Mitä näet, kun katsot nälkää?

Melko tarkkaan kaksi vuotta sitten chileläisen taiteilijan Alfredo Jaarin kokonaisuudessaankin vaikuttavassa näyttelyssä Kiasmassa teos The Sound of Silence järkytti minua erityisesti. 

Minimalistinen installaatio kommentoi erästä kuvajournalismin ristiriitaisimmista teoksista, Kevin Carterin ottamaa, Pulizer-palkittua kuvaa nälkiintyneestä sudanilaislapsesta ja korppikotkasta (New York Timesin analyyttinen arvostelu teoksesta, vahva trigger warning eli älä katso, jos olet herkkä).

Marie Kajavan kirjoittama ja Henri Tuulasjärven ohjaama Nälänhätä-näytelmä pohtii Carterin kuvaa ja sen merkitystä monenlaisesta kulmasta. Samalla pohdittavana on nälkä ja sen syyt, kuten kuivuuden laukaisemat konfliktit.

Äänen saavat nälkätutkija, Etelä-Sudanissa syntynyt, valokuvaaja, meteorologi, lintututkija, auttamisen ja vallan asiantuntija, lapsi, vanhus ja entinen anorektikko. Näiltä kaikilta haastattelija kysyy saman kysymyksen: Mitä sä näet?

Hyytää, kun valokuvaaja pohtii kuvan sommittelua ja sen virheitä.

Hyytää, kun lintututkija puhuu raadonsyöjien merkityksestä ekosysteemeissä.

Hyytää, kun ex-anorektikko puhuu, ei kuvasta vaan omasta kehostaan ja kokonaisvaltaisesta, itseaiheutetusta nälästä.

Hyytää, kun auttamisen ja vallan asiantuntija toteaa, miten helppoa kolmannelta parvelta on moralisoida. Toista on istua eturivissä, missä näyttämön todellisuus roiskuu päälle. Hän puhuu apartheidista, jonka kuvaajana eteläafrikkalainen Kevin Carter tuli myös tunnetuksi.

Haastateltavat saavat nimenomaan äänen, sillä pitkä tovi esityksestä vietetään pimeydessä. Valojen noustua ollaan edelleen arkisen tarinankerronnan äärellä. Näyttelijät - Joanna Haartti, Laura Halonen, Ella Lähdenmäki ja Joonas Snellman - piirtävät eri haastateltavat ja heidän näkökulmansa hyvin pienillä eroilla, mikä pakottaa katsojan terästämään aistinsa.

Pimeydestä nouseva Riikka Karjalaisen valosuunnittelu on tyylikkään graafista, mikä korostaa puheen arkisuutta entisestään, saman tekee Jenni Nylanderin eleetön lavastus ja puvustus. 

Toteava esitys työntää kierteet näyttämöltä katsojan mieleen. Carterin kuvaa ei näytetä, silti se tuntuu piirtyneen verkkokalvoille. 

Nälänhätä on tunteilemattomuudessaan kiehtova ja kamala näytelmä. Samalla se on yksi kiinnostavimmista kevään aikana näkemistäni kokeiluista.

*****
Teatteri Takomo & Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu & Aalto ARTS: Nälänhätä
Esitys Teatteri Takomossa 20.5.2016

Lumoava laulun ja ilma-akrobatian liitto

Yablochkov Candle on varhainen sähkölamppu, jonka kaksi vastusta ja niiden välissä oleva välittäjäaine kuluvat loppuun lampun palaessa.

Ilona Jäntin ja Aino Vennan samanniminen teos on juuri sitä. Se palaa kirkkaasti kestonsa ajan ja haipuu lopulta muistoksi. Klubikonsertin ja ilma-akrobatiaesityksen yhdistelmä toimii häkellyttävän hyvin.

Tunnelmallisissa yökerhovaloissa nähdään kaksi hieman toisiaan muistuttavaa naista, kuin saman henkilön kaksi puolta. Venna on sensuellisti yleisölle flirttaava laulaja, jonka jazzia, chansonia ja americanaa persoonallisesti fuusioivat laulut kertovat hulluista, mutta valloittavista naisista. Jäntti muuntaa sfinksimäisin kasvoin nuo tarinat kehollisiksi. Kokonaisuuden täydentää Erik Michelsenin kontrabasso.

Olen kuunnellut Vennaa levyltä, mutta en ole oikein saanut otetta dramaattisista kappaleista, vaikka hänen äänensä onkin tenhoava. Nyt ymmärrän, että Venna on ehdottomasti parhaimmillaan yleisön edessä.

Jäntin ilma-akrobatia on hallittua putoamista. Kiivettävänä on rengas, erilaisia köysiä ja lamppuja. Toistuvasti ote lipeää, kiipeäjä retkahtaa roikkumaan. Vaikka keho tempoo väliin ahdistuneestikin, on mukana myös vienoa huumoria. 

Salaperäisesti hymyilevä Venna lauluineen ja voimakkaana esteen kuin esteen lopulta ylittävä Jäntti luovat kuvan naisesta (tai naisista), joka ei ole helppo tapaus. Hän on mustasukkainen ja vaativa, mutta kesyttäjälleen unelma. Tai painajainen.

Raukeaa, savuista, vaarallista. Yablochkov Candle on lumoava yöperhonen.

*****
Ilona Jäntti & Aino Venna: Yablochkov Candle
Esitys Cirko-festivaalilla 13.5.2016

Veljekset tasapainoa hakemassa

Luis ja Pedro Sartori do Vale ovat veljeksiä, molemmilla oma sirkustaiteilijan uransa. Teoksessa Dois he yhdistävät voimansa ja tutkivat mitäpä muutakaan kuin veljeyttä. Sirkus yhdistyy yllättävän luontevasti jousiammuntaan.

Esiintyjien näyttämöoleminen on arkisen hyväntuulista. Veljekset kisaavat vähän kaikesta, siitäkin kumman merkistä leipä nousee paahtimesta. Kuin ihmeen kaupalla se usein nousee juuri oikealla hetkellä. Vaivihkainen dramaturgia on pitkälle mietitty.

Aikuiset pojankoltiaiset muistelevat lapsuuttaan ja vähän taantuvatkin. Kisaillessa tulee joskus vähän kampitettua, hölmömpää höynäytetään aina vaan ja lopulta ratkaisu saadaan painimalla. Veljeä verrataan vähän kateellisenakin itseen, itseä veljeen. Toisella on sixpack, toisella rintakarvat.

Esityksen tunnelma on poikamaisista kolttosista huolimatta ennemmin mietteliäs kuin railakas ja jousiammunta tuo siihen jännittävää särmää. Joskus nuoli osoittaa suoraan kohti toisen kurkkua, toisinaan taas tarvitaan veljen apua jousen jännittämiseen. Tasapainoa haetaan yksin ja yhdessä.

Vaikka viehättävä esitys onkin kokonaisuutena varsin toimiva, olisi muutaman kullanmurun sopinut kuopatakin (täten vaadin tätä viralliseksi kill your darlings -käännökseksi). Ja kunpa pojat olisivat malttaneet jättää esityksen kuvaan, jonka yleisökin luontevasti lopuksi tunnisti. Vielä yksi irrallinen pöhköily veljellisen syleilyn jälkeen vie turhaan tehoja.

*****
Luis & Pedro Sartori do Vale: Dois
Esitys Cirko-festivaalilla 11.5.2016

Kapitalismin kahleista kohti toista ihmistä

Cirko-festivaalin avausesitys, The Ricochet Projectin Smoke and Mirrors on miltei täydellinen nykysirkusteos. Se todistaa kehon tarinankerronnallista voimaa.

Akrobatiaa, tanssia ja improvisaatiota yhdistävän teoksen ytimessä on kaksi huikeaa artistia, Cohdi Harrell ja Laura Stokes, joiden kehonhallinta on valtavan taitavaa, mutta jotka myös ilmaisevat riipaisevan runollisesti inhimillisyyden ja ihmisyyden syvimpiä pelkoja ja unelmia.

Minulle esitys puhuu nimenomaan ihmisen kaipauksesta kohti toista samanlaista. Itkettää, kun katson yksin trapetsilla rimpuilevaa Harrellia tai köyteen kuin suojaavaan pesään raajat täristen kietoutuvaa Stokesia. 

Tanssi vääntää kehot äärimmäisiin ja rumiin asentoihin, katseet kohti yleisöä ovat yhtäaikaa pelokkaita ja uhmakkaita. Tällaisia me olemme, deal with it. Sitten valo kääntyy suoraan kohti. Kuka katsoo ja ketä?

Puolialastomina he ovat konkreettisestikin haavoittuvia, kapitalismin kahlitsemat sosiaaliset roolit on riisuttu vaatteiden myötä. Ankara valo piirtää laihoista kehoista esiin jokaisen jänteen ja luun.

Esityksen musiikkidramaturgia on ehkä alleviivatenkin varsin dramaattista, mutta se tuo kiintoisaa kontrastia virtuositeettia kuin ohimennen ja vahingossa korostavaan raakaan liikkeeseen. 

Esityksen huippukohdaksi nouseva intiimi, hellä ja kivulias (tender sanan useammassa merkityksessä) köysiduetto saa ääniraidakseen Charles Chaplinin Diktaattori-monologin. 

Ratkaisu voisi olla korni ja pateettinen, mutta ei yllättäen ole sitä. Teksti keskittyy ihmiskunnan yhteiseen hyvään, mutta lopulta luuppina nousee lause "We think too much and feel too little". 

We think too much and feel too little. Auts. Osuu.

*****
The Ricochet Project: Smoke and Mirrors
Esitys Cirko-festivaalilla 7.5.2016

Kuolema on ystävä, kipuun voi aina luottaa

Meksikolaisen kuvataiteilija Frida Kahlon elämä ja taide ovat hedelmällinen lähtökohta draamalle. Anne Rautiaisen kirjoittama ja ohjaama elämäkertanäytelmä Frida luottaa keholliseen ilmaisuun puhetta enemmän. Tämä onkin toimiva ratkaisu, mielestäni esitys kantaisi vieläkin vähemmällä puheella, kun dialogi on hieman latteaa.

Jarmo Jääskeläisen projisoinnit käyttävät Frida Kahlon maalauksia säästeliäästi (ehkä tekijänoikeudellisistakin syistä?), mutta toisaalta teokset ovat ainakin minulle niin ikonisia, että pienetkin viitteetkin luovat vahvoja assosiaatioita.

Tulkinta keskittyy Fridaan, jota Virpi Rautsiala näyttelee valtavan sisäistyneesti. Fridan elämää rytmittävät onnettomuudet, joista ensimmäinen, bussin ja raitiovaunun törmäys rampauttaa hänet fyysisesti ja toinen, rakkaus taitelija Diego Riveraan (Ilkka Pentti) henkisesti.

Väliajalla kuulen, kun pari katsojaa keskustelee pettyneenä "eihän se edes linkkaa". Rautsialan Fridan invaliditeetti on identiteetti. Ei rampaa tarvitsekaan nilkuttamalla esittää. Fridan rampuus on yhtä paljon kehossa kuin mielessä ja Rautsiala tekee sekä fyysisesti että psykologisesti vahvan ja kokonaisesti ajatellun roolin, joka kannattelee koko esitystä.

Kun fokus on Fridassa, jäävät muut henkilöt yksiulotteisiksi ja nähdään vain suhteessa päähenkilöön. Lukuisista sivuhenkilöistä mieleen jäävät yllättäen vain yhdessä kohtauksessa esiintyvät Lev Trotski (Karri Lämpsä) ja hänen kivettynytkasvoinen vaimonsa Natalia (Katri-Maria Peltola). 

Ritva Grönberg laulaa kertojana tunteikkaasti läpi esityksen, mutta ihmettelen, miksi hahmo on asemoitu lähes ulos näyttämöltä ja eri maailmaan. Koska ollaan Meksikossa, jossa kuolema on kansanperinteessä personoitu, hymyilevä luuranko, seuraa Kuolema myös Fridaa. Sari Harjun herkästi nukettama Kuolema on hiljainen ystävä, kaksoissisar. 

Frida Kahlosta ei voi puhua ilman, että puhuu myös kivusta. Kipu on läsnä kuuden tuuman rautanauloina, joita Fridan päälle tippuu ja joita kasvaa kukkina Kuoleman hellästi hoivaamassa puutarhassa. Kipu välittyy myös vahvasti erityisesti esityksen loppupuolella Liisa Ruuskasen koreografioimassa tanssissa.

*****
Kuopion Kaupunginteatteri: Frida
Esitys 22.4.2016

Aistillinen trilleri on katsojan silmässä

David Ivesin Venus turkiksissa -näytelmä on kerrosta kerroksen päällä. Lähtökohtana on Leopold von Sacher-Masochin romaani Venus im Pelz vuodelta 1870, josta näytelmän kirjailija-ohjaaja Thomas on tehnyt näyttämösovituksen Venus turkiksissa, jonka koe-esiintymiset ovat puolestaan juuri loppuneet tuloksettomina. 

Kaatosateesta sisään tuntitolkulla myöhässä purskahtaa hössöttävä Vanda, josta kuitenkin kuoriutuu yläluokkainen kreivitär, kun koe-esiintyminen alkaa. Aina vain intiimimmäksi käyvän koe-esiintymisen aikana Thomas ja Vanda sekä esittämänsä roolit alkavat sulautua, eikä lopulta ole enää selvää, kuka tilannetta vie, mihin suuntaan ja miksi.

"Siis täähän on SM-pornoo tää näytelmä", toteaa Vanda, mutta Thomas näkee päähenkilö Severin von Kusiemskin halun alistua naiselle huomattavasti monisyisemmin. Leopold von Sacher-Masoch on sadomasokismin alistuvan jälkiosan isä juuri Venus im Pelz -romaanin myötä, dominoiva alkupuoli on nimetty markiisi de Saden mukaan. 

Venus turkiksissa keskittyy useammalla tasollaan miesmasokistin unelmaan olla naisen orja. Mutta toisin kuin pahoinpitelyssä, SM-leikeissä kyse on luottamuksesta ja valta on viime kädessä aina alistujalla. (Tämä näin pikaisesti banalisoiden.) Näytelmässä valtasuhteet eivät kuitenkaan ole lainkaan selviä tai ennalta sovittuja.

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaamaa esitystä markkinoidaan määritelmällä "mielikuvitusta kutitteleva komedia, joka tiivistyy aistilliseksi trilleriksi." Komedia se kyllä on, se ei jää epäselväksi, mutta aistillinen trilleri on katsojan silmässä. Eroottisesta jännitteestä enemmänkin puhutaan kuin lopulta näytetään.

Armi Toivasen tulkinta Vandasta on hyvin komediallinen, ja siksi hahmo jää aika pinnalliseksi. Koska hän kuitenkin lopulta vie, haluaisin nähdä häivähdyksen ajatusta bimbohahmon alta. Ratkaiseva käänne jää pohjustamatta. Sampo Sarkola taas pyrkii Thomasina näyttelemään enemmän sitä trilleripuolta, mutta painostavat katseet jäävät ilmaan.

Ääni- ja valosuunnittelu on voimakkaan efektivetoista ja hätkäyttämään pyrkivää. Minua se alkaa pidemmän päälle kyllästyttää, kun tuntuu, että näyttelijöiden on taisteltava efektien kanssa sen sijaan, että niistä saisi tukea. Intensiteetin pienennys tehostepuolella voisi tehostaa intensiteettiä näyttelijöiden välillä.

Kysymyksiä esitys kyllä nostattaa. Miksi joku haluaa tulla alistetuksi ja nöyryytetyksi, miksi joku toinen puolestaan alistaa ja nöyryyttää? Miksi joku käyttää toisen alistumisen tarvetta oman kostonsa välineenä? Eikös se kosto silloin mene vähän niinkuin ohi, kun toinen kuitenkin pohjimmiltaan nauttii siitä? 

Kela on monimutkainen ja kirjailija sekoittaa sitä näytelmässä tahallaan samalla, kun kietoo dominoitava-dominoija-suhteeseen sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksiä.  Toisaalta ratkaisu voisi tuoda syvyyttä näytelmään, mutta jo valmiiksi kerrosteisessa näytelmä-näytelmässä-rakenteessa temaattinen lomittuminen muuttuu lopulta sekavaksi.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Venus Turkiksissa

Esitys 20.4.2016

Instituutioiden ravistelua

Istuin eilen Suomen Arvostelijain Liiton Kriitikon päivässä kuuntelemassa keskustelua kulttuurijournalismin tulevaisuudesta sekä kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta. Tiukkaa settiä oli tarjolla molemmista aiheista, pää vähän pyörälläkin keskustelun jälkeen. Heränneitä kysymyksiä: miten kriitikkona toisinnan alistavia stereotypioita? Pitääkö kriitikon aina ilmaista oma positionsa? Onko tärkeämpää asiantuntijuus vai taitava kirjoittaminen?

Tuohon viimeiseen sivuhuomio. Joitakin viime päivien kiihkeänä somessa vellovia kritiikkikeskusteluja seuranneena olen törmännyt kommentteihin kuten "kuka f*cking nevöhöörd toi kriitikkokin on". Pitääkö kriitikolla olla siis tunnustettu asema, ennen kuin on lunastanut oikeuden arvioida? Kuka tuon aseman myöntää?

Olen sitä mieltä, ettei kriitikon tehtävä ole huudella vastuuttomasti "nönnöönnöö, olen kriitikko, tää on paskaa, ette voi mulle mitään", mutta jokainen myös joutuu jostakin aloittamaan ja opettelemaan. Ei kuitenkaan kannata ihmetellä, että närkästystä aiheuttaa, jos se opetteleminen tapahtuu valtakunnallisesti merkittävän sanomalehden sivuilla. 

No. Tänään en jatka aiheesta enempää, annan ajatusten muhia ja palaan ehkä toisella kertaa. Viikonlopun aikana kun tuli taas katsottua pari esitystä.

Paljastan heti positioni suhteessa ensimmäiseen. Tunnen suomenruotsalaista teatterikenttää ja sen historiaa varsin huonosti, mutta en silti koe, että Svenska Teaternin ja Teakin ruotsinkielisen näyttelijäntyön koulutusohjelman yhteistuotanto Titanic jättäisi minut ulkopuoliseksi. Vaikka jokainen anekdooteissa esiintyvä nimi ei tuttu olekaan, on teatterikonkareiden läppään helppo solahtaa.

Minulle Akse Pettersonin ohjaama Titanic on esitys näyttelijyydestä, unelmista ja johtajuudesta. Lisäksi siinä on vampyyreja, zombeja ja söpöjä eläinhahmoja, joiden merkitys ei ihan avaudu, mikä ei haittaa minua laisinkaan. Söpöjä eläinhahmoja on aikuisille suunnatuissa esityksissä ihan liian vähän. Enemmän minua kiinnostaa taiteellista lopputyötään tekevien näyttelijöiden ja Svenskanin konkareiden synergia.

Valtavaa teatterilaivaa ohjaa kohti vääjäämätöntä tuhoa Svenskanin faktinen kippari Johan Storgård. Toisenlaiset ovat unelmat ja haaveet nykyisillä maistereilla kuin 90-luvulla valmistuneilla. Siinä missä Storgård perusti kurssikavereineen oman teatterin, haikailevat nämä untuvikot freelancereiksi Tukholmaan.

Vaikka rautaesirippuun piirtyvä käsivarakuvaus särkee päätä (ja jälleen jossain määrin pännii, että joudun katsomaan teatterissa elokuvaa) ja langanpäät tuntuvat olevan välillä hyvinkin kaukana toisistaan, esitys pitää otteessaan. Se ei ole erityisen hauska, tuskin sellaiseksi tarkoitettukaan, huumori on kipeää.

Suomenruotsalainen päänäyttämö myllätään ja perataan auki niin instituutiona kuin rakennuksenakin, kun teakilaiset rynnivät pitkin laivan käytäviä kohti tulevaisuuttaan samalla kun konkariporras tyhjentää mieluummin minibaaria hytissään. Törmäyskurssi on niin sisäinen kuin henkilöiden välinenkin, ehkä metodinenkin. 

Kiusaantuneisuuteen asti viedyt tilanteet ovat tarkkasilmäisesti rakennettuja. Kun Marcus Groth opastaa Dennis Nylundia juurichakran vapauttamisessa tai Anna Hultin murskaa mustasukkaisuuttaan Amanda Nymanin itsetunnon Rosen roolissa, samaan aikaan naurattaa ja hirvittää.

Vaikka myllerrys kohti katastrofia on totaalista, seesteinen loppukuva tuudittaa kuitenkin turvalliseen satamaan. Tai sua kohti herrani.

Harmillisesti viikonlopun toisessa esitysessä, Sara Mellerin ohjaamassa Plastic Bridessä tunnen oloni hyvin ulkopuoliseksi. Tunnustan jälleen position tai ainakin siihen vaikuttaneen asian: kärsin ahtaanpaikankammosta, joka ei ilmene fyysisesti pienissä tiloissa, mutta tungoksessa kyllä. Tälle yleisömäärälle radikaalisti liian pienessä Kapsäkin aulassa, jossa esitys lopulta alkaa, koen melkoista henkilökohtaista ahdistusta. Niinpä lähtökohta katsojana ei ehkä ole paras mahdollinen.

Mutta ei esitys ahdistuksen laskettua myöskään voita puolelleen. Musiikillista taitoa lavalta ei puutu, Heidi Kirves, Emma Salokoski ja (ilman käsiohjelmaa harmillisen nimettömiksi jäävät) Emma Salokoski Voices -kuorolaiset ovat valtavan vakuuttavia laulajia. 

Muilta osin esitys jää minulle ikävästi ilmaan. Kyllä, se kritisoi avioliittoinstituution naista alistavia käytäntöjä ja provosoi kuvastollaan, mutta melkein tekisi mieleni kysyä, että onko tässä lopulta tarjolla jonkinlainen väite? Kaipaan kirkkaampaa ajatusta. 

Kaljapullo kourassa joogaaminen ja sylitanssiva nunna, ovathan ne toki humoristisen emansipoivia kuvia. Kyllä, prinsessa Victorian hääpuhe Ruotsin kansalle on naurettavan siirappinen. Mutta. Kosmisen hääjuhlan uhmakas bilemeininki jää sisäänpäin kääntyneeksi eikä tartu. 

*****

Svenska Teatern & TeaK: Titanic

Esitys 16.4.2016

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Plastic Bride

Esitys 17.4.2016

Maaginen arkirealismi piirtää ihmisen tarkasti

Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta on ihana näytelmä. Harvemmin tulee käytettyä ihana-sanaa, varsinkaan maailmanlopusta kertovan teoksen yhteydessä, mutta näin se vaan on. Lonka kuvaa vedenpaisumuksen alle jäävän suomalaisen rannikkokylän asukkaita mikroskooppisen tarkasti ja samaan aikaan valtavan myötätuntoisesti.

Olen todella iloinen, että Svenska Teatern ja Janne Reinikainen ovat tarttuneet näytelmään. Harmillisen harvoin saavat kiitetytkään tekstit kantaesityksensä jälkeen toista tulemista. Maarit Ruikan ohjaaman Turun Kaupunginteatterin ensiversion näin Teatterikesässä 2013.

Näytelmä on kuin lämmin luontodokumentti. Dialogi on harvassa (kiitos ilmaisusta ystävälle) ja äänessä on kaikkitietävä kertoja. Svenskanissa kertoja Oskar Silén istuu radiostudiossa ja selostaa etäisen ymmärtäväisesti samalla soittaen säveltämäänsä musiikkia. Ratkaisu ulkoistaa kertojan nimenomaan tarkkailijaksi, joka tekee havaintonsa hetkessä, mutta välimatkan päästä.

Turun versiossa kertoja Hanna Raiskinmäki oli mukana tapahtumien keskellä, aivan kiinni henkilöissä. Kaksi erilaista ratkaisua luovat esitykseenkin erilaisen tunnelman ja jotenkin tämä etäisempi toimii minulle paremmin. Ruikan ratkaisu taannoin suorastaan ärsytti, epäilemättä ainakin jossain määrin myös tarkoituksella.

Mutta vertailut sikseen.

Ensimmäisen näytöksen ajan Svenskanin lavalla kilpailee kaksi esittämisen formaattia, elokuva ja teatteri. Pikku puristi minussa on alkuun nyreissään, kun valkokangas väistämättä vetää katsetta puoleensa näyttämön kustannuksella.

Pikkuhiljaa ymmärrän ratkaisun arvot. Joonas Tikkasen suunnittelema video on tyylikkään kaunista, sateenpieksämä maisema ja ikkunan läpi kuvatut kohtaukset kuin postikortteja. Samaan aikaan valkokankaan alapuolelta pilkistää arkisen rupinen todellisuus. Kolikon kääntöpuolet kohtaavat.

Lähikuvissa inhimillisyys korostuu, varsinkin silloin, kun näyttelijät luottavat siihen, että vähempikin riittää. Erityisesti keskushenkilöitä Ailaa ja Tyttiä tulkitsevat Nina Hukkinen ja Celia Hakala sekä Joonas Heikkinen edellisen juoppopoikana Petterinä ja Sophia Heikkilä dramaattisena tyttärenä Kerttuna ovat virittäneet ilmaisunsa juuri oikealle taajuudelle.

Kyynelehdin vuolaasti jo väliajalle mennessä, ehkäpä tieto näiden helposti samastuttavien henkilöiden kohtalosta on liikaa tällaiselle herkänsorttiselle katsojalle. Näytelmän maaginen arkirealismi ja ilkikurinen huumori pureutuvat syvään tunnekanavaan. 

Vaikka maailma loppuu, nämä ihmiset piirtyvät muistiini. Ja Sinatran New York, New York kiinnittyy vastedes aina mielessäni Onni-keskuksen vanhainkodin ruokasalissa kohtaloaan tyynenä odottaviin kyläläisiin.

*****
Svenska Teatern: Sånger vid randen av ett grått hav (These little town blues are melting away)
Esitys 8.4.2016

Punk, pelko ja pakolaiset

Lampedusa on Italialle kuuluva Välimeren saari Tunisian rannikon tuntumassa. Se on yksi ahtaista porteista, joiden kautta tuhannet siirtolaiset Afrikasta ja Lähi-idästä pyrkivät Eurooppaan. 

He pakenevat vainoa, diktatuuria, sotaa ja köyhyyttä ja antavat niin omaisuutensa kuin henkensäkin ihmissalakuljettajien käsiin. Lampedusa on limbo, josta ehkä päästään eteenpäin, mutta tulevaisuus on suuri kysymysmerkki.

Ohjaaja Tanya Weinstein tutustui saareen Meeting the Odyssey -hankkeen yhteydessä. Teatteri Viirus koordinoi käynnissä olevaa 11 maan EU-hanketta, jossa teatterintekijät purjehtivat Itämeren ja Välimeren rannikoilla luoden erilaisia taiteellisia ja yhteisöllisiä avauksia. Lampedusa ja sen pakolaisleirit olivat yksi kesän 2015 etapeista.

Tuloksena on syntynyt esitys Lampedusa - Dreams of EUtopia. Se on punkmessu pakolaisuuden monikasvoisuudelle. Christoffer Mellgrenin dramatisoima monikielinen esitys perustuu työryhmän tekemiin haastatteluihin. 

Äänen saavat niin maahanmuuttajat ja pakolaiset itse kuin heidän auttajansa ja vastustajansakin. Muistoja kertyy 25 vuoden ajalta ensimmäisten somalipakolaisten Suomeen saapumisesta alkaen.

Kieleltään siivoamattomat haastattelutekstit paljastavat enemmän kuin estetisoitu monologiteksti koskaan. Veitsenterävä näyttelijäntyö on kiinni ajatustauoissa, puhujan itsesensuurin paikoissa ja hetkissä, joissa on peitettävä kamalasta muistosta nouseva tunne.

Maria Ahlroth, Viktor Idman, Robert Kock ja Eeva Soivio paitsi puhuvat ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi, myös laulavat, soittavat ja tanssivat pakolaisten tarinat pintaan samalla kun Nicke von Weissenberg pitää esityksen sykkeen korkealla rumpusetin takana.

Esitys on yhtä hikinen ja kolhuilla kuin esiintyjänsä, jotka tanssivat itseään säästämättä. Jokainen kehon kolahdus lattiaan tuntuu iskuna myös minussa katsojana. 

Lampedusa on unelmien, pelkojen ja ennakkoluulojen paikka. Toisin kuin muutama muu ajankohtaiseen pakolaisasiaan tarttunut tuore esitys, ei Viiruksen panos keskusteluun ripaustakaan alleviivaa, saarnaa tai opeta katsojaansa. Se lataa faktat ja henkilökohtaiset tarinat pöytään katsojan itse tarkasteltavaksi. 

Punk ei pyri miellyttämään, ei tämäkään esitys. Siksi juuri se tuntuu hyvin tärkeältä. Totuuksia on yhtä monta kuin on tarinaa tai tarinankertojaa. Viiruksen monitulkintainen slogan Verkligheten är bäst på teatern, todellisuus on parasta teatterissa, on helppo allekirjoittaa.

*****
Teatteri Viirus: Lampedusa - Dreams of  EUtopia
Kantaesitys 1.4.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 6.4.2016

Epätavallinen rakkaus ympäristön ristipaineessa

Rainer Werner Fassbinderin samannimiseen elokuvaan perustuva Pelko jäytää sielua kertoo vanhemman saksalaisnaisen ja nuoremman arabimiehen rakkaussuhteesta Münchenin olympialaisten terroritekojen jälkeisessä Saksassa. 

Emmi (Anna Pitkämäki) ja Aliksi kutsuttu Salem (Aleksi Holkko) rakastavat toisiaan, vaikka ympäröivä yhteisö ei suhdetta nikottelemamatta niele. Niin naapurit kuin työkaveritkin hyljeksivät Emmiä. Siirtotyöläisen arvo ei ole yhteiskunnan silmissä mitään ja Emmin lapset kääntävät selkänsä äidilleen, joka nyt yhtäkkisesti on muuttunut huoraksi likaisen arabin kanssa avioiduttuaan. 

Emmi ja Ali lähtevät kuristavaa ilmapiiriä pakoon lomamatkalle, jonka jälkeen kaikki on - toivottavasti - paremmin. Pikkuhiljaa ympäristö alkaakin suvaita epätavallista pariskuntaa, mutta lähinnä hyötymistarkoituksissa. Eihän kauppiaan sovi hyvää asiakasta torjua. Emmin työpaikallekin on saatu oma siirtotyöläinen syrjittäväksi. 

Samalla kun ympäristön ristiriidat laimenevat, hankaloituu Emmin ja Alin suhde kuitenkin sisältäpäin. Yhteiskunnan alistavat asenteet sujahtavat salaa myös parisuhteeseen.

Saana Lavasteen ohjaama esitys on visuaalisesti mielenkiintoinen. Minna Välimäen suunnittelema teräsrunkoinen lavastus ja Kari Laukkasen valo- ja kuvasuunnittelu toimivat valtavan hienosti yhteen rakentaen taustalle 1970-luvun saksalaista suurkaupunkia. 

Varjokuvat, likaisten lasien takana tai selin tapahtuvat kohtaukset korostavat Emmin ja Alin eristäytynyttä tilaa. Tatu Virtamon äänisuunnittelu alkaa jo esitystilaan tullessa, mikä virittää katsojaa ennalta.

Näyttelijäntyön estetiikka on etäännyttävällä tavalla melodramaattista, mutta samalla jotenkin kädenlämpöistä, mikä korostuu tarinan mustavalkoisuuden rinnalla. Pitkät ohikävelyt, portaiden kulkemiset ja kaipaavat katseet kaukaisuuteen eivät lisää, vaan purkavat jännitettä.  

Jonkin verran jännitettä syö myös se, ettei Anna Pitkämäki ole likimainkaan mummoiässä. Toki ei ole Aleksi Holkkokaan arabi. Näille faktisille ominaisuuksilleen näyttelijät eivät tietenkään mitään mahda, eikä heidän työssään pyhimysmäisinä keskushenkilöinä ole moitteen sanaa. Lukuisat sivuroolit ovat sen sijaan varsin markkeeraten rakennettuja. 

Päällimmäinen tunnelma esityksen jälkeen on aika haalea. Syvyysuunnassa hieman voimaton tulkinta latistaa teoksen eittämättä ajankohtaisen yhteiskunnallisuuden toteavaksi. Peili voisi kuitenkin olla kirkkaampi ja julmempikin. 

*****
Lahden Kaupunginteatteri: Pelko jäytää sielua
Esitys 19.3.2016

Nykyklovneria ei paljon naurata

Kallo Collectiven kahden teoksen ilta on kiinnostavaa nykyklovneriaa: ei oikeastaan erityisen hauskaa, mutta varsin häiritsevää ja surullistakin. Naurattaa kyllä, mutta ihan toisella tavalla kuin voisi odottaa. 

Sampo Kurpan soolo Houkutus kuuden vuoden takaa pureutuu addiktioon, nikotiinin lumoukseen. Entisenä röökimuijana on helppo tunnistaa mielentila, jossa onneton miekkonen tempoilee yrittäessään irti riippuvuudesta. 

Fyysistä teatteria, klovneriaa, jongleerausta ja esinemanipulaatiota yhdistävä esitys riipaisee. Kurpan hahmo on maaninen ja masentunut samalla kertaa. Sijaistoiminnot tupakoinnille ovat moninaiset, milloin narun näennäisestä sotkemisesta sukeutuu eläviä hahmoja, milloin jonkkapallot jäävät jumiin keskelle selkää. 

Aivan joka kohdaltaan ei esitys minua hyppysissään pidä, ongelmat ovat lähinnä dramaturgisia, mutta Kurpan esiintyminen on hurmaavan inhimillistä. 

Thomas Moncktonin tuoreessa soolossa Only Bones on puolestaan aimo annos epäinhimillisyyttä. Moncktonin keho ja kasvot taipuvat muotoihin, jotka eivät aina tunnu edes mahdollisilta. Esitys on minimalistisesti rakennettu, Gemma Tweedien kanssa luotu konsepti keskittyy olennaiseen: on vain ihmiskeho ja vahva valo ylhäältä, joka piirtää kaikki yksityiskohdat terävästi. 

Miimisesti ja tarinankerronnallisesti Monckton vie erilaisiin maailmoihin, kuten veden pinnan alle meduusaksi. Kiinnostava on ihan oma evoluutioteoria, joka alkaa moninaisten eläinten risteyttämisellä ja kasvaa kenellä on isoin tykki -pullisteluun. 

Moncktonin vastanäyttelijänä vakuuttaa Tuomas Norvion musiikki ja äänimaailma, joka käy raikasta dialogia esiintyjän oman ääntelyn kanssa. Myös tässä esityksessä nauru jää kurkkuun ja jättää samaan aikaan niin huvittuneen kuin vähän ilkeänkin olon. 

*****

Kallo Collective: Houkutus & Only Bones

Esitys Cirko-keskuksessa 18.3.2016

Torttutukkien tuomioistuimessa

Olen aina lähtökohtaisesti pitänyt Martin McDonaghin näytelmistä. Ei Hirttäjätkään poikkeusta tähän tee, vaikka tällä kertaa ollaan ehkä enemmän spektrin huumoripäässä kuin synkissä tunnelmissa. 

Synkkyyden ja hilpeyden yhdistelmä on se, mikä McDonaghin teoksissa minua erityisesti viehättää. Naurattaa vedet silmissä, vaikka ihmiset tekevät toisilleen ihan kamalia asioita, useimmiten vielä rakkaudesta. En toki kiellä, etteikö taitavasti tehty ja yllättävä väkivalta näyttämöllä olisi muutenkin henkilökohtaisia perversioitani.

Toinen viehätyksen syy on McDonaghin dialogi, jonka suomentajana Sami Parkkinen on mestari. McDonaghin kielellinen maailma on kuin oma ankkalinnansa, kaikki ovat kaunopuheisia, voimasanat ovat innovatiivisia ja koukeroisinkin lause on silti ilmava. 

Hirttäjissä Englannin toiseksi kuuluisimmalta teloittajalta Harry Wadelta (ärhäkkä Petri Manninen) lähtee sivutoimi alta, kun kuolemantuomio lakkautetaan vuonna 1965. Alice-vaimon (Paula Siimes) kanssa leipätyönä pyöritettävä pubi sentään pysyy. 

Harrya ihailevien kantapeikkojen kaljanjuonti keskeytyy, kun hyypiömäinen Mooney (Heikki Pitkänen) ilmestyy paikalle ja sekoittaa uhkaavalla olemuksellaan niin Harryn kuin tämän möksähtelevän teinityttären Shirleyn (Alina Tomnikov) pään, eri syistä tosin. 

Sitten tapahtuu sarja yllättäviä, epätodennäköisiä ja väkivaltaisia asioita, kuten McDonaghilla usein. Lopussa ollaan ihan mahdottoman inhimillisiä, kuten McDonaghilla usein.

Mika Myllyahon ohjaama esitys on pienestä ensi-iltataaplailusta huolimatta ihastuttavan pöhkö. Farssi edellä mennään. Hahmot on viety niin ulkoisesti torttutukissaan (mikä loistava kunnianosoitus peruukinteon perinteelle!) kuin tyyppeinäkin reippaasti överin puolelle. 

Jäntevästi näyttelevän keskusnelikon lisäksi lukuisista sivuhenkilöistä muistiin piirtyvät ainakin Timo Tuomisen ruttuvaarihenkinen puolikuuro totuudentorvi Arthur sekä Kristo Salmisen itseriittoinen tosielämän sankarihirttäjä Albert Pierrepoint.

Kuitenkin jotakin jää uupumaan. Mietin, että onko ulkoinen tyylittely syönyt raadollista sisältöä vai onko juuri toisinpäin: peittävätkö peruukit ja reipas farssiote syvällisemmän sisällön puutetta.

Vaikka Hirttäjät ei nousekaan lempi-McDonaghieni Lännen syrjällä (Kuopion Kt 1999), Vuoriston kaunotar (TT 2005) ja Tyynymies (TTT 2009) veroiseksi elämykseksi, on se rehdisti ja hyvin tehtyä pertsaa, ihan virkistävääkin omassa teatterillisuudessaan.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Hirttäjät

Ensi-ilta 9.3.2016

Tottele näytelmäkirjailijaa (äläkä spoilaa)

Iranilaisen näytelmäkirjailija Nassim Soleimanpourin Valkoinen kani, punainen kani odottaa näyttelijäänsä sinetöidyssä kirjekuoressa. Näyttelijä ei tunne tekstiä ennalta, ohjaajaa ei ole. Kirjailija ei kirjoitushetkellä saa poistua kotimaastaan, mutta näytelmä lähtee kiertämään maailmaa. Tällä kertaa kuoren avaa ja kaninkoloon hyppää Leea Klemola.

Koska en halua spoilata yhdenkään katsojan tai tulevan esiintyjän kokemusta, en kerro näytelmän sisällöstä mitään. Kerron vain ajatuksia (tai lähinnä kysymyksiä), joita se minussa herättää. Mutta varmuuden vuoksi: jos olet aikeissa mennä katsomaan esitystä tai esiintyä siinä itse, jätä tämä nyt lukematta. 

Googlaamistakaan ei kannata kovin laajasti harjoittaa, sillä monet ns. arviot maailmalta itseasiassa vain referoivat yksityiskohtaisesti sisältöä. Itse jätin kaiken ennakkotiedon etsimättä lukuunottamatta Korjaamon omaa tiedotetta ja Helsingin Sanomien puffijuttua.

Mietin, että onko näytelmä oikeastaan erityisen kiinnostava näytelmänä. Ehkä sen ansiot ovat ennemminkin siinä, miten se saa minut katsojana miettimään esitystilanteen banaaliutta ja tarinankerronnan voimaa mielikuvien luojana. Siinä, miten se osallistaa katsojansa, toisaalta lempeästi, toisaalta aika karmean kierolla tavalla.

Näyttelijä on näytelmäkirjailijan välikäsi, laboratoriokokeen välittäjäaine. Soleimanpourin muutkin näytelmät ovat varsin kokeellisia ja toteutuvat joskus täysin ilman näyttelijää tai muita teatterin konventionaalisia osatekijöitä.

Teksti ärsyttää minua, ainakin tällä tavoin kylmiltään ääneen luettuna. Ei niinkään sisällöltään, mutta rakenteeltaan. Näytelmä tuntuu vaativan ajattelemaan kaikkea allegoriana. Onko sen tarkoituskin ärsyttää?

Jossakin kohtaa minua alkaa itkettää. Itkettääkö minua solidaarisuussyistä ajatellessani kirjoittajaa ja niitä fiktioksi muutettuja olosuhteita, jossa näytelmä on kirjoitettu vai aiheuttaako tunnereaktion tämä erikoinen laboratoriokoe?

Kyseenalaistan kaiken. Miten pitkälle tottelevaisuuden voi viedä? Kuinka tottelevainen näyttelijä voi olla? Entä kuinka tottelevainen yleisöstä voi tulla? Kuka ylipäätään on tämän esityksen näyttelijä? Missä näyttelijän ja ei-näyttelijän raja menee? Miten eri näyttelijä vaikuttaa esityksen vastaanottoon?

Valkoinen kani, punainen kani on ihan maukas kokeellinen suupala ja ehdottomasti kokemisen arvoinen, mikäli teatterin konventioiden kyseenalaistaminen kiinnostaa. En kuitenkaan ole varma, menisinkö katsomaan sitä uudestaan toisen näyttelijän esittämänä. Ehkä, mutta todennäköisemmin en.

*****
Korjaamo Teatteri: Valkoinen kani, punainen kani
Esitys 5.3.2016

Roskan keskellä roihuaa rakkaus

Aura of Puppets -verkoston ja TEHDAS Teatterin Romeo ja Julia on suuruudenhullua Shakespearea nukeilla (työryhmän oma määritelmä). Merja Pöyhösen ja yli 20-henkisen työryhmän suurponnistus on pysäyttävä tulkinta lukemattomia kertoja tulkitusta tarinasta.

Maailmanlopun Veronaan, kaatopaikalle sijoittuva esitys keskittyy Juliaan. Capuletit ja Montaguet vihaavat toisiaan ihan niin kuin aina ennenkin, mutta nyt käynnissä sen sortin bakkanaalit, että hirvittää. Maailma on raaka ja väkivaltainen. Rouva Capulet sukeltaa pilleripurkkiin, kreivi Paris diilaa kokkelia. Bileet ovat aina käynnissä. 

Tämän rappion keskellä Julia haaveilee jostakin suuremmasta, mutta hänet myydään halvalla. Romeolla ei ole horisontissaan sen parempia tulevaisuuden näkymiä. 

Kaiken ruman ja inhottavan keskellä nämä kaksi lasta - kuten Shakespeare heidät kirjoitti - rakastuvat päättömästi ja tekevät traagisia ratkaisuja. Paavo Cajanderin käännös luo kiintoisaa kontrastia rupiseen tulkintaan.

Heini Maarasen rakentamat groteskit nuket ovat taitavien näyttelijöiden käsissä hyvin eläviä, yhtäaikaa koomisia ja traagisia surkastuineine jalkoineen, roikkotisseineen ja vääristyneine kasvoineen. Erityisesti Sirpa Järvenpään Julia on vivahteikas ja ihastuttavan herkkä. Balthazar-koira on Nanna Mäkisen käsissä aivan hurmaava.

Räkäiset raspiäänet sopivat kyllä hahmojen habitukseen, mutta tekevät välillä repliikkien kuulemisesta työlästä. Joidenkin näyttelijöiden puheesta en saa lainkaan tolkkua ja erityisesti joukkokohtauksissa, jossa kaikki rääkyvät toistensa suihin, riipii korvia. Toisaalta, ei kai tunnelman ole tarkoituskaan olla erityisen miellyttävä.

Jos hahmot ovatkin esityksen suola, on dramaturgiassa heikkoutensa. Herkullisia hahmoja haluaisi nähdä enemmän, nyt näyttämöllä tapahtuu koko ajan niin paljon, että kokonaisuus sirpaloituu. Välillä kerronta jämähtää toistuviin reiveihin. Toki ne luovat apokalyptista maailmaa, mutta myös turruttavat. 

Esitys loppuu, tragedia on toistaiseksi ohi, mutta maailmanlopun bileet jatkuvat. Kaatopaikka leviää ja peittää onnettoman rakkauden jäljet. Ihmisen arvo on tässä todellisuudessa pieni. 

*****

Aura of Puppets & TEHDAS Teatteri: Romeo ja Julia

Esitys Nukketeatteri Sampossa 26.2.2016

Aika entinen ei palaa, hyvä niin

Savonlinnalaisessa lähiössä Kellarpellossa Pasi tekee itsemurhan ja Helsingin Punavuoressa Pasin lapsuudenkaveri Hemmon punaviherkupla puhkeaa. Hemmo kääntää katseensa menneisyyteen ja yhteiseen taipaleeseen Pasin kanssa. Milloin Pasin elämä alkoi mennä pieleen?

80-luvulla lapsuuteni eläneenä on Veikko Nuutisen kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Pasi Was Here -esitys täynnä tuttuja asioita. TV-tunnarit vievät heti lapsuuden olohuoneeseen, toppakengät koulunpihalle. Silloin joskus osasin puhelinnumerotkin ulkoa.

Muualta Savonlinnaan muuttanut Hemmo ei osaa päiväkodin pihalla sanoa mie, mutta Pasi alkaa hänelle silti kaveriksi. Johannes Holopainen ja Juho Milonoff luovat herkällä tutkalla eri-ikäisistä paseista ja hemmoista muutamalla piirteellä tunnistettavia. 

Robert Enckell ja Vilma Melasniemi tekevät liudan vahvasti karrikoituja sivuhahmoja, Enckell karmeasta tarhantädistä kiljua myyvään keski-ikäiseen ikiteiniin, Melasniemi Hemmon häpeämästä akateemisesta tuplalesboäidistä pornotähti Sarah Youngiin. Harmittaa, että Melasniemen esittämä koulukaveri ja Hemmon rakkauden kohde Turnajaiskeppi ei saa oikeaa nimeä edes aikuisena.

Näkökulma on Hemmon ja nimenomaan aikuisen Hemmon, joka tarkastelee mennyttä 2000-luvun punavuorelaisten lasien läpi. 80-luvun Savonlinna on täysin erilainen maailma, jossa viikset eivät ole ironisia ja kengät ostetaan Kesportista. Joukkoon kuuluminen on tärkeämpää kuin itsensä toteuttaminen.

Ystävysten tiet eroavat, kun Hemmo muuttaa pois opiskelemaan, Pasi sen sijaan jää amikseen, lopettaa senkin ja syrjäytyy. Ketä kiinnostaa masentunut savonlinnalainen LVI-asentaja? Hemmokaan ei kaveriaan enää kestä tavata, kun toisen paha olo on liikaa. 

Nostalgiset muistelot katkeavat karusti laukauksen ääneen. On kiinnostava kysymys, miten valikoiva ihmisen muisti onkaan, miksi mieleen nousevat juuri tietyt hetket, eivätkä ne toiset? Pasin kohtaloa ei esitys tyhjennä, hän jää Hemmon mielikuvaksi.

Vaikka esitys on humoristinen ja haikea sekä Maijalan ohjaukseksi yllättävän lempeä, on se myös vähän hampaaton ja jää nostalgiatripiksi. 80-luvun tavallisuus on muuttunut museokamaksi, jota voidaan hyväntahtoisesti naureskellen muistella, mutta ei jota ei kuitenkaan taida kukaan haluta takaisin. 

*****
KOM-teatteri: Pasi Was Here
Kantaesitys 24.2.2016

Tavallisuuden sielunmessu

Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta esittelee yhdenlaista tavallisuutta: totista ja ilotonta. Tavallisuus kietoutuu arkkityyppiseen suomalaisuuteen.

On häät, joulut ja hautajaiset. Kaikilla on koko ajan on kankeaa ja ankeaa. Tämä on 50 shades of tunkkainen beige ja kauhtuneet pastellisävyt.

Vähäsanaiset tilanteet venytetään äärimmilleen ja painostava hitaus muuttaa nukkekodissaan asuvat ihmiset luontodokumentin kohteiksi tai von Wrightin linnuiksi. Jännitys tiivistyy, kuka on ensimmäinen, joka juhlissa tohtii kahvipöytään? Myötähäpeä on käsinkosketeltavaa, Jääkärinmarssi soi loputtoman luuppina.

Mutta tarkemmin katsottuna tavallisuus ei ehkä olekaan niin tavallista. On nainen, joka kaipaa suomalaisesta itsenäisyyspäivän hartaudesta Espanjaan riemukkaasti juhlimaan. Unelmissa onnen hetkestä nousee ensin nauru, sitten itku. Tuore vaimo näkee päiväunia sudenkasvoisesta miehestä, joka olisi aivan muuta kuin tavallinen puoliso.

Halusin ihan tavallisen perheen, sanoo äiti ja pukee pojalleen mekkoa. Tunteet ja halut ovat totisuuden alla piilossa ja purkautuvat vain yksin tanssiessa. Eläimet sulautuvat ihmisten joukkoon, mutta erilaisuus, erimaalaisuus on virhe, josta tulee rangaistus.

Vaikka syvää psykologiaa ei ole tarkoituskaan henkilöistä ammentaa, kuplii erityisesti Elina Knihtilän ja Laura Birnin lukuisten roolien pinnan alla elämää. Ylermi Rajamaan, Pyry Nikkilän ja Antti Heikkisen hahmot taas jäävät karikatyyrimäisemmiksi.

Esityksen tinkimätön estetiikka on paikoin työlästä ja tarkoituksellisen pitkäveteistä katsottavaa, mutta samalla hidastus paljastaa yllättävää kauneutta arkisissa hetkissä. Karua kauneutta korostavat myös Erno Aaltosen lumoavat valot. Milja Ahon lavastus ja Laura Haapakankaan puvustus ovat yhdessä ankeuden ylistyslaulu.

Vasta hautajaisissa tavalliselle ihmiselle kerrotaan, miten tärkeä hän muille olikaan. Ei kuollut sitä enää kuule. Tavallisuudelle voi hyväntahtoisesti naurahtaa, mutta vaivaamaan jää, onko tavallisuus todella näin surullista, näin täynnä häpeää ja tukahdutettuja tunteita? 

Vaikka toisaalta, kukapa haluaisi itsensä julistaa tavalliseksi näinä erikoisuutta ylistävinä aikoina?

*****
Q-teatteri: Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta
Kantaesitys 19.2.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 23.2.2016

Teatterista, rakkaudella

On hetkiä, jolloin miettii, olisiko elämä toisenlainen, jos olisi siinä yhdessä kohtaa valinnut toisin? Sitä pohtii myös Antti Tähtinen, entinen lapsinäyttelijä, nykyinen teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Koko ajan on tehtävä valintoja, eikä niiden vaikutuksia voi tietää etukäteen. Jos voisi kelata taaksepäin siihen yhteen merkitykselliseen hetkeen ja ratkaista sen toisin, olisiko kaikki mennyt paremmin? Ehkä ei, mutta sitäkään ei voi tietää.

On vaikea olla vetämättä ainakin joitakin yhtäläisyysmerkkejä Mahdolliset maailmat -näytelmän kirjoittaneen ja ohjanneen Paavo Westerbergin omaan henkilöhistoriaan. Televisiossa poika näyttelee koiran kanssa, kaupunginteatterissa harjoitellaan Galilein elämää, jota ohjaa eräs Ralf ja jossa näyttelee eräs Lasse, iltasatumies... Westerberg käyttää ehkä autobiografisia elementtejä, mutta tosi ja fiktio sulautuvat yhteen. 

Antti käy läpi niin keski-iän kriisiä kuin writer's blockiakin. Temaattisesti ollaan siis samoilla linjoilla kuin Kansallisteatterin toisessa päädyssä nähtävässä Olipa kerran minä -näytelmässä, jossa näytelmäkirjailija ei pysty kirjoittamaan enää ilman yleisöä ja päätyy lopulta käymään dialogia niin Jeesuksen kuin Anders Behring Breivikinkin kanssa.

Mutta siinä missä Heidi Junkkaalan ja Milja Sarkolan Olipa kerran minä käsittelee narsismia varsin pinnallisin keinoin, löytyy Mahdollisista maailmoista myös syvyyssuuntaa. Myös itse asiassa aivan konkreettisella tasolla: en ole aiemmin nähnyt Kansallisen suurta näyttämöä käytettävän tässä laajuudessaan.

Näyttämö on välillä auki peräseinään ja lavastevarastoon saakka, käytössä on takuulla jokainen nostin ja pyörö pyörön päällä. Kamerat tuovat näyttelijäntyön välillä kiinnostavasti lähikuvaan. Neljättä seinää haastetaan ja korkealta aitiosta soi harppu. Näyttämökuvat ovat komeita, mutta erityisesti toisessa näytöksessä niihin jäädään jo vähän turhan paljon heruttelemaan ja vastaanottopuolella iskee väsymys. 

Mutta ydin, tarina ja sitä elävät henkilöt ovat riittävän kiinnostavia, ettei pieni megalomania näyttämöllepanossa haittaa. Ja toki kaikki se suuruus rinnastuu Antti Tähtisen valtavaan egoon, joka näytelmän maailmaa hallitsee. Parisuhdeterapiassa Antilta kysytään "Menetkö sä kohti tuhoa?" "Ei, mä menen kohti ensi-iltaa", vastaa taiteilija, eikä edes ymmärrä, miten oudolta se saattaa tavallisen ihmisen korviin kuulostaa.

Antin tytär Anna rakentaa omaa näytelmäkirjailijan uraansa. Kotona ei ole ollut koskaan tilaa kuin isän tunteille, niinpä Anna käsittelee lapsuuden kokemuksiaan tunnustuksellisen näytelmän kautta. Entuudestaan haurasta isä-tytär-suhdetta se ei ainakaan helpota. Voivatko rakkaus taiteeseen ja rakkaus läheisiin elää rinnakkain, ilman että jompikumpi väistämättä kärsii? 

Näytelmä näyttää Antista kolme eri mahdollista versiota. On Eero Ahon järkälemäisellä intensiteetillä näyttelemä nykyhetken kriisipesäke, lapsinäyttelijäuraansa aloitteleva 12-vuotias Antti, jota Marja Salo tulkitsee niin herkästi, että kasvukivut tuntuvat katsojanakin. Ja sitten on muutaman kymmenen vuoden päästä metroasemalla istuva Esko Salmisen elämän mureaksi marinoima eläkeläinen.

Pia Anderssonin Anna sekä Kristiina Haltun esittämä vaimo Helena ovat vahvoja henkilöitä, jos kohta alati vihainen tytär hieman yksipuolisen ohjauksellisen käsittelyn saakin. Lukuisista sivuhenkilöistä mieleen jää Jukka-Pekka Palon Risto, josta tulee vanhempien avioeroa surevan lapsi-Antin elämään turvallinen ja tasavertainen aikuisystävä.

Olkoonkin Mahdolliset maailmat teoksena melkoinen massiivi, joka polleasti rinnastaa itseään niin Brechtiin kuin Strindbergiinkin. Samalla se on myös kiinnostava tutkielma toden ja kuvitellun paperinohuesta rajasta, jonka ytimessä on rakkaus teatteriin, niin välineenä kuin mahdollisten maailmojen paikkana.

*****
Suomen Kansallisteatteri: Mahdolliset maailmat
Ensi-ilta 17.2.2016

Ihmisyyden kintereillä

Franz Kafkan Muodonmuutoksen aloitus on yksi mieleenjääneimpiä: ”Kun Gregor Samsa heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta, hän huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.” Muodonmuutoksen voi lukea niin fantasiana kuin metaforanakin.

Carl Knifin ohjaus Svenska Teaternissa on tyylipuhdas suoritus. Fyysistä teatteria ja tanssia toisiinsa sulauttava esitys on ajaton, vaikka visuaalisesti viekin Kafkan omaan aikaan, 1900-luvun alkuun. Koska ruotsin ymmärtämiseni on paikoin puutteellista, arvostan sitä, ettei jokaista sanaa ole tarpeellistakaan poimia. Kirkkaasti ajateltu esitys puhuttelee kielipuoltakin.

Sen analysointi, minkä tähden Gregor muuttuu ja mitä muutos tarkoittaa, jää katsojalle. Sen sijaan Knif näyttää muutoksen vaikutuksen muihin, ennen kaikkea sisareen, Greteen. Tulkinnan keskiössä Patrick Henriksen Gregorina ja Misa Lommi Gretenä ovat tasavahvoja kumppaneita. Lommin ilmava tanssi ja Henriksenin riipaisevan hidas muuntuminen tuolin ranka suojakuorenaan koskettavat.

Gregorin sijasta groteskeja ovatkin hänen vanhempansa, Niklas Åkerfelt herra Samsana ja Simon Häger rouva Samsana. Painajaismaiseksi muuttuvien vanhempien rinnalla Gregor vaikuttaa viimeiseen saakka inhimillisemmältä.

Mutta silti Gregoria vaivaa ihmisyyden hupeneminen. Aiheuttaako sen vanhempien vihamielisyys? Onko Greten lempeys ainoa asia, mikä pitää Gregorin vielä kiinni ihmisessä sisällään? Inhimillisimmillään molemmat ovat aivan lopussa, toinen torjuttuna ja pois heitettynä, toinen tarkoituksellisen julmana.

En oikein saa otetta mustiin pukeutuneesta hahmosta (Anna Stenberg), joka ilmestyy aika ajoin kuvaan. Jos hahmon tarkoitus on olla allegoria jostakin, se jää minulle hämäräksi. Gregorin toiseus ja kohtalon väistämättömyys välittyvät vaikuttavasta esityksestä ilmankin.

Toinenkin inhimillisyyttä puntaroiva ja tanssia hyödyntävä esitys viikonloppuun mahtui, Juha Hurmeen ja Hanna Brotheruksen yhteisohjaus Töppöhörö. Kaikista mahdollisista ennakkoluuloista maailmankuvaansa ammentavan Vikin (Jarkko Lahti) maailma järkkyy, kun alennuspossun sijaan kassista paljastuu melkoinen deliriumnäky, venäläinen keiju (Alina Tomnikov). 

Odotukseni esityksen suhteen olivat ristiriitaiset, olin ehtinyt lukea jokusen toisistaan eriävän mielipiteen. Ajattelin silti, että Hurme on kuitenkin yksi kiinnostavimmista sivistyksen ja humanismin puolestapuhujista, ja jos kerran hänen monella tapaa kehittyneelle ajattelulleen annetaan käyttöön Kansallisteatterin suuri näyttämö, ei tulos voi ihan pettymys olla.

No jaa. Koin vahvasti, että nyt kyllä saarnataan kuorolle. En toki voi tietää muiden katsojien tuntoja, mutta olisin toivonut, että myös minulle, vihervasemmistolaiselle suvaitsevaiston edustajalle pidettäisiin edes vähän peiliä nenän edessä. Nyt tarjolla on hyvin kirkasotsainen pamfletti siitä, miten Vikinkin kaltaisesta kaikenvihaajasta saadaan yhteiskuntakelpoinen ymmärtäjä.

Vaikka niin Lahti kuin Tomnikov näyttelevät oikein mallikkaasti, ihan totta puhuen taisin saada kuitenkin enemmän irti Hurmeen käsiohjelmaan kirjoittamasta esseestä ihmisen ja kielen evoluutiosta.

*****
Svenska Teatern: Förvandlingen
Esitys 12.2.2016

Suomen Kansallisteatteri: Töppöhörö
Esitys 13.2.2016

Kuoleman vonkamiehet*

*Otsikon keksi tämänkertainen seuralaiseni, joka antoi luvan sen käyttämiseen.

Transilvanialaisessa kylässä kietoudutaan valkosipuliin. Professori Abronsius (Tuukka Leppänen) saapuu oppipoikansa Alfredin (Miiko Toiviainen) kanssa Chagalin (Kari Mattila) majataloon tarkoituksenaan löytää myyttisen kreivi von Krolockin (Jonas Saari) linna. Chagalin teini-ikäinen tytär Sarah (Anna Victoria Eriksson) on isänsä silmäterä. 

On heräävää seksuaalisuutta, kuolemankaipuuta ja... no, eipä sitten paljon juuri muuta. Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrientappajat perustuva musikaalikomedia Vampyyrien tanssi on niin hötöä, että on aika turhanpäiväistä koettaa kaivaa siitä jotakin sisältöä. 

Periaatteessa ei edes tarvitsisi, koska onhan Markku Nenosen ohjaama esitys pääasiassa vallan viihdyttävä. Naurattaa välillä ihan ääneenkin. Toimii parhaiten mennessään paikkapaikoin reilusti campiksi. Mutta koska tässä nyt kuitenkin pidetään kritiikkiblogia, niin here goes.

Vaikka sovituksissa on välillä oikeinkin tykki meininki, on musiikki täysin tyhjänpäiväistä, yksikään sävelmä ei enää seuraavana päivänä soi päässä, tarkoitushakuisesti teemaksi kierrätettyä musikaalin säveltäjä Jim Steinmanin hittiä Total Eclipse of the Heartia lukuunottamatta tietenkin. Sanoitukset ovat latteita ja käännös suomenkielen intonaatiota häiritsevästi ylenkatsovaa.

Peacockin näyttämö on teokselle pieni ja tekniikaltaan vaatimaton, joten roudaamista on varsinkin ensimmäisessä näytöksessä ihan hirveän paljon. Toinen näytös rauhoittuu, kun päästään kreivin linnaan. Kreivin bätmänsiivillä saapuminen on superkorni. Toisaalta esitys on tästä kaikenkattavasta korniudesta ja erityisen puujalkaisista vitseistään varsin tietoinen. 

Ensin ajattelin, että esitys kertoo vampyyrin masennuksesta, että miten surullista on, kun vähänkään johonkuhun kiintyy, niin aina sen vahingossa tulee tappaneeksi. Lopulta kuitenkin taidan päätyä siihen, että esitys kertoo ihan yksinkertaisesti miehen panetuksesta, käyttäen esimerkkeinä söpöä teinipoikaa, räiskyvää glamhomoa, likaista vanhaa miestä ja lopulta mieshahmoista kuolemaa. Mikäs siinä. Kuolema voittaa joka tapauksessa aina tavalla tai toisella.

Sukupuoliroolisto on keskiajalta, ja vaikka naisten anteliaissa kaula-aukoissa ei säästellä, ericnorthmaneita ei vastavuoroisesti ole tarjolla (käsiohjelma hieman yllättävästi ohittaa koko True Bloodin muuten runsaassa vampyyri-ilmiön esittelyssään). Toki musikaalikomediagenreen sopiikin paremmin Benny Hill -henkinen pikkutuhmuus kuin avoimen suora seksuaalisuus. 

Kun pääparin pelimerkit ovat osastoa "olen kiltti ja reipas poika" ja "ottaisinko tuon kiltin ja reippaan pojan, vaikka tuo kankea nahkahousumieskin kyllä kiehtoisi", niin onneksi sentään Erikssonilla ja Toiviaisella laulutaitoa piisaa runsaasti. 

Jonas Saaren kreivi on harmillisen vähäverinen [pun intended], hän kyllä laulaa mahtavasti, mutta on kaulasta alaspäin kokovartalokipsissä. Tönkkö patsastelu häiritsee enemmän ja enemmän, kun pitäisi jotenkin saada uskottavaksi, että Sarah näkee vampyyrissä fantasioidensa kohteen. Kireät nahkahousut eivät vaan riitä, sori. Olisi edes huumoria, mutta kun ei ole oikein sitäkään. Tanssin keinoin toteutetussa unijaksossa puolentusinaa Krolokia riepottaa tyttöä jo aika arvelluttavasti.

Pikkuruinen Sanna Majuri Chagalin ahdistelemana piika Magdana pesee kaikki! Hänestä irtoaa aivan järjetön lauluvoima. Mainiosti pärjää myös Samuel Harjanne Herbertinä, kreivin prameana poikana. Tuukka Leppäsen professori on hupaisa hahmo, mutta harmillisesti pikalauluissa jää teksti epäselväksi. Samaa vaivaa on myös ensemblebiiseissä.

En uskonut koskaan sanovani tätä, mutta pienempi ensemble voisi toimia paremmin. Nyt stagella on ruuhkaa ja koreografiat menevät sumppuun. Runsas puvustus ja maskeeraus eivät pääse kunnolla esiin, kun populaa vaan on niin valtavasti.

Vaikka HS:n arvio jo mainitsi sanaparin "puhutteleva aikalaiskommentti", itse koin huomattavana plussana, että esitys oli silkkaa eskapismia, häpeämätöntä viihdettä, joka ei edes yrittänyt olla enempää. 

Vampyyrien tanssi onkin oiva esimerkki siitä, miksi koen tähtien antamisen teatterikritiikin kohdalla hyvin vieraaksi. Voisin antaa tällekin teokselle joko viisi tai yhden tähden ihan vaan näkökulmaa vaihtaen. Keskiarvoon kolme tähteä arviota ei voisi pakottaa tekemättä väkivaltaa.

*****
Helsingin Kaupunginteatteri: Vampyyrien tanssi
Esitys 5.2.2016

Pakolainen ei ole aalto

"Harjoittelin kaiken näyttelemisen pois. Lopulta istuin tuolilla ja vain kerroin tarinan." Näin kertoo Asko Sarkola omasta tulkinnastaan Maanmittarin tarina -monologista Liisa Talvitien kirjoittamassa elämäkerrassa Asko Sarkola - naurun takana. Hyvin samaan tapaan on Sarkola nyt ohjannut Pekka Strangia.

Christer Liljelundin kirjoittama monologi perustuu Vietnamista venepakolaisena vuonna 1977 paenneen ja lopulta Suomeen ensimmäisten kiintiöpakolaisten joukossa tulleen Tran Minh Cahnin tarinaan. Maanmittarina työskennellyt mies määriteltiin Vietnamin sodan päätyttyä maanpetturiksi ja laitettiin uudelleenkoulutusleirille. Vaikka vapaus myöhemmin koittikin, pakottivat olosuhteet kuitenkin pakenemaan kiikkerällä veneellä kohti vapautta.

Pekka Strang todellakin istuu paikallaan koko vajaan tunnin kestoisen monologin, kädet sylissä, lähes ilmeettömänä. Tulkinta pakottaa katsojan keskittymään tekstiin. Mitä jos joutuisin itse tekemään tuollaisia ratkaisuja? Entä jos joutuisin itse kokemaan jotakin tuollaista?

Maanmittarin tarina on täynnä järkyttäviä käänteitä, joista järkyttävimmältä tuntuu se, että vain perheen vahvimmat, isä ja vanhimmat pojat pystyvät lähtemään. Äiti ja kaksi nuorinta lasta jäävät. Tuossa kohtaa antaa Strang rahtusen tunnetta tihkua esiin. 

En itse uppoa esitykseen aivan niin syvälle kuin seuralaiseni ja mietin, mistä se johtuu. Tuntuu, että Lilla Teaternin suhteessa katsomoon korkealla oleva näyttämö ja valot, jotka estävät näyttelijää ottamasta todellista katsekontaktia, toimivat minun kohdallani etäisyyttä rakentavana. Toisaalta asetelma myös suojelee katsojaa.

Tässä aggressiivisen tunnepuheen täyttämässä pakolaiskeskustelussa tai päivänä, jolloin tasavallan presidentti toteaa puheessaan kansainvälisten pakolaissäännösten jääneen jälkeen ajastaan, on hyvä pysähtyä ja muistaa, että pakolaiset eivät ole vyöry, aalto tai tulva. He ovat yksittäisiä ihmisiä, joista jokaisella on syynsä lähteä kotimaastaan kohti tuntematonta. Aivan kuten Tran Minh Cahnilla melkein neljäkymmentä vuotta sitten. 

Perheelle kävi sittemmin ihan hyvin.

*****
Lilla Teatern: Maanmittarin tarina
Esitys 3.2.2016