Kirjoittamisen puolista ja puolista

Tarkoitukseni oli laittaa blogiin muutamia lehdissä julkaistuja kritiikkejä paikkaamaan taukoa. Koska kuitenkin vain toinen toimeksiantajistani, Keskisuomalainen, julkaisee edes osan kritiikeistä ilmaisessa verkkolehdessä, en tasapuolisuuden nimissä ala niitä linkittämään. Haulla löytää, ken haluaa. Toisessa lehdessä eli Hämeen Sanomissa kritiikkejä ei ilmaisen verkkolehden puolella ole. Kyselin kyllä ihan tekijänoikeussyistä, saisinko laittaa blogiini HäSan kritiikkejä pdf-versioina, ja sainkin siihen luvan (Keskisuomalaisessa tämä kiellettiin, vain linkittää saisi), mutta tämä Blogger ei nyt avitakaan tässä asiassa, kuvia ja videoita vain pitäisi olla.

No jaa. Toisaalta ne, mitkä on kirjoitettu, on kirjoitettu ja niillä on ollut oma yleisönsä. Joka vanhoja ja silleen.

Silloin tällöin itsekin yllätyn, miten vähän joistakin esityksistä jää mieleen, vaikka niistä olisi kirjoittanutkin. Vuositasolla tulee keskimäärin kolmisenkymmentä kritiikkiä, siihen päälle tietysti myös ne ihan vaan omaksi iloksi katsotut esitykset, joista ei kirjoitustilausta ole. Ja tätä tahtia vuodesta 2000 (välissä olin tosin kaksi vuotta muissa hommissa, mutta kymmenes vuosi meni joka tapauksessa jo). Huippuvuosi oli 2010, tuolloin laskin nähtyjen esitysten määrän ja säikähdin itsekin, niitä kun oli yli 80! Tuona vuonna esityksiä kertyi myös siksi, että ohjelmassa oli kaksi teatteri- ja kaksi tanssifestivaalia, joten päiväsaldokin oli parhaimmillaan (pahimmillaan?) kolme esitystä. Mutta ei ihme, että ihan jokainen niistä ei vuosien jälkeen enää kummittele.

Pienen tikun tökkään kuitenkin omaan silmään samalla avaten muutamia kritiikinkirjoittamisen puolia. Ja puolia.

Viime syksyn ehdottomasti voimakkaimmin mieleen jäänyt esitys oli viime viikolla loppunut TTT:n Next to Normal (traileri). Paras puoli kriitikon työssä on se, kun joissakin esityksissä unohtaa olevansa töissä, ei kertaakaan mieti, että mitäs tästä kirjoittaisi, miten tuon asian ilmaisisi, miten tuon toisen. Tässä kävi niin. Esityksen jälkeen piti tovi jos toinenkin kokoilla itseä, että kykeni analyyttiseen ilmaisuun. Sekä aihe että toteutus iski syvälle. Tällaisia unohdus-esityksiä tulee ehkä kerran - pari kaudessa, mutta niiden takia tätä työtä myös teen. Jos jossain vaiheessa lakkaan kokonaan rakastamasta sitä, mitä näen, lakkaan kirjoittamasta. Jokaista esitystä ei voi rakastaa, mutta tällaiset hetket muistuttavat siitä, miksi kirjoitan.

Helmikuussa Tampereen Teatterissa ensi-iltaan tullut Hamlet saattaa olla niitä, jotka vielä palaavat, saa nähdä. Sen kohdalla törmäsin vaihteeksi toiseen kriitikon työn puoleen. Koska olen ihan muissa päivätöissä, kirjoitan arviot yleensä samana iltana esityksen jälkeen, ensi-illat kun harvoin osuvat viikonlopulle. Jotakin hienosäätöä saatan tehdä vielä seuraavana aamuna, mutta pääsääntöisesti kritiikki tulee tehtyä parin tunnin sisällä esityksestä, niinpä analyysitkin pohjaavat aina ensivaikutelmiin. Tätä esitystä olisi ollut mukava pureksia vaikka toisenkin yön yli, vasta seuraavana iltana alkoi muutama asia avautua ja tarkentua itselle, mutta arvio oli kovaa vauhtia menossa painoon.

Kolmas puoli on tila. Kirjoitan päivälehtikritiikkiä, jonka mitta on ennalta toimituksessa määrätty. Yleensä se on 2000 - 2500 merkkiä eli noin puolikas A4. Tekstinkäsittelyohjelman merkkilaskuri on siis uskollinen työtoveri eikä arvion mitalla juurikaan pysty arvottamaan. Ihannetilanne olisi, jos tekstin voisi tehdä juuri sen mittaiseksi kuin se kunkin esityksen kohdalla tulee. Joskus ensimmäisestä versiosta pitää leikata kolmasosa pois, joskus tuntuu, ettei mitta meinaa millään tulla täyteen. Useimmin kyse on ensimmäisestä: Vaihdanko tuohon lyhyemmän adjektiivin, jätänkö tuon päälausetta avaavan sivulauseen pois? On valittava, nostaako esiin briljantin sivuroolin tehnyt näyttelijä vai huikeat projisoinnit, kun molemmille ei vain ole tilaa.

Tässä on myös pari syytä siihen, miksi palasin bloggaamaan. Blogissa voin kirjoittaa juuri niin lyhyttä tai pitkää kuin miltä tuntuu. Ja pohtia vaikka samaa esitystä useampaan kertaan.