaa, jossa elämme erilaisten koneistettujen prosessien kautta ja jossa liikennevalot symboloivat arkipäivän automatisoitua diktatuuria, myös itseäni suhteessa toisiin. Nopeana kävelijänä löydän itseni usein lauman etujoukoista, jossa harmistun itselleni siitä, että en pysty tarkkailemaan muita, vaikka olen itse tarkkailtavana. 

Hienovaraisesti esitys vie minua. Heittäydyn, luotan siihen, että minua ei nolata, vahingoiteta tai nöyryytetä. Laulan, tanssin, juoksen kadun yli, hyppään metrosta ja nauran ääneen. 

Lopulta kohtaan turvallisesti yhden isoimmista peloistani - josta myös satuimme keskustelemaan ennen esitystä - ja itkenkin hieman. 

Remote Helsinki kutsuu tarkastelemaan ihmisyyttä lempeästi. Se on rakennettu niin aiheensa käsittelyn kuin teknisen toteutuksen tasolla niin taitavasti, että tunnen oloni sen jälkeen pitkään hieman huteraksi. 

*****

Esitys 7.8.2016 osana Korjaamo Stage -festivaalia, esitykset jatkuvat lokakuuhun saakka.


22 kesäkuuta, 2016

Tunteen paloa myrskyisessä kesäyössä

Sekaisin on miehet naiset, hulluja nuo kuolevaiset! Kaikki lähtee siitä, että nuoret rakastuvat ristiin: Hermia rakastaa Lysanderia, Demetrius rakastaa Hermiaa ja Helena Demetriusta. Koska isillä on vielä valtaa tyttäriinsä Ateenassa, pakenevat nuoret yön turvin metsään.

Metsässä asiat sitten vasta hullusti ovatkin. Keijukaisten kuningas Oberon ja kuningatar Titania läpikäyvät aviokriisiä, josta syystä vuodenajatkin ovat menneet sekaisin. Oberonin juoksupoika Puck-peikko tyrii lemmenrohdon jakelun. Taikametsään päätyy hortoilemaan kourallinen innokkaita amatöörinäyttelijöitä ja kas, käsissä on näytelmäkirjallisuuden klassikkokomedia.

Hyvän omantunnon linnakkeen ulkopuolella myrskyävä tuuli ja rankkasade johdattavat William Shakespearen Kesäyön unen tunnelmaan kuin tilauksesta. Esa Leskisen ohjaus Lauri Siparin iskevään suomennokseen on perinteitä kunnioittava tulkinta, joka hakee vauhtia mm. näytelmän ambivalenttia seksuaalisuutta korostavasta ristiinroolituksesta: Lysanderina äijäilee Nooda Dadu, Helenana herkistelee Pyry Äikää.

Dadun ja Äikään rinnalla Anna-Riikka Rajanen Hermiana ja Henri Tuominen Demetriuksena ovat juuri niin raivopäinä rakkaudesta kuin bardi heidät kirjoitti. Näitä tunnekuohuja ei tulkita pienin sisäisin keinoin.

Robin Svartströmin Oberon ja Minna Suurosen Titania ovat vahva ja vetovoimainen taistelupari. Sari Mällinen kutoo Puckiin sekoituksen söpöä, pörröistä eläintä ja ilkeää maahista, joista jälkimmäisen soisin saavan vielä hieman enemmän tilaa.

Jarkko Pajunen valtavaegoisena Nikolai Peränä ja sittemmin valtavalla vehkeellä varusteltuna aasina käyttää nautiskellen kaikki roolin tarjoamat mahdollisuudet. Varjoon eivät jää muutkaan käsityöläiset. Aarni Kivinen, Mikko Penttilä, Juha Pulli ja Marko Tiusanen tulkitsevat myös Titanian karskit keijut.

Niin, Shakespearen keijumaailmassa ei olla yksinomaan hyväntahtoisia ja hupsuja, varjoissa lymyää aimo ripaus pahantahtoisuutta ja pelottavuutta. Vaikka Ryhmäteatterin Kesäyön uni onkin hauska kuin mikä, on mukana myös tummempi pohjavirtaus. Kesäyön unessa mielikuvitusmaailman ja todellisen maailman tasapaino järkkyy. Unesta tulee totta ja todellisuus haalistuu unenkaltaiseksi.

*****
Ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa 18.6.2016
Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 22.6.2016

21 toukokuuta, 2016

Keho ei unohda muka-raiskaustakaan

On painokasta, että Anna Paavilaisen PLAY RAPE nähdään nimenomaan Kansallisteatterin päänäyttämöllä. Siinä nuori näyttelijä makaa eri näytelmissä illasta toiseen simuloimassa raiskatuksi tulemista ja katselee salin katon freskoja. Kunnes saa burn outin ja lopettaa näyttelemisen.

PLAY RAPE on peittelemättömän omakohtainen, esimerkit oletettavasti todellisia. Ainakin yhden niistä olen itsekin nähnyt ja miettinyt esitystä katsoessani, että miksi tässä on tämä raiskaus? Mitä tämän olisi tarkoitus kertoa? Mitä lisää raiskaus tuo tarinaan, teemaan, henkilöön? Ja miksi tämä upea sävellys on käytetty juuri tähän tarkoitukseen? Raiskausaariaksi?

Paavilainen pukee vihaisen ja häpeää täynnä olevan manifestinsa perverssillä tavalla viihdyttävään kaapuun. Naurattaa, vaikka on ihan hirveää. 

Näyttelijä Paavilainen on avoimessa konfliktissa käsikirjoittaja Paavilaisen kanssa. Että pitikin kirjoittaa itselle tällainen kamala kohtaus ja nyt hävettää. Ei tämä nuorten miesnäyttelijäopiskelijoiden kostoksi raiskailukaan helpota oloa yhtään.

Osan muistoistaan Paavilainen pistää vuoden 1938 Me näyttelijät -teoksesta arpomansa Verna Piponiuksen suuhun. Yhtä lailla yhteistä omaisuutta on Piponiuksen, Paavilaisen kuin kenen tahansa naisnäyttelijän keho. 

"Perusraiskaus" tulee vastaan jo teatterikoulun pääsykokeissa. Muistan itsekin jokusen teatterialan oppitunnin, jossa toiset raiskaavat ja toiset ovat raiskattavana, sitten toiset silittävät ja toiset ovat silitettävänä. Raiskaus on siis vain yksi tapa olla kontaktissa, asiaa täysin problematisoimatta. Ymmärtääkseni nykyään sukupuolisensitiivisyys on sentään osa opetussuunnitelmaa.

Paavilaisen tähtäimessä ovat teatterin valtarakenteet, mutta osansa saa teatterin ulkopuolinen todellisuuskin, se, jossa feminismi on jo olemassa. Todellisuuskaan ei tosin ole kaikille ihan sama. 

En tiedä, miten miehet valitsevat reittinsä, mutta minussa resonoi, kun Paavilainen toteaa ironisesti, miten näyttämön muka-raiskausten jälkeen pesee roolin pois suihkussa ja kävelee turvallisin mielin Kaisaniemen puiston läpi kotiin. Keho ei unohda, vaikka mieli kuinka siihen pyrkisikin.

Fiktion nainen on uhri, hänet murhataan dekkareissa tai poliisisarjoissa aina hieman näyttävämmin kuin mies. Ja joka kerta kuin nainen fiktiossa raiskataan siksi, että se tuo lisää syvyyttä miespäähenkilön rooliin, poistan varmistimen.

Todellisen elämän raiskausfantasiat ovat sitten vielä asia erikseen. Naisia pelotellaan maahanmuuttajien raiskauksilla, ja samaan aikaan toivotaan, että suvaitsevaiset naiset tulevatkin raiskatuiksi. "Meidän naistemme" turvallisuuden nimissä kierrellään katupartioina. Anteeksi sanavalintani, mutta vittu mitä paskaa.

PLAY RAPE on tärkeä esitys, pakollista katsottavaa ei pelkästään teatterialan omalle väelle vaan ihan kenelle tahansa.

Ja ei. En nyt tällä kirjoituksella väitä, että raiskaus olisi yhtäkkiä kielletty aihe näyttämöllä. Ei tietenkään ole, mikään aihe ei ole näyttämöllä tabu. Mutta ennen raiskauskohtauksen kirjoittamista ja ohjaamista se saisi olla ihan todella hyvin perusteltu, niin tekijöilleen kuin katsojillekin.


*****
Klockriketeatern: PLAY RAPE
Esitys Kansallisteatterissa 12.5.2016

Mitä näet, kun katsot nälkää?

Melko tarkkaan kaksi vuotta sitten chileläisen taiteilijan Alfredo Jaarin kokonaisuudessaankin vaikuttavassa näyttelyssä Kiasmassa teos The Sound of Silence järkytti minua erityisesti. 

Minimalistinen installaatio kommentoi erästä kuvajournalismin ristiriitaisimmista teoksista, Kevin Carterin ottamaa, Pulizer-palkittua kuvaa nälkiintyneestä sudanilaislapsesta ja korppikotkasta (New York Timesin analyyttinen arvostelu teoksesta, vahva trigger warning eli älä katso, jos olet herkkä).

Marie Kajavan kirjoittama ja Henri Tuulasjärven ohjaama Nälänhätä-näytelmä pohtii Carterin kuvaa ja sen merkitystä monenlaisesta kulmasta. Samalla pohdittavana on nälkä ja sen syyt, kuten kuivuuden laukaisemat konfliktit.

Äänen saavat nälkätutkija, Etelä-Sudanissa syntynyt, valokuvaaja, meteorologi, lintututkija, auttamisen ja vallan asiantuntija, lapsi, vanhus ja entinen anorektikko. Näiltä kaikilta haastattelija kysyy saman kysymyksen: Mitä sä näet?

Hyytää, kun valokuvaaja pohtii kuvan sommittelua ja sen virheitä.

Hyytää, kun lintututkija puhuu raadonsyöjien merkityksestä ekosysteemeissä.

Hyytää, kun ex-anorektikko puhuu, ei kuvasta vaan omasta kehostaan ja kokonaisvaltaisesta, itseaiheutetusta nälästä.

Hyytää, kun auttamisen ja vallan asiantuntija toteaa, miten helppoa kolmannelta parvelta on moralisoida. Toista on istua eturivissä, missä näyttämön todellisuus roiskuu päälle. Hän puhuu apartheidista, jonka kuvaajana eteläafrikkalainen Kevin Carter tuli myös tunnetuksi.

Haastateltavat saavat nimenomaan äänen, sillä pitkä tovi esityksestä vietetään pimeydessä. Valojen noustua ollaan edelleen arkisen tarinankerronnan äärellä. Näyttelijät - Joanna Haartti, Laura Halonen, Ella Lähdenmäki ja Joonas Snellman - piirtävät eri haastateltavat ja heidän näkökulmansa hyvin pienillä eroilla, mikä pakottaa katsojan terästämään aistinsa.

Pimeydestä nouseva Riikka Karjalaisen valosuunnittelu on tyylikkään graafista, mikä korostaa puheen arkisuutta entisestään, saman tekee Jenni Nylanderin eleetön lavastus ja puvustus. 

Toteava esitys työntää kierteet näyttämöltä katsojan mieleen. Carterin kuvaa ei näytetä, silti se tuntuu piirtyneen verkkokalvoille. 

Nälänhätä on tunteilemattomuudessaan kiehtova ja kamala näytelmä. Samalla se on yksi kiinnostavimmista kevään aikana näkemistäni kokeiluista.

*****
Teatteri Takomo & Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu & Aalto ARTS: Nälänhätä
Esitys Teatteri Takomossa 20.5.2016

14 toukokuuta, 2016

Lumoava laulun ja ilma-akrobatian liitto

Yablochkov Candle on varhainen sähkölamppu, jonka kaksi vastusta ja niiden välissä oleva välittäjäaine kuluvat loppuun lampun palaessa.

Ilona Jäntin ja Aino Vennan samanniminen teos on juuri sitä. Se palaa kirkkaasti kestonsa ajan ja haipuu lopulta muistoksi. Klubikonsertin ja ilma-akrobatiaesityksen yhdistelmä toimii häkellyttävän hyvin.

Tunnelmallisissa yökerhovaloissa nähdään kaksi hieman toisiaan muistuttavaa naista, kuin saman henkilön kaksi puolta. Venna on sensuellisti yleisölle flirttaava laulaja, jonka jazzia, chansonia ja americanaa persoonallisesti fuusioivat laulut kertovat hulluista, mutta valloittavista naisista. Jäntti muuntaa sfinksimäisin kasvoin nuo tarinat kehollisiksi. Kokonaisuuden täydentää Erik Michelsenin kontrabasso.

Olen kuunnellut Vennaa levyltä, mutta en ole oikein saanut otetta dramaattisista kappaleista, vaikka hänen äänensä onkin tenhoava. Nyt ymmärrän, että Venna on ehdottomasti parhaimmillaan yleisön edessä.

Jäntin ilma-akrobatia on hallittua putoamista. Kiivettävänä on rengas, erilaisia köysiä ja lamppuja. Toistuvasti ote lipeää, kiipeäjä retkahtaa roikkumaan. Vaikka keho tempoo väliin ahdistuneestikin, on mukana myös vienoa huumoria. 

Salaperäisesti hymyilevä Venna lauluineen ja voimakkaana esteen kuin esteen lopulta ylittävä Jäntti luovat kuvan naisesta (tai naisista), joka ei ole helppo tapaus. Hän on mustasukkainen ja vaativa, mutta kesyttäjälleen unelma. Tai painajainen.

Raukeaa, savuista, vaarallista. Yablochkov Candle on lumoava yöperhonen.

*****
Ilona Jäntti & Aino Venna: Yablochkov Candle
Esitys Cirko-festivaalilla 13.5.2016

12 toukokuuta, 2016

Veljekset tasapainoa hakemassa

Luis ja Pedro Sartori do Vale ovat veljeksiä, molemmilla oma sirkustaiteilijan uransa. Teoksessa Dois he yhdistävät voimansa ja tutkivat mitäpä muutakaan kuin veljeyttä. Sirkus yhdistyy yllättävän luontevasti jousiammuntaan.

Esiintyjien näyttämöoleminen on arkisen hyväntuulista. Veljekset kisaavat vähän kaikesta, siitäkin kumman merkistä leipä nousee paahtimesta. Kuin ihmeen kaupalla se usein nousee juuri oikealla hetkellä. Vaivihkainen dramaturgia on pitkälle mietitty.

Aikuiset pojankoltiaiset muistelevat lapsuuttaan ja vähän taantuvatkin. Kisaillessa tulee joskus vähän kampitettua, hölmömpää höynäytetään aina vaan ja lopulta ratkaisu saadaan painimalla. Veljeä verrataan vähän kateellisenakin itseen, itseä veljeen. Toisella on sixpack, toisella rintakarvat.

Esityksen tunnelma on poikamaisista kolttosista huolimatta ennemmin mietteliäs kuin railakas ja jousiammunta tuo siihen jännittävää särmää. Joskus nuoli osoittaa suoraan kohti toisen kurkkua, toisinaan taas tarvitaan veljen apua jousen jännittämiseen. Tasapainoa haetaan yksin ja yhdessä.

Vaikka viehättävä esitys onkin kokonaisuutena varsin toimiva, olisi muutaman kullanmurun sopinut kuopatakin (täten vaadin tätä viralliseksi kill your darlings -käännökseksi). Ja kunpa pojat olisivat malttaneet jättää esityksen kuvaan, jonka yleisökin luontevasti lopuksi tunnisti. Vielä yksi irrallinen pöhköily veljellisen syleilyn jälkeen vie turhaan tehoja.

*****
Luis & Pedro Sartori do Vale: Dois
Esitys Cirko-festivaalilla 11.5.2016

08 toukokuuta, 2016

Kapitalismin kahleista kohti toista ihmistä

Cirko-festivaalin avausesitys, The Ricochet Projectin Smoke and Mirrors on miltei täydellinen nykysirkusteos. Se todistaa kehon tarinankerronnallista voimaa.

Akrobatiaa, tanssia ja improvisaatiota yhdistävän teoksen ytimessä on kaksi huikeaa artistia, Cohdi Harrell ja Laura Stokes, joiden kehonhallinta on valtavan taitavaa, mutta jotka myös ilmaisevat riipaisevan runollisesti inhimillisyyden ja ihmisyyden syvimpiä pelkoja ja unelmia.

Minulle esitys puhuu nimenomaan ihmisen kaipauksesta kohti toista samanlaista. Itkettää, kun katson yksin trapetsilla rimpuilevaa Harrellia tai köyteen kuin suojaavaan pesään raajat täristen kietoutuvaa Stokesia. 

Tanssi vääntää kehot äärimmäisiin ja rumiin asentoihin, katseet kohti yleisöä ovat yhtäaikaa pelokkaita ja uhmakkaita. Tällaisia me olemme, deal with it. Sitten valo kääntyy suoraan kohti. Kuka katsoo ja ketä?

Puolialastomina he ovat konkreettisestikin haavoittuvia, kapitalismin kahlitsemat sosiaaliset roolit on riisuttu vaatteiden myötä. Ankara valo piirtää laihoista kehoista esiin jokaisen jänteen ja luun.

Esityksen musiikkidramaturgia on ehkä alleviivatenkin varsin dramaattista, mutta se tuo kiintoisaa kontrastia virtuositeettia kuin ohimennen ja vahingossa korostavaan raakaan liikkeeseen. 

Esityksen huippukohdaksi nouseva intiimi, hellä ja kivulias (tender sanan useammassa merkityksessä) köysiduetto saa ääniraidakseen Charles Chaplinin Diktaattori-monologin. 

Ratkaisu voisi olla korni ja pateettinen, mutta ei yllättäen ole sitä. Teksti keskittyy ihmiskunnan yhteiseen hyvään, mutta lopulta luuppina nousee lause "We think too much and feel too little". 

We think too much and feel too little. Auts. Osuu.

*****
The Ricochet Project: Smoke and Mirrors
Esitys Cirko-festivaalilla 7.5.2016

23 huhtikuuta, 2016

Kuolema on ystävä, kipuun voi aina luottaa

Meksikolaisen kuvataiteilija Frida Kahlon elämä ja taide ovat hedelmällinen lähtökohta draamalle. Anne Rautiaisen kirjoittama ja ohjaama elämäkertanäytelmä Frida luottaa keholliseen ilmaisuun puhetta enemmän. Tämä onkin toimiva ratkaisu, mielestäni esitys kantaisi vieläkin vähemmällä puheella, kun dialogi on hieman latteaa.

Jarmo Jääskeläisen projisoinnit käyttävät Frida Kahlon maalauksia säästeliäästi (ehkä tekijänoikeudellisistakin syistä?), mutta toisaalta teokset ovat ainakin minulle niin ikonisia, että pienetkin viitteetkin luovat vahvoja assosiaatioita.

Tulkinta keskittyy Fridaan, jota Virpi Rautsiala näyttelee valtavan sisäistyneesti. Fridan elämää rytmittävät onnettomuudet, joista ensimmäinen, bussin ja raitiovaunun törmäys rampauttaa hänet fyysisesti ja toinen, rakkaus taitelija Diego Riveraan (Ilkka Pentti) henkisesti.

Väliajalla kuulen, kun pari katsojaa keskustelee pettyneenä "eihän se edes linkkaa". Rautsialan Fridan invaliditeetti on identiteetti. Ei rampaa tarvitsekaan nilkuttamalla esittää. Fridan rampuus on yhtä paljon kehossa kuin mielessä ja Rautsiala tekee sekä fyysisesti että psykologisesti vahvan ja kokonaisesti ajatellun roolin, joka kannattelee koko esitystä.

Kun fokus on Fridassa, jäävät muut henkilöt yksiulotteisiksi ja nähdään vain suhteessa päähenkilöön. Lukuisista sivuhenkilöistä mieleen jäävät yllättäen vain yhdessä kohtauksessa esiintyvät Lev Trotski (Karri Lämpsä) ja hänen kivettynytkasvoinen vaimonsa Natalia (Katri-Maria Peltola). 

Ritva Grönberg laulaa kertojana tunteikkaasti läpi esityksen, mutta ihmettelen, miksi hahmo on asemoitu lähes ulos näyttämöltä ja eri maailmaan. Koska ollaan Meksikossa, jossa kuolema on kansanperinteessä personoitu, hymyilevä luuranko, seuraa Kuolema myös Fridaa. Sari Harjun herkästi nukettama Kuolema on hiljainen ystävä, kaksoissisar. 

Frida Kahlosta ei voi puhua ilman, että puhuu myös kivusta. Kipu on läsnä kuuden tuuman rautanauloina, joita Fridan päälle tippuu ja joita kasvaa kukkina Kuoleman hellästi hoivaamassa puutarhassa. Kipu välittyy myös vahvasti erityisesti esityksen loppupuolella Liisa Ruuskasen koreografioimassa tanssissa.

*****
Kuopion Kaupunginteatteri: Frida
Esitys 22.4.2016

22 huhtikuuta, 2016

Aistillinen trilleri on katsojan silmässä

David Ivesin Venus turkiksissa -näytelmä on kerrosta kerroksen päällä. Lähtökohtana on Leopold von Sacher-Masochin romaani Venus im Pelz vuodelta 1870, josta näytelmän kirjailija-ohjaaja Thomas on tehnyt näyttämösovituksen Venus turkiksissa, jonka koe-esiintymiset ovat puolestaan juuri loppuneet tuloksettomina. 

Kaatosateesta sisään tuntitolkulla myöhässä purskahtaa hössöttävä Vanda, josta kuitenkin kuoriutuu yläluokkainen kreivitär, kun koe-esiintyminen alkaa. Aina vain intiimimmäksi käyvän koe-esiintymisen aikana Thomas ja Vanda sekä esittämänsä roolit alkavat sulautua, eikä lopulta ole enää selvää, kuka tilannetta vie, mihin suuntaan ja miksi.

"Siis täähän on SM-pornoo tää näytelmä", toteaa Vanda, mutta Thomas näkee päähenkilö Severin von Kusiemskin halun alistua naiselle huomattavasti monisyisemmin. Leopold von Sacher-Masoch on sadomasokismin alistuvan jälkiosan isä juuri Venus im Pelz -romaanin myötä, dominoiva alkupuoli on nimetty markiisi de Saden mukaan. 

Venus turkiksissa keskittyy useammalla tasollaan miesmasokistin unelmaan olla naisen orja. Mutta toisin kuin pahoinpitelyssä, SM-leikeissä kyse on luottamuksesta ja valta on viime kädessä aina alistujalla. (Tämä näin pikaisesti banalisoiden.) Näytelmässä valtasuhteet eivät kuitenkaan ole lainkaan selviä tai ennalta sovittuja.

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaamaa esitystä markkinoidaan määritelmällä "mielikuvitusta kutitteleva komedia, joka tiivistyy aistilliseksi trilleriksi." Komedia se kyllä on, se ei jää epäselväksi, mutta aistillinen trilleri on katsojan silmässä. Eroottisesta jännitteestä enemmänkin puhutaan kuin lopulta näytetään.

Armi Toivasen tulkinta Vandasta on hyvin komediallinen, ja siksi hahmo jää aika pinnalliseksi. Koska hän kuitenkin lopulta vie, haluaisin nähdä häivähdyksen ajatusta bimbohahmon alta. Ratkaiseva käänne jää pohjustamatta. Sampo Sarkola taas pyrkii Thomasina näyttelemään enemmän sitä trilleripuolta, mutta painostavat katseet jäävät ilmaan.

Ääni- ja valosuunnittelu on voimakkaan efektivetoista ja hätkäyttämään pyrkivää. Minua se alkaa pidemmän päälle kyllästyttää, kun tuntuu, että näyttelijöiden on taisteltava efektien kanssa sen sijaan, että niistä saisi tukea. Intensiteetin pienennys tehostepuolella voisi tehostaa intensiteettiä näyttelijöiden välillä.

Kysymyksiä esitys kyllä nostattaa. Miksi joku haluaa tulla alistetuksi ja nöyryytetyksi, miksi joku toinen puolestaan alistaa ja nöyryyttää? Miksi joku käyttää toisen alistumisen tarvetta oman kostonsa välineenä? Eikös se kosto silloin mene vähän niinkuin ohi, kun toinen kuitenkin pohjimmiltaan nauttii siitä? 

Kela on monimutkainen ja kirjailija sekoittaa sitä näytelmässä tahallaan samalla, kun kietoo dominoitava-dominoija-suhteeseen sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksiä.  Toisaalta ratkaisu voisi tuoda syvyyttä näytelmään, mutta jo valmiiksi kerrosteisessa näytelmä-näytelmässä-rakenteessa temaattinen lomittuminen muuttuu lopulta sekavaksi.

*****
Esitys 20.4.2016

17 huhtikuuta, 2016

Instituutioiden ravistelua

Istuin eilen Suomen Arvostelijain Liiton Kriitikon päivässä kuuntelemassa keskustelua kulttuurijournalismin tulevaisuudesta sekä kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta. Tiukkaa settiä oli tarjolla molemmista aiheista, pää vähän pyörälläkin keskustelun jälkeen. Heränneitä kysymyksiä: miten kriitikkona toisinnan alistavia stereotypioita? Pitääkö kriitikon aina ilmaista oma positionsa? Onko tärkeämpää asiantuntijuus vai taitava kirjoittaminen?

Tuohon viimeiseen sivuhuomio. Joitakin viime päivien kiihkeänä somessa vellovia kritiikkikeskusteluja seuranneena olen törmännyt kommentteihin kuten "kuka f*cking nevöhöörd toi kriitikkokin on". Pitääkö kriitikolla olla siis tunnustettu asema, ennen kuin on lunastanut oikeuden arvioida? Kuka tuon aseman myöntää?

Olen sitä mieltä, ettei kriitikon tehtävä ole huudella vastuuttomasti "nönnöönnöö, olen kriitikko, tää on paskaa, ette voi mulle mitään", mutta jokainen myös joutuu jostakin aloittamaan ja opettelemaan. Ei kuitenkaan kannata ihmetellä, että närkästystä aiheuttaa, jos se opetteleminen tapahtuu valtakunnallisesti merkittävän sanomalehden sivuilla. 

No. Tänään en jatka aiheesta enempää, annan ajatusten muhia ja palaan ehkä toisella kertaa. Viikonlopun aikana kun tuli taas katsottua pari esitystä.

Paljastan heti positioni suhteessa ensimmäiseen. Tunnen suomenruotsalaista teatterikenttää ja sen historiaa varsin huonosti, mutta en silti koe, että Svenska Teaternin ja Teakin ruotsinkielisen näyttelijäntyön koulutusohjelman yhteistuotanto Titanic jättäisi minut ulkopuoliseksi. Vaikka jokainen anekdooteissa esiintyvä nimi ei tuttu olekaan, on teatterikonkareiden läppään helppo solahtaa.

Minulle Akse Pettersonin ohjaama Titanic on esitys näyttelijyydestä, unelmista ja johtajuudesta. Lisäksi siinä on vampyyreja, zombeja ja söpöjä eläinhahmoja, joiden merkitys ei ihan avaudu, mikä ei haittaa minua laisinkaan. Söpöjä eläinhahmoja on aikuisille suunnatuissa esityksissä ihan liian vähän. Enemmän minua kiinnostaa taiteellista lopputyötään tekevien näyttelijöiden ja Svenskanin konkareiden synergia.

Valtavaa teatterilaivaa ohjaa kohti vääjäämätöntä tuhoa Svenskanin faktinen kippari Johan Storgård. Toisenlaiset ovat unelmat ja haaveet nykyisillä maistereilla kuin 90-luvulla valmistuneilla. Siinä missä Storgård perusti kurssikavereineen oman teatterin, haikailevat nämä untuvikot freelancereiksi Tukholmaan.

Vaikka rautaesirippuun piirtyvä käsivarakuvaus särkee päätä (ja jälleen jossain määrin pännii, että joudun katsomaan teatterissa elokuvaa) ja langanpäät tuntuvat olevan välillä hyvinkin kaukana toisistaan, esitys pitää otteessaan. Se ei ole erityisen hauska, tuskin sellaiseksi tarkoitettukaan, huumori on kipeää.

Suomenruotsalainen päänäyttämö myllätään ja perataan auki niin instituutiona kuin rakennuksenakin, kun teakilaiset rynnivät pitkin laivan käytäviä kohti tulevaisuuttaan samalla kun konkariporras tyhjentää mieluummin minibaaria hytissään. Törmäyskurssi on niin sisäinen kuin henkilöiden välinenkin, ehkä metodinenkin. 

Kiusaantuneisuuteen asti viedyt tilanteet ovat tarkkasilmäisesti rakennettuja. Kun Marcus Groth opastaa Dennis Nylundia juurichakran vapauttamisessa tai Anna Hultin murskaa mustasukkaisuuttaan Amanda Nymanin itsetunnon Rosen roolissa, samaan aikaan naurattaa ja hirvittää.

Vaikka myllerrys kohti katastrofia on totaalista, seesteinen loppukuva tuudittaa kuitenkin turvalliseen satamaan. Tai sua kohti herrani.

Harmillisesti viikonlopun toisessa esitysessä, Sara Mellerin ohjaamassa Plastic Bridessä tunnen oloni hyvin ulkopuoliseksi. Tunnustan jälleen position tai ainakin siihen vaikuttaneen asian: kärsin ahtaanpaikankammosta, joka ei ilmene fyysisesti pienissä tiloissa, mutta tungoksessa kyllä. Tälle yleisömäärälle radikaalisti liian pienessä Kapsäkin aulassa, jossa esitys lopulta alkaa, koen melkoista henkilökohtaista ahdistusta. Niinpä lähtökohta katsojana ei ehkä ole paras mahdollinen.

Mutta ei esitys ahdistuksen laskettua myöskään voita puolelleen. Musiikillista taitoa lavalta ei puutu, Heidi Kirves, Emma Salokoski ja (ilman käsiohjelmaa harmillisen nimettömiksi jäävät) Emma Salokoski Voices -kuorolaiset ovat valtavan vakuuttavia laulajia. 

Muilta osin esitys jää minulle ikävästi ilmaan. Kyllä, se kritisoi avioliittoinstituution naista alistavia käytäntöjä ja provosoi kuvastollaan, mutta melkein tekisi mieleni kysyä, että onko tässä lopulta tarjolla jonkinlainen väite? Kaipaan kirkkaampaa ajatusta. 

Kaljapullo kourassa joogaaminen ja sylitanssiva nunna, ovathan ne toki humoristisen emansipoivia kuvia. Kyllä, prinsessa Victorian hääpuhe Ruotsin kansalle on naurettavan siirappinen. Mutta. Kosmisen hääjuhlan uhmakas bilemeininki jää sisäänpäin kääntyneeksi eikä tartu. 

*****

Esitys 16.4.2016

Esitys 17.4.2016

09 huhtikuuta, 2016

Maaginen arkirealismi piirtää ihmisen tarkasti

Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta on ihana näytelmä. Harvemmin tulee käytettyä ihana-sanaa, varsinkaan maailmanlopusta kertovan teoksen yhteydessä, mutta näin se vaan on. Lonka kuvaa vedenpaisumuksen alle jäävän suomalaisen rannikkokylän asukkaita mikroskooppisen tarkasti ja samaan aikaan valtavan myötätuntoisesti.

Olen todella iloinen, että Svenska Teatern ja Janne Reinikainen ovat tarttuneet näytelmään. Harmillisen harvoin saavat kiitetytkään tekstit kantaesityksensä jälkeen toista tulemista. Maarit Ruikan ohjaaman Turun Kaupunginteatterin ensiversion näin Teatterikesässä 2013.

Näytelmä on kuin lämmin luontodokumentti. Dialogi on harvassa (kiitos ilmaisusta ystävälle) ja äänessä on kaikkitietävä kertoja. Svenskanissa kertoja Oskar Silén istuu radiostudiossa ja selostaa etäisen ymmärtäväisesti samalla soittaen säveltämäänsä musiikkia. Ratkaisu ulkoistaa kertojan nimenomaan tarkkailijaksi, joka tekee havaintonsa hetkessä, mutta välimatkan päästä.

Turun versiossa kertoja Hanna Raiskinmäki oli mukana tapahtumien keskellä, aivan kiinni henkilöissä. Kaksi erilaista ratkaisua luovat esitykseenkin erilaisen tunnelman ja jotenkin tämä etäisempi toimii minulle paremmin. Ruikan ratkaisu taannoin suorastaan ärsytti, epäilemättä ainakin jossain määrin myös tarkoituksella.

Mutta vertailut sikseen.

Ensimmäisen näytöksen ajan Svenskanin lavalla kilpailee kaksi esittämisen formaattia, elokuva ja teatteri. Pikku puristi minussa on alkuun nyreissään, kun valkokangas väistämättä vetää katsetta puoleensa näyttämön kustannuksella.

Pikkuhiljaa ymmärrän ratkaisun arvot. Joonas Tikkasen suunnittelema video on tyylikkään kaunista, sateenpieksämä maisema ja ikkunan läpi kuvatut kohtaukset kuin postikortteja. Samaan aikaan valkokankaan alapuolelta pilkistää arkisen rupinen todellisuus. Kolikon kääntöpuolet kohtaavat.

Lähikuvissa inhimillisyys korostuu, varsinkin silloin, kun näyttelijät luottavat siihen, että vähempikin riittää. Erityisesti keskushenkilöitä Ailaa ja Tyttiä tulkitsevat Nina Hukkinen ja Celia Hakala sekä Joonas Heikkinen edellisen juoppopoikana Petterinä ja Sophia Heikkilä dramaattisena tyttärenä Kerttuna ovat virittäneet ilmaisunsa juuri oikealle taajuudelle.

Kyynelehdin vuolaasti jo väliajalle mennessä, ehkäpä tieto näiden helposti samastuttavien henkilöiden kohtalosta on liikaa tällaiselle herkänsorttiselle katsojalle. Näytelmän maaginen arkirealismi ja ilkikurinen huumori pureutuvat syvään tunnekanavaan. 

Vaikka maailma loppuu, nämä ihmiset piirtyvät muistiini. Ja Sinatran New York, New York kiinnittyy vastedes aina mielessäni Onni-keskuksen vanhainkodin ruokasalissa kohtaloaan tyynenä odottaviin kyläläisiin.

*****
Svenska Teatern: Sånger vid randen av ett grått hav (These little town blues are melting away)
Esitys 8.4.2016

07 huhtikuuta, 2016

Punk, pelko ja pakolaiset

Lampedusa on Italialle kuuluva Välimeren saari Tunisian rannikon tuntumassa. Se on yksi ahtaista porteista, joiden kautta tuhannet siirtolaiset Afrikasta ja Lähi-idästä pyrkivät Eurooppaan. 

He pakenevat vainoa, diktatuuria, sotaa ja köyhyyttä ja antavat niin omaisuutensa kuin henkensäkin ihmissalakuljettajien käsiin. Lampedusa on limbo, josta ehkä päästään eteenpäin, mutta tulevaisuus on suuri kysymysmerkki.

Ohjaaja Tanya Weinstein tutustui saareen Meeting the Odyssey -hankkeen yhteydessä. Teatteri Viirus koordinoi käynnissä olevaa 11 maan EU-hanketta, jossa teatterintekijät purjehtivat Itämeren ja Välimeren rannikoilla luoden erilaisia taiteellisia ja yhteisöllisiä avauksia. Lampedusa ja sen pakolaisleirit olivat yksi kesän 2015 etapeista.

Tuloksena on syntynyt esitys Lampedusa - Dreams of EUtopia. Se on punkmessu pakolaisuuden monikasvoisuudelle. Christoffer Mellgrenin dramatisoima monikielinen esitys perustuu työryhmän tekemiin haastatteluihin. 

Äänen saavat niin maahanmuuttajat ja pakolaiset itse kuin heidän auttajansa ja vastustajansakin. Muistoja kertyy 25 vuoden ajalta ensimmäisten somalipakolaisten Suomeen saapumisesta alkaen.

Kieleltään siivoamattomat haastattelutekstit paljastavat enemmän kuin estetisoitu monologiteksti koskaan. Veitsenterävä näyttelijäntyö on kiinni ajatustauoissa, puhujan itsesensuurin paikoissa ja hetkissä, joissa on peitettävä kamalasta muistosta nouseva tunne.

Maria Ahlroth, Viktor Idman, Robert Kock ja Eeva Soivio paitsi puhuvat ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi, myös laulavat, soittavat ja tanssivat pakolaisten tarinat pintaan samalla kun Nicke von Weissenberg pitää esityksen sykkeen korkealla rumpusetin takana.

Esitys on yhtä hikinen ja kolhuilla kuin esiintyjänsä, jotka tanssivat itseään säästämättä. Jokainen kehon kolahdus lattiaan tuntuu iskuna myös minussa katsojana. 

Lampedusa on unelmien, pelkojen ja ennakkoluulojen paikka. Toisin kuin muutama muu ajankohtaiseen pakolaisasiaan tarttunut tuore esitys, ei Viiruksen panos keskusteluun ripaustakaan alleviivaa, saarnaa tai opeta katsojaansa. Se lataa faktat ja henkilökohtaiset tarinat pöytään katsojan itse tarkasteltavaksi. 

Punk ei pyri miellyttämään, ei tämäkään esitys. Siksi juuri se tuntuu hyvin tärkeältä. Totuuksia on yhtä monta kuin on tarinaa tai tarinankertojaa. Viiruksen monitulkintainen slogan Verkligheten är bäst på teatern, todellisuus on parasta teatterissa, on helppo allekirjoittaa.

*****
Teatteri Viirus: Lampedusa - Dreams of  EUtopia
Kantaesitys 1.4.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 6.4.2016

20 maaliskuuta, 2016

Epätavallinen rakkaus ympäristön ristipaineessa

Rainer Werner Fassbinderin samannimiseen elokuvaan perustuva Pelko jäytää sielua kertoo vanhemman saksalaisnaisen ja nuoremman arabimiehen rakkaussuhteesta Münchenin olympialaisten terroritekojen jälkeisessä Saksassa. 

Emmi (Anna Pitkämäki) ja Aliksi kutsuttu Salem (Aleksi Holkko) rakastavat toisiaan, vaikka ympäröivä yhteisö ei suhdetta nikottelemamatta niele. Niin naapurit kuin työkaveritkin hyljeksivät Emmiä. Siirtotyöläisen arvo ei ole yhteiskunnan silmissä mitään ja Emmin lapset kääntävät selkänsä äidilleen, joka nyt yhtäkkisesti on muuttunut huoraksi likaisen arabin kanssa avioiduttuaan. 

Emmi ja Ali lähtevät kuristavaa ilmapiiriä pakoon lomamatkalle, jonka jälkeen kaikki on - toivottavasti - paremmin. Pikkuhiljaa ympäristö alkaakin suvaita epätavallista pariskuntaa, mutta lähinnä hyötymistarkoituksissa. Eihän kauppiaan sovi hyvää asiakasta torjua. Emmin työpaikallekin on saatu oma siirtotyöläinen syrjittäväksi. 

Samalla kun ympäristön ristiriidat laimenevat, hankaloituu Emmin ja Alin suhde kuitenkin sisältäpäin. Yhteiskunnan alistavat asenteet sujahtavat salaa myös parisuhteeseen.

Saana Lavasteen ohjaama esitys on visuaalisesti mielenkiintoinen. Minna Välimäen suunnittelema teräsrunkoinen lavastus ja Kari Laukkasen valo- ja kuvasuunnittelu toimivat valtavan hienosti yhteen rakentaen taustalle 1970-luvun saksalaista suurkaupunkia. 

Varjokuvat, likaisten lasien takana tai selin tapahtuvat kohtaukset korostavat Emmin ja Alin eristäytynyttä tilaa. Tatu Virtamon äänisuunnittelu alkaa jo esitystilaan tullessa, mikä virittää katsojaa ennalta.

Näyttelijäntyön estetiikka on etäännyttävällä tavalla melodramaattista, mutta samalla jotenkin kädenlämpöistä, mikä korostuu tarinan mustavalkoisuuden rinnalla. Pitkät ohikävelyt, portaiden kulkemiset ja kaipaavat katseet kaukaisuuteen eivät lisää, vaan purkavat jännitettä.  

Jonkin verran jännitettä syö myös se, ettei Anna Pitkämäki ole likimainkaan mummoiässä. Toki ei ole Aleksi Holkkokaan arabi. Näille faktisille ominaisuuksilleen näyttelijät eivät tietenkään mitään mahda, eikä heidän työssään pyhimysmäisinä keskushenkilöinä ole moitteen sanaa. Lukuisat sivuroolit ovat sen sijaan varsin markkeeraten rakennettuja. 

Päällimmäinen tunnelma esityksen jälkeen on aika haalea. Syvyysuunnassa hieman voimaton tulkinta latistaa teoksen eittämättä ajankohtaisen yhteiskunnallisuuden toteavaksi. Peili voisi kuitenkin olla kirkkaampi ja julmempikin. 

*****
Lahden Kaupunginteatteri: Pelko jäytää sielua
Esitys 19.3.2016

19 maaliskuuta, 2016

Nykyklovneria ei paljon naurata

Kallo Collectiven kahden teoksen ilta on kiinnostavaa nykyklovneriaa: ei oikeastaan erityisen hauskaa, mutta varsin häiritsevää ja surullistakin. Naurattaa kyllä, mutta ihan toisella tavalla kuin voisi odottaa. 

Sampo Kurpan soolo Houkutus kuuden vuoden takaa pureutuu addiktioon, nikotiinin lumoukseen. Entisenä röökimuijana on helppo tunnistaa mielentila, jossa onneton miekkonen tempoilee yrittäessään irti riippuvuudesta. 

Fyysistä teatteria, klovneriaa, jongleerausta ja esinemanipulaatiota yhdistävä esitys riipaisee. Kurpan hahmo on maaninen ja masentunut samalla kertaa. Sijaistoiminnot tupakoinnille ovat moninaiset, milloin narun näennäisestä sotkemisesta sukeutuu eläviä hahmoja, milloin jonkkapallot jäävät jumiin keskelle selkää. 

Aivan joka kohdaltaan ei esitys minua hyppysissään pidä, ongelmat ovat lähinnä dramaturgisia, mutta Kurpan esiintyminen on hurmaavan inhimillistä. 

Thomas Moncktonin tuoreessa soolossa Only Bones on puolestaan aimo annos epäinhimillisyyttä. Moncktonin keho ja kasvot taipuvat muotoihin, jotka eivät aina tunnu edes mahdollisilta. Esitys on minimalistisesti rakennettu, Gemma Tweedien kanssa luotu konsepti keskittyy olennaiseen: on vain ihmiskeho ja vahva valo ylhäältä, joka piirtää kaikki yksityiskohdat terävästi. 

Miimisesti ja tarinankerronnallisesti Monckton vie erilaisiin maailmoihin, kuten veden pinnan alle meduusaksi. Kiinnostava on ihan oma evoluutioteoria, joka alkaa moninaisten eläinten risteyttämisellä ja kasvaa kenellä on isoin tykki -pullisteluun. 

Moncktonin vastanäyttelijänä vakuuttaa Tuomas Norvion musiikki ja äänimaailma, joka käy raikasta dialogia esiintyjän oman ääntelyn kanssa. Myös tässä esityksessä nauru jää kurkkuun ja jättää samaan aikaan niin huvittuneen kuin vähän ilkeänkin olon. 

*****
Esitys Cirko-keskuksessa 18.3.2016

12 maaliskuuta, 2016

Torttutukkien tuomioistuimessa

Olen aina lähtökohtaisesti pitänyt Martin McDonaghin näytelmistä. Ei Hirttäjätkään poikkeusta tähän tee, vaikka tällä kertaa ollaan ehkä enemmän spektrin huumoripäässä kuin synkissä tunnelmissa. 

Synkkyyden ja hilpeyden yhdistelmä on se, mikä McDonaghin teoksissa minua erityisesti viehättää. Naurattaa vedet silmissä, vaikka ihmiset tekevät toisilleen ihan kamalia asioita, useimmiten vielä rakkaudesta. En toki kiellä, etteikö taitavasti tehty ja yllättävä väkivalta näyttämöllä olisi muutenkin henkilökohtaisia perversioitani.

Toinen viehätyksen syy on McDonaghin dialogi, jonka suomentajana Sami Parkkinen on mestari. McDonaghin kielellinen maailma on kuin oma ankkalinnansa, kaikki ovat kaunopuheisia, voimasanat ovat innovatiivisia ja koukeroisinkin lause on silti ilmava. 

Hirttäjissä Englannin toiseksi kuuluisimmalta teloittajalta Harry Wadelta (ärhäkkä Petri Manninen) lähtee sivutoimi alta, kun kuolemantuomio lakkautetaan vuonna 1965. Alice-vaimon (Paula Siimes) kanssa leipätyönä pyöritettävä pubi sentään pysyy. 

Harrya ihailevien kantapeikkojen kaljanjuonti keskeytyy, kun hyypiömäinen Mooney (Heikki Pitkänen) ilmestyy paikalle ja sekoittaa uhkaavalla olemuksellaan niin Harryn kuin tämän möksähtelevän teinityttären Shirleyn (Alina Tomnikov) pään, eri syistä tosin. 

Sitten tapahtuu sarja yllättäviä, epätodennäköisiä ja väkivaltaisia asioita, kuten McDonaghilla usein. Lopussa ollaan ihan mahdottoman inhimillisiä, kuten McDonaghilla usein.

Mika Myllyahon ohjaama esitys on pienestä ensi-iltataaplailusta huolimatta ihastuttavan pöhkö. Farssi edellä mennään. Hahmot on viety niin ulkoisesti torttutukissaan (mikä loistava kunnianosoitus peruukinteon perinteelle!) kuin tyyppeinäkin reippaasti överin puolelle. 

Jäntevästi näyttelevän keskusnelikon lisäksi lukuisista sivuhenkilöistä muistiin piirtyvät ainakin Timo Tuomisen ruttuvaarihenkinen puolikuuro totuudentorvi Arthur sekä Kristo Salmisen itseriittoinen tosielämän sankarihirttäjä Albert Pierrepoint.

Kuitenkin jotakin jää uupumaan. Mietin, että onko ulkoinen tyylittely syönyt raadollista sisältöä vai onko juuri toisinpäin: peittävätkö peruukit ja reipas farssiote syvällisemmän sisällön puutetta.

Vaikka Hirttäjät ei nousekaan lempi-McDonaghieni Lännen syrjällä (Kuopion Kt 1999), Vuoriston kaunotar (TT 2005) ja Tyynymies (TTT 2009) veroiseksi elämykseksi, on se rehdisti ja hyvin tehtyä pertsaa, ihan virkistävääkin omassa teatterillisuudessaan.

*****
Ensi-ilta 9.3.2016

06 maaliskuuta, 2016

Tottele näytelmäkirjailijaa (äläkä spoilaa)

Iranilaisen näytelmäkirjailija Nassim Soleimanpourin Valkoinen kani, punainen kani odottaa näyttelijäänsä sinetöidyssä kirjekuoressa. Näyttelijä ei tunne tekstiä ennalta, ohjaajaa ei ole. Kirjailija ei kirjoitushetkellä saa poistua kotimaastaan, mutta näytelmä lähtee kiertämään maailmaa. Tällä kertaa kuoren avaa ja kaninkoloon hyppää Leea Klemola.

Koska en halua spoilata yhdenkään katsojan tai tulevan esiintyjän kokemusta, en kerro näytelmän sisällöstä mitään. Kerron vain ajatuksia (tai lähinnä kysymyksiä), joita se minussa herättää. Mutta varmuuden vuoksi: jos olet aikeissa mennä katsomaan esitystä tai esiintyä siinä itse, jätä tämä nyt lukematta. 

Googlaamistakaan ei kannata kovin laajasti harjoittaa, sillä monet ns. arviot maailmalta itseasiassa vain referoivat yksityiskohtaisesti sisältöä. Itse jätin kaiken ennakkotiedon etsimättä lukuunottamatta Korjaamon omaa tiedotetta ja Helsingin Sanomien puffijuttua.

Mietin, että onko näytelmä oikeastaan erityisen kiinnostava näytelmänä. Ehkä sen ansiot ovat ennemminkin siinä, miten se saa minut katsojana miettimään esitystilanteen banaaliutta ja tarinankerronnan voimaa mielikuvien luojana. Siinä, miten se osallistaa katsojansa, toisaalta lempeästi, toisaalta aika karmean kierolla tavalla.

Näyttelijä on näytelmäkirjailijan välikäsi, laboratoriokokeen välittäjäaine. Soleimanpourin muutkin näytelmät ovat varsin kokeellisia ja toteutuvat joskus täysin ilman näyttelijää tai muita teatterin konventionaalisia osatekijöitä.

Teksti ärsyttää minua, ainakin tällä tavoin kylmiltään ääneen luettuna. Ei niinkään sisällöltään, mutta rakenteeltaan. Näytelmä tuntuu vaativan ajattelemaan kaikkea allegoriana. Onko sen tarkoituskin ärsyttää?

Jossakin kohtaa minua alkaa itkettää. Itkettääkö minua solidaarisuussyistä ajatellessani kirjoittajaa ja niitä fiktioksi muutettuja olosuhteita, jossa näytelmä on kirjoitettu vai aiheuttaako tunnereaktion tämä erikoinen laboratoriokoe?

Kyseenalaistan kaiken. Miten pitkälle tottelevaisuuden voi viedä? Kuinka tottelevainen näyttelijä voi olla? Entä kuinka tottelevainen yleisöstä voi tulla? Kuka ylipäätään on tämän esityksen näyttelijä? Missä näyttelijän ja ei-näyttelijän raja menee? Miten eri näyttelijä vaikuttaa esityksen vastaanottoon?

Valkoinen kani, punainen kani on ihan maukas kokeellinen suupala ja ehdottomasti kokemisen arvoinen, mikäli teatterin konventioiden kyseenalaistaminen kiinnostaa. En kuitenkaan ole varma, menisinkö katsomaan sitä uudestaan toisen näyttelijän esittämänä. Ehkä, mutta todennäköisemmin en.

*****
Korjaamo Teatteri: Valkoinen kani, punainen kani
Esitys 5.3.2016
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...