Olen sen ikäinen, että pystyn katsomaan Skavabölen pojat -näytelmän ilman kantaesityksen sukupolvikokemuksen taakkaa. Antti Raivion 70-80-lukujen taitteen perhekuvaus on ihan syystä uuden tulemisensa ansainnut.
Aivan esityksen aluksi pyörittelen kyllä pimeässä silmiäni, kun Samuel Barberin pateettinen Adagio jousille pauhaa menemään. Minulle se assosioituu niin voimakkaasti Platoon-elokuvaan, etten oikein pysty sulattamaan sitä missään muussa yhteydessä (vaikka ihan ensimmäisen kerran törmäsinkin siihen eräässä teatteriesityksessä, jossa olin itse mukana melkein parikymmentä vuotta sitten).
Muilta osin Marika Vapaavuoren ohjaama esitys väistää taitavasti pateettisuuden sudenkuopat, vaikka kompastumisen mahdollisuuksia olisi. Rupert ja Evert Kallio kasvavat pikkupojista aikuisuuden kynnykselle rikkonaisessa perheessä, jota varjostavat alkoholinkäyttö ja mielenterveyden rakoilu.
Näytelmän sirpaleinen rakenne noudattaa muistojen epäluotettavuutta. "Toi on mun muisto", sanoo pikkuveli isommalle. Tästä syystä kohtaukset ja niiden kaaret ovat tulkinnanvaraisia, palasista yhteen liimattuja. On stimuloivaa, ettei asioita selitetä puhki, vaan tyhjät kohdat on itse täytettävä.
Ihan täysin minulle ei aina uppoa (tai avaudu) Isä Kinnusen hahmo, jonka synkät yksinpuhelut pysäyttävät arkikuvauksen jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan. Toki hän tuo mukaan edellisen, sodan käyneen sukupolven, jonka historia valuu vielä seuraavan ja sitä seuraavankin kokemukseen maailmasta.
Jaakko Ohtonen Rupertina ja Eemu Korpela Everttinä rakentavat veljesten välisen siteen notkean fyysisellä näyttelijäntyöllään, tosin jälkimmäisen puheilmaisu ei ihan vielä riitä näyttämöympäristössä. Mari Turunen on epävakaaksi leimattuna Pirjo-äitinä kipeän vereslihainen.
Iltapäivän perhehelvetin vastapainoksi illan ohjelmassa oli täydellistä hattaraa ja sanon tämän täysin ilman ironiaa. Sugar - Piukat paikat on jokaiselta osa-alueeltaan toimivaa musikaalikomediaa. Musiikillisesti se svengaa ihanan jatsiksi, vaikka varsinaisia hittikappaleita ei I Wanna Be Loved by Youn lisäksi olekaan.
Georg Malviuksen edellinen ohjaus Tampereen Teatterissa, Les Misérables oli harkitun hiottu täsmätuote, josta puuttui inhimillinen roso. Sugar on aivan yhtä taitavasti tehty, mutta hurmaavaa rosoa piisaa!
Alkuperäisteos, Some Like It Hot -elokuva on yksi ikisuosikeistani, Peter Stonen, Bob Merrillin ja Jule Stynen musikaaliin en ennen ole sen tarkemmin tutustunut. Farssirakenne toimii ja Malvius käyttää Tampereen Teatterin kompaktia päänäyttämöä tehokkaan vauhdikkaasti.
Gangstereita tyttöbändiin pakenevia persaukisia muusikoita Jerryä ja Joeta esittävät Risto Korhonen ja Lari Halme, miekkosten himon kohteena Sugar Kanena söpöilee viehättävästi Hanna-Liina Võsa. Mutta vaikka ollaan naisten maailmassa, miehet tätä esitystä liidaavat. Ja hyvin liidaavatkin, erityisesti yksi.
Halme ja Korhonen ovat komediallisen ajoituksen ja nyanssien mestareita. Malvius on pistänyt heidät löysään liekaan, jonka jokaisen ulottuvuuden käyttää erityisen tehokkaasti Korhonen. Jerryn alter ego Daphne on aivan käsittämättömän hurmaava, joskin melko karun näköinen neito ja muodostaa ronskisti queerin subrettiparin Ville Majamaan miljonääri-Osgoodin kanssa.
Halmeen Joe/Josephine jää varsin usein pikkuruisen Daphnen varjoon, mutta sankarirooli onkin aina vähän sidekickiä tylsempi. Joen miljonääriroolia Junioria Halme pelaa taitavalla deadpan-metodilla. Ja sitten on tietenkin vielä Ritva Jalonen, jonka Sweet Sue ottaa kyllä tilan haltuun keneltä tahansa.
Ah. Kyllä nyt on musikaalin palaset niin taitavasti ja sopivasti vinossa, että naamaan sattuu nauraminen! Häpeämätön viihde on paikallaan aina, kun se taitavasti tehdään.
*****
Esitykset 12.9.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!