19 helmikuuta, 2017

Aikuisten lasten leikit

Teatteri Takomon seinissä on työryhmän lasten piirtämiä kuvia. Anna Viitalan käsikirjoittama ja ohjaama Kauheat lapset on inspiroitunut Jean Cocteaun oopiuminhuuruisesta romaanista Les Enfants Terribles (1929). Yhteistä teoksille on kieltäytyminen aikuisuudesta, joka voi muuttua myös myrkylliseksi ja tuhoavaksi olotilaksi.

Esityksen kolme episodia on nopeasti tiivistettävissä. Nuoret kohtaavat psykiatrin vastaanotolla ja karkaavat kohti seikkailua. Kaksi konttorirottaa viettää pikkujouluja. Äidin ja pojan muuttumatonta arkea hämmentää toinen nainen.

Juonta tärkeämpää ovatkin henkilöiden väliset jännitteet. Kuten Cocteaun makuukamariinsa linnoittautuneet ja lapsuuteen takertuneet sisarukset, ovat Viitalankin henkilöt keskinäisen kisailun, nokittelun ja vallankäytön kiemuroissa. Kuka saa viimeisen sanan? Milloin on menty liian pitkälle?

Episodit ovat samaan aikaan sketsimäisiä ja surrealistisia ja niitä yhdistää muutama toistuva lausahdus. Keskeinen kysymys on aika. Onko sitä ylipäätään olemassa, vai onko se vain ajatus? Mitä se meille tekee?

Samalla tavalla toisistaan irrallisia tuntuvat olevan esityksen muutkin elementit. Markus Lindénin äänisuunnittelu on massiivinen pohja, jonka rinnalla Ada Halosen lavastus ja valosuunnittelu jäävät jotenkin yleiselle tasolle. Yhteys tekstiin ja ohjaukseen jää ilmaan.

Näyttelijät Laura Malmivaara, Jarkko Niemi, Armi Toivanen ja Sohvi Roininen tekevät teoksen tarjoamissa puitteissa takuuvarmaa työtä, kaikilta irtoaa niin komediallista kuin painostavampaa sävyä. Kovin syvälle ei kuitenkaan mennä.

Lienee vanhanaikaista kaivata nykyteatteriesitykseen teoksen läpäisevää pääväittämää, mutta silti tuntuu, että kohtaukset valuvat sormien välistä, kun niihin yrittää tarttua.

Mieleen jää kuitenkin pyörimään kaksi kysymystä: Mitä tapahtuu, jos lapsuus ei oikeasti lopukaan, vaan aikuisuus on suuri huijaus? Ja onko ihmiskuntaan todella sisäänrakennettu itsetuhomekanismi?

*****

Kantaesitys 15.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 18.2.2017

17 helmikuuta, 2017

Henkilökuva Tove Janssonista jää latteaksi

Lucas Svenssonin kirjoittama ja Fiikka Forsmanin ohjaama TOVE tarkentaa muumien luojana maailmankuuluksi tulleen kirjailijan ja kuvataitelijan Tove Janssonin elämässä kahteen ajankohtaan.

Vuonna 1949 Tove (Alma Pöysti) maalaa freskoa Kotkassa ja kirjoittaa Svenska Teaternille Muumipeikko ja pyrstötähti -näytelmää Vivica Bandlerin (Julia Korander) ohjattavaksi. Muumipeikon äiti on vasta nupullaan, suhde Atos Wirtaseen (Dennis Nylund) käännekohdassa.

Vuonna 1971 maailmankuuluksi noussut Tove (Ylva Ekblad) ja Tuulikki Pietilä (Hellen Willberg) matkustavat Japaniin, jossa muumit on jo ehditty tehokkaasti tuotteistaa. Tove suree äitinsä poismenoa, mutta ei voi paeta maailmaa kuten huoneisiinsa linnoittautuneet hikikomorit.

Molemmissa hetkissä taustalla ahdistusta aiheuttaa sota, juuri päättynyt toinen maailmansota sekä käynnissä oleva Vietnamin sota. Muumilaakso sen sijaan on rauhan tyyssija, johon sodan kauhuilla ei ole pääsyä. Sinne Tovekin kaipaa, pakoon todellisuutta.

Kolmen tunnin kestossaan esitys on aivan liian pitkä, sekava ja rytmiltään tasatahtinen. Yksittäiset kohtaukset seuraavat toisiaan ilman tunnistettavaa punaista lankaa ja rönsyjä olisi varaa leikata ankaralla kädellä.

Teksti on filosofisen pohdiskelevaa, mutta teos jää pintaraapaisuksi taitelijan sielunmaisemasta. Jännitteet roolihenkilöiden välillä ja suhteessa maailmaan eivät pääse kunnolla esiin.

Mieleen nouseekin kysymys, onko kohdetta ehkä kunnioitettu liikaa? Vaikka Tove polttaa kuin korsteeni ja naukkailee pahaa viskiä, on hän muilta osin kovin puhtoinen, hajuton ja mautonkin. Pöysti ja Ekblad luovat kyllä eri-ikäisistä Toveista johdonmukaisen tulkinnan, mutta kunnolla henkiin rooli herää vain suhteessa perheenjäseniin, Ham-äitiin (Willberg), Faffan-isään (Mitja Sirén) ja Lars-veljeen (Patrick Henriksen).

Perhesuhteisiin paneudutaan hetkisen verran toisessa näytöksessä, samalla tuodaan mukaan kolmas aikataso kokonaisuutta hämmentämään. Toven orastava ihastus Bandleriin ja jo vakiintunut parisuhde Tootin kanssa esitetään turhia romantisoimatta, mikä on esitykselle eduksi. Willbergin ja Sirénin rakentamissa lukuisissa sivuhenkilöissä on elämänmakua, mutta muut tahtovat jäädä koomisen kevennyksen tasolle.

Karoliina Koiso-Kanttilan harmoninen, ruskean ja vihreän sävyillä leikittelevä puvustus sitoo näytelmän aikaan osoittelematta ja kauniisti. Tuntuu kuitenkin harmilliselta, että monitasoisen ja runsaan maailman omassa taiteessaan luoneesta Janssonista on saatu aikaiseksi näinkin lattea henkilökuva.

*****

Kantaesitys 8.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.2.2017

04 helmikuuta, 2017

Oletko ihminen vai peikko?

Mielikuvituksellinen Peer Gynt on minulle Henrik Ibsenin teoksista selvästi etäisempi kuin perhedraamat Nukkekoti ja Villisorsa.  En ole varma, olenko koko järkälettä edes koskaan kokonaan kahlannut läpi, yhtään näyttämöversiota en ole nähnyt. Niinpä minulla ei ollut sen tulkintaan nähden mitään ihmeempiä odotuksiakaan.

Juha Kukkosen sovittama ja ohjaama Peer Gynt Ryhmäteatterissa on napakka ja kokonaisuutena varsin toimiva esitys. Kukkonen on pyöräyttänyt Otto Mannisen riimittelemän suomennoksen ronskilla otteella tehosekoittimeen heittäen joukkoon aimo annoksen alapäätä. Tuoreemmat ilmaisut solahtava humoristisesti runollisemman sekaan.

Samalla tavalla limittyvät esityksen visuaalisuudessa nykyaika, folklore ja fantasia. Janne Siltavuoren funktionaalinen lavastus muuntuu Ville Mäkelän valon ja videon myötä tyylikkäästi miljööstä ja ajasta toiseen. 

Erityisen herkullisesti moninaisia elementtejä yhdistävät Ninja Pasasen suunnittelemat puvut. Norjalaisneuleet ja tuulitakit saavat rinnalleen peikkojen goottipunkvermeet sekä mielikuvitusta kiehtovat, Peerin sisäistä ääntä peilaavat poron ja ihmisen sekasikiöt Kierot. 

Kukkosen ohjaus kuljettaa Peerin monipolvista tarinaa pääosin jouhevasti, mutta ilmaisun rekisteriksi valittu vimmainen huutaminen puuduttaa minua alusta saakka. Herkempiin hetkiin ei ole malttia pysähtyä. Viimeisessä näytöksessä taas hidastellaan jo siinä määrin, että lopun soisi tulevan nopeamminkin.

Santtu Karvonen rakentaa Peerin kaaren taitavasti, elämännälkäisestä, mutta vastuuttomasta nuoresta ketkun liikemiehen kautta omaa sisintään etsiväksi vanhukseksi. Kun ego vie, löytyy sipulin sisältä lopulta vain lisää sipulia.

Runsaasta ja päääosin farssimaisesta sivuhenkilögalleriasta koskettavan roolityön tekee Minna Suuronen ärhäkäänä Åse-äitinä. Kukkoselle annan erityispisteet Peerin rakastetun Solveigin kohtalon uudelleenkirjoittamisesta. 

Lopulta ratkaisu on omissa käsissä: Oletko ihminen, kaikessa oma itsesi vai peikko, itse oma kaikkesi?

*****

Ryhmäteatteri: Peer Gynt
Ensi-ilta 3.2.2017

21 tammikuuta, 2017

Konttorissa rytisee edelleen

Kävin 3,5 vuotta sitten Edinburgh Fringessä katsomassa silloisen Neander Theaterin, sittemmin The Kristján Ingimarsson Companyksi nimensä muuttaneen ryhmän esityksen BLAM! Kolmannen päivän kolmantena esityksenä, kahden sirkusesityksen jälkeenkin se toimi hienosti. Jos kiinnostaa, mitä siitä silloin kirjoitin, klikkaa tänne.

Esitys on kiertänyt maailmaa Fringestä lähtien, Suomessakin se on nähty jo pari vuotta sitten Teatterikesässä. En silloin mennyt, mutta nyt kun esitys vierailee Aleksanterin Teatterissa Cirkon tuottamana, arvelin, että voisihan tuon katsoa uudelleen. 

Minulla on ristiriitainen asenne esitysten uudelleen katsomiseen. Oikein kovasti kolahtanutta en uskalla mennä katsomaan, kun pelottaa, että se ei toisella kerralla tunnukaan yhtä hyvältä. Toisaalta joskus esityksen uudelleen katsominen avaakin sitä ihan uudella tavalla.

Tässä nyt ei ollut niin hirveän suurta pelkoa, että kallisarvoinen tunnemuisto romuttuisi, kyseessä on kuitenkin fyysistä komediaa, akrobatiaa ja stunt-temppuja yhdistävä äijäräiskintä, konttorirottien toimintafantasia. Lähinnä mietin, että kun temppujen yllätysmomentti puuttuu, imaiseeko esitys silti mukaansa.

Kyllä ja ei. Uudelleen katsoessa esityksen dramaturgiset ongelmat nousivat esiin. Edellisellä kerralla ei ehtinyt nauraa yhtä temppua loppuun, kun seuraava jo iski. Tiivistämisen ja leikkaamisenkin varaa olisi, eikä esitys oikein meinaa millään loppua. Edellisessä näytöksessä yksi esiintyjistä sai päähänsä sellaisen vekin, että esitys piti keskeyttää. HS:n mukaan se ei haitannut.

Mutta kyllä se myös edelleen nauratti, jos kohta ei ihan yhtä hysteerisesti. Tällä kertaa poimin enemmän pieniä yksityiskohtia, taustalla olevien hahmojen reaktioita ja leffabongailin antaumuksella. Toisaalta överiäijäily alkoi myös vähän kyllästyttää.

Vaikka ei harmitakaan, että kävin katsomassa esityksen uudestaan, niin ehkä kuitenkin olisin voinut pitää ihan vain sen ensimmäisen muiston, jossa nauru ei meinannut loppua koko aikana.

*****

Esitys Aleksanterin Teatterissa 20.1.2017

15 tammikuuta, 2017

Kehojen meditatiivinen virtaus tilassa

Tänä vuonna oma esittävän taiteen kauteni alkoi tanssilla ja Zodiakin tuottamalla ruotsalaisen Cullberg-baletin vierailulla Kansallisteatterissa. En haluaisi tulkita Deborah Hayn teosta Figure a Sea liian kirjaimellisesti, mutta 17 tanssijan liike ja suhde tilaan assosioi mieleeni veden mukana lillivää levää ja merenpohjassa hitaasti liikkuvaa hiekkaa.

Laurie Anderssonin musiikin kanssa äänimaailmaa hallitsee paljaiden jalkojen narske tanssimattoa vasten. Pysähtyneisyys ja virtaus vaihtelee kehoissa.

Minna Tiikkaisen valosuunnittelu on valkoista valoa valkoisella pinnalla, sävyjen muutokset ja heijastukset ovat vähäeleisiä. Ajoittain tanssijat muuttuvat installaatioksi tai patsaiksi jatkuvan liikkeen keskelle.

Teoksessa yhdistyvät tarkasti artikuloidut, mutta höyhenenkeveiltä vaikuttavat nivelten liikkeet rentoon ja meditatiiviseen tilassa olemiseen. Usein kaksi tai useampi tanssija pysähtyy pitkään intiimiin syleilyyn tai kosketukseen. Tanssi laajenee myös näyttämön ulkopuolelle ja tuntuu jatkuvan loputtomiin myös teatterin syvyyksiin. 

Valtavasta ensemblestä tunnistan vain suomalaisen Vera Nevanlinnan, muuten tanssijat näyttäytyvät minulle ennemminkin ryhmänä kuin yksilöinä. Marita Tjärnströmin puvustus korostaa tätä, kaikki ovat shortseissaan hieman erilaisia, mutta kuitenkin samanlaisia.

Kun liike on elävää, jokainen tanssija tekee jotakin omaa Hayn valppaaseen läsnäoloon ja keholliseen havainnointiin perustuvassa koreografiassa, tuntuu sekunnin unisono valtavan vaikuttavalta.

Figure a Sea jättää minut kevyeen, mutta tietoiseen, ympäristöäni ja kehoani havainnoivaan tilaan, joka ei haihdu ihan heti teatterin ovesta poistuessa.

*****

Cullberg-baletti: Figure a Sea
Esitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 14.1.2017

21 joulukuuta, 2016

Vuoden 2016 nostot

Näin eilen 89. ja varsin todennäköisesti viimeisen esityksen tältä vuodelta. Tarkoitus oli nähdä enemmänkin, mutta koko syksyn kestänyt sairastelu aiheutti sen, että jouduin siirtelemään ja perumaan monta kiinnostavaakin esitystä. 

Loppusyksystä iski myös kirjoitusväsymys. Tuntui pöljältä puristaa väkisin kokonaista blogausta, jos esityksestä ei ollut oikein muuta sanottavaa, kuin että Jukka Puotilan Kaarlo Bergbom on Canth-näytelmän ainoa koskettava henkilö tai että Sanna-Kaisa Palon cameo Allt som sägs -esityksessä on riipaiseva. Noin. Sainpa nämä nyt kuitenkin sydämeltäni.

Teatteria oli valtaosa katsotuista, joten listaakin se luonnollisesti dominoi. Tanssista kirjoitan edelleen vain harvakseltaan, vaikka sitäkin toki tulee ihan päätöidenkin puolesta katsottua. Tänä vuonna olen muuten huomanut, että nykysirkus kolisee aiempaa enemmän.

Tässä parisenkymmentä esitystä, jotka tältä vuodelta ansaitsevat mielestäni syystä tai toisesta tulla vielä erikseen mainituiksi.

Läski
Förvandlingen
Tavallisuuden aave
Romeo & Julia
Sånger vid randen av ett grått hav
Frida
Smoke and Mirrors
Yablochkov Candle
PLAY RAPE
Nälänhätä
Remote Helsinki
Everything by My Side
Bonnie & Clyde
Sinuus
Farmi
Meidän luokka
Noitavaino
Vaimoni, Casanova
All genius all idiot
FAIL
Sotilaspoika

Nyt loma.

18 joulukuuta, 2016

Muotoonsa läkähtyvä Rikhard III

Kansallisteatterin tuoreen Rikhard III:n ohjaajan Jussi Nikkilän kohdalla muistetaan sanoa, että hän on opiskellut Shakespearen teatteria Lontoon LAMDAssa. Tarjolla lienee siis puhdasoppista kamaa. 

Anna Viitalan sovitus Matti Rossin suomennoksesta on reippaalla otteella tiivistetty olennaiseen. Viiden näyttelijän voimin esitetty näytelmä on napakka versio, mutta tuntuu silti parituntista pidemmältä. Raskas epookki ja voimakkaasti karrikoitu näyttelijäntyö uuvuttavat minut.

Nyt esitetään esittämistä. Muoto raskauttaa sisällön entisestään ja vaikka ollaan intiimissä Willensaunassa, tuntuu esitys hyvin kaukaiselta. Ehkä tarkoitus ei olekaan saada katsojaa samastumaan kehenkään näyttämöllä. Jos näin on, niin tavoite on saavutettu.

Kristo Salmisen klonkkumainen Rikhard on alusta loppuun ja läpeensä paha, hänessä ei ole rippustakaan inhimillisyyttä. Mutta ei minussa värähdä mikään myöskään Rikhardin uhreille.

Ymmärsin, että alkujaan tarkoitus on ollut tehdä shakespearelaisittain all male -esitys, mikä olisi ehkä ollutkin toimivampi ratkaisu. Nyt jäädään välimuotoon, jossa yksi naisnäyttelijä (sekä poikarooleja esittävät tytöt) peilaa miesten näyttelemistä mekkorooleista pilakuvia.

Mila Laineen säveltämä ja esittämä musiikki on vangitsevaa, samoin kynttilänvalosta inspiroitunut Pietu Pietiäisen valosuunnittelu.

Esityksen finaali on yhtäkkiä aivan valtavan hieno vaikuttavine valoineen ja musiikkeineen. Kun Rikhard riisuu päältään kuninkaan ja Kristo riisuu Rikhardin, tulee edellä nähty teatterileikki perustelluksi.

Olkoon, hyväksyn tämän muodon, vaikka se ei minua juuri henkilökohtaiseti miellytäkään. Sisällön tasolla en kuitenkaan oikein tahdo löytää syytä, miksi juuri tämä näytelmä, juuri nyt. 

On liian köykäinen tulkinta sanoa, että vallanhimoa ja vallan väärinkäyttöä kuvaava näytelmä on kipeän ajankohtainen. Totta kai ja aina on! Mutta mitä Nikkilä haluaa Rikhard III:llään sanoa, se jää minulle ilmaan.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Rikhard III
Esitys Willensaunassa 16.12.2016

11 joulukuuta, 2016

Yksinäisten puheenvuoro

Iida Vanttajan ohjaama ja Antti Kaskin kanssa käsikirjoittama nukketeatteriesitys aikuisille, Kohtauspaikkoja kadonneille on myös Vanttajan 25-vuotisjuhlateos. Nuket ja lavastus ovat niin ikään Vanttajan, joka myös esiintyy Mila Nirhamon ja Maria-Elina Koivulan kanssa.

Synkänsorttinen teos puhuu yksinäisyydestä ja syrjäytymisestä. Ihailen esityksessä käytettäviä erilaisia nukketekniikoita marionetista kahden liikuteltavaan ihmisen kokoiseen nukkeen.  

Kokonaisuus on kuitenkin dramaturgisesti kovin epätasainen.  Joukossa on toimivia ja vähemmän toimivia episodeja. Kohtaukset nivoo yhteen kehyskertomus Seilin saarelle eristetystä naisesta, joka lähettää tarinansa paperilaivoina maailmalle.

Mies kuuntelee ääniä asuntonsa ulkopuolelta, mutta ei pysty itse lähtemään, vaan valuu hiekkana unohduksiin. Nuori nainen uupuu kesken jouluostosten ja muuttuu kimaltavaksi kalaksi. 

Puhuttelevimmaksi koen vanhan naisen viimeiset illan jäähyväiskirjeineen ja puuterin tupsutuksineen. Kasvojen uurteissa on koko elämä.

Lopuksi siirrytään julkista palvelua tehostavaan, työttömiä aktivoivaan ja pois silmistä siivoavaan Hylky-projektiin. Kaikkien alojen virkailija virasto konkreettisesti päässään on mainio idea, jos kohta itse kohtauksen dialogi onkin hieman kömpelöä. Vähemmän sanoja riittäisi, kun nuket ovat niin ilmeikkäitä ja niitä liikuttavat näyttelijä taitavia. 

Vaikka Vanttaja toteaa juhlanäytöksen kiitospuheessa, että esityksessä laulaminen on omien rajojen ylittämistä, niin ehkä kyseisen kohtauksen olisi voinut toteuttaa toisin. Taito ei riitä ja vähän kiusaannuttava numero hämärtää turhaan muuten koskettavan ja syvästi myötätuntoisen esityksen lähtötunnelmaa.

*****

Vanttaja - Kaski: Kohtauspaikkoja kadonneille
Esitys Kansallisteatterin Omapohjassa 10.12.2016

06 joulukuuta, 2016

Glitterkuorrutettu sota iskee kuin miljoona volttia

En katsonut tänä(kään) vuonna Tuntematonta televisiosta, sen sijaan valitsin ohjelmaani toisenlaisen sotakuvauksen. Dalton Trumbon romaaniin Johnny Got His Gun perustuvan Sotilaspoika-monologin on sovittanut ja ohjannut Essi Räisänen, näyttämöllä on Johannes Holopainen.

Joe on 19-vuotiaana sotaan lähtenyt nuorukainen, joka herää sairaalasta hirvittävällä tavalla vammautuneena. Ilman raajoja tai mahdollisuutta kommunikoida ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että joku henkilökunnasta ymmärtää morseaakkosia.

Trumbon romaani julkaistiin jo 1939 ja Joe haavoittuu ensimmäisen maailmansodan viimeisellä hetkellä. Esityksen Joe osallistuu kaikkiin muihinkin mahdollisiin sotiin sen jälkeen. Sillä loppujen lopuksi on hyvin vähän väliä sillä, mikä sota sattuu olemaan kyseessä. 

Kuolitpa vapauden, isänmaan tai demokratian puolesta, se kuoleminen on aina ihan yhtä kammottavaa. Kamalinta on kuitenkin se, ettet kuolekaan vaan jäät henkiin, juuri ja juuri.

Räisäsen tarkkanäköinen ja monikerroksinen ohjaus piirtää fragmentaarisesta tekstistä painokkaan puheenvuoron. Pauli Riikosen mm. eri aikojen televisiopuheita hyväksikäyttävä äänisuunnittelu ja erityisesti esityksen musiikkidramaturgia tekevät syvän vaikutuksen.

Lähes kaikki aistinsa menettänyttä Joeta jokaisella kehonsa värähdyksellä tulkitseva kaunis ja glitterillä kuorrutettu Holopainen heittäytyy valtavalla voimalla asian ytimeen. Esitys hyödyntää taitavasti myös hänen musikaalisuuttaan. 

Eturivissä ei säästy katsekontaktilta eikä roiskeelta. Sota on rumaa, siinä ei ole mitään kaunista, vaikka Hollywood niin meille väittääkin. Sotilaspoika jättää huteran olon, joka iskee kunnolla vasta viiveellä.

Yhdysvalloissa muuten kerätään rahaa, jotta sikäläisen tuoreehkon version taltiointi saataisiin lahjoitettua jokaisen high schoolin kirjastoon. Ei hassumpi idea, tosin trailerista päätellen siellä ollaan kyllä paljon sisäsiistimmän tulkinnan äärellä. 

*****

Trumbo - Räisänen: Sotilaspoika
Vierailu KOM-teatterin Aulanäyttämöllä 6.12.2016

20 marraskuuta, 2016

Häpeän haltuunotto

Noora Dadun Minun Palestiinani oli yksi viime vuoden vaikuttavimmista esityksistä omalla listallani. FAIL - Virheellinen esitys on jatko-osa tai ennemminkin reaktio Minun Palestiinalleni.

Tällä kertaa Dadu on sulkenut itsensä bunkkeriin, kauas katsojista pleksi-ikkunan taakse kuin radiostudioon tekemään esitystä epäonnistumisesta ja häpeästä. Virheellisyydestä ja masennuksestakin esitys kertoo.

Dadu kokee epäonnistuneensa. Miksi edellinen esitys ei ollut rohkeampi, inhottavampi ja syyllistänyt yleisöään paremmin? 

Samalla hän kertoo löytäneensä itsensä edellisen esityksen myötä erikoisesta tilanteesta. Koko ikänsä itsensä suomalaiseksi identifioinut näyttelijä rodullistetaan kertaheitolla etniseksi, arabiksi ja palestiinalaiseksi. Kutsuja sataa toiseuspaneeleihin, ohjaajat tarjoavat vain arabirooleja.

FAIL-esityksen tunnelma on - kuten aiemmassa esityksessä - intiimin henkilökohtainen, kuin kavereille juttelua. Samalla se on itselle juttelua: "no, toi äskeinen ei ollu ihan täysin totta". Kertoja on epäluotettava, hän korjaa itseään, piilottelee sitä, mitä oikeasti haluaisi sanoa. Epäonnistuu siinäkin.

Dadu pohtii aihettaan monesta suunnasta, mutta näkökulma on aina näyttelijän. Miten näyttelijä voi suhtautua esimerkiksi kulttuuriseen omimiseen eli siihen, kuka saa esittää ketä tai kuka saa kertoa kenen tarinaa?

Eikö näyttelijä olekaan tyhjä astia, joka voi olla mitä vain? Muuttuuko näyttelijän tausta aina osaksi teosta? Täytyyko olla oikeasti se, jota näyttelee? Entä jos haluaa näytellä miestä, naista, sientä, syöpää tai nuoren naisen anteeksipyytelemätöntä seksuaalisuutta?

Tässä esityksessä Dadu näytteleekin itseään. Valkokankaalla nähdään lukuisia vaihtoehtoisia tulevaisuuden Nooria 45 vuoden päästä. Taitavan näyttelijäntyön lähikuvaan tuovat kohtaukset toimivat tarkkana kontrastina kaukaa pleksin takaa itseään hyväntuulisesti häpäisevään "oikeaan" Nooraan.

Ratkaisuksi omaan virheellisyyteen ja häpeään löytyy sen armelias haltuunottaminen. Ei haittaa, jos on virheellinen, niin ovat kaikki muutkin. Ainakin itse tunnistin kipeästi Dadun demonstroimat häpeä-äänet, joita saattaa päästä suusta vuosienkin päästä tapahtumasta. Nauroin niin, että itkin.

Emilia Kokon hahmon Turisevan Tissin cameo sekä Eeva Semerdjievin koivuasuinen aaria jäävät minulle täysin ilmaan, mutta esitys on kaikessa poukkoilevuudessaan ja virheellisyydessäänkin kiintoisa ja pitkälle ajateltu. 

*****

Esitys Kiasma-teatterissa osana Baltic Circle -festivaalin ohjelmaa 19.11.2016

19 marraskuuta, 2016

Pinnan alle ja kohti kipua

Siinä missä H.C. Andersenin Pieni merenneito rakastuu ihmiseen, kohdistuu Salla Hakanpään ilma-akrobatia- ja sukellussoolossa Dive naisen rakkaus katkarapuun. No, ihmisvartaloiseen, mutta äyriäiseen kuitenkin.

Valkoisessa hääpuvussa rakkaudesta ranskaksi laulava nainen etsiytyy köyden avulla vedenalaiseen maailmaan, mutta vasta siellä itsensä (ja punaisen mekon myötä naiseutensa) löydettyään irtoaa vastakaikua armaaltakin. 

Tämä siis draamaorientoituneen katsojan banaalihko tulkinta hieman naiivista narratiivista. Esityksen on ohjannut nykysirkuksen ja fyysisen teatterin WHS-ryhmän Ville Walo.

Mutta ei se tarina niin tähdellinen tässä esityksessä olekaan, vaan vedenpinnan yllä ja alla tapahtuva liike. Vaikka tiedän entuudestaan, että Hakanpää on paitsi ilma-akrobaatti, myös vapaasukeltaja, tuntuvat hetket pinnan alla ikuisuuksilta. Kamera välittää altaan pohjalla tapahtuvan valkokankaalle. 

Kaksi erilaista elementtiä kohtaavat, niin myös kaksi täysin erilaista tapaa käyttää kehoa. Vertikaaliköysi vaatii lihastyötä, kun taas pinnan alla olennaisinta on kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa ja happea. Köydessä painovoima vetää alas, veden alla keho pyrkii pintaan.

Esityksen viipyilevä tunnelma ja lempeä huumori viehättävät minua aika lailla. Jere Mönkkösen valojen ja Anne Jämsän lavastuksen myötä jopa ankea uimahalli muuttuu maagiseksi.

Toinen viikonlopun nykysirkusesitys on kaikkea muuta kuin lempeä. Svalbard Companyn All Genius All Idiot on huikean taitava teos, jota en kuitenkaan ihan heti välittäisi nähdä uudelleen, sen verran kivuliaan häiritsevä se on.

Monenlainen taito - sirkus, tanssi ja musiikki - puetaan rumaan ja järjettömään asuun. Akrobatia kohtaa aggression, ihminen eläimellisyyden. 

Santiago Ruiz Albalate heittää hölmistynyt ilme kasvoillaan häkellyttävän kiinalainen tolppa -numeron, pöksyt takaperin pöljäilevä Tom Brandt tekee saman vertikaaliköydellä. John Simon Wiborn paiskoo itseään kanveesiin ja seisoo päällään, kuin henki olisi siitä kiinni.

Esityksen keskiöön nousee kerubikasvoinen Benjamin Smith, joka paitsi osallistuu banquine-ryhmäakrobatiaan, laulaa ja soittaa läpi esityksen muiden liittyessä ajoittain joukkoon. Hirvensarvissaan, hillittömissä platform-koroissaan ja verkkosukkahousuissaan hän on trans-queer-drag-pin up suoraan painajaisista.

Tunnelma on ahdistava, väkivaltainen ja seksuaalisesti alistava, eikä kakkosrivissäkään istuessa ole turvallinen olo. Tekijöiden taito on viedä tilanteet juuri sille rajalle, että kohta käy huonosti, mutta ei sen pidemmälle. 

Cirkon What the Circ? -minifestivaalilla esitetyt Dive ja All Genius All Idiot ovat hienoja esimerkkejä siitä, miten nykysirkus vähät välittää genrerajoista.

*****
Esitys Kallion Urheilutalon uimahallissa 18.11.2016

Esitys Cirko - Uuden sirkuksen keskuksessa 19.11.2016

18 marraskuuta, 2016

Kadonneiden juurien metsästäjät

En ole lukenut Miika Nousiaisen Juurihoitoa, joten en osaa ottaa kantaa, miten Aleksis Meaneyn dramatisointi ja ohjaus sitä käsittelee, ovatko henkilöt ja tapahtumat samanlaisia kuin kirjassa tai tavoittaako esitys kirjan tunnelman. 

Ennen esitystä huomaan, miten 80-luvun lapsi minussa kokee nostalgiaa, kun rautaesirippu on käytössä. Se on kuitenkin enne, Katri Rentton lavastus on kovin raskas, monimutkainen ja hidastaa esityksen tahtia.

Jatkuva roudaaminen alkaa puuduttaa [pun intended, hammaslääkäritermistö kun on koko tarinan läpäisevä metafora]. Kun lokaatio vaihtuu usein ja käytössä on laadukasta videotekniikkaa, en ymmärrä, miksi joka välissä täytyy näyttämömiesköörin lompsia paikalle siirtelemään kömpelöitä korokkeita.

Esitys kertoo perhe-elämää heikosti kestäneen Onni Kirnuvaaran jälkipolvista. Pekka Kirnuvaara asioi Esko Kirnuvaaran hammaslääkärituolissa ja saa lopulta veljensä mukaan matkalle etsimään yhteisiä juuria. Lieksan, Södertäljen, Thaimaan turistirannan ja Australian takahikiän kautta kulkeva matka kasvattaa sisarussarjaa enemmänkin. 

Rinnakkain kulkee paitsi identiteetin ja omien juurien etsimisen teema, myös erilaisuuden pelko ja muukalaisviha. Pohjois-Karjalan romanien, ruotsalaislähiön maahanmuuttajien tai Australian aboriginaalien kokemukset kudotaan mukaan Onnin ja jälkeläistensä tarinaan.

Markku Maalismaan herkullinen Esko on monomaaninen ja erityisestynyt hammaslääkäri,  Esa-Matti Longin Pekka keskushenkilöksi varsin vähäluonteinen ja lapsenomainen copywriter. Pirjo Longan Sari on södertäljeläinen työtön kampaaja, jonka perheessä näkyy ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka kirjavimmillaan. 

Esko on sisarussarjasta ainoa, joka oikeasti kehittyy ja muuttuu matkan varrella, muut tuntuvat lilluvan omassa liemessään ihan tyytyväisinä. Ärhäkän Sarin tehtäväksi jää olla poliittisesti epäkorrektien irtoheittojen ehtymätön lähde. 

On varmasti monia syitä, miksi esityksen näyttelijäluku on pidetty pienenä, ja ehkä Onni Kirnuvaaran jälkikasvu on haluttu pitää ainakin jotenkin lähellä näyttelijöiden realistista ikää. Tämä ratkaisu aiheuttaa kuitenkin sen, että nuoret naiset (Annika Poijärvi, Anna-Riikka Rajanen) näyttelevät kaikki vanhatkin. 

Ei niin, etteikö tämä olisi sallittua, mutta kun valittu näyttelijäntyön rekisteri jättää tyypittelyt vähemmälle, vaihtuvat äitihahmot jäävät laimeiksi ja erottuvat toisistaan lähinnä puvustuksella. Petri Manninen hoitelee kaikki miespuoliset sivuhenkilöt, myös räyhäkkään Arvo-sedän.

Romaanisovitusten ongelma on usein kerronnan siirtäminen monologeiksi. Niin tässäkin, polveilevaa tarinaa kerrotaan monisanaisesti ja Onnin loppuvaiheita kerratessa alkaa matkaväsymys jo painaa. Henkilöiden sarkastiset kommentit toimivat ehkä kirjan sivulla, kun lukija voi jäädä niihin makustelemaan, mutta näyttämöllä ne aiheuttavat melkoista tyhjäkäyntiä.

Mietin tätä kirjoittaessani pitkään, että mikä esityksessä minua oikein häiritsi ja selailin blogeja löytääkseni tietoa, miten kirja oli vastaanotettu. Törmäsin useammankin kerran ilmaisuun "hyvänmielen kirja". 

Siinä se! Esitys on kaikesta kiroilustaan huolimatta jotenkin lällyn lämminhenkinen. Todelliset jännitteet puuttuvat, kun kaikki henkilöt ovat yhtä hyväntahtoisia pyrkimyksissään. On tietysti vähän tragikoomista, että Juurihoito tuntuu nimenomaan hampaattomalta.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Juurihoito
Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 16.11.2016

15 marraskuuta, 2016

Ikonista isäkuvaa rikkomassa

”Onhan se varmasti palanut kokonaan?” kysyy nainen krematorion vahtimestarilta. Se, johon viitataan on isä, taiteilija Tyko Sallinen (Santeri Kinnunen), kysyjä tytär Taju (Ursula Salo), jonka nimellä Irja Salla kirjoittamassa Isä ja minä -teoksessa esiintynyt pyhimysmäinen ja rakastava isä huutelee vielä haudan takaakin kirouksiaan tyttären korvan juuressa.

Liisa Urpelaisen kirjoittama Taju-näytelmä katsoo kirjailijan lapsuutta ihannekuvan takana. Nerona pidetty ekspressionisti Tyko Sallinen on kotioloissa tyranni, joka lakkaamatta alistaa vaimoaan, jälkipolvien paremmin Mirrinä tuntemaa Helmiä (Iida Kuningas).

Tyko inhoaa aistillista vaimoaan, vaikka vielä enemmän inhoaa omaa lihallista himoaan. Ensimmäisen lapsensa hän lähettää vaimolta kysymättä Tanskaan kasvattilapseksi. Eron jälkeen itselleen kaappaamaansa Tajua isä kasvattaa ”kunnon mieheksi”. Eihän oikeasti ole kuin yksi sukupuoli, mies, josta nainen on vain huonompi teelmä.

Ilman lämpöä jäänyt tytär hakee aikuisena rakkautta lukemattomien miesten syleistä, mutta ei löydä rauhaa ja päätyy lopulta Nikkilän mielisairaalaan kirjoittamaan fiktiivistä lapsuusidylliään. 

Laura Jäntin ohjaamassa esityksessä hypitään 60-luvun Nikkilästä 20-luvun taitelijakoti Krapulaan ja 40-luvun sotaakäyvään Saksaan. Kaiken keskiössä on Ursula Salon maanisen kehollisesti esittämä eri-ikäinen Taju. Jokainen näkökulma on hänen ja voi yhtä hyvin olla totta tai mielisairaalassa kuviteltua todellisuutta. 

Eero Ojasen soittama flyygeli on lähes ainoa lavastuselementti ja toimii niin junana, pikkulana kuin pommisuojanakin. Tajun kirjoituskone laulaa rytmiä kohtauksille.

On hetkiä, kuten Tajun ja äidin salainen kohtaaminen ulkohuussissa, Tykon taiteilijatoveri Jalmari Ruokokosken (Rauno Ahonen) huoli tytön äidittömyydestä tai nuoren saksalaissotilaan (Antti Lang) kanssa koettu pikarakkaus, jolloin esitys löytää inhimillisiä ja koskettavia sävyjä. Mutta pääasiassa Pengerkadun pienellä näyttämöllä näytellään kuin isommalla, tunteiden vyöry tulee silmille, mutta ei iholle. 

Mirri on lähes pyhimysmäinen uhri. Tykon julmuus ei tunnu julmalta, kun sen kontrastiksi ei ole tarjolla rakkautta. Rankkuus ei tunnu rankalta vaan rankistelulta, koomiset kevennykset taas turhalta yleisön naurattamiselta. Erityisesti saksalaisen Pension Klaran seksuaalisesti epäilyttävistä hahmoista revitään aika köykäistä huumoria. Näytelmän subjektiivinen näkökulma on toki Tajun, mutta tasapaino puuttuu.

*****

Kantaesitys Pengerkadun näyttämöllä 10.11.2016
Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.11.206

13 marraskuuta, 2016

Epämukavuusalueen juhlaa

Vuonna 2008 olin kriitikkokeikalla Leea Klemolan Kohti kylmempää -näytelmän ensi-illassa, jossa sain yhden epäammattimaisimmista naurukohtauksistani koskaan. Tapaukseen liittyi Markku Eskelisen huskykoiran tulkitsema Hectorin Yksinäinen tinasotamies.

Vaimoni, Casanova -esityksessä olen aika lähellä samanlaista kyyneleitä tirsuttavaa hysteriaa, tällä kertaa syypäänä ruotsalainen person av granne -naamioteatteriperinne ja sen hahmo knussliga granne. Perinnettä avataan käsiohjelmassa laajemminkin, kuten myös roolihenkilöiden biografiaa. Harvoin kikatuttaa jo ennen esitystä.

Ilkeän tässä kohtaa käyttää erisnimeä yleisnimenä: näytelmä on klemolaa parhaimmillaan, sen sisäinen maailma on rikas ja yksityiskohtainen, absurdismissaan täysin looginen. 

Näyttelijä Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen) palaa kahden vuoden sairauslomalta näyttämölle, taustalla varjostaa teatterinjohtajana harjoitettu seksuaalinen häirintä. Näytön paikka on myös kahden hengen Casanova-näytelmän käsikirjoittajalla, ohjaajalla ja toisella näyttelijällä, narikkavahdin päivätöistä ponnistavalla Antero Jokisella (Miko Kivinen) sekä alalta jalansijaa etsivällä, naamioteatterista ja hoivataiteesta lopputyötään tekevällä Maaria Saariketulla (Meri-Maija Näykki). 

Tilannetta eivät varsinaisesti rauhoita ne entiset häirityt, koreografi Ari Vierelä (Antti Lahti) sekä tekniikan jätkät Manu ja Timo (Aki Pirskanen ja Jussi Konttinen). Mutta turvallisilla vesillä ollaan niin kauan, kuin pidetään kaikki musiikki pois harjoitustilanteesta, Kyllikillä kun on musiikin soidessa taipumus alkaa hieman liian tunteelliseksi ja siitä ei seuraa kuin ongelmia.

Kyllikin selkä on kipeä, lääkäripuoliso Jukka Merenmies (Annukka Blomberg) epäilee, että selkäkipu peittää tunteet, joita Kyllikki ei ole valmis tuntemaan. Ja niitä tunteitahan riittää. Kelpaanko näyttelijänä, naisena, ihmisenä? Kun vielä olisi halua astua edes kerran elämän virtaan, mutta menikö mahdollisuus jo?

Klemola vie roolihenkilöt jatkuvalle epämukavuusalueelle. Ja tämä epämukavuusalue ei ole se, joka johtaa itsensä ylittämiseen, ei, tämä päinvastoin aiheuttaa vain yhä enemmän sitä epämukavuutta. Kaikki on ihan hirveän kiusallista, nolottavaa ja siksi kouriintuntuvan inhimillistä. 

Naurattaa ja samalla vähän itkettääkin poloisten puolesta. Esityksessä olisi tiivistämisen varaa, mutta toisaalta tilanteiden hieman liian pitkälle meneminen tuottaa myös katsojassa samaa kiusaantuneisuutta kuin henkilöissään. 

Näyttelijät ovat sisäistäneet Klemolan luoman maailman- ja ihmiskuvan, mutta erityisesti esitys on keski-ikäisen naisnäyttelijän juhlaa. Seija Pitkäsen ja Annukka Blombergin roolityöt ovat ylitsepursuavan övereitä ja samalla kipeän inhimillisiä. 

Blomberg tekee housuroolinsa niin pienillä miesviitteillä kuin mahdollista, Jukan refluksiyskä on henkilön määrittämiseen riittävä. Pitkänen on puolestaan klemolalaisen näyttelijäntyön ruumiillistuma, rosoinen ja herkkä, niin estynyt, että myötähävettää ja toisaalta niin auki, että kaikki tulee läpi.

Vaimoni, Casanova nousee Kokkolan ja Jessikan pennun rinnalle lempiklemolakseni. Siinä kirkastuu kaikki olennainen, syvä myötuntoinen ymmärrys ihmisyydestä ja kyky nähdä minkä tahansa aiheen absurdit mahdollisuudet.

*****

Esitys 12.11.2016

08 marraskuuta, 2016

Vapauttava Hamletinkone

Jos onkin tänä syksynä nähtyjen esitysten outous ja heikko tarttumapinta jossain määrin päässyt ärsyttämään, niin Heiner Müllerin Hamletinkone menee niin monelta osin yli kaikesta, että se on tavallaan jo ihan valtavan vapauttavaa. 

En edes yritä ottaa Lauri Maijalan ohjaamaa raadollisen väkivaltaista ja samalla hämmentävän hilpeää esitystä ns. haltuun, vaan annan sen suosiolla mennä jollekin ei-kielelliselle, epäanalyyttiselle tasolle. Naurattaa aika paljon, idealismin romahduksessa on surkuhupaisa sävy.

Korkokengissään horjahteleva Marzi Nymanin näköinen Ofelia ja Niko Saarelan oloinen keski-ikäinen ahdistukseensa jämähtänyt Hamlet ovat tässä suljetussa universumissa juuri oikeanlaiset. Limbossa ollaan.

Diktaattorin petturina teloitettu ruumis syötetään hautajaissaatolle. Hamletin depressio ei helpotu punaviinillä, ei ilokaasulla eikä edes sukupuolirooleja vaihtamalla. Ofelian itsetuhoisuus on viileää. Vallankumoukseen voi osallistua kummallakin puolella yhtä aikaa, mikään ei silti muutu. 

Nymanin ihmisääntä ja instrumentteja sämpläävä musiikki on ylitsevuotava sinfonia epätoivolle ja itsepetokselle. Teksti on nihilistinen, ohjaus karnevalistinen, näyttämökuva meditatiivinen installaatio. 

Kuolleiden yliopiston portailla istuvat Malcolm X, Juri Gagarin, Lawrence Olivier, Hella Vuolijoki. Annan tekstin lukemattomien viittausten muihin teksteihin valua minuun ja minusta, jättävät jälkeensä ehkä jotakin. 

*****

KOM-teatteri: Hamletinkone
Esitys 7.11.2016

04 marraskuuta, 2016

Inhimillisyyden hauraus

Ennen Meidän luokka -esitystä juttelemme ystäväni kanssa siitä, että miksi sitä taas on pitänyt tulla tämmöiseen, kun tietää, että paha mieli siitä tulee kuitenkin. Väliajalla voimme molemmat fyysisestikin aika huonosti.

No, miksi sitten Tadeusz Slobodzianekin näytelmä, joka kertoo juutalaisten kansanmurhasta pienen puolalaisen koululuokan kautta, pitää käydä katsomassa? Esimerkiksi siksi, että holokaustista on vain kaksi sukupolvea, eikä sellaiseen johtava ajattelu ole kadonnut mihinkään. Niin kotimaassa kuin kauempanakin on poliitikkoja ja presidenttiehdokkaita, jotka puhuvat erivärisistä tai muuten itsestään poikkeavista ihmisistä alempina ja huonompina.

Satu Rasilan ohjaama esitys on varsin vähäeleinen, ollaan ilmiselvästi ja peittelemättä teatterissa. Roolihenkilöt, elävät ja kuolleet, kertovat tarinaa yksi kerrallaan, joskus useampi näkökulma risteää ja haastaa toisensa. Oikeastaan mitään kamalaa ei näytetä, mutta kaikki kerrotaan yksityiskohtaisesti. Katsoja rakentaa kuvat täydellisiksi omassa mielikuvituksessaan. Tuntuu ihan hirveän pahalta.

Markus Tsokkinen on rakentanut katsomon ympärille ladon, joka saa näytelmän kuluessa valtavan merkityksen. Kalle Ropposen valot sekä Kristian Ekholmin musiikki ja äänet rakentavat tilasta täydellisen. Vaikka ollaan turvallisessa esiintyjä/yleisö-suhteessa, tulee näytelmä poikkeuksellisella tavalla syliin.

Kymmenen näyttelijää - Wanda Dubiel, Raimo Grönberg, Susanna Haavisto, Samuel Karlsson, Seppo Maijala, Matti Onnismaa, Jukka Rasila, Markus Riuttu, Seela Sella ja Timo Torikka - tekevät monitahoista työtä lapsesta kunkin omaan loppuun saakka. 

Roolihenkilöistä itseäni koskettaa erityisesti Wanda Dubielin Dora ja Raimo Grönbergin Menachem. Dubielin kipu tuntuu omassa kehossani, mutta Grönbergin silmät vetävät katseeni itseensä heti alusta, kun luokkatoverit ovat vielä lapsia ja lopussa, kun raakuuksiin itsekin syyllistynyt Menachem ratkaisee oman kohtalonsa. Menachemin viattomuuden katoamista on melkein raastavampi katsoa kuin muiden kohtaamaa väkivaltaa.

Kuolleet eivät lähde mihinkään, he jäävät tänne meidän joukkoomme. Kun Amerikasta käsin kotimaan kohtaloita seuraava Samuel Karlssonin kirkasotsaisesti esittämä rabbi Abram lopulta luettelee koko sukunsa, ei enää uudestaan niitä, jotka kuolivat puolalaisessa ladossa, mutta ne, jotka jäävät hänen jälkeensä, itken samaan aikaan lohdutonta ja katarttista itkua.



Näin viikko sitten Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin yhteistuottaman Noitavainon, mutta teksti jäi puolivalmiina roikkumaan. Tunnustan, että olen kärsinyt pienoista kirjoittajan kriisiä tänä syksynä, esityksistä on ollut vaikea saada otetta ja niistä on ollut vielä vaikeampi kirjoittaa. Näitä tulee aina välillä, mutta aina se yhtä paljon ahdistaa.

Työryhmän kirjoittama ja Akse Petterssonin ohjaama Noitavaino kuitenkin puhutteli minua, kirjoittaminen jäi enemmänkin aikataulullisista syistä. Esitys puhuu yhteisöistä ja yksilöistä, tarpeesta olla osa jotakin ja tarpeesta olla oma itsensä. Se puhuu yhteisöä sisältäpäin nakertavista raivokohtauksista, selän takana juoruamisesta. 

Esitys kehottaa minua pohtimaan kaikkea sitä, millä tavalla olen itseäni muuttanut, naamioitunut joksikin muuksi sopiakseni johonkin yhteisöön. Ja toisaalta sitä, miten paljon olen ehkä menettänyt uppiniskaisesti yksilöyttäni vaalimalla.

Esitys on höyhenenkeveä ja lyijynraskas. Kohtaukset ovat kipeitä, helliä, raastavia, rumia, lämpimiä, mitä milloinkin sattuu tulemaan ja kenen näkökulma kulloinkin on vuorossa.

Klockriken Carl Alm ja Matti Raita sekä Takomon Mark Gassot, Niina Hosiasluoma, Ella Lahdenmäki, Hanna Raiskinmäki ja Jukka Ruotsalalainen vierailevalla Eeva Soiviolla vahvistettuna ovat tavattoman kiintoisa joukko. Samalla tavalla kuin Meidän luokan ensemblessä, jokaisessa on esiintyjänä jotakin hyvin erityistä ja kiehtovaa, yhdessä he ovat suurempi kuin summansa.

Huomaan, että Noitavaino asettuu Meidän luokan nähtyäni ihan toiseen perspektiiviin. Ei tarvita paljoakaan, kun yhteisö kääntyy yksittäisiä jäseniään vastaan ja polttaa heidät roviolla, kuvaannollisesti jos kohta ei konkreettisesti. Raja inhimillisten ja epäinhimillisten tekojen välillä on hauras.

*****

Esitys 3.11.2016

Esitys 26.10.2016

23 lokakuuta, 2016

Näyttelijät nappuloina koneistossa

Kristian Smedsin edellinen ohjaus Suomen Kansallisteatterin residenssitaitelijana, Tabu - Ihmisen ääni, pyöritti suuren näyttämön teknisen koneiston avulla katsojan silmien eteen universumin kokoisia kuvia ja jätti näyttelijät ilman ääntä.

Just filming on jokaiselta ulottuvuudeltaan pienempi. Ollaan Willensaunassa, jonne kuljetaan punaisten samettiverhojen ja sankan teatterisavun läpi.

Näytelmä alkaa. Naista (Annamária Láng) kammataan pitkään ja hartaasti. Tulee mies (Juhán Ulfsak) puolikkaassa haarniskassa ja miekka kädessään ja kertoo lapsuuden muistonsa teatterin kulisseista. Tunnelma on lempeän humoristinen. He ovat näyttelijöitä työssään. 

Kuvaus alkaa, mies flirttaa pidättyvälle naiselle, mutta kun nainen ottaakin ohjat, kokee mies yhtäkkiä tulleensa fyysisesti ja emotionaalisesti loukatuksi. Haavoittuvuudella ja seksuaalisilla valta-asetelmilla leikitään, mutta vaaka ei koskaan keikahda aivan kokonaan kumpaankaan ääripäähän.

Lopulta näyttelijöiden asema selviää, kun näyttämöhenkilökunta ensin sotkee paikat, luo illuusion jostakin, jota on tapahtunut ja sitten siivoaa jäljet. Valta on heidän, näyttelijät ovat vain pieniä nappuloita koneistossa. 

Entisistä kommunistimaista tulevat näyttelijät - Láng Unkarista ja Ulfsak Virosta - tulkitsevat herkullisesti ikonista venäläisyyttä. Ylenpalttinen ystävällisyys kääntyy viistoon, kun babuskat alkavat dubata elokuvan seksikohtausta.

Yksittäisistä kuvista, puolikkaista kohtauksista koostuva Just filming on ylpeällä tavalla vaatimaton, samaan aikaan hieman kieli poskessa ja kohti hartautta pyrkivä.

Esityksen osa-alueet ovat kiinnostavan kitkaisessa suhteessa toisiinsa. Verneri Pohjolan, Pekka Kuusiston ja Timo Kämäräisen musiikki on räkäisen melankolista. Teemu Nurmelinin valot ja saksalaisen Lennart Laberenzin videoprojisoinnit ennemminkin rajaavat piiloon kuin nostavat valokeilaan. 

Ulfsak ja Láng ovat karismaattisia näyttelijöitä, joiden pelkkää olemista on kiinnostavaa katsoa. Yhtä kiinnostavaa on näyttämöhenkilökunnan työ, jonka Smeds nostaa samanarvoiseksi. Kuten kuuluukin.

Arkinen katunäkymä, seinälle kuin metsästyskivääri nostettu mikkipuomi, kynttilöiden väpättävä valo. Charles Bronsonin silmät Huuliharppukostajassa. John Malkowichin ja Debra Wingerin rakkaudeton akti Suojaavassa taivaassa.

Just filming -teoksen kuvat ovat kaikessa kaoottisuudessaan viimeiseen saakka rakennettuja. Joka kerran, kun kuvittelen ottaneeni sen haltuun, erehdyn.

*****
Kantaesitys Willensaunassa 14.10.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 19.10.2016

08 lokakuuta, 2016

Outojen eläintila

Ei kannata kuvitella, että Ryhmäteatterin Farmi - Orwellin eläinidylli olisi sovitus Eläinten vallankumouksesta. Tässä tarinassa riistävää ihmistä vastaan nousseet eläimet ovat enää historian havinaa, kohottava satu, jota kerrotaan joka aamu ja jonka kaikki osaavat ulkoa.

George Orwellin luomaa maailmaa ja tätä nykyistä on yhteen ajatushautonut nelikko Sinna Virtanen, Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi. Virtanen ja Wallgren ovat ohjanneet ja tuottaneet tekstin yhdessä näyttelijöiden kanssa. Kollektiivisesti toteutettu esitys väistää yhtä totuutta ja selkeää väittämää.

Vallankumous on ollut ja mennyt jo sukupolvia sitten, jäljelle jääneet ovat ihmistyneitä eläimiä - tai eläimenkaltaisia ihmisiä, eroa ei enää näe - , jotka hieman pöllämystyneinä kaipaavat tuohon sankareiden aikaan, jolloin vielä oli voimaa astua epäkohtia vastaan. Nyt arki toistuu aina samanlaisena, konfliktit ovat enää pinnan alla eikä unelmia oikein osata unelmoida.

Edelleen vallankahvassa on possu (Tiina Weckström), valistunut yksinvaltias. Ihmisen valta eläimeen, eläimen valta toiseen eläimeen ei ole alistavaa, mutta epäselväksi se ei jää. Muita palvelevaa lammasta (Joel Mäkinen) nolostuttaa oma porvarillisuus. Itsekäs kana (Joanna Haartti) pyrkii yhteyteen toisten kanssa, mutta kömpelöt lähestymisyritykset jäävät vaille täyttymystään. 

Maailman pienin hevonen (Milla-Mari Pylkkänen) keskittyy kauniina olemiseen, kun taas kissaa (Samuli Niittymäki) vaivaa silkka synkkyys. Kaikille tulee aika helposti paha mieli, mutta onneksi asiat aina puhutaan selviksi. Jos ei keskenään, niin sitten suuren tuntemattoman, yleisön kanssa.

Esityksen voima on sen hykerryttävässä näyttelijäntyössä sekä lavastaja Kaisu Koposen, pukusuunnittelija Ninja Pasasen sekä valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän luomassa sopivasti oudossa estetiikassa. 

Tuomas Skopan musiikki ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu täydentävä unen logiikalla toimivan maailman. Näyttelijöiden musikaalisuuden myötä rakentuu poikkeuksellisen vaikuttavia hetkiä. 

Farmi ammentaa tekijöidensä hämmennyksestä ja turhautumisesta maailmantilaa ja kokemukseen perustumatonta nostalgiaa kohtaan. Se on vahvasti ajassaan kiinni, mutta silti jossakin läpipäästämättömässä kuplassa kelluva. 

Esitys ei tyhjennä valtavaa aihettaan, mutta saisi viedä outoutensa pidemmällekin. 

*****

Kantaesitys 6.10.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 8.10.2016

21 syyskuuta, 2016

Manipuloitua todellisuutta

Q-teatterin uuden kantaesityksen Kevyttä mielihyvää näyttämökuva on kuin päivitetty versio keväällä nähdyn Tavallisuuden aaveen maailmasta. Jälleen kerran kehyksiin on rajattu niukasti sisustettu olohuone, jossa ruokapöytäkin on samassa kohdassa. 

Ankean beigen sijaan Jani-Matti Salon lavastus ja valot ovat kuitenkin korostetun tyylikkäät, valkoiset seinät ja lattia kiiltelevät rosottomina. Voimakkaat valopinnat piirtävät henkilöt kuin paperinuket taustaa vasten.

Visuaalinen maailma korostaa Antti Hietalan käsikirjoittaman ja ohjaaman esityksen kylmää sisäistä maailmaa. Jälleen yksi keski-ikäinen mies on kriisissä: keskushenkilö Alpo (Tommi Korpela) kokee, että todellisuus ympärillä onkin taitavasti manipuloitu illuusio.  

Alpo tuntee kyllä tunteita, kuten surua saattohoidossa olevasta äidistä, mutta ne muuttuvat surrealistisessa kierteessä epätodellisiksi. Tätä sisäistä ristiriitaa hän purkaa hypnoterapeutti Oonan (Pia Andersson) kanssa. 

Terapian myötä Alpon elämästä tulee sarja samanlaisina, mutta silti aina jotenkin muuntuen toistuvia kohtauksia, joihin sekoittuvat myös Gitta (Minna Haapkylä), Robert (Jussi Nikkilä) ja Tuomo (Jani Volanen), jota kukaan ei oikein tunne.  

Ylemmän keskiluokan kekkerit kiertävät samaa pinnallista kehää, variaatio toisensa jälkeen murenee palasiksi ja virittyy uuteen suuntaan. Tunteet kuohahtavat resetoituakseen jälleen hetken päästä neutraaliin alkutilanteeseen.

Tavallaan esityksessä on kaikki elementit kohdallaan: huoliteltu ohjaus, harkittu visuaalisuus ja äänimaailma. Näyttelijätkin tekevät varmaa perustyötä. 

Korpela ja Nikkilä löytävät etäisten veljesten välille pienen mahdollisuuden yhteisymmärrykseen. Volanen puolestaan tasapainottelee tutunoloisesti koomisen ja vaarallisen rajalla. Haapkylä ja Andersson tuntuvat sen sijaan valitettavasti jäävän yksiulotteisten rooliensa varjoon. 

Näytelmän lähtökohta ja toisteinen rakenne ovat jollain tasolla kiehtovia, mutta joku viimeinen silaus siitä jää puuttumaan. Esitys antaa odottaa syvempää oivallusta, mutta jättää kuitenkin ilman. Ehkä se tällä tavoin terävästi peilaa päähenkilönsä kokemusta todellisuudesta.

*****

Kantaesitys 15.9.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 21.9.2016

20 syyskuuta, 2016

Armollinen katse kohti itseä

Kansallisteatterin Willensaunassa nähtävä Sinuus hakee blogien, vlogien, instan ja vaikka sun minkä somen kautta maailmaa katsovien päähenkilöidensä elämään vertauskohtaa Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä. 

Mutta vain sitaattioikeuden verran, sillä Beckettin perikunta kieltää näytelmän naisroolituksen. Niinpä vieläkään, vuonna 2016 Godot’a odotellessaan ihminen ei voi olla nainen.  Beckettmäiseen mielentilaan sujahdetaan silti tunnistettavasti. 

Mystisen Herra Godot’n sijasta somesukupolven Didi ja Gogo, näytelmän käsikirjoittaneet ja ohjanneet Anna Paavilainen ja Marja Salo, odottavat seuraajia, liketyksiä, muiden ihmisten huomiota, mitä tahansa, mikä tekisi itsestä merkityksellisen. Blogin nimeä ja sisältöä veivataan loputtomiin, päätöksiä ei irtoa, vaikka tuntuu, että tänäänkin saatiin taas paljon aikaiseksi.

Median ja markkinavoimien luoma naiskuva on kapea, vain täydelliseksi muokattu kelpaa. Miten koskaan voi hyväksyä itseään, kun otsikot ja mainokset muistuttavat jatkuvasti omasta epätäydellisyydestä? 

Ja miten onnistuu näyttämään siltä, ettei yhtään ajattele ulkonäköään, vaikka ajattelee sitä ihan koko ajan? Ihoa pitää näyttää, mutta ei liikaa, muuten vaarana on slutsheimaus, vaikka samalla kuvastolla myydään ihan kaikkea mahdollista.

Kollaasimaisen alun jälkeen näytelmän toinen osa on katsomistyöpaja, mutta katsojaa ei osallisteta epämukavuusalueelle asti. Haastavia ajatuksia ja henkilökohtaisia tunteita työpaja saattaa kuitenkin aiheuttaa.

Ennen kuin Salo alkaa suorittaa itselleen asettamaansa tehtävää, hän sanoo: Onni alkaa siitä, mihin pelko loppuu. Tehtävää - itsensä yllättämistä - Paavilainen kehottaa katsomaan armollisesti. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa yrittää. Vaikeampaa on suunnata armollinen katse kohti itseä.

Paavilainen ja Salo kyseenalaistavat myös itsensä ja oman positionsa. Olisiko esityksen katsominen samalla tavalla kiinnostavaa, jos esiintyjät eivät olisikaan kauniita, laihoja, taitavia ja kykeneviä?

Sinuus ei toki ole ensimmäinen y-sukupolven naiskuvaa ja mediaa käsittelevä teos, mutta aihe on viimeaikoina tullut vastaan lähinnä teatterin vapaalla kentällä. 

Se, että nuoret naiset alkavat saada ääntään kuuluviin myös Kansallisteatterissa - jos kohta yhdellä sen pienimmistä näyttämöistä - osoittaa, että instituutiotkin voivat pysyä mukana muutoksessa. 

*****

Suomen Kansallisteatteri: Sinuus
Kantaesitys 16.9.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 20.9.2016
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...