17 heinäkuuta, 2020

Huminaa eetterissä: Epäonnistumisten CV

Epäonnistumisten CV -podcast oli koronakevään etätyöpäivieni ilo. Kun kaikki tuntui vaikealta ja kapulaa tuli rattaisiin joka rintamalla, oli kovin lohdullista kuulla, että eipä se aina muillakaan mene putkeen. Raisa Omaheimon toimittama podcast löytyy Yle Areenasta ja suosittelen sitä kaikille, jotka itseni lailla helposti tarkentavat elämän epäonnistumisen hetkiin onnistumisten sijaan.

Olen aikanaan hakenut lukuisiin eri oppilaitoksiin pääsemättä sisään. Toki olen päässyt myös esimerkiksi kolmeen eri yliopistoon, mutta silti aina välillä kirpaisee mm. se, että olen 20 vuotta sitten jäänyt silloiseen unelma-ammattiini johtavaan koulutukseen ensimmäiselle varasijalle. 

Nykyisestä työstäni tykkään ja olen siinä oikein hyvä, mutta aiemmat epäonnistumiset työrintamalla muistuttelevat säännöllisesti itsestään. Ihmissuhteissakin on tullut epäonnistuttua monta kertaa vuosien varrella.

Samalla tavalla monet tunnetut menestyjät ovat kokeneet epäonnistumisia, vaikka me muut näemmekin vain ne korkean profiilin onnistumiset. Raisa Omaheimon myötätuntoisessa käsittelyssä omia mokiaan syväperkaavat menestyneet mediapersoonat, tieteentekijät ja taiteilijat. Tarinat tuottavat runsaasti niin myötähäpeää kuin empatiaakin.

Aina kun mietin, että "voi kun sekin asia olisi mennyt toisin," muistutan itseäni siitä, että ilman kaikkia niitä epäonnistumisia ja umpikujiin kääntymisiä, en olisi päätynyt juuri siihen kohtaan, missä tämänhetkisen elämäni paras ja tärkein asia tapahtui. Se antaa kaikille menneille mokille hopeareunuksen. 

Ja parhaista mokista voi kertoilla hyviä tarinoita. Kuten vaikkapa siitä kerrasta, kun esittelin itseni kansainvälisessä työtilanteessa vieressä seisovan työkaverin nimellä. Ai että.

07 heinäkuuta, 2020

Huminaa eetterissä: The Guilty Feminist

En ole työperäisistä syistä viime aikoina juuri käynyt teatterissa työajan ulkopuolella saati kirjoittanut siitä (kuluneesta keväästä nyt puhumattakaan), mutta olen alkanut kuluttaa itselleni uutta kulttuurin lajia, nimittäin podcasteja. Ja kas, oivalsin hieman viiveellä, että miksipäs en sitten kirjoittaisi niistä. Niinpä: tadaa! Huminaa siirtyy sujuvasti eetteriin eli internetin puheohjelmien pariin.

Kuuntelen The Guilty Feminist -podcastia Spotifyn kautta, mutta se löytyy myös mm. Apple Podcast -palvelusta sekä tietysti tuolta omalta sivustoltaan.

Tutustuin The Guilty Feministiin viime syksynä, kun aloin pendelöimään aiempaa pidempiä matkoja ja aamujen pimentyessä en enää jaksanut kaivaa kirjaa esiin parhaimmillaan (pahimmillaan) täpötäydessä bussissa. Podcast on alkanut joulukuussa 2015, mutta koska olen kuunnellut sitä joinakin päivinä jopa 1,5 - 2 tuntia, viitenä-kuutena päivänä viikossa, olen jo saavuttanut huhtikuussa 2018 julkaistun osan numero 94. Jaksoja on nyt julkaistu jo yli 200.

Stand-up-koomikkojen Deborah Frances-Whiten ja Sofie Hagenin perustama podcast on nauhoitettu liveyleisön edessä ja kotipaikkansa Lontoon lisäksi se kiertää maata ja maailmaakin erilaisilla festivaaleilla. Hagen lopetti toisena juontajana vuonna 2016, jonka jälkeen Frances-Whiten rinnalla on kuultu useita vierailevia, pääasiassa naisoletettuja koomikkoja, kuten Hannah Gadsby tai Phoebe Waller-Bridge sekä erilaisia asiantuntijoita järjestökentältä.

Aiheet vaihtelevat karvanpoistosta kehopositiivisuuden kautta itsensä vähättelyyn ja sukuelinten silpomisesta patriarkaatin murskaamiseen. Usein tekijät ovat tarttuneet erilaisiin aiheeseen liittyviin haasteisiin ennen jakson nauhoitusta. Jollekulle haaste voi olla meikitön viikko, jollekulle puolensa pitäminen bisnesneuvottelussa.

Jokaisen jakson aluksi tapahtuu aina se, mikä minutkin tähän koukutti eli "I'm a feminist, but...", tunnustuksellinen osio, jossa juontajat ja vieraat nokittelevat toisiaan erilaisilla arkisilla kertomuksilla siitä, miten feminismi on taas omalta kohdalta vähän epäonnistunut.

"Olen feministi, mutta vaikka en osaakaan vaihtaa autonrengasta, tiedän kyllä, miten saan kenet tahansa miehen tekemään sen" tai "olen feministi, mutta antaisin ilolla kymmenen vuotta elämäni loppupäästä, jos saisin nyt Jennifer Lopezin vartalon" ovat samastuttavia ja samalla lohdullisia esimerkkejä siitä, että ei ole pakko kyetä kymmenen pisteen mallisuoritukseen ollakseen silti kunnon feministi. Omalta kohdaltaan voi aina kysäistä, että onko kulunut viikko ollut enemmän feminist vai guilty. Toinen ei poissulje toista.

The Guilty Feministin keskustelut ovat asiantuntevia, koskettavia, älykkäitä ja hauskoja. Välillä olen bussissa pidätellyt huutonaurua, välillä nieleskellyt kyyneleitä.

Mitä podcasteja te muut kuuntelette? Omia suosikkivinkkejäni jakelen tässä kesän mittaan.

30 elokuuta, 2019

Helsingin Juhlaviikot 2019: Atlas, The Green ja Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen

Tänä vuonna poimin Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmasta nykysirkusta.

Ilmatila-ryhmän Atlas on koko perheen ilma-akrobatiaesitys. Ilona Jäntin esityksistä olen pitänyt aina, viimeksi näin Aino Vennan kanssa yhteistyössä tehdyn Aramid-esityksen kauppakeskus REDIn Bryga-puistokannella.

Jäntti on vähäeleinen esiintyjä, jota on kuitenkin pakko jäädä suu ammollaan tuijottamaan. Hänen roolinsa ei ole supertaipuisa sirkusprinsessa, vaan hyvin samastuttava, jossain määrin sisäänpäinkääntynytkin ja syvästi inhimillinen. Renkaassa voi roikkua myös rumasti ja köysiin romahtaa.

Tuula Jekerin projisoinnit luovat näyttämölle piirrettyjä maailmoja, joissa perspektiivit muuttuvat herkullisesti. Naivistiset eläimet hurmaavat ja tarkasti ajoitettu projisointi elää esiintyjän kanssa. Avaruudesta sukelletaan meren syvyyksiin, jossa Jäntti roikkuu köysissä kuin norppa verkossa. Assosiaatio on karu, mutta esitys on muuten kovin lempeä.


Kalle Nion The Green ei oikein saa minua mukaansa ja oloni on välillä hieman samanlainen kuin yhdellä aivan liian nuorella katsojalla, joka huokailee äänekkäästi. On esityksessä toki hetkensä, erityisesti minua viihdyttävät projisointien ja valojen avulla tehdyt illuusiot, joissa esiintyjän keho tuntuu muuttuvan digitaaliseksi animaatioksi.

Mutta sitten taas jotkut pitkät pätkät pitkästyttävät, videomäpätty verho tempoilee loputtomiin todellisissa ja virtuaalisissa käsissä. Siinä missä Jäntin vähäeleisyys on kiehtovaa, Nion ilmeettömyys pitää käsivarren mitan päässä.


Sivuhenkilöt-ryhmän Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen on teatteria ja nykysirkusta yhdistävä esitys, jossa ihmiset ovat tukevasti epämukavuusalueillaan. Tai ihmiset ja ihmiset, lintuina nämä toimiston arkkityypit meille esittäytyvä ja kuorivat esiin ihmisyytensä vasta pikkuhiljaa.

Eira Virekosken käsikirjoittamassa ja Alma Lehmuskallion ohjaamassa esityksessä on konttorin jännitteet pingollaan joka suuntaan. Erilaisia huoneentaulumukeja tuottavassa firmassa ei ole ihan niin autuaat tunnelmat. Yksi on burnoutin partaalla, toinen piiloutuu paperikasoihin, kolmas pätee aina kun voi ja pomo koettaa piilotella omaa heikkoa itsetuntoaan. Kaikkien konseptit menevät sekaisin, kun it-tuki saapuu sekoittamaan arkea.

Kohtaamiset toimistossa ovat kipeän hilpeitä. Kun sisäiset solmut näkyvät ulos asti kehossa, on kipupisteet pakko käsitellä, vaikka miten epäsopivissa tilanteissa. Esitys on hirmuisen tarkkanäköinen ja samalla armollinen. Kun lopussa tulee elämän tarkoituskin todettua ääneen, itkettää.

*****

Ilmatila: Atlas
Esitys Stoassa 25.8.2019

Kalle Nio: The Green
Esitys Cirkossa 27.8.2019

Sivuhenkilöt: Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen
Esitys Cirkossa 28.8.2019

12 elokuuta, 2019

Teatterikesä 2019: La Reprise ja Hot Brown Honey

Milo Raun käsikirjoittama ja ohjaama La Reprise. Histoire(s) du théâtre (I) on dokumenttiteatteria monella tasolla. Se käsittelee belgialaisessa Liegen kaupungissa vuonna 2012 tapahtunutta Ihsane Jarfin brutaalia murhaa. Samalla se kertaa esityksen tekovaiheita.

Esityksen aluksi ajattelen, miten lempeästi minut siihen vedetään mukaan, vaikka aihe on kamala. Lopussa ei ole ollenkaan lempeästi käsitelty olo. Viharikos rekonstruoidaan vähän turhankin yksityiskohtaisesti ja vaikka teatteriväkivallan tekniikka on selitetty esityksessä aiemmin, se on kamalaa katsottavaa.

Monet kohtauksista tapahtuvat samaan aikaan näyttämöllä ja valkokankaalla, mutta usein hieman erilaisina versioina. Lähikuvassa näyttelijöiden työ nousee esiin.

La Reprisen jälkeen minulla oli alle tunti aikaa toipua ennen kuin seuraava alkoi. Siksi aluksi otti tovin, ennen kuin pääsin henkisesti mukaan australialaisen Briefs Factoryn räyhäkkääseen kabareeseen Hot Brown Honey.

Esitys on hävytön herätyskokous, oodi äideille ja rinnoille, ruskeiden naisten manifesti, megalomaaniset bileet.

"Tarkista etuoikeutesi", muistuttavat nämä erilaisia alkuperäiskansoja edustavat naiset ja ottavat oman tilansa. "Musta nainen sanoi teille juuri shhh, huomasitteko?" sanoo seremoniamestarina toimiva Busty Beatz aka The Queen Bee, "Paras tottua siihen."

Keskisormet ovat tukevasti tanassa, toinen kohti patriarkaattia, toinen kohti kolonialismia. Ja jos luulit, että esitys puhuu vain jostakin kaukaisesta maasta toisella puolella maapalloa, mieti uudelleen. Ei suomalaisillakaan ei ole sen puhtaammat paperit, kun puhutaan alkuperäiskansan kokemasta sorrosta.

Esityksestä omiksi huippukohdikseen nousevat Crystal Staceyn aka The Peace Makerin huikea ilma-akrobatia sekä Hope Haamin aka Hope Onen beatboxaus.

Lopuksi jonkin sortin vastuuvapauslauseke: Hot Brown Honey nähdään tällä viikolla myös Espoon Kaupunginteatterissa, jossa itse tänään aloitin työt tuottajana. Niinpä en ole täysin vailla sidonnaisuuksia suhteessa tähän esitykseen.

*****

IIPM & Création Studio Théâtre National Wallonie-Bruxelles: La Reprise. Histoire(s) du théâtre (I)
Briefs Factory: Hot Brown Honey
Esitykset Tampereen Teatterikesässä 11.8.2019

11 elokuuta, 2019

Teatterikesä 2019: Kissani Jugoslavia, Medea ja Marat/Sade

Olin aikanaan varsin vaikuttunut Pajtim Statovcin romaanista Kissani Jugoslavia. Kosovosta lapsena Suomeen tulleen Bekimin ja hänen äitinsä Eminen tarinoita rinta rinnan kuljettava kirja on karu, mutta kiehtova. En ehtinyt katsomaan Kansallisteatteriin tehtyä näyttämösovitusta, mutta Teatterikesässä onneksi onnistui.

Eva Buchwald on dramatisoinut useassa aikatasossa ja monessa maassa tapahtuvan romaanin näyttämölle tyylikkäästi. Harmillista kyllä, Johanna Freundlichin ohjaama esitys hieman kärsii siirrosta pikkuruisesta Willensaunasta Sorin Sirkuksen hehtaarihalliin. Kun rivejä onkin viiden sijasta viisitoista, täytyy näyttelijöiden ilmaisu kalibroida uusiksi. Paljon menetetään intiimiydessä (Oletan, sillä enhän nähnyt esitystä alkuperäisessä tilassa).

Toni Harjajärvi tekee rakkaudenkaipuun ja itsevihan välissä tempoilevana Bekiminä herkkää työtä. Sari Puumalaisen Emine tahtoo välillä lipsahtaa ilmaisun toiseen ääripäähän. Kiinnostavaa niin kirjassa kuin esityksessäkin on maaginen realismi, ihmisten kanssa rinnakkain elävät sielukkaat eläimet. Petri Liskin salaperäinen käärme on Bekimin mielenpeili, Ville Tiihosen kissa puolestaan täyttymättömän rakkauden kohde, viettelevä julmuri ja rasistinen homofoobikko.

Kun vaikutuksen tehnyt romaani siirtyy näyttämölle, käy helposti niin, että jotakin juuri minun lukukokemukseni kannalta olennaista ja tärkeää jää saavuttamatta. Tällä kertaa kaipaamaan jään kirjan ahdistavaa, paikoin lohdutontakin tunnelmaa.



Euripideen Medeia kertoo miehensä hylkäämäksi tulevan naisen kostosta, jonka välikappaleiksi joutuvat lapset. Sveitsiläisen Theater Baselin toteuttamassa, australialaisten Anne-Louise Sarksin ja Kate Mulvanyn sovituksessa näytelmän tapahtumat on siirretty näyttämön ulkopuolelle ja koemmekin sen sijaan sen, mitä tapahtuu lastenhuoneessa.

Kun äiti ja isä selvittelevät välejään oven ulkopuolella, leikkivät pojat erilaisia tapoja kuolla, tuleepa samalla kerrottua äiti-Medeian ja isä-Iasonin tarinankin. Mutta nyt on isällä uusi ”ystävä” ja edessä muutto tämän kartanoon. Äiti käy välillä rauhoittelemassa poikia, mutta tunnelma ei kevene. Me tiedämme, mitä pojille tulee tapahtumaan. Ja se kylmää.

14- ja 11-vuotiaat Florian Guntrum ja Itamar Mangold näyttelevät mainiosti. Guntrumin teinillä lapsuus on jo kovaa vauhtia menossa ohi, Mangold on vielä pieni poika. Mutta vaikka pojat keskenään nahistelevatkin, vetävät he kuitenkin aina lopulta yhtä köyttä. Ja kun Barbara Horvathin esittämä äiti tuo pojilleen erikoismehua, he juovat napisematta. He ovat hyviä poikia.

Vaikka lapsensurma on aiheena järkyttävä, ottaa esitys siihen älyllisen, lähes steriilin näkökulman. Äidin teko on hirvittävä, mutta sillä ei ole tarvetta mässäillä. Koin esityksen pysäyttävänä, mutta tunnereaktio tuli vasta jälkipotkulla seuraavana päivänä.



Peter Weissin näytelmä ”Jean Paul Marat’n vaino ja murha Charentonin sairaalan näyttelijäryhmän esittämänä ja herra de Saden ohjaamana” eli tuttavallisemmin Marat/Sade on päässyt harvakseltaan suomalaisille näyttämöille. Juha Hurmeen ohjaama esitys Klockriketeaterin, Sirius Teaternin ja Teater Metsolan yhteistuotantona nähtiin ensin ruotsiksi Universumissa ja sitten suomeksi Espoon Kaupunginteatterissa. Tämäkin meni jostain syystä minulta alunperin ohi, mutta Teatterikesä korjasi tilanteen.

Kyseessä on siis näytelmä näytelmässä. Mielisairaalan potilaat esittävät de Saden version vallankumouksen sankarin Marat’n elämästä ja kuolemasta, mutta sekaan on sotkeutunut aimo annos de Saden omaa agendaa. Turhaan huutelee sairaalanjohtaja sensuurivaatimuksiaan, eikä päähoitajakaan saa ihan koko ajan pidettyä laumaansa kurissa. Vallankumous syö lopulta kaikki, ei vain omia lapsiaan.

Ensemble on mainio ja sietää tulla kokonaisuudessaan kiitellyksi. Alkujaan monikymmenpäinen henkilögalleria on tiivistynyt yhteentoista. Karnevalistinen sekasorto pysyy kaikessa mielipuolisuudessaan loistavasti kasassa yhdeksän näyttelijän ja kahden muusikon voimin. Esityksen kruunaakin vinksahtaneen svengaava musiikki.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Kissani Jugoslavia
Theater Basel: Medea
Esitykset Tampereen Teatterikesässä 9.8.2019

Klockriketeater, Sirius Teatern, Teater Mestola: Marat/Sade
Esitys Tampereen Teatterikesässä 10.8.2019

09 elokuuta, 2019

Teatterikesä 2019: Slick ja Nassim

Tauon jälkeen palasin Teatterikesään ja blogin äärelle, jälkimmäiseen tosin jälleen vain hetkeksi, sillä siirryn pian uuden Thalian temppelin palvelijaksi. Mutta sitä ennen nautiskelen neljän päivän ja seitsemän esityksen kattauksen kaikenlaista teatteria.


Slick on ruotsalaisen näyttelijän ja tanssitaiteilijan Sofia Södergårdin drag king -esitys, jossa pullistelee hänen alter egonsa Qarl Qunt. Södergårdin drag on todella taitavaa, lisäksi hänen tanssiaan on ilo katsoa.

Qarl nähdään monessa miehen lokerossa. Aluksi hän psyykkaa itsensä maskuliiniin ja kääntää vaihteen täysille nahka-asuisena megamolomiehenä. Sitten Qarl herkistelee itsensä romanttiseksi pukumieheksi, joka rakkaudessa petyttyään palaa Magic Mike -henkisenä testosteronipakkauksena tanssimaan katsomosta napatun neidon syliin tukehtuen samalla omaan ahtaaseen miehenrooliinsa. Lopulta hän murtautuu ulos kuorestaan ja vapautuu sukupuolestaan.

Kaipaan esitykseltä tiukempaa väitettä, jotakin, joka tarttuisi mukaan. Siltä osin jään kuitenkin nälkäiseksi, vaikka esiintyjän taitavuutta ihailenkin.


Iranilaiselta näytelmäkirjailijalta Nassim Soleimanpourilta olen aiemmin nähnyt teoksen Valkoinen kani, punainen kani, jonka perusidea on samankaltainen kuin nyt nähtävässä esityksessä Nassim. Näyttelijä ei tiedä esityksen kulusta etukäteen mitään, vaan saa käsikirjoituksen ja näyttämöohjeet esityksen edetessä.

Uudessa esityksessä mukana on myös näytelmäkirjailija itse, mutta hän ohjeistaa edelleen näyttelijää pääosin tekstin kautta. Antti Laukkarinen on näkemäni näytöksen urhea esiintyjä.

Jälleen kerran on vaikea puhua esityksestä ilman, että paljastaa sen sisällöstä liikaa, mutta kyse on ainakin kielestä, koti-ikävästä ja äidistä. Opetellaan farsinkielisiä fraaseja ja nauretaan hyväntahtoisesti mokailevalle näyttelijälle.

Esitys ammentaa vahvasti kirjailijan omasta henkisestä kodittomuudesta. Edellisen esityksen aikaan hän oli kotiarestissa Iranissa, nykyään hän asuu Berliinissä ja suree, että hänen äitinsä ei voi hänen esityksiään nähdä. Äiti kun puhuu vain farsia, mutta se on yksi harvoista kielistä, joilla Soleimanpourin näytelmiä ei ole esitetty.

Soleimanpour kuljettaa esitystä koomisen kautta koskettavaan ja Laukkarisen oma empatia kirjailijaa kohtaan tihkuu läpi. Ja viimein lopuksi sydän murtuu katsojaltakin.

*****

Sofia Södergård: Slick
Nassim Soleimanpour: Nassim
Esitykset Tampereen Teatterikesässä 8.8.2019

10 heinäkuuta, 2019

Sillä välin toisaalla

Pari vuotta olen jääviyssyistä pysytellyt poissa blogin ääreltä, paria poikkeusta lukuunottamatta. Nyt on jääviys ohitse ja festariputki edessä. Aktivoitumista tälläkin saralla siis luvassa.

Sillä välin voit käydä lukemassa vaikka kirjoituksiani ruoasta uudessa blogissani Ruoka suussa (ei saisi puhua).

EDIT 12.8.2019 Lyhyeksi jäi paluu, sillä aloitan jälleen uudessa teatterissa. Blogaan vielä parista Juhlaviikkojen esityksestä, mutta sitten pitänee pistää taas kirjoittelut hyllylle.

10 joulukuuta, 2017

Broadwayta ja burleskia

Kävin New Yorkissa! Reissun toteutumista edesauttoi Suomen arvostelijain liitolta saatu matka-apuraha. Lopullinen esityssaldo oli viisi, joista kahteen ostin liput etukäteen täysihintaisina, loput paikan päältä päiväkohtaisen tarjonnan mukaan. 

Musikaalipainotuksella mentiin, mutta sekaan mahtui myös yksi puhenäytelmä ja burleskia. Onneksi matkakumppanilla on avoin mieli, joten ohjelmasta ei tarvinnut juuri neuvotella. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin mieluusti käynyt enemmän myös Broadwayn ulkopuolella, mutta se jääköön toiseen kertaan. Kovin kriittisellä katseella en esityksiä katsonut, lomalla kun oltiin. Toki visiitti oli ammatillisestikin kiinnostava, mutta kriitikkopipoa en päästänyt kovin kiristämään.


Avenue Q on pyörinyt New Yorkissa jo vuodesta 2003, ensin off-Broadwaylla, pian ensi-iltansa jälkeen Broadwaylle siirtyen ja nyt vuodesta 2009 jälleen off-Broadwaylla. Sesame Street -hahmoista inspiroitunut nukketeatterimusikaali aikuisille on tietenkin juuri sellaista kamaa, joka minuun iskee. 

Vaikka esitys onkin pian 15-vuotias, ei se vaikuta laisinkaan vanhentuneelta. Toki osa vitseistä meni ulkopaikkakuntalaiselta ohi ja välillä tekstin ymmärtämisessäkin oli haasteita, mutta aikuistumis- ja itsensä löytämistarina on universaali aihe ("What Do You Do with a B.A. in English? / It Sucks to Be Me", "Purpose"). Esitys sivaltelee ronskin humoristisesti myös rasismia ("Everyone's a Little Bit Racist"), seksuaalisuutta ("If You Were Gay", "Internet is for Porn") ja löytyypä maailmantuskalle mittakaavakin ("For Now"). Hilpeä musiikki jää soimaan päähän.

Avenue Q:n korttelissa asuu suloisesti rinnakkain niin ihmisiä kuin hirviöitäkin, joita esittävät sekä ihmis- että nukkenäyttelijät. En voi olla arvostamatta esiintyjien monipuolista osaamista, laulut soivat hienosti, vaikka hahmoilla on mitä mielikuvituksellisimpia ääniä. 


The Book of Mormonin näkeminen on ollut pitkäaikainen unelmani! Neljä vuotta sitten Lontoossa paikallisen metrolehden kannet huusivat ennakkonäytösten ekstaattisia katsojakokemuksia. Silloin harmitti, että aikataulu ei mahdollistanut sivuhyppäystä. Tämä olikin ensimmäinen esitys, jonka ehdottomasti halusin nähdä New Yorkissa. Broadwayn ensi-ilta oli 2011.

Käsikirjoitus on South Parkista tuttujen Trey Parkerin ja Matt Stonen, sävellys on (myös Avenue Q:n musiikin takana olevan) Robert Lopezin. Sisältö on viiltävän hauskaa, korvamatoja on enemmän kuin laki sallii. Pelkäsin etukäteen ihan hirveästi, että kaiken odotuksen jälkeen petyn. En pettynyt!

Kaksi mormonia lähtee lähetystyöhön Ugandaan, jossa paikallisia ei hirveästi kiinnostaa uusi usko, kun arkea ahdistaa niin aids kuin tyttöjen ympärileikkausta vaativa sotaherrakin. Elder Pricella (ihanan ärsyttävä Nic Rouleau) on ylikorostunut ego ja haave olla maailman paras mormoni, Elder Cunningham (lutuinen Brian Sears) taas ei ole ihan jaksanut keskittyä oppitunneilla. Kumpikin kokee Ugandassa omanlaisensa uskonkriisin.

Jälleen tuntuu ihan turhalta mainita, miten hyvin kaikki laulavat ja tanssivat. Pääparin lisäksi kovaäänistä hihkumista ainakin omalta kohdaltani saivat aikaan myös mm. tukevasti kaapissa olevaa Elder McKinleyä esittävä Stephen Ashfield ja paratiisimaisesta Sal Tlay Ka Sitista haaveilevaa Nabulungia esittävä Nikki Renée Daniels.


Chicago on myös yksi suosikkimusikaaleistani. Alunperin sitä esitettiin Broadwaylla 1975-77 ja nykyinen esityskausi on kestänyt vuodesta 1996. Kaksi kelpoa kotimaista versiotakin olen tästä nähnyt (ja toki elokuvan). Nyt nähty versio on korostetun konserttimainen, näyttämöllä suurimman tilan vie - oikeutetusti - bändi ja ensemble vaihtaa rooleja hyvin vähillä ulkoisilla merkeillä. Puvustus on muutenkin varsin niukkaa ja korostetun eroottista. Mikäs siinä, intohimorikoksistahan tässä lauletaan.

Lehdistön rakastamina murhaajina Roxie Hartina ja Velma Kellynä ovat rooleissa jo aiemminkin useita kertoja esiintyneet Charlotte d'Ambroise ja Leigh Zimmerman, heidän tähtiasianajanaan Billy Flynnina pikaisen julkkisvierailun musikaalissa tekee Todrick Hall, erittäin mainioita kaikki. Esityksestä jäi olo, että on ollut mukana oikein rattoisissa jazzbileissä. 


M. Butterfly oli toinen esityksistä, johon ostin liput etukäteen.  Musikaalien lisäksi pistin reissun tavoitteeksi nähdä vähintään yhden kuuluisan, mieluiten tv:stä tai elokuvista tutun näyttelijän. Arpa osui tähän, Rene Gallimardin roolissa nähdään Clive Owen. David Henry Hwangin kirjoittama näytelmä on minulle ennalta tuttu (myös elokuva), joten arvelin, että ei se ihan huono voi olla, vaikka olikin tietty riski ostaa liput jo ennen ensi-iltaa.

Ei esitys nyt varsinainen pettymys ollutkaan. Arviot, joita lueskelin vasta esityksen jälkeen, ovat kyllä varsin erimielisiä, mutta parhaimmillaankin nihkeitä. Sekä Owen että Song Lilinginä Broadway-debyyttinsä tekevä Jin Ha näyttelevät kyllä hyvin (tosin Ha ei ulkonäkönsä ja äänensä perusteella mene yhtä helposti naisesta kuin ehkä pitäisi), mutta kolmen hurmioituneen musikaaliorgian jälkeen esitys oli väistämättä hieman laimea kokemus.

Broadwaylla kahdettakymmenettä vuottaan pyörivän Lion Kingin sekä epäonnistuneen Spiderman-musikaalin tehneen Julie Taymorin ohjaus on mielestäni vähän yksioikoinen ja näyttämölliset ratkaisut, kuten loputtomasti heiluvat ja paikkaa vaihtavat paneelit, käyvät pidemmän päälle tylsiksi. 

Hwang on kirjoittanut tekstin osittain uusiksi, eikä esitys enää pelaa sukupuolen arvuuttamisella, mikä mielestäni on vähän sääli. Toki salaisuutta ei ole nettiaikana mahdollista enää samalla tavalla ylläpitää kuin ensi-illan aikaan 1988, jolloin BD Wong esiintyi pelkillä etunimen kirjaimilla. Mutta kun Song Liling paljastaa itsensä fyysisesti vasta, kun paljastus on kaikkia teknisiä yksityiskohtia myöten tehty oikeussalissa, tuntuu alastomuus turhalta kikalta. (Muistan iäti sen järkyttyneen huudahduksen, jonka kuulin HKT:n katsomossa, kun T. Reinikka vaihtoi vaatteita yleisön edessä. Ainakin jotakuta fuulattiin loppuun saakka.)


Viimeisenä iltana suuntasimme vielä Lower East Sidelle The Slipper Roomiin, jossa ohjelmassa oli Boys' Night: An All-Male Cirquelesque Revue!, joka olikin reissulle miltei täydellinen lopetus: ilma-akrobatiaa, boylesqueta ja drag-queen-stand-upia. 


Summa summarum: reissu oli oikein onnistunut ja pääosin kaikki nähty oli hyvää. Vaikka ulkoasultaan arvokkaita, newyorkilaiset teatterit ovat rentoja paikkoja, joissa voi nauttia viiniä kannellisesta muovituopista. 

Teatteriliput ovat suolaisia hinnoiltaan, enkä raaskinutkaan ostaa ennakkoon kuin kahteen esitykseen. Saman päivän näytöksiin lippuja saa kuitenkin puoleen hintaan, jos ei ole niin väliksi, että mitä menee katsomaan, mutta ovat ne silti kotimaan kalleimpia lippuja hinnakkaampia. Mutta kun ei tuolla nyt ihan myötäänsä tule rampattua, niin mieluustihan sen hinnan maksaa. Ja osaapa entistä enemmän arvostaa kotimaista kulttuurin tukea, ilman sitä hinnat olisivat meilläkin yhtä tapissa.

Seuraavalla kerralla sitten enemmän syrjähyppyjä ja sivuaskeleita kauemmas Times Squaresta!

15 elokuuta, 2017

Poliittista ja fyysistä - Tampereen tuliaiset

Viime vuonna pidin paussia, mutta nyt kampesin itseni jälleen Tampereen Teatterikesään ja Circus Ruska Festivalille. 

Burning Doors

Valkovenäläisten, Iso-Britanniassa maanpaossa elävien taiteilijoiden Belarus Free Theatren esitys Burning Doors ammentaa poliittisen taiteensa vuoksi vankilaan joutuneiden tarinoista. Elokuvaohjaaja Oleg Sentsovin, performanssitaitelija Pjotr Pavlenskyn sekä itseään esityksessä esittävän, Pussy Riotista tunnetun aktivistin Maria Alyokhinan kokemukset muuttuvat Nicolai Khalezinin ja Natalia Kaliadan ohjaaman esityksen aineistoksi.

Pitkät vuolaat tekstit, jotka lainaavat mm. Dostojevskin ja Foucault'n kirjoituksista, menevät minulta välillä ohi, koska valitsen toiminnan seuraamisen tekstityksen lukemisen sijaan. Kiinnostavammaksi esitys muuttuukin minun silmissäni, kun keskitytään kehojen kertomaan tarinaan. Loputtomasti jatkuva mielikuvituksellisesti estetisoitu väkivalta on piinaavaa, sen ilmaisumuodot kekseliäitä.

Vaikka tekijät ovat kiistämättä taitavia, ulkopuolisen dramaturgin apu olisi tehnyt esityksestä vielä paremman. Tekijät ovat ehkä liian lähellä nähdäkseen kokonaisuutta sisällön ohi. Mietin, onko esityksen arvo ennemminkin sen poliittisessa kuin taiteellisessa sisällössä. 


WireDo & Soundbarrier & Circus Carnival Club

Hanna Moision nuorallatanssia ja japanilaista köysisidontaa shibaria yhdistävä teos WireDo on kiehtova ja salaisuutensa pitävä esitys. Köysi kohtaa jäykän nuoravaijerin ja pehmeän ihon. Se tuo kiinnostavaa lisäkierrettä lajiin, mutta toimii lisäksi esteettisenä elementtinä.

Moisio solmii köyttä kehonsa ympärille, sitoo solmuja silmin katsomatta ja rakentaa valjaat, joiden varaan kehon voi pudottaa kokonaan. Lopussa rintakehästä ja lantiosta itsensä roikkumaan ripustama esiintyjä tuntuu painottomalta.

Lattialla tapahtuvat tanssilliset osuudet eivät toimi yhtä hyvin kuin nuoralla tasapainoilu. Keveä tanssahtelu syö intensiivistä, painostavaakin tunnelmaa. 

Moision esiintymisilmeeseen olen ennenkin kiinnittänyt huomiota, se on läpitunkemattoman hymyn ja vienon tuskan irvistyksen välimaastossa. Tähän esitykseen se sopii täydellisesti.

Siinä missä WireDon eroottisuus on lähinnä viitteellisenä katsojan silmässä, on Katerina Repposen ruoskaesitys Soundbarrier suorasukaisemman seksuaalinen. Esiintyjän yleisökontakti on suorempi ja ruoska, joka voisi taitamattomissa käsissä tehdä paljon vahinkoa, on flirtin ja vallankäytön väline. 

Esitys on dramaturgisesti hieman sekava, ennemminkin sarja temppuja - oikein taitavia, mutta kuitenkin - kuin loppuunsa hiottu kokonaisuus. Yhteen esitykseen on myös niputettu vähän liikaa tavaraa. 

Kun kaikki se, mitä Repponen ruoskan kanssa saa aikaan sekä visuaalisesti että äänen tasolla, on uutta ja mielenkiintoista, tuntuu jalkajongleeraus ylimääräiseltä hälyltä. Esityksen aseistariisuva asenne antaa kuitenkin paljon anteeksi.

Illan päätteeksi Circus Carnival Clubilta erityisesti mieleen jäivät Repposen ja Pasi Nousiaisen humoristinen pari(suhde)akrobatia, Miss Acroliciousin Magic Mike -elokuvasta ammentava burleskishow pyllytasseleineen sekä Ebenin energinen akrobatia.


People Respect Me Now 

Ruotsalaisen Lumor Teaterin People Respect Me Now -esitys ei ala suosiollisten tähtien alla. Viiden minuutin jälkeen kaatuu tietokone ja vikaa säädetään puoli tuntia. Sitkeä odotus palkitaan, sillä vaikka projisoinnit jäävätkin näkymättä, ei se haittaa kokonaisuutta. Sen verran intensiivisesti pitää esitys otteessaan ilmankin. Toki yksi ohjaaja Paula Stenström Öhmanin haluamista tasoista uupuu, mutta sitä, mitä ei tiedä, ei osaa kaivata.

Näytelmä pureutuu miesten tekemään väkivaltaan toisiinsa yhteenpunoutuvien tarinoiden kautta. On koulukiusaaja, jonka uhri tuo kouluun aseen, on perheväkivallan takia potkut saava opettaja ja teinitytön raiskauksesta epäilty jalkapallovalmentaja. Ääneen pääsee parikymmentä henkilöä, joita neljä näyttelijää taitavasti piirtää.

Juuri näyttelijäntyö tekee esityksestä nautinnollisen, on ilo katsoa, millaisin keinoin henkilöt rakentuvat. Usein hahmojen arkipäiväinen koomisuus tuo kouriintuntuvaa kontrastia aiheen kamaluuteen. Esitys ei tyhjennä aihettaan eikä tarjoa vastauksia, mutta muistuttaa, että totuus sijaitsee jossakin eri näkökulmien keskellä.



Protagonist 

Viikonlopun viimeinen on ruotsalaisen Cullberg Balettenin nykytanssiteos Protagonist. Nukahdan kaksi kertaa, mikä kertonee esityksen vaikuttavuudesta minuun. 

Tampere-talon hehtaarihalli ei ole esitykselle eduksi. Esiintyjät ovat niin kaukana, että heistä ei saa otetta, mikään ei kosketa. On tyylikästä hengailua, vallankäyttöä, väkivaltaa ja seksiä, on alastomia ihmisapinoita, on muutama vaikuttava irtohetki kohti yleisöä. Mutta. Ei tämä vaan tällä kertaa minuun iske.


26 toukokuuta, 2017

Muutoksen tuulia ja rajanvetoja

Blogissa on ollut varsin hiljaista viime aikoina.  Ja hiljaisemmaksi menee: olen aloittanut uuden työn helsinkiläisen ammattiteatterin toiminnanjohtajana, enkä siitä positiosta voi enää hygienian säilyttäen toimia kriitikkona, ainakaan kotimaisen tarjonnan äärellä. Nyt uusi työ myös vaatii sen verran aikaa ja aivokapasiteettia, että olen suosiolla jättänyt esityksetkin tauolle.

Tulen todennäköisesti jatkamaan bloginpitoa tauon jälkeen jossakin muodossa, jahka taas pääsen katsomoon. Minulle on tärkeää edelleen kirjoittaa esityksistä, jotka ovat vaikuttaneet minuun, koskettaneet, värisyttäneet. Jatkossa teen sen kuitenkin bloggarinäkökulmasta, en kriitikkona. Siihen suuntaan tekstini ovat tässä kevään mittaan myös alkaneet painottua. Niistä esityksistä, jotka eivät ole värisyttäneet, ei ole tarvetta kirjoittaakaan.

Kyllähän tämä vähän surutyötäkin on vaatinut, olen kuitenkin tehnyt kriitikon hommia yli 15 vuotta ja se on ollut vuosien varrella vaihtuvien työnkuvien rinnalla selkein ja vahvin ammatti-identiteettini. 

Mutta aika aikaa kutakin. Katsotaan, millaiseksi blogi jatkossa muotoutuu.


22 huhtikuuta, 2017

Rikos ja rangaistus ei päästä irti

Jos on harvinaista, että käyn katsomassa esityksiä kahteen kertaan, niin kolme kertaa on jo yksisarvisosastoa. Mutta sitten on joitakin esityksiä, jotka jäävät vaivaamaan (ja kirjoituttavatkin näköjään kerrasta toiseen).

Tuomo Rämön ohjaaman ja Markus Järvenpään esittämän Rikos ja rangaistus -monologin näin ensimmäisen kerran 2011 Teatterikesässä ja toisen kerran 2013 vierailulla Teatteri Telakalla. Kolmannella kerralla näyttämö on noin kymmenesosan kokoinen ensimmäiseen verrattuna: Teatteri Jurkka. 

Samaa mieltä olen esityksestä kuin aiemmissa analyyseissä, joten paljoa lisää siitä ei ole sanottavaa (hauska muuten havaita, miten muistikuvani Marmeladovin hautajaisista poikkeaa esityksestä.) Mutta vaikka teos on jo tuttu, sen jälkeen pitää puhallella pitkään. Sydän tykyttää ja sanat katoavat. Huomaan uppoavani tunnelmaan kerta toisensa jälkeen.  

Pitkään esitystä on veivattu ja silti se tuntuu tuoreelta. Mitä pienemmäksi näyttämö on muuttunut, sitä intensiivisempi on tunnelma. Järvenpään Raskolnikovin tempoilu verityönsä jälkeen tapahtuu muutaman askeleen päässä (koska tietenkin tälläsin itseni taas eturiviin). Aiempien katsomiskertojen lämmin lopputunnelma on nyt karumpi, ahdistavampi. 

Mutta hyväksyttävä se on: tämä on edelleen yksi ehdottomasti parhaista esityksistä, joita olen nähnyt.

*****

Teatteri Kansan Syvät Rivit jne.: Rikos ja rangaistus
Esitys Teatteri Jurkassa 21.4.2017

07 huhtikuuta, 2017

Kuolema symbolien keskellä

Ensitunnelmani on "hyvä esitys, mutta en erityisemmin pitänyt siitä, enkä välittäisi nähdä uudelleen." Mitä pidempään ystäväni kanssa puhumme, sitä kiinnostavammaksi teos alkaa muuttua. Pitäminen tai ei-pitäminen, tykkää tai ei tykkää, se on lopulta sivuseikka.

Thomas Mannin novelliin perustuva Kuolema Venetsiassa on saanut ohjaaja-dramaturgi Michael Baranilta hyvin kirjallisen, lukuteatterimaisen ja samalla kuvataiteellisen, lähes installaatiomaisen käsittelyn. 

Tarja Simonen skenografia, Ville Toikan valo- ja Kristian Ekholmin äänisuunnittelu rakentavat näyttämölle monikerroksisen tilan, jossa näyttelijät tulkitsevat Mannin yksityiskohdiltaan runsasta tekstiä. Jokainen elementti, katosta tiimalasin lailla valuva hiekka ja hitaasti täyttyvä vesiallas ovat häpeämättömiä symboleja.

Näyttämöllä kohtaavat kaksi kirjailijaa: Jukka-Pekka Palon esittämä Mann itse sekä hänen kirjoittamansa henkilö Gustav von Aschenbach, jota tulkitsee Jukka Puotila. Kolmantena nähdään lapsenkasvoinen sellisti Artturi Aalto.

Ensimmäisen maailmansodan alla Venetsiaan matkustanut Aschenbach näkee Lidon kylpylähotellissa 14-vuotiaan puolalaispojan, jonka kauneuteen rakastuu silmittömästi. Mann kuvaa taitavasti vanhenevan miehen pojan kauneudessa viipyilevää katsetta. Mies pysyy etäällä, tyytyy ihailemaan vain kaukaa, mutta seuraa poikaa järkähtämättä helteessä, siroccotuulessa ja leviävässä sairaudessa paahtuvassa Venetsiassa.

Ottaa aikansa, että pääsen esityksen taajuudelle. Katsojasta piittaamatonta, jopa sitä väistävää ilmaisua on ensin vaikea hyväksyä. Puotilan ja Palon ilmaisut ovat myös hyvin erilaisia, mikä on täysin perusteltua, onhan toinen toisen luomus.

Puotilan Aschenbachissa on jotakin hyvin särkyvää ja haavoittuvaa. Kuumuudesta kärsivä keho ei pysy enää terävän mielen mukana. Nuoren pojan kauneus ja elinvoima ovat jotakin, jota hänen sielunsa janoaa.

Palon hieman kohotteinen ja korostetun teatterillinen ilmaisu puolestaan pitää kirjailijan etäisempänä. Kirjailijan ja henkilönsä suhde on kiinnostavan alisteinen. Vaikka he eivät draaman tasolla juuri kohtaa, on toisen valta toiseen nähtävissä.

Symboliikka kerrostuu esityksessä. Yhtäaikaa rapistuvat niin vanhenevan miehen ruumis, näyttämökuva, kaupunki kuin moraalikin. Nuoruuden ja vanhuuden, elämän ja kuoleman, kauneuden ja rumuuden rinnastava teksti on sukulainen Dorian Grayn muotokuvalle.

Esitys on estetiikassaan tinkimätön, katsojankin sietokykyä koetteleva. Välillä teksti ryöppyää valtoimenaan, enkä tahdo pysyä mukana. Välillä taas pysähdytään kuuntelemaan Aallon sellon taianomaista ääntä. 

Riippumatta siitä, pidinkö loppujen lopuksi esityksestä, sille on ehdottomasti annettava tunnustusta rohkeudesta ja kokonaisvaltaisesta ajattelusta.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Kuolema Venetsiassa
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 5.4.2017

01 huhtikuuta, 2017

Ajattelemisen aihetta arktisista tarinoista

Esityspäivänä Google tarjoaa yllättäen etusivullaan vilkaisua Grönlantiin, Street View on viimein tavoittanut tiettömät jäätiköt. Juuri noiden jäätiköiden sulamisesta kertoo Arktisen Odysseian ensimmäinen laulu.

Ruska Ensemblen esitys on musiikkia, tanssia ja arktisten alueiden alkuperäiskansojen tarinoita. Näyttämöllä kohtaavat inuiitti, saamelainen, tšuktši ja suomalainen. Syrjähyppy pohjoisesta tehdään Standing Rockiinkin. Jarkko Lahden ja Ari-Pekka Lahden johdolla työryhmän yhdessä rakentaman esityksen iltamamuoto sallii poukkoilun aiheesta toiseen. 

Arktisen Odysseian tarinoissa puhutaan identiteetistä, omista juurista ja alkuperäiskansojen kokemasta sorrosta, jossa on paljon samanlaisia piirteitä riippumatta siitä, ollaanko jäätiköllä, taigalla vai tunturissa. Internaatteihin vietiin niin siperialaiset kuin saamelaisetkin lapset, alkoholismi ja itsemurhat ovat pohjoisilla kansoilla yleisiä.

Samalla kun näyttämöllä nähdään hykerryttäviä hetkiä, kuten Connie Kristoffersenin kauhua, viettelystä ja pöljäilyä yhdistävä grönlantilainen naamiotanssi tai Anra Nawin hilpeänkoskettava monologi ikiomasta tšuktšien syntyvyyden lisäämisprojektistaan, kipeät tarinat sattuvat sydämeen.

Tuomas Rounakarin musiikki yhdistelee aineksia kaikista mukana olevista kulttuureista. Grönlantilainen kansanlaulu yhdistyy luontevasti Niillas Holmbergin joikuun tai Nawin kurkkulauluun. Musiikki tuo luonnon lähelle.

Mutta onko Arktinen Odysseia kokonaisena esityksenä täysin onnistunut, en ole ihan varma. Jollain tavalla esitystä vaivaa tietty omahyväisyys, joka ärsyttää minua. Kuitenkin sen kertomat tarinat ovat tärkeitä, ajattelemisen aihetta antavia. Sellaisia, joita olisi aiheellista kuulla kouluissa pitkin Suomea. 

Juttelin muutama kuukausi sitten erään portugalilaisen kanssa, joka kertoi tuntevansa häpeää siitä, miten Portugalin siirtomaavalta kesti niin pitkään, Macaosta lähdettiin vasta 1999. Kerroin, että on sitä meillä suomalaisillakin oma kolonialistinen historiamme. Ja nykyisyys. Hän ei ollut kuullutkaan asiasta. Miksi olisi, kun ei tietoa suomalaisillekaan ole tyrkytetty.

*****

Ruska Ensemble: Arktinen Odysseia
Esitys Kansallisteatterin Willensaunassa 30.3.2017

26 maaliskuuta, 2017

Grab them by the ..., Jemina!

Jyrki Karttusen nykytanssiteos Jeminan monta elämää teki minuun aikanaan vahvan vaikutuksenparikin kertaa. Heidi Räsäsen kirjoittamassa ja ohjaamassa sooloteoksessa keskeinen kysymys oli "kuka minä olen?", dragdiivan monet puolet olivat loputon lähde törkeälle tunteikkuudelle.

Jatko-osassa Jemina - The Great American Show kysymys on kehittynyt muotoon "kuka on hirviö?". Kaikki on isompaa, näyttämöitä on yhden sijasta kuusi ja Jeminan ympärillä pyörii oma entourage. Myös monet edellisen teoksen Jeminat palaavat näyttämölle (ja muutama hahmo myös muista Karttusen teoksista).

Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi Jeminan yksinäisyys ja suru, toisella katsomiskerralla mukaan tuli aimo annos vaarallisuutta. Tuo vaarallisuus on nyt saanut ronskisti poliittisen sävyn ja kuinka pelottavaa se voikaan olla! 

Jemina on uuden uljaan maailman presidentti, maan äiti, valtakunnan setä, ensimmäinen nainen ja diktaattori. Söpöjen mangalolitojen tanssiin lipsahtaa fasistisia käsiliikkeitä. Vaginasta nousee voima ja valta, militantit feministit tanssivat emansipaatiotaan tyttöpallit kilahdellen.

Cheerleaderit kannustavat pahoinpitelijöitä ja hyväksikäyttäjiä ja pian tsempparien lanteet keinuvat seksuaalisen uhkaavasti. Selkäpiitä karmii teoksen humoristiseen viittaan puettu tarkkanäköisyys maailman tilasta.

Ja sitten, samaan aikaan, ronskin räävitön esitys onnistuu koskettamaan intiimin herkillä hetkillään. 

Kun ennen Jemina itki äidin perään, huutavat nyt ammustehtaan naiset "Jemina, älä jätä!" tanssittuaan sitä ennen sydämeenkäyvän flamencon. Tanssi vie minut sentimentaalisten kyynelten rajalle ja takaisin sekunneissa. 

70-luvun lapsena koen vahvaa samastumista viattomiin pienokaisiin, jotka rukoilevat Äiti Jeminaa pilvenreunalla lykkäämään ydinsodan aloitusta, kun olisi se balettituntikin vielä tulossa. 

Lopulta, kuin varkain, antaa Jemina meille synninpäästön. Kauniita unia, höyrylaivoja ja pikajunia. Ja niin minä itken taas.

Jeminan virittämään päivään mahtui vielä kaksi aikuisille suunnattua nukketeatteriesitystä turkulaisen Aura of Puppets -verkoston pääkaupunkiin tuomalla Oh My Puppets! -festivaalilla.

Missing Amelia Earhart seuraa nimihenkilönsä viimeistä lentomatkaa samalla polveillen Earhartin elämässä. Merja Pöyhösen teos ei etsi vastauksia katoamiseen vaan koettaa täyttää maailman tärkeimmän ihmisen, Amelia Earhartin kokoista aukkoa. 

Pumpulipilvien keskellä etenevä esitys on harmonisesti toimiva, Heini Maarasen nuket ilmeikkäitä ja Pöyhösen näytteleminen niiden kanssa häkellyttävän taitavaa. 

Yön jo pimennyttyä illan viimeisenä esityksenä Räähkän luku on pakanallisista riiteistä ammentava nuken ja jouhikon yhteinen manaus. Alma Rajalan tanssi pelottavan nuken kanssa yhdistettynä Pekko Käpin karmivaan musiikkiin sitoo tunteikkaan ja kauhistuttavan esityspäivän langat tehokkaasti yhteen.

*****

HKT - Zodiak: Jemina - The Great American Show
Esitys 25.3.2017 Kaapelitehtaan Pannuhallissa

Kuuma Ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart
Käppi-Rajala-Räikkä: Räähkän luku - kauhunukkemystikaali
Esitykset 25.3.2017  Oh My Puppets! -festivaalilla Cirko - Uuden sirkuksen keskuksessa

19 maaliskuuta, 2017

Me tulemme taas. Ja taas. Ja taas.

Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin nähtyäni yhdyn riemukkaasti sitä ylistävien kuoroon. Tuomas Parkkisen kirjoittama sekä Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin säveltämä teos svengaa, sovitukset ovat vetäviä ja sanoitukset oivaltavia. 

Reija Wäreen ohjaus on jouhevaa, mutta erityisesti tanssikoreografiat vetoavat minuun. Tomin tuhmat kuvat heräävät henkiin ilman hitustakaan häpeää tai kiusallisuutta.

Touko Laaksosen piirrokset ovat emansipoineet vuosikymmenten aikana lukemattomia homomiehiä. Esitys on iloisen halun ylistyslaulu, perusvireeltään humoristinen, mutta ei väistä kipeitäkään aiheita. Musiikin lisäksi äänimaailmaa rakentavat Toukon kynän piirrot paperilla.

Aiemmin tänä vuonna näkemäni Tom of Finland -elokuva on saanut kritiikkiä osakseen jättäessään miesten välisen seksin kuvaamisen sivuosaan. Itse en osaa ajatella samoin, elokuva on nähdäkseni henkilövetoinen epookkidraama, joka on suunnattu mainstream-yleisölle, joten en odottanutkaan sen olevan kovin kiimainen. Painotus on ennemminkin seksuaalivähemmistön ihmisoikeuksissa.

Musikaali sen sijaan on jo lajityypinä karnevalistinen, joten fantasioihin sukelletaan syvälle. Ja kuumaa on. Pakarat ovat kiinteitä ja hikiset ylävartalot kiiltelevät. Ensimmäisen näytöksen finaalia edeltävä tukkilaiskohtaus soittelee heteronaisenkin syvempiä aisteja.

Ja se välifinaali, huh. Touko Laaksosta esittävä Olli Rahkonen yltyy ikonista Kake-hahmoa luodessaan sellaiseen gospel-revittelyyn, että hurmos siirtyy katsomoon saakka.

Elokuvaa katsoessani ihailin taitavaksi tietämäni Pekka Strangin karismaa, mutta ennalta tuntematon Rahkonen pääsee yllättämään, hän dominoi rauhallisella roolityöllään koko teosta. Vaikka toinen toistaan värikkäämmät kuvat täyttävät näyttämön, piirtää Rahkonen samalla Toukolle uskottavan kaaren.

Rahkonen myös laulaa mainosti ja hänen duettonsa Veli Mäkistä esittävä Jukka Nylundin kanssa ensimmäisessä näytöksessä sekä myöhemmin kuultava trio Kaija-siskona nähtävän Anna Victoria Erikssonin kanssa ovat niin kauniita, että stemmafetisistillä värisee vielä seuraavanakin päivänä.

Juonipuolella esityksessä olisi terävöittämisen varaa, välillä rönsyillään ja toisaalta jätetään syventämättä siellä, missä kannattaisi. Toukon ja Velin rakkauden kuvaus jää yhtä ohueksi kuin elokuvassakin ja Kaijasta leivotaan (elokuvan valjun siskon sijaan) katkera vanhapiikaneitsyt.

Kaiken kaikkiaan musikaali on kuitenkin ihastuttava ja hilpeä hymni himolle. Katsojan kokonaiselämykseen on panostettu väliaikatarjoiluja myöten. Mustaan lakritsiin verhotun nimikkoleivoksen sanotaan siveästi sisältävän appelsiinia ja tuorejuustoa. Osuvampi kuvaus olisi sateenkaari-mälli. Ja miten hyvältä se synti maistuukaan!

*****

Turun Kaupunginteatteri: Tom of Finland -musikaali
Esitys Logomossa 18.3.2017

18 maaliskuuta, 2017

Äidin tuhoava rakkaus hyytää

Marko Järvikallaksen Äidin rakkaus on intensiivinen trilleri ja vinksahtanut kolmiodraama. Äidin ja pojan suhde ei ole terveellä pohjalla, eikä äidin uutta poikaystävää ole helppoa esitellä. Veri lentää lopulta.

Äidin lapseen kohdistama rakkaus näyttäytyy tuhoavana voimana, mustasukkaisuus johtaa koston kierteeseen. Ehkä olen paatunut, mutta teksti käänteineen tuntuu tutunoloiselta. Uskon, että myös Järvikallas on Martin McDonaghinsa, Tracy Lettsinsä ja Lars Noreninsa lukenut. Hyviä esikuvia toki kaikki.

Liisa Mustosen tarkasti ja rytmitajuisesti ohjaaman esityksen voima lepää sen sijaan nautinnollisessa näyttelijäntyössä. Kristiina Halttu ja Markus Järvenpää tuovat äiti-poika-suhteeseen viistoja ja hyytäviä sävyjä. Eero Aho pehmopoikakaverina luo tehokkaan kontrastin.

Omapohjan tilaratkaisu ja Paula Koivusen lavastus, Ilkka Niskasen niukka valaistus ja Maura Korhosen intensiivinen äänisuunnittelu tukevat näyttelijäntyötä.

Kahden katsomon välissä oleva intiimi näyttämö pakottaa näyttelijät vahvaan kontaktiin keskenään. Reunoilta heitä voi tarkkailla kuin kaloja akvaariossa tai rottia häkissä. 

Nainen tuhon liikkeellepanevana voimana ruumiillistuu William Shakespearen Lady Macbethissä. Helsingin Shakespeare-tulkintojen ruuhkassa hänestä on ollut tarjolla kaksikin erilaista versiota Nukkehallituksen Lady Macbeth - Sano, kelpaisinko kuninkaaksi? - sekä Kansallisteatterin Macbeth -esityksissä. 

Kummassakin tapauksessa mieleeni palaa erityisesti Ladyn puvustus. Elina Lajusen ohjaamassa, yhdessä Heidi Maarasen kanssa visualisoimassa nukketeatteriesityksessä Reetta Honkakosken esittämä Lady Macbeth pukeutuu tartaaniin, toinen korkokenkä on jalan sijasta päähineenä kuin korostamassa hänen hulluuttaan. Kansallisteatterissa Tarja Simone pukee Katariina Kaitueen myrkylliseen keltaiseen, monarkkiperhosten koristama iltapuku on häkellyttävän kaunis ja kaamea samalla kertaa.

Esityksissä on paljon muutakin yhteistä, eikä välttämättä hyvässä mielessä. Kumpikin sortuu samaan perusongelmaan, tavaraa on yksinkertaisesti liikaa yhteen esitykseen. Tuntuu, että teoksiin on ladattu KAIKKI ideat, jolloin ne menevät hukkaan runsaudessa.

Nukkehallituksen esitys pysyy reilun tunnin mittaisena vielä siedettävänä, mutta Janne Reinikaisen ohjaus Kansallisteatterin suurella näyttämöllä on kolmetuntinen sekasotku, joka onnistuu kaikessa monimediaisuudessaan olemaan silti pitkäveteinen ja teennäinen.

Kummankin teoksen parasta antia on musiikki. Nukkehallituksen Lady Macbethissä Iikka Kotaja ja Sara Puljula soittavat ja laulavat rouheasti. Kansallisteatterissa multi-instrumentalisti Joakim "Jusu" Berghäll tulkitsee Timo Hietalan kiinnostavia äänimaailmoja.

Joskus vähemmän on enemmän ja tästä hyvä esimerkki on Äidin rakkaus, joka keskittyy olennaiseen roiskimatta epämääräisesti joka suuntaan.

******

Suomen Kansallisteatteri: Äidin rakkaus
Kantaesitys Omapohjassa 15.3.2017

Nukkehallitus: Lady Macbeth - Sano, kelpaisinko kuninkaaksi?
Kantaesitys WHS Teatteri Unionissa 23.2.2017

Suomen Kansallisteatteri: Macbeth
Esitys suurella näyttämöllä 16.3.2017

13 maaliskuuta, 2017

Keskeneräinen suurteos sirpaleina näyttämöllä

Voimalaitostyömaalla on lakko, mutta pato on murtumaisillaan. Jos niin käy, ovat kaikki lähialueen pellot ja talot mennyttä, mutta voiko työläiset pakottaa töihin konekiväärillä? Päättämätön insinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) soittaa apua saadakseen äidilleen, kaukopuhelun yhdistäminen kestää parikymmentä minuuttia. 

Tuossa rajatussa ajassa tapahtuu niin Marko Tapion (1924-1973) keskeneräiseksi jäänyt Arktinen hysteria -romaanisarja kuin Juha-Pekka Hotisen ja Atro Kahiluodon dramatisoima ja jälkimmäisen ohjaama sirpaleinen näyttämösovituskin. 1960-luvulta hypätään Björkharryjen menneisyyteen, joka etenee samaa tahtia Suomen kanssa. 

Björkharryjen tarina tapahtuu korostetusti teatterissa, Reija Hirvikoski on lavastanut näyttämölle toisen näyttämön, jolla ensemble vaihtaa roolia lennossa. Kahiluodon ohjaus on esteettisesti ankara, musikaalinen ja tanssillinenkin.

Tapion romaania kuvataan syväpsykologiseksi, mutta näyttämöllä ei juuri ole psykologiaa. Varsinkin alussa hahmoja vyörytetään esiin sitä tahtia, ettei kehenkään oikein ehdi tutustua ja siksi kenenkään kohtalo ei ennätä koskettaa, kun jo siirrytään eteenpäin. 

Kuka kenetkin murhasi ja miksi? Jokainen on vain nappula loputtomasti jatkuvassa pelissä, jossa hyväkin ihminen joutuu väärään aikaan osuttuaan osoittamaan kiväärin piipun kohti toista.

Tarinan keskiössä on Björkharryn miehiä kolmessa polvessa. Timo Torikan mylläri-Janne on itseään säästämättä työtä tekevä jässikkä, jonka sisällä kuplii haavoittuvaisuus. Taisto Reimaluodon Vikki on edellisen outo poika, josta kasvaa kova kapitalisti, työläisten sortaja ja keinottelija, huoripukkikin.

Kertoja Harry taas on mies, joka ei saa otetta itsestään. Hän on heikko, isälleen ja äidilleen alisteinen. Harryn tarina jää kirjailijalta kesken, mutta niin jää koko saagakin.

Kolmen sukupolven miesten rinnalla tilaa saa Tarja Heinulan voimakas Sylvi Plataan, rikkaan talon tytär, jonka kihlaaminen tekee punikin pojasta Vikistä valkoistakin valkoisemman ja johon Harry turvaa hädän hetkellä.

Näytelmän kolmas näytös spekuloi sillä, mitä olisi voinut olla, pohjanaan 116 liuskaa Tapiolta jäänyttä keskeneräistä kolmatta osaa. Neljännestä ei jäljellä ole senkään vertaa. Näyttämölle tuodaan mahdollisia käänteitä ihmettelemään myös kirjailija itse. Vaihtoehtoisia loppuja riittää ja tyhjät kohdat voi lopulta jokainen täyttää itse.

*****
Suomen Kansallisteatteri: Arktinen hysteria
Esitys 4.3.2017 Pienellä näyttämöllä, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 9.3.2017

23 helmikuuta, 2017

Prinsessa Hamlet palaa kirkkaalla liekillä

Aivan aluksi sataa näyttämölle tuhkaa. Me tiedämme jo entuudestaan, että hyvin tässä ei voi käydä kenellekään. 

E. L. Karhun (ent. Emilia Pöyhönen) kirjoittama, sarjakuvatragediaksi määritelty Prinsessa Hamlet on kiinnostava päällekirjoitus William Shakespearen näytelmään. Tätä Hamletia ei riivaa isän haamu tai äidin petos, vaan määrittelemätön kauhu, joka kuristaa kurkkua, vaikka kasvoille pitäisikin ruuvata kestohymy alamaisten mieliksi. 

Linda Wallgrenin tyylikkäässä ohjauksessa Lotta Kaihuan esittämä Hamlet on yhtäaikaa pidätellyn ahdistunut ja aggressiivisen itsetuhoinen. Kipuisa prinsessa ei kelpaa perhepotrettiin tai edes omiin fanikuviinsa.  Hän haluaa ennemmin kuolla näyttävästi oman käden kautta, palaa nopeasti kirkkaalla liekillä, kuin hiipua hitaasti unohduksiin. Vertaukset Virginia Woolfiin tai Sylvia Plathiin eivät ole päälleliimattuja.

Elämä Tanskanmaalla käy liian raskaaksi, mutta ahdistus ei helpota myöskään suljetulta osastolta vaikuttavan Buckinghamin palatsin komediallisessa kuorossa laulaen. Lontoo koituukin lopulta prinsessan kohtaloksi, mutta hänen legendansa jatkuu yhä.

Kun Gertrudin, Claudiuksen ja Poloniuksen juonittelut on tarinasta pyyhkäisty pois, siirtyy olennainen dynamiikka toisaalle. Hamletin rinnalle keskiöön Karhu onkin nostanut Horatian, prinsessan hovineidon ja rakkaan ystävän.

Horatia on Hamletin uskottu, mutta myös alistettu alamainen. Rakkaus Hamletiin saa Horatian tekemään mitä tahansa, vaikka ottamaan tarvittaessa tämän paikan. Elena Leeve ilmaisee vähäeleisen intensiivisesti ja silmistä näkyy sisäinen maailma.

Kolmantena naisena keskiössä on Leea Klemolan äitiydessään epäonnistunut Gertrud, joka ei kestä tyttärensä kuolemankaipuuta. Kykenemättömyys ilmaista rakkautta johtaa kömpelöihin lähentymisyrityksiin, mutta aivan liian myöhään.

Hannu Kiviojan höpsö eno ja Eero Ritalan opportunistinen Ofelio jäävät naisia kevyemmin kirjoitetuiksi. Emmi Parviaisen esittämän kertojan roolin merkitys ei oikein avaudu, tarkka näyttelijäntyö ja Viljami Lehtosen orgaaninen äänisuunnittelu riittäisivät kyllä henkilöiden sisäisen maailman tulkitsemiseksi.

En osaa päättää, onko Karhun kieli runollista vai luoko Wallgrenin ohjaama lakoninen ilmaisu vain illuusion runollisuudesta. Vaikka kolmannen näytöksen moninaiset loput saavatkin intensiteetin hieman lopahtamaan kalkkiviivoilla, on Prinsessa Hamlet vaikuttava teos, jonka näkökulma puhkianalysoituun klassikkoon on tuore ja omaperäinen.

*****

Kantaesitys 16.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 22.2.2017

19 helmikuuta, 2017

Aikuisten lasten leikit

Teatteri Takomon seinissä on työryhmän lasten piirtämiä kuvia. Anna Viitalan käsikirjoittama ja ohjaama Kauheat lapset on inspiroitunut Jean Cocteaun oopiuminhuuruisesta romaanista Les Enfants Terribles (1929). Yhteistä teoksille on kieltäytyminen aikuisuudesta, joka voi muuttua myös myrkylliseksi ja tuhoavaksi olotilaksi.

Esityksen kolme episodia on nopeasti tiivistettävissä. Nuoret kohtaavat psykiatrin vastaanotolla ja karkaavat kohti seikkailua. Kaksi konttorirottaa viettää pikkujouluja. Äidin ja pojan muuttumatonta arkea hämmentää toinen nainen.

Juonta tärkeämpää ovatkin henkilöiden väliset jännitteet. Kuten Cocteaun makuukamariinsa linnoittautuneet ja lapsuuteen takertuneet sisarukset, ovat Viitalankin henkilöt keskinäisen kisailun, nokittelun ja vallankäytön kiemuroissa. Kuka saa viimeisen sanan? Milloin on menty liian pitkälle?

Episodit ovat samaan aikaan sketsimäisiä ja surrealistisia ja niitä yhdistää muutama toistuva lausahdus. Keskeinen kysymys on aika. Onko sitä ylipäätään olemassa, vai onko se vain ajatus? Mitä se meille tekee?

Samalla tavalla toisistaan irrallisia tuntuvat olevan esityksen muutkin elementit. Markus Lindénin äänisuunnittelu on massiivinen pohja, jonka rinnalla Ada Halosen lavastus ja valosuunnittelu jäävät jotenkin yleiselle tasolle. Yhteys tekstiin ja ohjaukseen jää ilmaan.

Näyttelijät Laura Malmivaara, Jarkko Niemi, Armi Toivanen ja Sohvi Roininen tekevät teoksen tarjoamissa puitteissa takuuvarmaa työtä, kaikilta irtoaa niin komediallista kuin painostavampaa sävyä. Kovin syvälle ei kuitenkaan mennä.

Lienee vanhanaikaista kaivata nykyteatteriesitykseen teoksen läpäisevää pääväittämää, mutta silti tuntuu, että kohtaukset valuvat sormien välistä, kun niihin yrittää tarttua.

Mieleen jää kuitenkin pyörimään kaksi kysymystä: Mitä tapahtuu, jos lapsuus ei oikeasti lopukaan, vaan aikuisuus on suuri huijaus? Ja onko ihmiskuntaan todella sisäänrakennettu itsetuhomekanismi?

*****

Kantaesitys 15.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 18.2.2017

17 helmikuuta, 2017

Henkilökuva Tove Janssonista jää latteaksi

Lucas Svenssonin kirjoittama ja Fiikka Forsmanin ohjaama TOVE tarkentaa muumien luojana maailmankuuluksi tulleen kirjailijan ja kuvataitelijan Tove Janssonin elämässä kahteen ajankohtaan.

Vuonna 1949 Tove (Alma Pöysti) maalaa freskoa Kotkassa ja kirjoittaa Svenska Teaternille Muumipeikko ja pyrstötähti -näytelmää Vivica Bandlerin (Julia Korander) ohjattavaksi. Muumipeikon äiti on vasta nupullaan, suhde Atos Wirtaseen (Dennis Nylund) käännekohdassa.

Vuonna 1971 maailmankuuluksi noussut Tove (Ylva Ekblad) ja Tuulikki Pietilä (Hellen Willberg) matkustavat Japaniin, jossa muumit on jo ehditty tehokkaasti tuotteistaa. Tove suree äitinsä poismenoa, mutta ei voi paeta maailmaa kuten huoneisiinsa linnoittautuneet hikikomorit.

Molemmissa hetkissä taustalla ahdistusta aiheuttaa sota, juuri päättynyt toinen maailmansota sekä käynnissä oleva Vietnamin sota. Muumilaakso sen sijaan on rauhan tyyssija, johon sodan kauhuilla ei ole pääsyä. Sinne Tovekin kaipaa, pakoon todellisuutta.

Kolmen tunnin kestossaan esitys on aivan liian pitkä, sekava ja rytmiltään tasatahtinen. Yksittäiset kohtaukset seuraavat toisiaan ilman tunnistettavaa punaista lankaa ja rönsyjä olisi varaa leikata ankaralla kädellä.

Teksti on filosofisen pohdiskelevaa, mutta teos jää pintaraapaisuksi taitelijan sielunmaisemasta. Jännitteet roolihenkilöiden välillä ja suhteessa maailmaan eivät pääse kunnolla esiin.

Mieleen nouseekin kysymys, onko kohdetta ehkä kunnioitettu liikaa? Vaikka Tove polttaa kuin korsteeni ja naukkailee pahaa viskiä, on hän muilta osin kovin puhtoinen, hajuton ja mautonkin. Pöysti ja Ekblad luovat kyllä eri-ikäisistä Toveista johdonmukaisen tulkinnan, mutta kunnolla henkiin rooli herää vain suhteessa perheenjäseniin, Ham-äitiin (Willberg), Faffan-isään (Mitja Sirén) ja Lars-veljeen (Patrick Henriksen).

Perhesuhteisiin paneudutaan hetkisen verran toisessa näytöksessä, samalla tuodaan mukaan kolmas aikataso kokonaisuutta hämmentämään. Toven orastava ihastus Bandleriin ja jo vakiintunut parisuhde Tootin kanssa esitetään turhia romantisoimatta, mikä on esitykselle eduksi. Willbergin ja Sirénin rakentamissa lukuisissa sivuhenkilöissä on elämänmakua, mutta muut tahtovat jäädä koomisen kevennyksen tasolle.

Karoliina Koiso-Kanttilan harmoninen, ruskean ja vihreän sävyillä leikittelevä puvustus sitoo näytelmän aikaan osoittelematta ja kauniisti. Tuntuu kuitenkin harmilliselta, että monitasoisen ja runsaan maailman omassa taiteessaan luoneesta Janssonista on saatu aikaiseksi näinkin lattea henkilökuva.

*****

Kantaesitys 8.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.2.2017
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...