Kävin Stoassa Nukketeatteri nyt -tapahtumassa. Ohjelmiston ainut aikuisille suunnattu esitys oli TEHDAS Teatterin ja Nukketeatteri Kuuman Ankanpoikasen Vanhan vuoden viimeinen päivä. Tarkoitus oli kirjoittaa tapani mukaan samantien, mutta koska seuraavan päivän nukketeatterikritiikkiseminaarin (oho, pitkä sana) yhteydessä oli mahdollista jututtaa Pieni tulitikkutyttö -satuun perustuvan esityksen ohjaajaa Pia Kaleniusta, istuin käsieni päällä.
Aamun keskustelu olikin antoisaa, oli mielenkiintoista kuulla, millaisia muita tulkintoja varsin moniin erilaisiin houkuttelevasta esityksestä oli tullut. Tässä omani.
Ensin palaa talo, kuva menneisyydestä. Pimeydessä herää tyttö, yhtä lailla koditon kuin tulitikkuja kaupitteleva esikuvansa, mutta ei suinkaan pyhimys. Hänen kotinsa on kaatiksella, jossa asuu myös vanhempi nainen, jonka myöhemmin assosioin hänen äidikseen.
Äiti on nukke, tyttö nukettaja. Tyttö ja äiti viettävät vuoden viimeistä päivää, äidinkin viimeistä. Äiti on alkoholisti. Tytön ja äidin suhde näyttäytyy monisyisenä, niinkuin sellaiset suhteet usein ovat. Tyttö sekä pitää äidistään huolta että vihaa hänen alkoholismiaan. Äiti näkee tyttönsä vielä pikkulapsena.
Ilta ja yö etenee, tyttö ja äiti törmäävät toisiinsa sekä äidin juomiseen ja sen seurauksiin aina vaan uudestaan. Lopulta tyttö jättää äidin oman onnensa nojaan ja lähtee. Äiti kuolee. Tyttö riisuu selästään siivet ja menee nukkumaan äidin sänkyyn ja siten ottaa äidin paikan.
Esityksessä minua viehättää valtavasti sen tasapainottelu synkän ja valoisan välillä. Esitys on arvaamaton, mystinen ja - kuten sanottua - monitulkintainen.
Kertoja- ja lauluäänen lapsekkuus ärsyttää aluksi, mutta perustelee kyllä itsensä esityksen edetessä. En kuitenkaan koe, että sadun tulitikkutyttöä olisi välttämätöntä tuoda kertojaäänen tasolla esiin, viittaukset tulevat mielestäni selviksi ilmankin.
Lavaste-elementtien, kuten öljytynnyrin ja sähköhellan mikittäminen tuo äänimaailmaan kiinnostavaa epätodellisuutta, tulielementin käyttö taas tiettyä vaaran tunnetta. Tumma ja säästeliäästi valoa käyttävä visuaalisuus ruokkii mielikuvitusta: mitä varjoissa lymyää, millainen on ympäröivä maailma?
Nukke ja nukkenäyttelijä ovat kiehtovassa äänettömässä dialogissa keskenään. Siro näyttelijä raahaa raskasta nukkea, kamppailee sen kanssa ja joissakin kohdissa myös tuntuu sulautuvan nuken kanssa yhteen.
Myöhemmin palaan vielä tekijöiden tarjoamaan ajatukseen, että Merja Pöyhösen esittämä tyttö on naisen suojelusenkeli, jonka kanssa nainen käy viimeistä omantunnon painiaan.
Kun suojelusenkeli hylkää, mitä jää ihmiselle? Ei mitään. Hän kuolee. Enkeli puolestaan irrottaa siipensä ja siirtyy ihmisen tilalle. Toivottavasti hän saa pian oman enkelinsä, jonka kanssa taistella.
*****
TEHDAS Teatteri & Nukketeatteri Kuuma Ankanpoikanen: Vanhan vuoden viimeinen päivä
Esitys Stoassa 27.3.2015
Aamun keskustelu olikin antoisaa, oli mielenkiintoista kuulla, millaisia muita tulkintoja varsin moniin erilaisiin houkuttelevasta esityksestä oli tullut. Tässä omani.
Ensin palaa talo, kuva menneisyydestä. Pimeydessä herää tyttö, yhtä lailla koditon kuin tulitikkuja kaupitteleva esikuvansa, mutta ei suinkaan pyhimys. Hänen kotinsa on kaatiksella, jossa asuu myös vanhempi nainen, jonka myöhemmin assosioin hänen äidikseen.
Äiti on nukke, tyttö nukettaja. Tyttö ja äiti viettävät vuoden viimeistä päivää, äidinkin viimeistä. Äiti on alkoholisti. Tytön ja äidin suhde näyttäytyy monisyisenä, niinkuin sellaiset suhteet usein ovat. Tyttö sekä pitää äidistään huolta että vihaa hänen alkoholismiaan. Äiti näkee tyttönsä vielä pikkulapsena.
Ilta ja yö etenee, tyttö ja äiti törmäävät toisiinsa sekä äidin juomiseen ja sen seurauksiin aina vaan uudestaan. Lopulta tyttö jättää äidin oman onnensa nojaan ja lähtee. Äiti kuolee. Tyttö riisuu selästään siivet ja menee nukkumaan äidin sänkyyn ja siten ottaa äidin paikan.
Esityksessä minua viehättää valtavasti sen tasapainottelu synkän ja valoisan välillä. Esitys on arvaamaton, mystinen ja - kuten sanottua - monitulkintainen.
Kertoja- ja lauluäänen lapsekkuus ärsyttää aluksi, mutta perustelee kyllä itsensä esityksen edetessä. En kuitenkaan koe, että sadun tulitikkutyttöä olisi välttämätöntä tuoda kertojaäänen tasolla esiin, viittaukset tulevat mielestäni selviksi ilmankin.
Lavaste-elementtien, kuten öljytynnyrin ja sähköhellan mikittäminen tuo äänimaailmaan kiinnostavaa epätodellisuutta, tulielementin käyttö taas tiettyä vaaran tunnetta. Tumma ja säästeliäästi valoa käyttävä visuaalisuus ruokkii mielikuvitusta: mitä varjoissa lymyää, millainen on ympäröivä maailma?
Nukke ja nukkenäyttelijä ovat kiehtovassa äänettömässä dialogissa keskenään. Siro näyttelijä raahaa raskasta nukkea, kamppailee sen kanssa ja joissakin kohdissa myös tuntuu sulautuvan nuken kanssa yhteen.
Myöhemmin palaan vielä tekijöiden tarjoamaan ajatukseen, että Merja Pöyhösen esittämä tyttö on naisen suojelusenkeli, jonka kanssa nainen käy viimeistä omantunnon painiaan.
Kun suojelusenkeli hylkää, mitä jää ihmiselle? Ei mitään. Hän kuolee. Enkeli puolestaan irrottaa siipensä ja siirtyy ihmisen tilalle. Toivottavasti hän saa pian oman enkelinsä, jonka kanssa taistella.
*****
TEHDAS Teatteri & Nukketeatteri Kuuma Ankanpoikanen: Vanhan vuoden viimeinen päivä
Esitys Stoassa 27.3.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!