Kuka pelkää Virginia Woolfia? on ihan hirveä teksti, pelkästään sen lukeminen tekee pahaa. Sillä lailla hyvällä tavalla pahaa, tietty. Näyttämöllä nähtynä Edward Albeen tuskallinen taistelukuvaus on niin kovaa kamaa, että sen jälkeen on tovin melko lohduton olo.
Näytelmä on kuin ruumiinavaus, jossa neljän ihmisen sisukset vedetään pöydälle, käännetään ympäri ja työnnetään takaisin. Heitetään perään vähän buranaa ja toivotaan, että potilaat eivät kuolisi komplikaatioihin.
No joo. Meni vähän överiksi tuo ylläoleva metafora...
Mutta niin taitavasti on Pasi Lampela albeensa ohjannut, että tärisyttää. Esitys on kunnianosoitus nimenomaan teksti- ja näyttelijävetoiselle teatterille. Neljä tasavahvaa näyttelijää pelaa strindbergiläistä avioliittorulettia läpi yön. Yliopistokekkereiden jatkot helvetistä ovat samaan aikaan kipeän hauskaa ja tuskaisaa katsottavaa, kolmituntisena ja kolmenäytöksisenä myös melkoinen maratooni.
Minulle näytelmä on aina tiivistynyt Marthan repliikkiin (sori, muistinvarainen lainaus taas): "George oppii mun pelit nopeemmin kuin mä ehdin muuttaa niiden sääntöjä." Kenelläkään ei ole edes mahdollisuutta voittoon ilman, että häviää samalla itsekin.
Antti Virmavirta on kirurgisen tarkka akateemisen älyllisyyden suojista viiltoja iskevänä Georgena. Näennäisen harmittomuuden ja humoristisuuden alla on pohjattoman huonosta itsetunnosta kärsivä ja sitä julmuudella kompensoiva mies.
Satu Silvon esittämä Martha on omien sanojensakin mukaan rivo ja kovaääninen. Alkoholismin ruman naamion alle Silvo on rakentanut jotakin niin haavoittuvaa, että hänen kipunsa näytelmän lopussa tuntuu minunkin sisuksissani.
Nickin ja Honeyn saapuessa tilanne on niin kiusaantunut ja epämukava, että se pistää kiemurtamaan. Oman uransa alussa oleva Nick on ihan yhtä ylimielinen kuin Georgekin, mutta hän ei ole vielä ehtinyt pettyä elämässään riittävästi muuttuakseen katkeraksi. Markus Järvenpään esittämä Nick on kuitenkin kovaa vauhtia jo matkalla sinne, häneltä puuttuu selkäranka ja siksi hänet on helppo manipuloida nappulaksi Georgen ja Marthan peliin, jonka sääntöjä on mahdoton oppia.
Honey taas on (erästä ystävääni suoraan lainaten) modernin näytelmäkirjallisuuden epäkiitollisin rooli. Siinä missä Albee on kirjoittanut Georgeen, Marthaan ja Nickiin kerrosta kerroksen päälle, on Honey hieman yksinkertainen ja armottoman huumorintajuton, viettää vielä suurimman osan näytelmästä pää pöntössä näyttämön ulkopuolella. Minka Kuustonen ottaa kuitenkin Honeysta niskaotteen ja rakentaa myös häneen kiinnostavaa tarttumapintaa.
Sosiaalisen median verkostoni on väreillyt tämän esityksen tiimoilta, on puhuttu turvallisesta draamadraamasta eikä pelkästään hyvässä sävyssä. Minulle on oikeastaan ihan sama, onko silmien edessä pertsaa vai nykäriä - niin kauan kuin se on tehty näin tinkimättömällä tavalla.
*****
Espoon Kaupunginteatteri: Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Esitys 13.3.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!