22 huhtikuuta, 2017

Rikos ja rangaistus ei päästä irti

Jos on harvinaista, että käyn katsomassa esityksiä kahteen kertaan, niin kolme kertaa on jo yksisarvisosastoa. Mutta sitten on joitakin esityksiä, jotka jäävät vaivaamaan (ja kirjoituttavatkin näköjään kerrasta toiseen).

Tuomo Rämön ohjaaman ja Markus Järvenpään esittämän Rikos ja rangaistus -monologin näin ensimmäisen kerran 2011 Teatterikesässä ja toisen kerran 2013 vierailulla Teatteri Telakalla. Kolmannella kerralla näyttämö on noin kymmenesosan kokoinen ensimmäiseen verrattuna: Teatteri Jurkka. 

Samaa mieltä olen esityksestä kuin aiemmissa analyyseissä, joten paljoa lisää siitä ei ole sanottavaa (hauska muuten havaita, miten muistikuvani Marmeladovin hautajaisista poikkeaa esityksestä.) Mutta vaikka teos on jo tuttu, sen jälkeen pitää puhallella pitkään. Sydän tykyttää ja sanat katoavat. Huomaan uppoavani tunnelmaan kerta toisensa jälkeen.  

Pitkään esitystä on veivattu ja silti se tuntuu tuoreelta. Mitä pienemmäksi näyttämö on muuttunut, sitä intensiivisempi on tunnelma. Järvenpään Raskolnikovin tempoilu verityönsä jälkeen tapahtuu muutaman askeleen päässä (koska tietenkin tälläsin itseni taas eturiviin). Aiempien katsomiskertojen lämmin lopputunnelma on nyt karumpi, ahdistavampi. 

Mutta hyväksyttävä se on: tämä on edelleen yksi ehdottomasti parhaista esityksistä, joita olen nähnyt.

*****

Teatteri Kansan Syvät Rivit jne.: Rikos ja rangaistus
Esitys Teatteri Jurkassa 21.4.2017

07 huhtikuuta, 2017

Kuolema symbolien keskellä

Ensitunnelmani on "hyvä esitys, mutta en erityisemmin pitänyt siitä, enkä välittäisi nähdä uudelleen." Mitä pidempään ystäväni kanssa puhumme, sitä kiinnostavammaksi teos alkaa muuttua. Pitäminen tai ei-pitäminen, tykkää tai ei tykkää, se on lopulta sivuseikka.

Thomas Mannin novelliin perustuva Kuolema Venetsiassa on saanut ohjaaja-dramaturgi Michael Baranilta hyvin kirjallisen, lukuteatterimaisen ja samalla kuvataiteellisen, lähes installaatiomaisen käsittelyn. 

Tarja Simonen skenografia, Ville Toikan valo- ja Kristian Ekholmin äänisuunnittelu rakentavat näyttämölle monikerroksisen tilan, jossa näyttelijät tulkitsevat Mannin yksityiskohdiltaan runsasta tekstiä. Jokainen elementti, katosta tiimalasin lailla valuva hiekka ja hitaasti täyttyvä vesiallas ovat häpeämättömiä symboleja.

Näyttämöllä kohtaavat kaksi kirjailijaa: Jukka-Pekka Palon esittämä Mann itse sekä hänen kirjoittamansa henkilö Gustav von Aschenbach, jota tulkitsee Jukka Puotila. Kolmantena nähdään lapsenkasvoinen sellisti Artturi Aalto.

Ensimmäisen maailmansodan alla Venetsiaan matkustanut Aschenbach näkee Lidon kylpylähotellissa 14-vuotiaan puolalaispojan, jonka kauneuteen rakastuu silmittömästi. Mann kuvaa taitavasti vanhenevan miehen pojan kauneudessa viipyilevää katsetta. Mies pysyy etäällä, tyytyy ihailemaan vain kaukaa, mutta seuraa poikaa järkähtämättä helteessä, siroccotuulessa ja leviävässä sairaudessa paahtuvassa Venetsiassa.

Ottaa aikansa, että pääsen esityksen taajuudelle. Katsojasta piittaamatonta, jopa sitä väistävää ilmaisua on ensin vaikea hyväksyä. Puotilan ja Palon ilmaisut ovat myös hyvin erilaisia, mikä on täysin perusteltua, onhan toinen toisen luomus.

Puotilan Aschenbachissa on jotakin hyvin särkyvää ja haavoittuvaa. Kuumuudesta kärsivä keho ei pysy enää terävän mielen mukana. Nuoren pojan kauneus ja elinvoima ovat jotakin, jota hänen sielunsa janoaa.

Palon hieman kohotteinen ja korostetun teatterillinen ilmaisu puolestaan pitää kirjailijan etäisempänä. Kirjailijan ja henkilönsä suhde on kiinnostavan alisteinen. Vaikka he eivät draaman tasolla juuri kohtaa, on toisen valta toiseen nähtävissä.

Symboliikka kerrostuu esityksessä. Yhtäaikaa rapistuvat niin vanhenevan miehen ruumis, näyttämökuva, kaupunki kuin moraalikin. Nuoruuden ja vanhuuden, elämän ja kuoleman, kauneuden ja rumuuden rinnastava teksti on sukulainen Dorian Grayn muotokuvalle.

Esitys on estetiikassaan tinkimätön, katsojankin sietokykyä koetteleva. Välillä teksti ryöppyää valtoimenaan, enkä tahdo pysyä mukana. Välillä taas pysähdytään kuuntelemaan Aallon sellon taianomaista ääntä. 

Riippumatta siitä, pidinkö loppujen lopuksi esityksestä, sille on ehdottomasti annettava tunnustusta rohkeudesta ja kokonaisvaltaisesta ajattelusta.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Kuolema Venetsiassa
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 5.4.2017

01 huhtikuuta, 2017

Ajattelemisen aihetta arktisista tarinoista

Esityspäivänä Google tarjoaa yllättäen etusivullaan vilkaisua Grönlantiin, Street View on viimein tavoittanut tiettömät jäätiköt. Juuri noiden jäätiköiden sulamisesta kertoo Arktisen Odysseian ensimmäinen laulu.

Ruska Ensemblen esitys on musiikkia, tanssia ja arktisten alueiden alkuperäiskansojen tarinoita. Näyttämöllä kohtaavat inuiitti, saamelainen, tšuktši ja suomalainen. Syrjähyppy pohjoisesta tehdään Standing Rockiinkin. Jarkko Lahden ja Ari-Pekka Lahden johdolla työryhmän yhdessä rakentaman esityksen iltamamuoto sallii poukkoilun aiheesta toiseen. 

Arktisen Odysseian tarinoissa puhutaan identiteetistä, omista juurista ja alkuperäiskansojen kokemasta sorrosta, jossa on paljon samanlaisia piirteitä riippumatta siitä, ollaanko jäätiköllä, taigalla vai tunturissa. Internaatteihin vietiin niin siperialaiset kuin saamelaisetkin lapset, alkoholismi ja itsemurhat ovat pohjoisilla kansoilla yleisiä.

Samalla kun näyttämöllä nähdään hykerryttäviä hetkiä, kuten Connie Kristoffersenin kauhua, viettelystä ja pöljäilyä yhdistävä grönlantilainen naamiotanssi tai Anra Nawin hilpeänkoskettava monologi ikiomasta tšuktšien syntyvyyden lisäämisprojektistaan, kipeät tarinat sattuvat sydämeen.

Tuomas Rounakarin musiikki yhdistelee aineksia kaikista mukana olevista kulttuureista. Grönlantilainen kansanlaulu yhdistyy luontevasti Niillas Holmbergin joikuun tai Nawin kurkkulauluun. Musiikki tuo luonnon lähelle.

Mutta onko Arktinen Odysseia kokonaisena esityksenä täysin onnistunut, en ole ihan varma. Jollain tavalla esitystä vaivaa tietty omahyväisyys, joka ärsyttää minua. Kuitenkin sen kertomat tarinat ovat tärkeitä, ajattelemisen aihetta antavia. Sellaisia, joita olisi aiheellista kuulla kouluissa pitkin Suomea. 

Juttelin muutama kuukausi sitten erään portugalilaisen kanssa, joka kertoi tuntevansa häpeää siitä, miten Portugalin siirtomaavalta kesti niin pitkään, Macaosta lähdettiin vasta 1999. Kerroin, että on sitä meillä suomalaisillakin oma kolonialistinen historiamme. Ja nykyisyys. Hän ei ollut kuullutkaan asiasta. Miksi olisi, kun ei tietoa suomalaisillekaan ole tyrkytetty.

*****

Ruska Ensemble: Arktinen Odysseia
Esitys Kansallisteatterin Willensaunassa 30.3.2017

26 maaliskuuta, 2017

Grab them by the ..., Jemina!

Jyrki Karttusen nykytanssiteos Jeminan monta elämää teki minuun aikanaan vahvan vaikutuksenparikin kertaa. Heidi Räsäsen kirjoittamassa ja ohjaamassa sooloteoksessa keskeinen kysymys oli "kuka minä olen?", dragdiivan monet puolet olivat loputon lähde törkeälle tunteikkuudelle.

Jatko-osassa Jemina - The Great American Show kysymys on kehittynyt muotoon "kuka on hirviö?". Kaikki on isompaa, näyttämöitä on yhden sijasta kuusi ja Jeminan ympärillä pyörii oma entourage. Myös monet edellisen teoksen Jeminat palaavat näyttämölle (ja muutama hahmo myös muista Karttusen teoksista).

Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi Jeminan yksinäisyys ja suru, toisella katsomiskerralla mukaan tuli aimo annos vaarallisuutta. Tuo vaarallisuus on nyt saanut ronskisti poliittisen sävyn ja kuinka pelottavaa se voikaan olla! 

Jemina on uuden uljaan maailman presidentti, maan äiti, valtakunnan setä, ensimmäinen nainen ja diktaattori. Söpöjen mangalolitojen tanssiin lipsahtaa fasistisia käsiliikkeitä. Vaginasta nousee voima ja valta, militantit feministit tanssivat emansipaatiotaan tyttöpallit kilahdellen.

Cheerleaderit kannustavat pahoinpitelijöitä ja hyväksikäyttäjiä ja pian tsempparien lanteet keinuvat seksuaalisen uhkaavasti. Selkäpiitä karmii teoksen humoristiseen viittaan puettu tarkkanäköisyys maailman tilasta.

Ja sitten, samaan aikaan, ronskin räävitön esitys onnistuu koskettamaan intiimin herkillä hetkillään. 

Kun ennen Jemina itki äidin perään, huutavat nyt ammustehtaan naiset "Jemina, älä jätä!" tanssittuaan sitä ennen sydämeenkäyvän flamencon. Tanssi vie minut sentimentaalisten kyynelten rajalle ja takaisin sekunneissa. 

70-luvun lapsena koen vahvaa samastumista viattomiin pienokaisiin, jotka rukoilevat Äiti Jeminaa pilvenreunalla lykkäämään ydinsodan aloitusta, kun olisi se balettituntikin vielä tulossa. 

Lopulta, kuin varkain, antaa Jemina meille synninpäästön. Kauniita unia, höyrylaivoja ja pikajunia. Ja niin minä itken taas.

Jeminan virittämään päivään mahtui vielä kaksi aikuisille suunnattua nukketeatteriesitystä turkulaisen Aura of Puppets -verkoston pääkaupunkiin tuomalla Oh My Puppets! -festivaalilla.

Missing Amelia Earhart seuraa nimihenkilönsä viimeistä lentomatkaa samalla polveillen Earhartin elämässä. Merja Pöyhösen teos ei etsi vastauksia katoamiseen vaan koettaa täyttää maailman tärkeimmän ihmisen, Amelia Earhartin kokoista aukkoa. 

Pumpulipilvien keskellä etenevä esitys on harmonisesti toimiva, Heini Maarasen nuket ilmeikkäitä ja Pöyhösen näytteleminen niiden kanssa häkellyttävän taitavaa. 

Yön jo pimennyttyä illan viimeisenä esityksenä Räähkän luku on pakanallisista riiteistä ammentava nuken ja jouhikon yhteinen manaus. Alma Rajalan tanssi pelottavan nuken kanssa yhdistettynä Pekko Käpin karmivaan musiikkiin sitoo tunteikkaan ja kauhistuttavan esityspäivän langat tehokkaasti yhteen.

*****

HKT - Zodiak: Jemina - The Great American Show
Esitys 25.3.2017 Kaapelitehtaan Pannuhallissa

Kuuma Ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart
Käppi-Rajala-Räikkä: Räähkän luku - kauhunukkemystikaali
Esitykset 25.3.2017  Oh My Puppets! -festivaalilla Cirko - Uuden sirkuksen keskuksessa

19 maaliskuuta, 2017

Me tulemme taas. Ja taas. Ja taas.

Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin nähtyäni yhdyn riemukkaasti sitä ylistävien kuoroon. Tuomas Parkkisen kirjoittama sekä Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin säveltämä teos svengaa, sovitukset ovat vetäviä ja sanoitukset oivaltavia. 

Reija Wäreen ohjaus on jouhevaa, mutta erityisesti tanssikoreografiat vetoavat minuun. Tomin tuhmat kuvat heräävät henkiin ilman hitustakaan häpeää tai kiusallisuutta.

Touko Laaksosen piirrokset ovat emansipoineet vuosikymmenten aikana lukemattomia homomiehiä. Esitys on iloisen halun ylistyslaulu, perusvireeltään humoristinen, mutta ei väistä kipeitäkään aiheita. Musiikin lisäksi äänimaailmaa rakentavat Toukon kynän piirrot paperilla.

Aiemmin tänä vuonna näkemäni Tom of Finland -elokuva on saanut kritiikkiä osakseen jättäessään miesten välisen seksin kuvaamisen sivuosaan. Itse en osaa ajatella samoin, elokuva on nähdäkseni henkilövetoinen epookkidraama, joka on suunnattu mainstream-yleisölle, joten en odottanutkaan sen olevan kovin kiimainen. Painotus on ennemminkin seksuaalivähemmistön ihmisoikeuksissa.

Musikaali sen sijaan on jo lajityypinä karnevalistinen, joten fantasioihin sukelletaan syvälle. Ja kuumaa on. Pakarat ovat kiinteitä ja hikiset ylävartalot kiiltelevät. Ensimmäisen näytöksen finaalia edeltävä tukkilaiskohtaus soittelee heteronaisenkin syvempiä aisteja.

Ja se välifinaali, huh. Touko Laaksosta esittävä Olli Rahkonen yltyy ikonista Kake-hahmoa luodessaan sellaiseen gospel-revittelyyn, että hurmos siirtyy katsomoon saakka.

Elokuvaa katsoessani ihailin taitavaksi tietämäni Pekka Strangin karismaa, mutta ennalta tuntematon Rahkonen pääsee yllättämään, hän dominoi rauhallisella roolityöllään koko teosta. Vaikka toinen toistaan värikkäämmät kuvat täyttävät näyttämön, piirtää Rahkonen samalla Toukolle uskottavan kaaren.

Rahkonen myös laulaa mainosti ja hänen duettonsa Veli Mäkistä esittävä Jukka Nylundin kanssa ensimmäisessä näytöksessä sekä myöhemmin kuultava trio Kaija-siskona nähtävän Anna Victoria Erikssonin kanssa ovat niin kauniita, että stemmafetisistillä värisee vielä seuraavanakin päivänä.

Juonipuolella esityksessä olisi terävöittämisen varaa, välillä rönsyillään ja toisaalta jätetään syventämättä siellä, missä kannattaisi. Toukon ja Velin rakkauden kuvaus jää yhtä ohueksi kuin elokuvassakin ja Kaijasta leivotaan (elokuvan valjun siskon sijaan) katkera vanhapiikaneitsyt.

Kaiken kaikkiaan musikaali on kuitenkin ihastuttava ja hilpeä hymni himolle. Katsojan kokonaiselämykseen on panostettu väliaikatarjoiluja myöten. Mustaan lakritsiin verhotun nimikkoleivoksen sanotaan siveästi sisältävän appelsiinia ja tuorejuustoa. Osuvampi kuvaus olisi sateenkaari-mälli. Ja miten hyvältä se synti maistuukaan!

*****

Turun Kaupunginteatteri: Tom of Finland -musikaali
Esitys Logomossa 18.3.2017

18 maaliskuuta, 2017

Äidin tuhoava rakkaus hyytää

Marko Järvikallaksen Äidin rakkaus on intensiivinen trilleri ja vinksahtanut kolmiodraama. Äidin ja pojan suhde ei ole terveellä pohjalla, eikä äidin uutta poikaystävää ole helppoa esitellä. Veri lentää lopulta.

Äidin lapseen kohdistama rakkaus näyttäytyy tuhoavana voimana, mustasukkaisuus johtaa koston kierteeseen. Ehkä olen paatunut, mutta teksti käänteineen tuntuu tutunoloiselta. Uskon, että myös Järvikallas on Martin McDonaghinsa, Tracy Lettsinsä ja Lars Noreninsa lukenut. Hyviä esikuvia toki kaikki.

Liisa Mustosen tarkasti ja rytmitajuisesti ohjaaman esityksen voima lepää sen sijaan nautinnollisessa näyttelijäntyössä. Kristiina Halttu ja Markus Järvenpää tuovat äiti-poika-suhteeseen viistoja ja hyytäviä sävyjä. Eero Aho pehmopoikakaverina luo tehokkaan kontrastin.

Omapohjan tilaratkaisu ja Paula Koivusen lavastus, Ilkka Niskasen niukka valaistus ja Maura Korhosen intensiivinen äänisuunnittelu tukevat näyttelijäntyötä.

Kahden katsomon välissä oleva intiimi näyttämö pakottaa näyttelijät vahvaan kontaktiin keskenään. Reunoilta heitä voi tarkkailla kuin kaloja akvaariossa tai rottia häkissä. 

Nainen tuhon liikkeellepanevana voimana ruumiillistuu William Shakespearen Lady Macbethissä. Helsingin Shakespeare-tulkintojen ruuhkassa hänestä on ollut tarjolla kaksikin erilaista versiota Nukkehallituksen Lady Macbeth - Sano, kelpaisinko kuninkaaksi? - sekä Kansallisteatterin Macbeth -esityksissä. 

Kummassakin tapauksessa mieleeni palaa erityisesti Ladyn puvustus. Elina Lajusen ohjaamassa, yhdessä Heidi Maarasen kanssa visualisoimassa nukketeatteriesityksessä Reetta Honkakosken esittämä Lady Macbeth pukeutuu tartaaniin, toinen korkokenkä on jalan sijasta päähineenä kuin korostamassa hänen hulluuttaan. Kansallisteatterissa Tarja Simone pukee Katariina Kaitueen myrkylliseen keltaiseen, monarkkiperhosten koristama iltapuku on häkellyttävän kaunis ja kaamea samalla kertaa.

Esityksissä on paljon muutakin yhteistä, eikä välttämättä hyvässä mielessä. Kumpikin sortuu samaan perusongelmaan, tavaraa on yksinkertaisesti liikaa yhteen esitykseen. Tuntuu, että teoksiin on ladattu KAIKKI ideat, jolloin ne menevät hukkaan runsaudessa.

Nukkehallituksen esitys pysyy reilun tunnin mittaisena vielä siedettävänä, mutta Janne Reinikaisen ohjaus Kansallisteatterin suurella näyttämöllä on kolmetuntinen sekasotku, joka onnistuu kaikessa monimediaisuudessaan olemaan silti pitkäveteinen ja teennäinen.

Kummankin teoksen parasta antia on musiikki. Nukkehallituksen Lady Macbethissä Iikka Kotaja ja Sara Puljula soittavat ja laulavat rouheasti. Kansallisteatterissa multi-instrumentalisti Joakim "Jusu" Berghäll tulkitsee Timo Hietalan kiinnostavia äänimaailmoja.

Joskus vähemmän on enemmän ja tästä hyvä esimerkki on Äidin rakkaus, joka keskittyy olennaiseen roiskimatta epämääräisesti joka suuntaan.

******

Suomen Kansallisteatteri: Äidin rakkaus
Kantaesitys Omapohjassa 15.3.2017

Nukkehallitus: Lady Macbeth - Sano, kelpaisinko kuninkaaksi?
Kantaesitys WHS Teatteri Unionissa 23.2.2017

Suomen Kansallisteatteri: Macbeth
Esitys suurella näyttämöllä 16.3.2017

13 maaliskuuta, 2017

Keskeneräinen suurteos sirpaleina näyttämöllä

Voimalaitostyömaalla on lakko, mutta pato on murtumaisillaan. Jos niin käy, ovat kaikki lähialueen pellot ja talot mennyttä, mutta voiko työläiset pakottaa töihin konekiväärillä? Päättämätön insinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) soittaa apua saadakseen äidilleen, kaukopuhelun yhdistäminen kestää parikymmentä minuuttia. 

Tuossa rajatussa ajassa tapahtuu niin Marko Tapion (1924-1973) keskeneräiseksi jäänyt Arktinen hysteria -romaanisarja kuin Juha-Pekka Hotisen ja Atro Kahiluodon dramatisoima ja jälkimmäisen ohjaama sirpaleinen näyttämösovituskin. 1960-luvulta hypätään Björkharryjen menneisyyteen, joka etenee samaa tahtia Suomen kanssa. 

Björkharryjen tarina tapahtuu korostetusti teatterissa, Reija Hirvikoski on lavastanut näyttämölle toisen näyttämön, jolla ensemble vaihtaa roolia lennossa. Kahiluodon ohjaus on esteettisesti ankara, musikaalinen ja tanssillinenkin.

Tapion romaania kuvataan syväpsykologiseksi, mutta näyttämöllä ei juuri ole psykologiaa. Varsinkin alussa hahmoja vyörytetään esiin sitä tahtia, ettei kehenkään oikein ehdi tutustua ja siksi kenenkään kohtalo ei ennätä koskettaa, kun jo siirrytään eteenpäin. 

Kuka kenetkin murhasi ja miksi? Jokainen on vain nappula loputtomasti jatkuvassa pelissä, jossa hyväkin ihminen joutuu väärään aikaan osuttuaan osoittamaan kiväärin piipun kohti toista.

Tarinan keskiössä on Björkharryn miehiä kolmessa polvessa. Timo Torikan mylläri-Janne on itseään säästämättä työtä tekevä jässikkä, jonka sisällä kuplii haavoittuvaisuus. Taisto Reimaluodon Vikki on edellisen outo poika, josta kasvaa kova kapitalisti, työläisten sortaja ja keinottelija, huoripukkikin.

Kertoja Harry taas on mies, joka ei saa otetta itsestään. Hän on heikko, isälleen ja äidilleen alisteinen. Harryn tarina jää kirjailijalta kesken, mutta niin jää koko saagakin.

Kolmen sukupolven miesten rinnalla tilaa saa Tarja Heinulan voimakas Sylvi Plataan, rikkaan talon tytär, jonka kihlaaminen tekee punikin pojasta Vikistä valkoistakin valkoisemman ja johon Harry turvaa hädän hetkellä.

Näytelmän kolmas näytös spekuloi sillä, mitä olisi voinut olla, pohjanaan 116 liuskaa Tapiolta jäänyttä keskeneräistä kolmatta osaa. Neljännestä ei jäljellä ole senkään vertaa. Näyttämölle tuodaan mahdollisia käänteitä ihmettelemään myös kirjailija itse. Vaihtoehtoisia loppuja riittää ja tyhjät kohdat voi lopulta jokainen täyttää itse.

*****
Suomen Kansallisteatteri: Arktinen hysteria
Esitys 4.3.2017 Pienellä näyttämöllä, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 9.3.2017

23 helmikuuta, 2017

Prinsessa Hamlet palaa kirkkaalla liekillä

Aivan aluksi sataa näyttämölle tuhkaa. Me tiedämme jo entuudestaan, että hyvin tässä ei voi käydä kenellekään. 

E. L. Karhun (ent. Emilia Pöyhönen) kirjoittama, sarjakuvatragediaksi määritelty Prinsessa Hamlet on kiinnostava päällekirjoitus William Shakespearen näytelmään. Tätä Hamletia ei riivaa isän haamu tai äidin petos, vaan määrittelemätön kauhu, joka kuristaa kurkkua, vaikka kasvoille pitäisikin ruuvata kestohymy alamaisten mieliksi. 

Linda Wallgrenin tyylikkäässä ohjauksessa Lotta Kaihuan esittämä Hamlet on yhtäaikaa pidätellyn ahdistunut ja aggressiivisen itsetuhoinen. Kipuisa prinsessa ei kelpaa perhepotrettiin tai edes omiin fanikuviinsa.  Hän haluaa ennemmin kuolla näyttävästi oman käden kautta, palaa nopeasti kirkkaalla liekillä, kuin hiipua hitaasti unohduksiin. Vertaukset Virginia Woolfiin tai Sylvia Plathiin eivät ole päälleliimattuja.

Elämä Tanskanmaalla käy liian raskaaksi, mutta ahdistus ei helpota myöskään suljetulta osastolta vaikuttavan Buckinghamin palatsin komediallisessa kuorossa laulaen. Lontoo koituukin lopulta prinsessan kohtaloksi, mutta hänen legendansa jatkuu yhä.

Kun Gertrudin, Claudiuksen ja Poloniuksen juonittelut on tarinasta pyyhkäisty pois, siirtyy olennainen dynamiikka toisaalle. Hamletin rinnalle keskiöön Karhu onkin nostanut Horatian, prinsessan hovineidon ja rakkaan ystävän.

Horatia on Hamletin uskottu, mutta myös alistettu alamainen. Rakkaus Hamletiin saa Horatian tekemään mitä tahansa, vaikka ottamaan tarvittaessa tämän paikan. Elena Leeve ilmaisee vähäeleisen intensiivisesti ja silmistä näkyy sisäinen maailma.

Kolmantena naisena keskiössä on Leea Klemolan äitiydessään epäonnistunut Gertrud, joka ei kestä tyttärensä kuolemankaipuuta. Kykenemättömyys ilmaista rakkautta johtaa kömpelöihin lähentymisyrityksiin, mutta aivan liian myöhään.

Hannu Kiviojan höpsö eno ja Eero Ritalan opportunistinen Ofelio jäävät naisia kevyemmin kirjoitetuiksi. Emmi Parviaisen esittämän kertojan roolin merkitys ei oikein avaudu, tarkka näyttelijäntyö ja Viljami Lehtosen orgaaninen äänisuunnittelu riittäisivät kyllä henkilöiden sisäisen maailman tulkitsemiseksi.

En osaa päättää, onko Karhun kieli runollista vai luoko Wallgrenin ohjaama lakoninen ilmaisu vain illuusion runollisuudesta. Vaikka kolmannen näytöksen moninaiset loput saavatkin intensiteetin hieman lopahtamaan kalkkiviivoilla, on Prinsessa Hamlet vaikuttava teos, jonka näkökulma puhkianalysoituun klassikkoon on tuore ja omaperäinen.

*****

Kantaesitys 16.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 22.2.2017

19 helmikuuta, 2017

Aikuisten lasten leikit

Teatteri Takomon seinissä on työryhmän lasten piirtämiä kuvia. Anna Viitalan käsikirjoittama ja ohjaama Kauheat lapset on inspiroitunut Jean Cocteaun oopiuminhuuruisesta romaanista Les Enfants Terribles (1929). Yhteistä teoksille on kieltäytyminen aikuisuudesta, joka voi muuttua myös myrkylliseksi ja tuhoavaksi olotilaksi.

Esityksen kolme episodia on nopeasti tiivistettävissä. Nuoret kohtaavat psykiatrin vastaanotolla ja karkaavat kohti seikkailua. Kaksi konttorirottaa viettää pikkujouluja. Äidin ja pojan muuttumatonta arkea hämmentää toinen nainen.

Juonta tärkeämpää ovatkin henkilöiden väliset jännitteet. Kuten Cocteaun makuukamariinsa linnoittautuneet ja lapsuuteen takertuneet sisarukset, ovat Viitalankin henkilöt keskinäisen kisailun, nokittelun ja vallankäytön kiemuroissa. Kuka saa viimeisen sanan? Milloin on menty liian pitkälle?

Episodit ovat samaan aikaan sketsimäisiä ja surrealistisia ja niitä yhdistää muutama toistuva lausahdus. Keskeinen kysymys on aika. Onko sitä ylipäätään olemassa, vai onko se vain ajatus? Mitä se meille tekee?

Samalla tavalla toisistaan irrallisia tuntuvat olevan esityksen muutkin elementit. Markus Lindénin äänisuunnittelu on massiivinen pohja, jonka rinnalla Ada Halosen lavastus ja valosuunnittelu jäävät jotenkin yleiselle tasolle. Yhteys tekstiin ja ohjaukseen jää ilmaan.

Näyttelijät Laura Malmivaara, Jarkko Niemi, Armi Toivanen ja Sohvi Roininen tekevät teoksen tarjoamissa puitteissa takuuvarmaa työtä, kaikilta irtoaa niin komediallista kuin painostavampaa sävyä. Kovin syvälle ei kuitenkaan mennä.

Lienee vanhanaikaista kaivata nykyteatteriesitykseen teoksen läpäisevää pääväittämää, mutta silti tuntuu, että kohtaukset valuvat sormien välistä, kun niihin yrittää tarttua.

Mieleen jää kuitenkin pyörimään kaksi kysymystä: Mitä tapahtuu, jos lapsuus ei oikeasti lopukaan, vaan aikuisuus on suuri huijaus? Ja onko ihmiskuntaan todella sisäänrakennettu itsetuhomekanismi?

*****

Kantaesitys 15.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 18.2.2017

17 helmikuuta, 2017

Henkilökuva Tove Janssonista jää latteaksi

Lucas Svenssonin kirjoittama ja Fiikka Forsmanin ohjaama TOVE tarkentaa muumien luojana maailmankuuluksi tulleen kirjailijan ja kuvataitelijan Tove Janssonin elämässä kahteen ajankohtaan.

Vuonna 1949 Tove (Alma Pöysti) maalaa freskoa Kotkassa ja kirjoittaa Svenska Teaternille Muumipeikko ja pyrstötähti -näytelmää Vivica Bandlerin (Julia Korander) ohjattavaksi. Muumipeikon äiti on vasta nupullaan, suhde Atos Wirtaseen (Dennis Nylund) käännekohdassa.

Vuonna 1971 maailmankuuluksi noussut Tove (Ylva Ekblad) ja Tuulikki Pietilä (Hellen Willberg) matkustavat Japaniin, jossa muumit on jo ehditty tehokkaasti tuotteistaa. Tove suree äitinsä poismenoa, mutta ei voi paeta maailmaa kuten huoneisiinsa linnoittautuneet hikikomorit.

Molemmissa hetkissä taustalla ahdistusta aiheuttaa sota, juuri päättynyt toinen maailmansota sekä käynnissä oleva Vietnamin sota. Muumilaakso sen sijaan on rauhan tyyssija, johon sodan kauhuilla ei ole pääsyä. Sinne Tovekin kaipaa, pakoon todellisuutta.

Kolmen tunnin kestossaan esitys on aivan liian pitkä, sekava ja rytmiltään tasatahtinen. Yksittäiset kohtaukset seuraavat toisiaan ilman tunnistettavaa punaista lankaa ja rönsyjä olisi varaa leikata ankaralla kädellä.

Teksti on filosofisen pohdiskelevaa, mutta teos jää pintaraapaisuksi taitelijan sielunmaisemasta. Jännitteet roolihenkilöiden välillä ja suhteessa maailmaan eivät pääse kunnolla esiin.

Mieleen nouseekin kysymys, onko kohdetta ehkä kunnioitettu liikaa? Vaikka Tove polttaa kuin korsteeni ja naukkailee pahaa viskiä, on hän muilta osin kovin puhtoinen, hajuton ja mautonkin. Pöysti ja Ekblad luovat kyllä eri-ikäisistä Toveista johdonmukaisen tulkinnan, mutta kunnolla henkiin rooli herää vain suhteessa perheenjäseniin, Ham-äitiin (Willberg), Faffan-isään (Mitja Sirén) ja Lars-veljeen (Patrick Henriksen).

Perhesuhteisiin paneudutaan hetkisen verran toisessa näytöksessä, samalla tuodaan mukaan kolmas aikataso kokonaisuutta hämmentämään. Toven orastava ihastus Bandleriin ja jo vakiintunut parisuhde Tootin kanssa esitetään turhia romantisoimatta, mikä on esitykselle eduksi. Willbergin ja Sirénin rakentamissa lukuisissa sivuhenkilöissä on elämänmakua, mutta muut tahtovat jäädä koomisen kevennyksen tasolle.

Karoliina Koiso-Kanttilan harmoninen, ruskean ja vihreän sävyillä leikittelevä puvustus sitoo näytelmän aikaan osoittelematta ja kauniisti. Tuntuu kuitenkin harmilliselta, että monitasoisen ja runsaan maailman omassa taiteessaan luoneesta Janssonista on saatu aikaiseksi näinkin lattea henkilökuva.

*****

Kantaesitys 8.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.2.2017

04 helmikuuta, 2017

Oletko ihminen vai peikko?

Mielikuvituksellinen Peer Gynt on minulle Henrik Ibsenin teoksista selvästi etäisempi kuin perhedraamat Nukkekoti ja Villisorsa.  En ole varma, olenko koko järkälettä edes koskaan kokonaan kahlannut läpi, yhtään näyttämöversiota en ole nähnyt. Niinpä minulla ei ollut sen tulkintaan nähden mitään ihmeempiä odotuksiakaan.

Juha Kukkosen sovittama ja ohjaama Peer Gynt Ryhmäteatterissa on napakka ja kokonaisuutena varsin toimiva esitys. Kukkonen on pyöräyttänyt Otto Mannisen riimittelemän suomennoksen ronskilla otteella tehosekoittimeen heittäen joukkoon aimo annoksen alapäätä. Tuoreemmat ilmaisut solahtava humoristisesti runollisemman sekaan.

Samalla tavalla limittyvät esityksen visuaalisuudessa nykyaika, folklore ja fantasia. Janne Siltavuoren funktionaalinen lavastus muuntuu Ville Mäkelän valon ja videon myötä tyylikkäästi miljööstä ja ajasta toiseen. 

Erityisen herkullisesti moninaisia elementtejä yhdistävät Ninja Pasasen suunnittelemat puvut. Norjalaisneuleet ja tuulitakit saavat rinnalleen peikkojen goottipunkvermeet sekä mielikuvitusta kiehtovat, Peerin sisäistä ääntä peilaavat poron ja ihmisen sekasikiöt Kierot. 

Kukkosen ohjaus kuljettaa Peerin monipolvista tarinaa pääosin jouhevasti, mutta ilmaisun rekisteriksi valittu vimmainen huutaminen puuduttaa minua alusta saakka. Herkempiin hetkiin ei ole malttia pysähtyä. Viimeisessä näytöksessä taas hidastellaan jo siinä määrin, että lopun soisi tulevan nopeamminkin.

Santtu Karvonen rakentaa Peerin kaaren taitavasti, elämännälkäisestä, mutta vastuuttomasta nuoresta ketkun liikemiehen kautta omaa sisintään etsiväksi vanhukseksi. Kun ego vie, löytyy sipulin sisältä lopulta vain lisää sipulia.

Runsaasta ja päääosin farssimaisesta sivuhenkilögalleriasta koskettavan roolityön tekee Minna Suuronen ärhäkäänä Åse-äitinä. Kukkoselle annan erityispisteet Peerin rakastetun Solveigin kohtalon uudelleenkirjoittamisesta. 

Lopulta ratkaisu on omissa käsissä: Oletko ihminen, kaikessa oma itsesi vai peikko, itse oma kaikkesi?

*****

Ryhmäteatteri: Peer Gynt
Ensi-ilta 3.2.2017

21 tammikuuta, 2017

Konttorissa rytisee edelleen

Kävin 3,5 vuotta sitten Edinburgh Fringessä katsomassa silloisen Neander Theaterin, sittemmin The Kristján Ingimarsson Companyksi nimensä muuttaneen ryhmän esityksen BLAM! Kolmannen päivän kolmantena esityksenä, kahden sirkusesityksen jälkeenkin se toimi hienosti. Jos kiinnostaa, mitä siitä silloin kirjoitin, klikkaa tänne.

Esitys on kiertänyt maailmaa Fringestä lähtien, Suomessakin se on nähty jo pari vuotta sitten Teatterikesässä. En silloin mennyt, mutta nyt kun esitys vierailee Aleksanterin Teatterissa Cirkon tuottamana, arvelin, että voisihan tuon katsoa uudelleen. 

Minulla on ristiriitainen asenne esitysten uudelleen katsomiseen. Oikein kovasti kolahtanutta en uskalla mennä katsomaan, kun pelottaa, että se ei toisella kerralla tunnukaan yhtä hyvältä. Toisaalta joskus esityksen uudelleen katsominen avaakin sitä ihan uudella tavalla.

Tässä nyt ei ollut niin hirveän suurta pelkoa, että kallisarvoinen tunnemuisto romuttuisi, kyseessä on kuitenkin fyysistä komediaa, akrobatiaa ja stunt-temppuja yhdistävä äijäräiskintä, konttorirottien toimintafantasia. Lähinnä mietin, että kun temppujen yllätysmomentti puuttuu, imaiseeko esitys silti mukaansa.

Kyllä ja ei. Uudelleen katsoessa esityksen dramaturgiset ongelmat nousivat esiin. Edellisellä kerralla ei ehtinyt nauraa yhtä temppua loppuun, kun seuraava jo iski. Tiivistämisen ja leikkaamisenkin varaa olisi, eikä esitys oikein meinaa millään loppua. Edellisessä näytöksessä yksi esiintyjistä sai päähänsä sellaisen vekin, että esitys piti keskeyttää. HS:n mukaan se ei haitannut.

Mutta kyllä se myös edelleen nauratti, jos kohta ei ihan yhtä hysteerisesti. Tällä kertaa poimin enemmän pieniä yksityiskohtia, taustalla olevien hahmojen reaktioita ja leffabongailin antaumuksella. Toisaalta överiäijäily alkoi myös vähän kyllästyttää.

Vaikka ei harmitakaan, että kävin katsomassa esityksen uudestaan, niin ehkä kuitenkin olisin voinut pitää ihan vain sen ensimmäisen muiston, jossa nauru ei meinannut loppua koko aikana.

*****

Esitys Aleksanterin Teatterissa 20.1.2017

15 tammikuuta, 2017

Kehojen meditatiivinen virtaus tilassa

Tänä vuonna oma esittävän taiteen kauteni alkoi tanssilla ja Zodiakin tuottamalla ruotsalaisen Cullberg-baletin vierailulla Kansallisteatterissa. En haluaisi tulkita Deborah Hayn teosta Figure a Sea liian kirjaimellisesti, mutta 17 tanssijan liike ja suhde tilaan assosioi mieleeni veden mukana lillivää levää ja merenpohjassa hitaasti liikkuvaa hiekkaa.

Laurie Anderssonin musiikin kanssa äänimaailmaa hallitsee paljaiden jalkojen narske tanssimattoa vasten. Pysähtyneisyys ja virtaus vaihtelee kehoissa.

Minna Tiikkaisen valosuunnittelu on valkoista valoa valkoisella pinnalla, sävyjen muutokset ja heijastukset ovat vähäeleisiä. Ajoittain tanssijat muuttuvat installaatioksi tai patsaiksi jatkuvan liikkeen keskelle.

Teoksessa yhdistyvät tarkasti artikuloidut, mutta höyhenenkeveiltä vaikuttavat nivelten liikkeet rentoon ja meditatiiviseen tilassa olemiseen. Usein kaksi tai useampi tanssija pysähtyy pitkään intiimiin syleilyyn tai kosketukseen. Tanssi laajenee myös näyttämön ulkopuolelle ja tuntuu jatkuvan loputtomiin myös teatterin syvyyksiin. 

Valtavasta ensemblestä tunnistan vain suomalaisen Vera Nevanlinnan, muuten tanssijat näyttäytyvät minulle ennemminkin ryhmänä kuin yksilöinä. Marita Tjärnströmin puvustus korostaa tätä, kaikki ovat shortseissaan hieman erilaisia, mutta kuitenkin samanlaisia.

Kun liike on elävää, jokainen tanssija tekee jotakin omaa Hayn valppaaseen läsnäoloon ja keholliseen havainnointiin perustuvassa koreografiassa, tuntuu sekunnin unisono valtavan vaikuttavalta.

Figure a Sea jättää minut kevyeen, mutta tietoiseen, ympäristöäni ja kehoani havainnoivaan tilaan, joka ei haihdu ihan heti teatterin ovesta poistuessa.

*****

Cullberg-baletti: Figure a Sea
Esitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 14.1.2017

21 joulukuuta, 2016

Vuoden 2016 nostot

Näin eilen 89. ja varsin todennäköisesti viimeisen esityksen tältä vuodelta. Tarkoitus oli nähdä enemmänkin, mutta koko syksyn kestänyt sairastelu aiheutti sen, että jouduin siirtelemään ja perumaan monta kiinnostavaakin esitystä. 

Loppusyksystä iski myös kirjoitusväsymys. Tuntui pöljältä puristaa väkisin kokonaista blogausta, jos esityksestä ei ollut oikein muuta sanottavaa, kuin että Jukka Puotilan Kaarlo Bergbom on Canth-näytelmän ainoa koskettava henkilö tai että Sanna-Kaisa Palon cameo Allt som sägs -esityksessä on riipaiseva. Noin. Sainpa nämä nyt kuitenkin sydämeltäni.

Teatteria oli valtaosa katsotuista, joten listaakin se luonnollisesti dominoi. Tanssista kirjoitan edelleen vain harvakseltaan, vaikka sitäkin toki tulee ihan päätöidenkin puolesta katsottua. Tänä vuonna olen muuten huomanut, että nykysirkus kolisee aiempaa enemmän.

Tässä parisenkymmentä esitystä, jotka tältä vuodelta ansaitsevat mielestäni syystä tai toisesta tulla vielä erikseen mainituiksi.

Läski
Förvandlingen
Tavallisuuden aave
Romeo & Julia
Sånger vid randen av ett grått hav
Frida
Smoke and Mirrors
Yablochkov Candle
PLAY RAPE
Nälänhätä
Remote Helsinki
Everything by My Side
Bonnie & Clyde
Sinuus
Farmi
Meidän luokka
Noitavaino
Vaimoni, Casanova
All genius all idiot
FAIL
Sotilaspoika

Nyt loma.

18 joulukuuta, 2016

Muotoonsa läkähtyvä Rikhard III

Kansallisteatterin tuoreen Rikhard III:n ohjaajan Jussi Nikkilän kohdalla muistetaan sanoa, että hän on opiskellut Shakespearen teatteria Lontoon LAMDAssa. Tarjolla lienee siis puhdasoppista kamaa. 

Anna Viitalan sovitus Matti Rossin suomennoksesta on reippaalla otteella tiivistetty olennaiseen. Viiden näyttelijän voimin esitetty näytelmä on napakka versio, mutta tuntuu silti parituntista pidemmältä. Raskas epookki ja voimakkaasti karrikoitu näyttelijäntyö uuvuttavat minut.

Nyt esitetään esittämistä. Muoto raskauttaa sisällön entisestään ja vaikka ollaan intiimissä Willensaunassa, tuntuu esitys hyvin kaukaiselta. Ehkä tarkoitus ei olekaan saada katsojaa samastumaan kehenkään näyttämöllä. Jos näin on, niin tavoite on saavutettu.

Kristo Salmisen klonkkumainen Rikhard on alusta loppuun ja läpeensä paha, hänessä ei ole rippustakaan inhimillisyyttä. Mutta ei minussa värähdä mikään myöskään Rikhardin uhreille.

Ymmärsin, että alkujaan tarkoitus on ollut tehdä shakespearelaisittain all male -esitys, mikä olisi ehkä ollutkin toimivampi ratkaisu. Nyt jäädään välimuotoon, jossa yksi naisnäyttelijä (sekä poikarooleja esittävät tytöt) peilaa miesten näyttelemistä mekkorooleista pilakuvia.

Mila Laineen säveltämä ja esittämä musiikki on vangitsevaa, samoin kynttilänvalosta inspiroitunut Pietu Pietiäisen valosuunnittelu.

Esityksen finaali on yhtäkkiä aivan valtavan hieno vaikuttavine valoineen ja musiikkeineen. Kun Rikhard riisuu päältään kuninkaan ja Kristo riisuu Rikhardin, tulee edellä nähty teatterileikki perustelluksi.

Olkoon, hyväksyn tämän muodon, vaikka se ei minua juuri henkilökohtaiseti miellytäkään. Sisällön tasolla en kuitenkaan oikein tahdo löytää syytä, miksi juuri tämä näytelmä, juuri nyt. 

On liian köykäinen tulkinta sanoa, että vallanhimoa ja vallan väärinkäyttöä kuvaava näytelmä on kipeän ajankohtainen. Totta kai ja aina on! Mutta mitä Nikkilä haluaa Rikhard III:llään sanoa, se jää minulle ilmaan.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Rikhard III
Esitys Willensaunassa 16.12.2016

11 joulukuuta, 2016

Yksinäisten puheenvuoro

Iida Vanttajan ohjaama ja Antti Kaskin kanssa käsikirjoittama nukketeatteriesitys aikuisille, Kohtauspaikkoja kadonneille on myös Vanttajan 25-vuotisjuhlateos. Nuket ja lavastus ovat niin ikään Vanttajan, joka myös esiintyy Mila Nirhamon ja Maria-Elina Koivulan kanssa.

Synkänsorttinen teos puhuu yksinäisyydestä ja syrjäytymisestä. Ihailen esityksessä käytettäviä erilaisia nukketekniikoita marionetista kahden liikuteltavaan ihmisen kokoiseen nukkeen.  

Kokonaisuus on kuitenkin dramaturgisesti kovin epätasainen.  Joukossa on toimivia ja vähemmän toimivia episodeja. Kohtaukset nivoo yhteen kehyskertomus Seilin saarelle eristetystä naisesta, joka lähettää tarinansa paperilaivoina maailmalle.

Mies kuuntelee ääniä asuntonsa ulkopuolelta, mutta ei pysty itse lähtemään, vaan valuu hiekkana unohduksiin. Nuori nainen uupuu kesken jouluostosten ja muuttuu kimaltavaksi kalaksi. 

Puhuttelevimmaksi koen vanhan naisen viimeiset illan jäähyväiskirjeineen ja puuterin tupsutuksineen. Kasvojen uurteissa on koko elämä.

Lopuksi siirrytään julkista palvelua tehostavaan, työttömiä aktivoivaan ja pois silmistä siivoavaan Hylky-projektiin. Kaikkien alojen virkailija virasto konkreettisesti päässään on mainio idea, jos kohta itse kohtauksen dialogi onkin hieman kömpelöä. Vähemmän sanoja riittäisi, kun nuket ovat niin ilmeikkäitä ja niitä liikuttavat näyttelijä taitavia. 

Vaikka Vanttaja toteaa juhlanäytöksen kiitospuheessa, että esityksessä laulaminen on omien rajojen ylittämistä, niin ehkä kyseisen kohtauksen olisi voinut toteuttaa toisin. Taito ei riitä ja vähän kiusaannuttava numero hämärtää turhaan muuten koskettavan ja syvästi myötätuntoisen esityksen lähtötunnelmaa.

*****

Vanttaja - Kaski: Kohtauspaikkoja kadonneille
Esitys Kansallisteatterin Omapohjassa 10.12.2016

06 joulukuuta, 2016

Glitterkuorrutettu sota iskee kuin miljoona volttia

En katsonut tänä(kään) vuonna Tuntematonta televisiosta, sen sijaan valitsin ohjelmaani toisenlaisen sotakuvauksen. Dalton Trumbon romaaniin Johnny Got His Gun perustuvan Sotilaspoika-monologin on sovittanut ja ohjannut Essi Räisänen, näyttämöllä on Johannes Holopainen.

Joe on 19-vuotiaana sotaan lähtenyt nuorukainen, joka herää sairaalasta hirvittävällä tavalla vammautuneena. Ilman raajoja tai mahdollisuutta kommunikoida ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että joku henkilökunnasta ymmärtää morseaakkosia.

Trumbon romaani julkaistiin jo 1939 ja Joe haavoittuu ensimmäisen maailmansodan viimeisellä hetkellä. Esityksen Joe osallistuu kaikkiin muihinkin mahdollisiin sotiin sen jälkeen. Sillä loppujen lopuksi on hyvin vähän väliä sillä, mikä sota sattuu olemaan kyseessä. 

Kuolitpa vapauden, isänmaan tai demokratian puolesta, se kuoleminen on aina ihan yhtä kammottavaa. Kamalinta on kuitenkin se, ettet kuolekaan vaan jäät henkiin, juuri ja juuri.

Räisäsen tarkkanäköinen ja monikerroksinen ohjaus piirtää fragmentaarisesta tekstistä painokkaan puheenvuoron. Pauli Riikosen mm. eri aikojen televisiopuheita hyväksikäyttävä äänisuunnittelu ja erityisesti esityksen musiikkidramaturgia tekevät syvän vaikutuksen.

Lähes kaikki aistinsa menettänyttä Joeta jokaisella kehonsa värähdyksellä tulkitseva kaunis ja glitterillä kuorrutettu Holopainen heittäytyy valtavalla voimalla asian ytimeen. Esitys hyödyntää taitavasti myös hänen musikaalisuuttaan. 

Eturivissä ei säästy katsekontaktilta eikä roiskeelta. Sota on rumaa, siinä ei ole mitään kaunista, vaikka Hollywood niin meille väittääkin. Sotilaspoika jättää huteran olon, joka iskee kunnolla vasta viiveellä.

Yhdysvalloissa muuten kerätään rahaa, jotta sikäläisen tuoreehkon version taltiointi saataisiin lahjoitettua jokaisen high schoolin kirjastoon. Ei hassumpi idea, tosin trailerista päätellen siellä ollaan kyllä paljon sisäsiistimmän tulkinnan äärellä. 

*****

Trumbo - Räisänen: Sotilaspoika
Vierailu KOM-teatterin Aulanäyttämöllä 6.12.2016

20 marraskuuta, 2016

Häpeän haltuunotto

Noora Dadun Minun Palestiinani oli yksi viime vuoden vaikuttavimmista esityksistä omalla listallani. FAIL - Virheellinen esitys on jatko-osa tai ennemminkin reaktio Minun Palestiinalleni.

Tällä kertaa Dadu on sulkenut itsensä bunkkeriin, kauas katsojista pleksi-ikkunan taakse kuin radiostudioon tekemään esitystä epäonnistumisesta ja häpeästä. Virheellisyydestä ja masennuksestakin esitys kertoo.

Dadu kokee epäonnistuneensa. Miksi edellinen esitys ei ollut rohkeampi, inhottavampi ja syyllistänyt yleisöään paremmin? 

Samalla hän kertoo löytäneensä itsensä edellisen esityksen myötä erikoisesta tilanteesta. Koko ikänsä itsensä suomalaiseksi identifioinut näyttelijä rodullistetaan kertaheitolla etniseksi, arabiksi ja palestiinalaiseksi. Kutsuja sataa toiseuspaneeleihin, ohjaajat tarjoavat vain arabirooleja.

FAIL-esityksen tunnelma on - kuten aiemmassa esityksessä - intiimin henkilökohtainen, kuin kavereille juttelua. Samalla se on itselle juttelua: "no, toi äskeinen ei ollu ihan täysin totta". Kertoja on epäluotettava, hän korjaa itseään, piilottelee sitä, mitä oikeasti haluaisi sanoa. Epäonnistuu siinäkin.

Dadu pohtii aihettaan monesta suunnasta, mutta näkökulma on aina näyttelijän. Miten näyttelijä voi suhtautua esimerkiksi kulttuuriseen omimiseen eli siihen, kuka saa esittää ketä tai kuka saa kertoa kenen tarinaa?

Eikö näyttelijä olekaan tyhjä astia, joka voi olla mitä vain? Muuttuuko näyttelijän tausta aina osaksi teosta? Täytyyko olla oikeasti se, jota näyttelee? Entä jos haluaa näytellä miestä, naista, sientä, syöpää tai nuoren naisen anteeksipyytelemätöntä seksuaalisuutta?

Tässä esityksessä Dadu näytteleekin itseään. Valkokankaalla nähdään lukuisia vaihtoehtoisia tulevaisuuden Nooria 45 vuoden päästä. Taitavan näyttelijäntyön lähikuvaan tuovat kohtaukset toimivat tarkkana kontrastina kaukaa pleksin takaa itseään hyväntuulisesti häpäisevään "oikeaan" Nooraan.

Ratkaisuksi omaan virheellisyyteen ja häpeään löytyy sen armelias haltuunottaminen. Ei haittaa, jos on virheellinen, niin ovat kaikki muutkin. Ainakin itse tunnistin kipeästi Dadun demonstroimat häpeä-äänet, joita saattaa päästä suusta vuosienkin päästä tapahtumasta. Nauroin niin, että itkin.

Emilia Kokon hahmon Turisevan Tissin cameo sekä Eeva Semerdjievin koivuasuinen aaria jäävät minulle täysin ilmaan, mutta esitys on kaikessa poukkoilevuudessaan ja virheellisyydessäänkin kiintoisa ja pitkälle ajateltu. 

*****

Esitys Kiasma-teatterissa osana Baltic Circle -festivaalin ohjelmaa 19.11.2016

19 marraskuuta, 2016

Pinnan alle ja kohti kipua

Siinä missä H.C. Andersenin Pieni merenneito rakastuu ihmiseen, kohdistuu Salla Hakanpään ilma-akrobatia- ja sukellussoolossa Dive naisen rakkaus katkarapuun. No, ihmisvartaloiseen, mutta äyriäiseen kuitenkin.

Valkoisessa hääpuvussa rakkaudesta ranskaksi laulava nainen etsiytyy köyden avulla vedenalaiseen maailmaan, mutta vasta siellä itsensä (ja punaisen mekon myötä naiseutensa) löydettyään irtoaa vastakaikua armaaltakin. 

Tämä siis draamaorientoituneen katsojan banaalihko tulkinta hieman naiivista narratiivista. Esityksen on ohjannut nykysirkuksen ja fyysisen teatterin WHS-ryhmän Ville Walo.

Mutta ei se tarina niin tähdellinen tässä esityksessä olekaan, vaan vedenpinnan yllä ja alla tapahtuva liike. Vaikka tiedän entuudestaan, että Hakanpää on paitsi ilma-akrobaatti, myös vapaasukeltaja, tuntuvat hetket pinnan alla ikuisuuksilta. Kamera välittää altaan pohjalla tapahtuvan valkokankaalle. 

Kaksi erilaista elementtiä kohtaavat, niin myös kaksi täysin erilaista tapaa käyttää kehoa. Vertikaaliköysi vaatii lihastyötä, kun taas pinnan alla olennaisinta on kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa ja happea. Köydessä painovoima vetää alas, veden alla keho pyrkii pintaan.

Esityksen viipyilevä tunnelma ja lempeä huumori viehättävät minua aika lailla. Jere Mönkkösen valojen ja Anne Jämsän lavastuksen myötä jopa ankea uimahalli muuttuu maagiseksi.

Toinen viikonlopun nykysirkusesitys on kaikkea muuta kuin lempeä. Svalbard Companyn All Genius All Idiot on huikean taitava teos, jota en kuitenkaan ihan heti välittäisi nähdä uudelleen, sen verran kivuliaan häiritsevä se on.

Monenlainen taito - sirkus, tanssi ja musiikki - puetaan rumaan ja järjettömään asuun. Akrobatia kohtaa aggression, ihminen eläimellisyyden. 

Santiago Ruiz Albalate heittää hölmistynyt ilme kasvoillaan häkellyttävän kiinalainen tolppa -numeron, pöksyt takaperin pöljäilevä Tom Brandt tekee saman vertikaaliköydellä. John Simon Wiborn paiskoo itseään kanveesiin ja seisoo päällään, kuin henki olisi siitä kiinni.

Esityksen keskiöön nousee kerubikasvoinen Benjamin Smith, joka paitsi osallistuu banquine-ryhmäakrobatiaan, laulaa ja soittaa läpi esityksen muiden liittyessä ajoittain joukkoon. Hirvensarvissaan, hillittömissä platform-koroissaan ja verkkosukkahousuissaan hän on trans-queer-drag-pin up suoraan painajaisista.

Tunnelma on ahdistava, väkivaltainen ja seksuaalisesti alistava, eikä kakkosrivissäkään istuessa ole turvallinen olo. Tekijöiden taito on viedä tilanteet juuri sille rajalle, että kohta käy huonosti, mutta ei sen pidemmälle. 

Cirkon What the Circ? -minifestivaalilla esitetyt Dive ja All Genius All Idiot ovat hienoja esimerkkejä siitä, miten nykysirkus vähät välittää genrerajoista.

*****
Esitys Kallion Urheilutalon uimahallissa 18.11.2016

Esitys Cirko - Uuden sirkuksen keskuksessa 19.11.2016

18 marraskuuta, 2016

Kadonneiden juurien metsästäjät

En ole lukenut Miika Nousiaisen Juurihoitoa, joten en osaa ottaa kantaa, miten Aleksis Meaneyn dramatisointi ja ohjaus sitä käsittelee, ovatko henkilöt ja tapahtumat samanlaisia kuin kirjassa tai tavoittaako esitys kirjan tunnelman. 

Ennen esitystä huomaan, miten 80-luvun lapsi minussa kokee nostalgiaa, kun rautaesirippu on käytössä. Se on kuitenkin enne, Katri Rentton lavastus on kovin raskas, monimutkainen ja hidastaa esityksen tahtia.

Jatkuva roudaaminen alkaa puuduttaa [pun intended, hammaslääkäritermistö kun on koko tarinan läpäisevä metafora]. Kun lokaatio vaihtuu usein ja käytössä on laadukasta videotekniikkaa, en ymmärrä, miksi joka välissä täytyy näyttämömiesköörin lompsia paikalle siirtelemään kömpelöitä korokkeita.

Esitys kertoo perhe-elämää heikosti kestäneen Onni Kirnuvaaran jälkipolvista. Pekka Kirnuvaara asioi Esko Kirnuvaaran hammaslääkärituolissa ja saa lopulta veljensä mukaan matkalle etsimään yhteisiä juuria. Lieksan, Södertäljen, Thaimaan turistirannan ja Australian takahikiän kautta kulkeva matka kasvattaa sisarussarjaa enemmänkin. 

Rinnakkain kulkee paitsi identiteetin ja omien juurien etsimisen teema, myös erilaisuuden pelko ja muukalaisviha. Pohjois-Karjalan romanien, ruotsalaislähiön maahanmuuttajien tai Australian aboriginaalien kokemukset kudotaan mukaan Onnin ja jälkeläistensä tarinaan.

Markku Maalismaan herkullinen Esko on monomaaninen ja erityisestynyt hammaslääkäri,  Esa-Matti Longin Pekka keskushenkilöksi varsin vähäluonteinen ja lapsenomainen copywriter. Pirjo Longan Sari on södertäljeläinen työtön kampaaja, jonka perheessä näkyy ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka kirjavimmillaan. 

Esko on sisarussarjasta ainoa, joka oikeasti kehittyy ja muuttuu matkan varrella, muut tuntuvat lilluvan omassa liemessään ihan tyytyväisinä. Ärhäkän Sarin tehtäväksi jää olla poliittisesti epäkorrektien irtoheittojen ehtymätön lähde. 

On varmasti monia syitä, miksi esityksen näyttelijäluku on pidetty pienenä, ja ehkä Onni Kirnuvaaran jälkikasvu on haluttu pitää ainakin jotenkin lähellä näyttelijöiden realistista ikää. Tämä ratkaisu aiheuttaa kuitenkin sen, että nuoret naiset (Annika Poijärvi, Anna-Riikka Rajanen) näyttelevät kaikki vanhatkin. 

Ei niin, etteikö tämä olisi sallittua, mutta kun valittu näyttelijäntyön rekisteri jättää tyypittelyt vähemmälle, vaihtuvat äitihahmot jäävät laimeiksi ja erottuvat toisistaan lähinnä puvustuksella. Petri Manninen hoitelee kaikki miespuoliset sivuhenkilöt, myös räyhäkkään Arvo-sedän.

Romaanisovitusten ongelma on usein kerronnan siirtäminen monologeiksi. Niin tässäkin, polveilevaa tarinaa kerrotaan monisanaisesti ja Onnin loppuvaiheita kerratessa alkaa matkaväsymys jo painaa. Henkilöiden sarkastiset kommentit toimivat ehkä kirjan sivulla, kun lukija voi jäädä niihin makustelemaan, mutta näyttämöllä ne aiheuttavat melkoista tyhjäkäyntiä.

Mietin tätä kirjoittaessani pitkään, että mikä esityksessä minua oikein häiritsi ja selailin blogeja löytääkseni tietoa, miten kirja oli vastaanotettu. Törmäsin useammankin kerran ilmaisuun "hyvänmielen kirja". 

Siinä se! Esitys on kaikesta kiroilustaan huolimatta jotenkin lällyn lämminhenkinen. Todelliset jännitteet puuttuvat, kun kaikki henkilöt ovat yhtä hyväntahtoisia pyrkimyksissään. On tietysti vähän tragikoomista, että Juurihoito tuntuu nimenomaan hampaattomalta.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Juurihoito
Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 16.11.2016
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...