On hetkiä, jolloin miettii, olisiko elämä toisenlainen, jos olisi siinä yhdessä kohtaa valinnut toisin? Sitä pohtii myös Antti Tähtinen, entinen lapsinäyttelijä, nykyinen teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Koko ajan on tehtävä valintoja, eikä niiden vaikutuksia voi tietää etukäteen. Jos voisi kelata taaksepäin siihen yhteen merkitykselliseen hetkeen ja ratkaista sen toisin, olisiko kaikki mennyt paremmin? Ehkä ei, mutta sitäkään ei voi tietää.
On vaikea olla vetämättä ainakin joitakin yhtäläisyysmerkkejä Mahdolliset maailmat -näytelmän kirjoittaneen ja ohjanneen Paavo Westerbergin omaan henkilöhistoriaan. Televisiossa poika näyttelee koiran kanssa, kaupunginteatterissa harjoitellaan Galilein elämää, jota ohjaa eräs Ralf ja jossa näyttelee eräs Lasse, iltasatumies... Westerberg käyttää ehkä autobiografisia elementtejä, mutta tosi ja fiktio sulautuvat yhteen.
Antti käy läpi niin keski-iän kriisiä kuin writer's blockiakin. Temaattisesti ollaan siis samoilla linjoilla kuin Kansallisteatterin toisessa päädyssä nähtävässä Olipa kerran minä -näytelmässä, jossa näytelmäkirjailija ei pysty kirjoittamaan enää ilman yleisöä ja päätyy lopulta käymään dialogia niin Jeesuksen kuin Anders Behring Breivikinkin kanssa.
Mutta siinä missä Heidi Junkkaalan ja Milja Sarkolan Olipa kerran minä käsittelee narsismia varsin pinnallisin keinoin, löytyy Mahdollisista maailmoista myös syvyyssuuntaa. Myös itse asiassa aivan konkreettisella tasolla: en ole aiemmin nähnyt Kansallisen suurta näyttämöä käytettävän tässä laajuudessaan.
Näyttämö on välillä auki peräseinään ja lavastevarastoon saakka, käytössä on takuulla jokainen nostin ja pyörö pyörön päällä. Kamerat tuovat näyttelijäntyön välillä kiinnostavasti lähikuvaan. Neljättä seinää haastetaan ja korkealta aitiosta soi harppu. Näyttämökuvat ovat komeita, mutta erityisesti toisessa näytöksessä niihin jäädään jo vähän turhan paljon heruttelemaan ja vastaanottopuolella iskee väsymys.
Mutta ydin, tarina ja sitä elävät henkilöt ovat riittävän kiinnostavia, ettei pieni megalomania näyttämöllepanossa haittaa. Ja toki kaikki se suuruus rinnastuu Antti Tähtisen valtavaan egoon, joka näytelmän maailmaa hallitsee. Parisuhdeterapiassa Antilta kysytään "Menetkö sä kohti tuhoa?" "Ei, mä menen kohti ensi-iltaa", vastaa taiteilija, eikä edes ymmärrä, miten oudolta se saattaa tavallisen ihmisen korviin kuulostaa.
Antin tytär Anna rakentaa omaa näytelmäkirjailijan uraansa. Kotona ei ole ollut koskaan tilaa kuin isän tunteille, niinpä Anna käsittelee lapsuuden kokemuksiaan tunnustuksellisen näytelmän kautta. Entuudestaan haurasta isä-tytär-suhdetta se ei ainakaan helpota. Voivatko rakkaus taiteeseen ja rakkaus läheisiin elää rinnakkain, ilman että jompikumpi väistämättä kärsii?
Näytelmä näyttää Antista kolme eri mahdollista versiota. On Eero Ahon järkälemäisellä intensiteetillä näyttelemä nykyhetken kriisipesäke, lapsinäyttelijäuraansa aloitteleva 12-vuotias Antti, jota Marja Salo tulkitsee niin herkästi, että kasvukivut tuntuvat katsojanakin. Ja sitten on muutaman kymmenen vuoden päästä metroasemalla istuva Esko Salmisen elämän mureaksi marinoima eläkeläinen.
Pia Anderssonin Anna sekä Kristiina Haltun esittämä vaimo Helena ovat vahvoja henkilöitä, jos kohta alati vihainen tytär hieman yksipuolisen ohjauksellisen käsittelyn saakin. Lukuisista sivuhenkilöistä mieleen jää Jukka-Pekka Palon Risto, josta tulee vanhempien avioeroa surevan lapsi-Antin elämään turvallinen ja tasavertainen aikuisystävä.
Olkoonkin Mahdolliset maailmat teoksena melkoinen massiivi, joka polleasti rinnastaa itseään niin Brechtiin kuin Strindbergiinkin. Samalla se on myös kiinnostava tutkielma toden ja kuvitellun paperinohuesta rajasta, jonka ytimessä on rakkaus teatteriin, niin välineenä kuin mahdollisten maailmojen paikkana.
*****
Suomen Kansallisteatteri: Mahdolliset maailmat
Ensi-ilta 17.2.2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!