Olen aina lähtökohtaisesti pitänyt Martin McDonaghin näytelmistä. Ei Hirttäjätkään poikkeusta tähän tee, vaikka tällä kertaa ollaan ehkä enemmän spektrin huumoripäässä kuin synkissä tunnelmissa.
Synkkyyden ja hilpeyden yhdistelmä on se, mikä McDonaghin teoksissa minua erityisesti viehättää. Naurattaa vedet silmissä, vaikka ihmiset tekevät toisilleen ihan kamalia asioita, useimmiten vielä rakkaudesta. En toki kiellä, etteikö taitavasti tehty ja yllättävä väkivalta näyttämöllä olisi muutenkin henkilökohtaisia perversioitani.
Toinen viehätyksen syy on McDonaghin dialogi, jonka suomentajana Sami Parkkinen on mestari. McDonaghin kielellinen maailma on kuin oma ankkalinnansa, kaikki ovat kaunopuheisia, voimasanat ovat innovatiivisia ja koukeroisinkin lause on silti ilmava.
Hirttäjissä Englannin toiseksi kuuluisimmalta teloittajalta Harry Wadelta (ärhäkkä Petri Manninen) lähtee sivutoimi alta, kun kuolemantuomio lakkautetaan vuonna 1965. Alice-vaimon (Paula Siimes) kanssa leipätyönä pyöritettävä pubi sentään pysyy.
Harrya ihailevien kantapeikkojen kaljanjuonti keskeytyy, kun hyypiömäinen Mooney (Heikki Pitkänen) ilmestyy paikalle ja sekoittaa uhkaavalla olemuksellaan niin Harryn kuin tämän möksähtelevän teinityttären Shirleyn (Alina Tomnikov) pään, eri syistä tosin.
Sitten tapahtuu sarja yllättäviä, epätodennäköisiä ja väkivaltaisia asioita, kuten McDonaghilla usein. Lopussa ollaan ihan mahdottoman inhimillisiä, kuten McDonaghilla usein.
Mika Myllyahon ohjaama esitys on pienestä ensi-iltataaplailusta huolimatta ihastuttavan pöhkö. Farssi edellä mennään. Hahmot on viety niin ulkoisesti torttutukissaan (mikä loistava kunnianosoitus peruukinteon perinteelle!) kuin tyyppeinäkin reippaasti överin puolelle.
Jäntevästi näyttelevän keskusnelikon lisäksi lukuisista sivuhenkilöistä muistiin piirtyvät ainakin Timo Tuomisen ruttuvaarihenkinen puolikuuro totuudentorvi Arthur sekä Kristo Salmisen itseriittoinen tosielämän sankarihirttäjä Albert Pierrepoint.
Kuitenkin jotakin jää uupumaan. Mietin, että onko ulkoinen tyylittely syönyt raadollista sisältöä vai onko juuri toisinpäin: peittävätkö peruukit ja reipas farssiote syvällisemmän sisällön puutetta.
Vaikka Hirttäjät ei nousekaan lempi-McDonaghieni Lännen syrjällä (Kuopion Kt 1999), Vuoriston kaunotar (TT 2005) ja Tyynymies (TTT 2009) veroiseksi elämykseksi, on se rehdisti ja hyvin tehtyä pertsaa, ihan virkistävääkin omassa teatterillisuudessaan.
*****
Ensi-ilta 9.3.2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!