Tuo vaarallinen laji!

Tänään vietetään jälleen Kansainvälisen teatteri-instituutin (ITI) julistamaa Maailman teatteripäivää, kuten jo vuodesta 1961 lähtien. Pisteet kotimaahan, aloitteen päivän viettämisestä teki Arvi Kivimaa vuonna 1959. (lisätietoa)

Joka vuosi ITI pyytää joltakin maineikkaalta teatterintekijältä julistuksen, joka luetaan kyseisenä päivänä tai jonakin lähipäivänä pidettävän esityksen alla teattereissa ympäri maailmaa. Viime vuonna julistuksen kirjoitti näyttelijä John Malcovich (lue), sitä edellisenä vuonna näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Jessica A. Kaahwa Ugandasta (lue). Olen monena vuonna ollut lukemassa julistusta, usein oman ohjaukseni alla, ja varsin usein koettanut olla ihan hirveän paljon itse liikuttumatta lukemastani.

Joinakin vuosina taas naurattaa, kuten tänä vuonna. Nyt julistuksen on laatinut Dario Fo (lue), jonka kirjoittajalleen tyypillisestä ronskista provokaatiosta silmiini pomppaa erityisesti tämä hilpeä lainaus 1600-luvun kardinaalin mietteistä: 

"Miten paljon syvemmälle ihmissieluun voikaan tunkeutua silmän kautta kuin vain kirjoitetulla tekstillä! Miten paljon enemmän nuorten miesten ja naisten sielua vahingoittavatkaan ääneen lausutut sanat ja niitä seuraavat eleet kuin pelkät kuolleet sanat paperilla."

Niin. Miten vaarallinen voikaan teatteri olla? Teatteri viihdyttää, mutta voi olla myös tärkeä väylä muutokselle. Kaahwan julistus vuodelta 2011 loppuu sanoihin: 

"Tänään, Maailman Teatteripäivänä, meidän tulee nostaa teatteri esiin vuoropuhelun, yhteiskunnallisen muutoksen ja uudistusten aikaansaajana. YK käyttää valtavia rahasummia rauhan turvaamiseen asevoimin eri puolilla maailmaa. Inhimillinen, halvempi ja ylivoimaisesti tehokkaampi vaihtoehto on teatteri. Teatteri tuskin on ainoa ratkaisu maailmanrauhaan. Vaikuttavuutensa takia teatterin tulisi kuitenkin olla osa rauhanturvatoimia."

Enpä tuohon paljon osaa enää lisätä. Minun sieluni on vahingoitettu jo synnyinlahjana ja voi, kuinka paljon toivon sitä vielä jatkossakin vahingoitettavan tällä lajilla!

Hyvää maailman teatteripäivää!

Ylensyöntiä West Endissä

Kävin kevätlomalla Lontoossa. Teatterin mekkaan kun kerran vei tie, piti näkemäni sitä itseään ja paljon. Neljä esitystä oli tavoitteena, mutta matkailijan kaveri eli ruokamyrkytys astui peliin kalkkiviivoilla ja saldo jäi kolmeen.

Nessut tanassa musikaaliin

Ensimmäisenä iltana katsoin Billy Elliot -musikaalin (traileri). Musikaalihan perustuu samannimiseen, vuonna 2000 ilmestyneeseen elokuvaan, joka on myös yksi lempielokuvistani. Musikaali on pyörinyt Victoria Palace -teatterissa vuodesta 2005. Kantaesitys palkittiin mm. parhaana uutena musikaalina vuoden 2006 Olivier Awardseissa. Nykyään esitys pyörii myös mm. Broadwaylla.

Musikaalin taustalla on sama työryhmä kuin elokuvassa, ohjaaja on Stephen Daldry, käsikirjoittaja Lee Hall ja koreografi Peter Darling. Sävellys on Elton Johnin, jonka nimiin koko idea näyttämöversion tekemisestä laitetaan. Tällä hetkellä Billyn roolia vetää neljä nuorta, roolissa on tähän mennessä nähty 36 näyttelijää, pojat kun tahtovat kasvaa roolista pihalle.

Ei ihme, että esitys on niin suosittu (Donmar Warehousen esityksessä juttelin vieruskaverin kanssa, joka kertoi nähneensä sen kuudesti!), onhan se perin taitavasti rakennettu. Tarina yhdistää nuoren pojan unelmat ja kasvukivut 80-luvun poliittiseen kuohuntaan. Ja siinä on tanssia, paljon ja taitavaa! Harrison Dowzell, joka oli näkemässäni esityksessä Billy-vuorossa, oli ihan mahdottoman hurmaava olematta kuitenkaan yhtään lässy. Loistomuksuja olivat myös Michaelia esittänyt Thomas Moore sekä Debbienä esiintynyt Dayna Dixon.

Elton Johnin musiikista jäi vähän kahtalainen olo. Toisaalta joukossa oli paljon tehokkaita ensemble-numeroita sekä tietysti ne muutamat takuuvarmat nessunkostuttajat. Sähäkämmissä numeroissa jäin kuitenkin kaipaamaan jotakin, mitä on vähän hankala määritellä. Ehkä elokuvassa soinut Marc Bolanin boogie on vaan niin syvällä omassa selkäytimessäni, ettei sir Elton vain onnistunut ihan sinne asti ulottumaan.

Itse esityksessä sattui kaikenlaista teknistä ongelmaa. Esityksen alkua oli päästy vain pari minuuttia, kun lavalta lähti ääni. Pieni sähkökatko Victorian alueella pisti tietokoneet sekaisin ja niiden buuttaminen kesti vartin verran. Toisen kerran safety curtain kohdattiin yhdessä esityksen huippukohdista, jossa Billy tanssii aikuisen itsensä kanssa. Ennätin ihmetellä noin sekunnin, miksi aikuinen tanssija räplää vaijeria nuoremman selkään vähän hankalan oloisesti, kun stage manager ilmaantui uudestaan lavalle "Hello, it's me again..." Tällä kertaa katkos kesti vain muutaman minuutin, mutta vaikka numero oli huima ja hieno, oli taika vähän tuossa keskeytyksessä päässyt lopahtamaan.

Victoria Palace on vuonna 1910 rakennettu koristeellinen teatteri, jonka parvekkeissa ja aitioissa ei kultauksia ole säästelty (virtuaalikierros). Hurjan sympaattisen kontrastin arvokkaaseen tilaan toi yleisö, joka oli huomattavasti rennommalla otteella liikkeellä, kuin mihin kotimaassa on totuttu. Tänne ei oltu tultu kunnioittavasti hiljentymään teatteritaiteen alttarille, vaan viihtymään sipsit ja drinksut kourassa. Minä tykkäsin. Ja myös täällä se urpo, joka jätti kännykkänsä päälle, sai varsin jäätävää palautetta kanssakatsojilta.

Skottidystopiassa ei verta säästelty

Toisena esityksenä näin James McAvoyn tähdittämän Macbethin, johon hankin lipun jo tammikuun alussa. Myönnettäköön, että mahdollisuus nähdä yksi lempinäyttelijöistäni näyttämöllä oli myös alkusysäys koko reissulle. Haitaksi ei ollut sekään, että kyseessä on Shakespearen tragedioista itselleni läheisin.

Macbethiä esitetään Trafalgar Studios -teatterissa, joka toimii tämän kauden nimellä Traf Transformed. Tulossa on Macbethin lisäksi neljä muuta Jamie Lloydin ohjaamaa ja Soutra Gilmourin lavastamaa, eri suunnista valtaa, politiikkaa ja väkivaltaa käsittelevää näytelmää. Ihan täysin tämä Trafalgar Studios/Traf Transformed -kuvio ei minulle auennut, en siis tiedä, onko kyseessä teatterin pysyvämpi nimenmuutos vai määräaikainen tapahtuma. Oli miten oli, kyseessä on joka tapauksessa mielenkiintoinen tapaus, sijaitseehan teatterikin aivan vallan varpailla, kivenheiton päässä parlamenttitalosta, Downing Street 10:stä ja Buckinghamin palatsista. Traf Transformed -projektiin kuuluu myös erilaisia ilmaisia keskustelu- ja reading -tilaisuuksia, lisäksi koululaisille ja teatterin ensikertalaisille on ollut tarjolla maanantaiesityksiin 15 punnan lippuja.

Tämähän ei ole McAvoylle ensimmäinen skottikuninkaan tulkinta, vuonna 2005 hän esitti Macbethiä BBC:n mainiossa sarjassa ShakespeaRe-Told, jossa nähtiin uusversioita neljästä Shakespearen näytelmästä. Tämän Macbethin löytää melko helposti Youtubesta, en kuitenkaan viitsi tekijänoikeussyistä linkata.

Lloydin Macbeth sijoittuu dystopiseen tulevaisuuteen, jossa Skotlanti on itsenäistynyt, sen jälkeen kun on tapahtunut ainakin ekokatastrofi sekä massiivinen terrorismiaalto, joiden jäljiltä maa on vajonnut arkaaiseen heimoyhteiskuntaan. Maailma on väkivaltainen ja armoton. Soutra Gilmourin visuaalinen suunnittelu tukee tätä tulkintaa hienosti (kuvia esityksestä sekä taustakuvastoa). Macbeth on sodasta traumatisoitunut sotilas, joka palaa kotiin keskenmenosta traumatisoituneen vaimonsa luokse. Eihän siitä mitään hyvää ja kaunista voi seurata. Lapsettomuus on molemmille fyysistä tuskaa.

Ohjaus ei säästele veren tai muidenkaan eritteiden kanssa. Veriset noidat huutavat kaasunaamareiden läpi, Macbeth kakoo pää pöntössä ja sen ulkopuolella varsin raadollisesti pitkin matkaa. Esityksen syke pysyy korkealla koko ajan eikä hengitystaukoja tarjota. Teatteritilaa on muokattu tätä kautta varten radikaalisti: näyttämöä on korotettu pari metriä ja kolme ensimmäistä korotuksen alle jäänyttä riviä on siirretty näyttämölle, osaksi näyttämökuvaa. Intiimi tila tuo esityksen todella iholle, jotkut murhat jopa käytännössä eturivien katsojien syliin.

McAvoyn, kuten muidenkin näyttelijöiden, tulkinta on hurja ja itseään säästelemätön. Jossain määrin jäin kuitenkin ihmettelemään tekstin käsittelyä nimenomaan Macbethin kohdalla. McAvoy lähes lauloi Shakespearen tekstiä, ilmaisun muuttuessa sitä epärealistisemmaksi mitä pidemmälle mielenhäiriöön mentiin. Myös skottimurre haastoi ei-natiivin katsojan ymmärrystä, vaikkakin itse teksti on toki tuttuakin tutumpi, joten kärryillä pysyin. Sama murre pisti korvat koville muuten myös Billy Elliotissa. Mutta vaikka ihan joka sanaa en ymmärtänytkään, nautin kyllä myös tästä esityksestä kovasti.

Claire Foyn Lady Macbeth oli myös vahvaa työtä, mutta erityisesti tässä esityksessä huomasin jälleen ärsyyntyväni siitä, miten tylsästi Shakespeare Ladyn hylkää. Edes hänen kuolemansa ei ole oman kohtauksensa arvoinen. Mieleen muistui Anna-Elina Lyytikäisen taannoinen versio TT:ssä, jossa Lady Macbeth liittyi kuolemansa jälkeen noitiin. Tietysti!

Ilman keskeytystä ei muuten myöskään tästä esityksestä selvitty. Aivan loppumetreillä Macbethin ja Macduffin taistelun aikana sai eräs katsoja sairauskohtauksen. Kun potilas oli saatu hoitoon, kevensi McAvoy hetkeksi tunnelman: "Niin, normaalistihan me otettaisiin kohtauksen alusta, mutta nyt me ollaan niin vitun poikki, että mennään siitä mihin jäätiin". Ja yy-kaa-koo, näyttelijät napsauttivat välittömästi järjettömän aggression päälle kuin mitään keskeytystä ei olisi ollutkaan. Ammattitaitoa.

Lopuksi vähän museoteatteria

Kolmas näkemäni esitys oli Donmar Warehouse -teatterissa esitetty Trelawny of the Wells, Arthur Wing Pineron komedia vuodelta 1898. Tähän esitykseen kiinnitin huomioni oikeastaan ohjaajan myötä, kyseessä on varsin mainioista epookkielokuvista kuten Sovitus, Ylpeys ja Ennakkoluulo sekä Anna Karenina tutun Joe Wrightin näyttämödebyytti. Näytelmä tai sen kirjoittaja ei minulle ollut entuudestaan mitenkään tuttu.

Tarjolla oli pukukomediaa teatterimaailmasta. Päähenkilö Rose Trelawny on Wells-teatterin päätähtönen, joka hylkää teatteriuran mennäkseen hyviin naimisiin. Kihlausaika ylhäisön keskellä on kuitenkin ahdistavaa ja Rose palaa takaisin teatteriin, vain huomatakseen, että on kadottanut taitonsa. Onneton kosija Arthur karkaa sydän särkyneenä myös teatteriin ja kas, lopulta rakastavaiset kohtaavat teatterin lavalla. Kauhean söpöä.

Esitys herkutteli erilaisilla teatterikikoilla, näyttelijäntyö oli viety ilmeisesti kohti sadan vuoden takaista tai sen karikatyyriä, taustafondiin maalattuja takanreunuksia tomutettiin teatraalisesti ja rekvisiitta ja erikoistehosteet olivat varsin näppärästi rakenneltuja. Eri henkilöhahmot kuvasivat erilaisia hierarkisia fakkeja, joihin näyttelijät aikanaan asetettiin (general utility, walking gentleman, ingenue jne.). Jollain tapaa minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että tässä katsotaan nyt oppituntia, että "näin ne sitä silloin ennen teki, eiks oo hauskaa". Tämän ajatuksen päälle ei kuitenkaan oikein oltu päästy ja itselleni jäi epäselväksi, miksi Wright oli valinnut juuri tämän näytelmän ohjattavakseen.

Myönnän toki, että tämän esityksen aikana oma huomioni alkoi myös kiinnittyä esityksen sijasta tuohon lähestyvään ruokamyrkytykseen, joten fiilikseni saattaisi olla toisenlainen, jos olisin ollut ihan täysissä ruumiinvoimissa. Tarkkailin kuitenkin myös muun yleisön reaktioita ja siinä missä sekä Billy Elliotissa että Macbethissä porukka pomppasi spontaanisti pystyyn heti kiitosten alkaessa, sai tämä esitys melko kohteliaat taputukset.

Ja kouraan jäi...

Näin siis hyvin erilaisia esityksiä, mikä oli reissun tarkoituskin. Billy Elliot ja Macbeth olivat oikein maittavia, Trelawney of the Wells vähän nihkeämpi, mutta ihmehän se olisikin, jos ihan jokainen valinta olisi nappiin mennyt. Harmillisesti sairastumisen takia jäi näkemättä mielenkiinnolla odottamani Tricycle-teatterin Paper Dolls. jonka valitsin mukaan myös siksi, että näkisin muutakin kuin West End -tuotantoja. No, seuraavalla kerralla koetetaan nähdä sitten enemmän näitä off-proggiksia. Sillä ilman muuta Lontooseen pitää päästä toistekin teatteriövereitä hakemaan. Ja tietäähän sen, että kun ahmii, tulee väistämättä mahakin kipeäksi!

Toinen kerta toden sanoo?

Kävin eilen katsomassa Telakalla Markus Järvenpään Rikos ja rangaistus -vierailun. Siitä harvinainen esitys, että katsomiskokemus oli toinen, ensimmäinen kerta tapahtui Teatterikesässä 2011. Harvoin tulee katsottua esityksiä useammin kuin kerran, tämä kuitenkin jäi niin vahvasti mieleen puolitoista vuotta sitten, että halusin tsekata, vieläkö kolisee. Kolisi, vahvasti.

Hämeen Sanomiin kirjoitin elokuussa 2011 esityksestä näin:

"Vaikuttava monodraama

Teatteriyhdistys KSR:n ja Turun Kaupunginteatterin yhteistuotanto Rikos ja rangaistus tiivistää Dostojevskin tiiliskiven intensiiviseksi parituntiseksi. Tuomo Rämön olennaiseen keskittyvä dramatisointi ja ohjaus antaa tilaa Markus Järvenpään virtuoosimaiselle näyttelijäntyölle. 

Keskeiset henkilöt näyttäytyvät Järvenpään esittäminä joko näyttämöllä tai ääninauhoilla, joskus pelkkinä kuvina tai esineinä. He kaikki saavat omat monologinsa ja omat tärkeät hetkensä, joista piirtyy hyvin inhimillinen ihmisgalleria. Esitys ei pyri tiukasti määrittelemään moraalia, syyllisyyttä tai rakkautta, henkilöt tekevät sen itse ja usein täysin erilaisilla tavoilla.

Inhimillisyys korostuu erityisesti mieleen jäävässä Marmeladovin hautajaiskohtauksessa, jossa aikaisemmin vain kuvana nähty Sonja jakaa katsojille, hautajaisvieraille, teetä ja keksejä. Yhtäkkiä intensiivisen, raa'an ja vimmaisen esityksen keskelle on mahdollista luoda täysin rauhallinen ja voimakkaan yhteisöllinen hetki. Lämmin olo seuraa esityksen jälkeen pitkään mukana."

(Julkaistu Hämeen Sanomissa 7.8.2011 laajemman koosteen ns. kainalojuttuna)

Eilisen esityksen jälkeen olo oli, mikäli mahdollista vieläkin lämpimämpi, toisaalta myös hengästyneempi. Esitystila muutti esityksen luonnetta aika tavalla. Kesällä 2011 esityspaikkana oli Teatteri Siperia, jonka tila, vanha Sorin nuorisotalo, on korkea ja avara. Telakan teatteritila taas on huomattavasti pienempi, matala ja monella tapaa intiimimpi. Edellisellä kerralla tuli katsottua esitystä kauempaa, jolloin edessä lattialla tapahtunutta ei täysin aina nähnyt. Tällä kertaa tälläsin itseni eturiviin, silläkin uhalla, että roisketta tulee. Nyt korostuivat yksityiskohdat, hyvin perusteltu vähäisten esineiden symboliikka sekä Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu, jonka hehkutukselle ei tuossa Teatterikesä-koosteessa ollut aikanaan tilaa. 

Järvenpään näyttelijäntyön totesin taannoin virtuoosimaiseksi ja sitä se kyllä on. Mitkä nyanssit! Mikä täydellinen rytmitaju! Eri henkilöt rakentuvat näennäisen pienistä ulkoisista merkeistä. Skaalaa löytyy irvokkaan vastenmielisestä Svidrigailovista hämmentyneen koomisen, lähes klovnimaisen Lužinin kautta pehmeän varautuneeseen Sonjaan. Lisäksi keskeiset henkilöt, koronkiskuri Aljona Ivanovna sekä Raskolnikovia riivaava tutkintotuomari Porfiri Petrovitš saavat hyvin elävät äänet. Tärkein on tietenkin itse Raskolnikov, jonka hirvittävä teko tuhoaa lopulta tekijänsä mielen. Järvenpään tulkitsemana Raskolnikovin psykofyysinen reaktio omaan pahuuteen on henkeäsalpaavaa työtä. Näkökulma pysyy vahvasti subjektiivisena ja kaikki muut henkilöt suodattuvat Raskolnikovin silmien (tai psyyken) kautta.

Tässä esityksessä todella on kokonaistaideteoksen ainekset kasassa. Ja vaikka esitys voisi helposti hukkua tarkasti harkitun muotonsa alle, Järvenpään aseistariisuva näyttämöoleminen tekee siitä myös minulle katsojana henkilökohtaisen. Suora katsekontakti näyttämöltä katsojaan on joskus vaikea ottaa vastaan, tällä kertaa tuntui kuitenkin perin luonnolliselta vastata katseeseen ilman kiusaantumista.

Huikea esitys. Kestäisiköhän vielä kolmannenkin katsomisen?

Rajanvedoista

Eräs kriitikon työssä olennainen asia on jääviyskysymys. Milloin olen jäävi kirjoittamaan? Tässä postauksessa puhun aiheesta nimenomaan ammattikritiikin kannalta eli siitä, millä perusteilla jäävään itseni, kun kyse on lehteen tulevasta kritiikistä, jonka kirjoittamisesta minulle maksetaan. Jääviydestä on kirjoitettu jonkin verran verkossakin, kurkkaa vaikka Luutii-blogin postaus aiheesta.

Jokainen kriitikko joutuu nämä rajat asettamaan itse ja omista lähtökohdistaan. Jotkut rajanvedot ovat erittäin yksinkertaisia: en kirjoita perheenjäsenteni esityksistä. Tässä ei harmaata aluetta ole. En kirjoita esityksistä, joissa olen itse ollut tavalla tai toisella mukana. Tämä nyt lienee sanomattakin selvää.

Tämäkin on vielä melko helppo rajanveto: en kirjoita työnantajani esityksistä. Tässä kohtaa olen ratkaissut asian niin, että mikäli kulloinenkin työnantajani on suoraan mukana esityksen valmistamisessa tai yhteistuotantokumppanina, jätän kritiikin väliin.  Raja menee siis organisaation mukaan. Aiemmin ollessani päätöissä tanssiteatterissa jääväsin itseni yhteistuotannoista, mutta en silloin, kun talon koreografi oli mukana teoksessa yksityishenkilönä, eikä siis yhteisen työnantajan edustajana. Nykyisessä työssäni yliopistolla raja on yhtä selvä: mikäli esitys on työnantajanani tuottama tai yhteistuottama, en kirjoita siitä kritiikkiä. Blogin suhteen olen vapaampi, edellisen postauksen Nätyn esityksestä Meren yllä monen värinen pilvi en olisi voinut kirjoittaa kritiikkiä lehteen. Lienee kuitenkin perusteltua jatkossa mainita myös tällä vapaammalla alustalla, mikäli jokin sidonnaisuus on olemassa.

Hyvin vaikeaa rajanveto on tapauksissa, joissa puhutaan ystävistä, tuttavista, entisistä tai nykyisistä opiskelu- tai työtovereista, Facebook-kavereista. Tuossa Luutii-blogissa puhutaan Islannista, jossa kaikki tuntevat kaikki, mutta ei kotimainenkaan teatterikenttä niin kovin suuri ole. Näissä tapauksissa en kovin hanakasti lähde jääväämään itseäni, sillä jos alkaisin tehdä sitä jokaisen esityksen suhteen, jossa jonkun tekijän olen tavannut, istunut samassa pöydässä, jutellut tai tykännyt linkistä, ei kirjoitettavaa pian olisi. Eikä olisi monella muullakaan, jos vain täysin tuntemattomien ihmisten teoksia voisi arvioida.

Todella läheisten ystävien suhteen olen tietenkin tarkempi kuin satunnaisten tuttavien. Jos minusta tuntuu, etten voi henkilökohtaisen suhteen vuoksi olla objektiivinen, jätän keikan väliin. Toisaalta moni alalla oleva ystäväni myös arvostaa minua kirjoittajana ja osaa ottaa ammattikritiikin juuri sellaisena kuin se on, punnittuna mielipiteenä teoksesta eikä henkilöön kohdistuvana.

En ole toimittaja, en kirjoita ennakko- tai henkilöjuttuja. Kritiikin suhteen taustoitan asiaa ainoastaan julkisen tiedon laajuudelta. Vaikka olisin kuullut taustoista epävirallisissa tilanteissa mitä hyvänsä, en tietoa voi enkä halua käyttää kritiikissäni. Ylipäätään kritiikkini lähtökohta on aina itse esitys, ei tekijä, tuottava taho tai olosuhteet, joissa se on tehty, vaikka nämä asiat lopputulokseen väistämättä vaikuttavatkin.

Mutta jääviyskysymys on olennainen ja siinä on paljon harmaata aluetta. Tärkeintä on mielestäni olla asian suhteen hereillä ja tehdä rajanvedot selkeästi, rohkeasti ja avoimesti.

Meripoikain menoa

Kävin männäviikolla katsomassa vaihteeksi näyttelijäopiskelijoita, tällä kertaa Ari Nummisen Nätyn kakkosvuosikurssilaisille ohjaamassa tanssiteoksessa  Meren yllä monen värinen pilvi. Viehätyin esityksestä melko lailla, vaikka en ihan jokaista ratkaisua ostanutkaan. Vaikutuin fyysisyydestä, vakavan ja humoristisen tasapainosta, sukupuoliroolien ronskista käsittelystä. Puhetta en olisi kaivannut sitäkään vähää, mitä esityksessä oli, liike puhui niin paljon. Vaan mainio se oli.

Edit 13.3.12 Koska seuraavassa postauksessani käsittelin jääviyskysymyksiä, on tässäkin kohtaa korrektia mainita, että olen itse myös Tampereen yliopiston työntekijä, mistä syystä en tästäkään esityksestä olisi voinut kirjoittaa lehteen kritiikkiä. Tässä blogissa kirjoitan kuitenkin ihan omaksi ilokseni, ilmaiseksi ja yksityishenkilönä. Koetan jatkossa muistaa mainita, mikäli tämänkaltaista sidonnaisuutta on.

Kirjoittamisen puolista ja puolista

Tarkoitukseni oli laittaa blogiin muutamia lehdissä julkaistuja kritiikkejä paikkaamaan taukoa. Koska kuitenkin vain toinen toimeksiantajistani, Keskisuomalainen, julkaisee edes osan kritiikeistä ilmaisessa verkkolehdessä, en tasapuolisuuden nimissä ala niitä linkittämään. Haulla löytää, ken haluaa. Toisessa lehdessä eli Hämeen Sanomissa kritiikkejä ei ilmaisen verkkolehden puolella ole. Kyselin kyllä ihan tekijänoikeussyistä, saisinko laittaa blogiini HäSan kritiikkejä pdf-versioina, ja sainkin siihen luvan (Keskisuomalaisessa tämä kiellettiin, vain linkittää saisi), mutta tämä Blogger ei nyt avitakaan tässä asiassa, kuvia ja videoita vain pitäisi olla.

No jaa. Toisaalta ne, mitkä on kirjoitettu, on kirjoitettu ja niillä on ollut oma yleisönsä. Joka vanhoja ja silleen.

Silloin tällöin itsekin yllätyn, miten vähän joistakin esityksistä jää mieleen, vaikka niistä olisi kirjoittanutkin. Vuositasolla tulee keskimäärin kolmisenkymmentä kritiikkiä, siihen päälle tietysti myös ne ihan vaan omaksi iloksi katsotut esitykset, joista ei kirjoitustilausta ole. Ja tätä tahtia vuodesta 2000 (välissä olin tosin kaksi vuotta muissa hommissa, mutta kymmenes vuosi meni joka tapauksessa jo). Huippuvuosi oli 2010, tuolloin laskin nähtyjen esitysten määrän ja säikähdin itsekin, niitä kun oli yli 80! Tuona vuonna esityksiä kertyi myös siksi, että ohjelmassa oli kaksi teatteri- ja kaksi tanssifestivaalia, joten päiväsaldokin oli parhaimmillaan (pahimmillaan?) kolme esitystä. Mutta ei ihme, että ihan jokainen niistä ei vuosien jälkeen enää kummittele.

Pienen tikun tökkään kuitenkin omaan silmään samalla avaten muutamia kritiikinkirjoittamisen puolia. Ja puolia.

Viime syksyn ehdottomasti voimakkaimmin mieleen jäänyt esitys oli viime viikolla loppunut TTT:n Next to Normal (traileri). Paras puoli kriitikon työssä on se, kun joissakin esityksissä unohtaa olevansa töissä, ei kertaakaan mieti, että mitäs tästä kirjoittaisi, miten tuon asian ilmaisisi, miten tuon toisen. Tässä kävi niin. Esityksen jälkeen piti tovi jos toinenkin kokoilla itseä, että kykeni analyyttiseen ilmaisuun. Sekä aihe että toteutus iski syvälle. Tällaisia unohdus-esityksiä tulee ehkä kerran - pari kaudessa, mutta niiden takia tätä työtä myös teen. Jos jossain vaiheessa lakkaan kokonaan rakastamasta sitä, mitä näen, lakkaan kirjoittamasta. Jokaista esitystä ei voi rakastaa, mutta tällaiset hetket muistuttavat siitä, miksi kirjoitan.

Helmikuussa Tampereen Teatterissa ensi-iltaan tullut Hamlet saattaa olla niitä, jotka vielä palaavat, saa nähdä. Sen kohdalla törmäsin vaihteeksi toiseen kriitikon työn puoleen. Koska olen ihan muissa päivätöissä, kirjoitan arviot yleensä samana iltana esityksen jälkeen, ensi-illat kun harvoin osuvat viikonlopulle. Jotakin hienosäätöä saatan tehdä vielä seuraavana aamuna, mutta pääsääntöisesti kritiikki tulee tehtyä parin tunnin sisällä esityksestä, niinpä analyysitkin pohjaavat aina ensivaikutelmiin. Tätä esitystä olisi ollut mukava pureksia vaikka toisenkin yön yli, vasta seuraavana iltana alkoi muutama asia avautua ja tarkentua itselle, mutta arvio oli kovaa vauhtia menossa painoon.

Kolmas puoli on tila. Kirjoitan päivälehtikritiikkiä, jonka mitta on ennalta toimituksessa määrätty. Yleensä se on 2000 - 2500 merkkiä eli noin puolikas A4. Tekstinkäsittelyohjelman merkkilaskuri on siis uskollinen työtoveri eikä arvion mitalla juurikaan pysty arvottamaan. Ihannetilanne olisi, jos tekstin voisi tehdä juuri sen mittaiseksi kuin se kunkin esityksen kohdalla tulee. Joskus ensimmäisestä versiosta pitää leikata kolmasosa pois, joskus tuntuu, ettei mitta meinaa millään tulla täyteen. Useimmin kyse on ensimmäisestä: Vaihdanko tuohon lyhyemmän adjektiivin, jätänkö tuon päälausetta avaavan sivulauseen pois? On valittava, nostaako esiin briljantin sivuroolin tehnyt näyttelijä vai huikeat projisoinnit, kun molemmille ei vain ole tilaa.

Tässä on myös pari syytä siihen, miksi palasin bloggaamaan. Blogissa voin kirjoittaa juuri niin lyhyttä tai pitkää kuin miltä tuntuu. Ja pohtia vaikka samaa esitystä useampaan kertaan.

Takaisin

Palasin blogimaailmaan reilun tauon jälkeen. Tässä välissä olen alkanut kaivata tätä epämuodollisempaa julkaisualustaa lehtikritiikin vastapainoksi. Päätin myös tällä kertaa olla ihan oma itseni, josta syystä poistin blogista henk.koht. elämän ruotimisen. Sille oli joskus tarve, ei ole enää. Tästä johtuen joidenkin vanhojen päivitysten otsikot saattavat olla hieman hämmentäviä, en kuitenkaan viitsinyt viedä retusointia niin pitkälle, että olisin alkanut niitäkin viilata. Vanhat linkit olen pääsääntöisesti poistanut ja jos sanoma on siitä mennyt ihan mahdottomaksi ymmärtää, koettanut avata, mistä oli kyse.

Olen toiminut teatterikriitikkona vuodesta 2000. Kritiikkejäni on julkaistu alunperin Savon Sanomissa, nykyään Keskisuomalaisessa (ja konsernin muissa lehdissä) sekä Hämeen Sanomissa, satunnaisesti muutamassa muussakin lehdessä. Jos kirjoitan esityksestä lehteen, en todennäköisesti tule siitä täällä kirjoittamaan kovin syvällisesti, jos ollenkaan. Kaksinkertainen kirjanpito on työlästä. Enkä lupaa syvällisyyttä muutenkaan. Edelleenkin kyseessä on vain humina korvien välissä.

Kommentoida saa, tarkastan kuitenkin kommentit ennen niiden julkaisemista. Arvostan myös omalla nimellä kommentointia.

Tauolla.

/.../  Tähän mennessä vuoden aikana nähty 75 teatteri-/tanssi-/sirkusesitystä, joista yhdestäkään en ole tänne kirjoittanut. /.../ Blogi jää nyt tauolle määräämättömäksi ajaksi. Katsotaan, jos jossain vaiheessa tulee tarve takaisin.

Ei mulla nyt muuta. Moi.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Lopun aikoja (ehkä vähän turhan dramaattinen otsikko...)

/.../ Viime sunnuntaina kävin katsomassa Teatteri Siperian Lempeä ihminen -esityksen, tiukan harjoitusviikonlopun lopuksi. Ajattelin ensin, että ammun itseäni nilkkaan, sillä tuntui, että en ollut millään tavalla kykenevä vastaanottamaan mitään teatteria, saati sitten tieteellis-taiteellista tutkimusteatteria. Pois lähtiessä olo oli täysin vastakkainen, hämmentynyt mutta hilpeä. Joskus näinkin!

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Teatteria televisiossa

Nyt kun olen nähnyt Tuntemattoman sotilaan tv-version, voin siitä ehkä hyvällä omalla tunnolla jotain sanoakin. Harmittaa, ettei ole ollut tilaisuutta nähdä esitystä paikan päällä. Mutta kuten sanottua, tv-versio on oma taiteellinen kokonaisuutensa, Mikko Kuparisen tulkinta Kristian Smedsin teoksesta. Onneksi Tutkivan teatterityön keskus tarjosi katseluun kotitelkkua isomman kankaan.

Koska esitystä on analysoitu niin monella eri foorumilla, en ajatellut sitä tässä tehdä. Enkä toimia kriitikkona. Sen sijaan ajattelin kertoa ihan vaan, että mistä tykkäsin.

Tykkäsin tv-ohjauksen monipuolisuudesta, siitä, että kyseessä ei ollut perinteinen taltiointi, jossa yritetään dokumentoida teatteriesitystä, mikä sinällään on mahdotonta ilman, että jotain todella olennaista katoaa. Tykkäsin siitä, miten esityksessä käytetty video- ja livevideotekniikka sulautui tv-ohjaukseen saumattomasti. Tykkäsin siitä, että sain katsoa myös katsojia. Tykkäsin Smedsin tavasta käyttää musiikkia, vimmaisesti ja tosissaan. Tykkäsin myös siitä, miten Smeds käytti metaforia niin vapautuneesti ilman mitään symboliikan painolastia, vaan ne olivat jotenkin kauhean konkreettisia. Pesukone oli pesukone, metafora teki siitä jotain muuta. Tykkäsin koiranäyttelemisestä. Tykkäsin esityksen huumorista.

En ole koskaan lukenut Tuntematonta sotilasta, Laineen elokuvan olen nähnyt osissa niin, että uskon nähneeni koko teoksen yhteensä, mutta en koskaan yhdeltä istumalta. Mollbergin versiota en ole koskaan edes halunnut katsoa. Niinpä minulla ei ole näihin henkilöhahmoihin mitään omaa suhdetta, ainoa kerta kun olen aiheeseen enemmän paneutunut, oli Helsingin Sanomien juttusarja taannoin. Siksi teoksen katsominen tänään oli aika paineetonta. Tuohtuneesta lehtikirjoittelustakin on jo sen verran aikaa, ettei se niin hirveästi vaikuttanut, vaikka kaikki muumit ja cp-vammat olikin tiedossa.

Mielestäni on hienoa, jos tämä Tutkivan teatterityön keskuksen hanke jatkuu näitä kahta nyt nähtävää pidemmälle (toinen on Klemolan Kohti kylmempää, josta kirjoitinkin taannoin). Toisaalta on myös eri kivaa, että Teema näyttää Holmbergin Seitsemän veljestä, joka oli lapsuusaikojeni ilo, siinä määrin jopa, että video, jolta tv-taltiointi löytyy, pantiin minulle katselukieltoon, ettei kuluisi ihan puhki. Toiset ne vaan piirrettyjä katsoivat, minä kansanteatteria. Tuttu lapsi siteerasi aikoinaan kaikki muumipiirretyt ulkoa, minä Turun kaupunginteatterin esityksen, vieläkin osaan. Ilmankos olen tällainen!

Olin väärässä

Taisin puhua liian aikaisin, kun sanoin, ettei syksy ole juuri teatterielämyksiä tarjonnut. Perjantaina nähty Tampereen Ylioppilasteatterin Väkivaltamusikaali oli hieno, kokonaisvaltainen esitys. Jonni Panzarin kirjoittama ja Juhani Valkaman säveltämä ja ohjaama teos tarttuu raskaaseen aiheeseensa etäännyttämällä sen musikaalimuodolla. Toimiva ratkaisu, joka vaikuttaa salakavalasti katsojaan välttäen kuitenkin sentimentaalisuuden, väkivallalla mässäilyn tai saarnaavuuden.
Erityisen iloinen olin siitä, miten hyvin YT:läiset lauloivat, välittämättä liikaa teknisestä osaamisesta. Vaikuttavimmat numerot toimivat enemmän tulkinnan kuin varsinaisen laulutaidon osoituksina. Musiikista pidin paljon, vaikkakin säveltäjän esikuvat olivat melko selvästi kuultavissa. Vaan saahan sitä varastaa, kunhan varastaa vain hyviltä.
Esitys oli täynnä painostavaa energiaa ja väkivalta oli enemmänkin läsnä asenteissa kuin teoissa. Näinhän se onkin, ei väkivallan näyttäminen ole niin ahdistavaa, kuin se, että sitä ei näytetä tai että sen uhka leijuu ilmassa.
Komea juttu ja iso panostus koko porukalta.

Teatteri-oodee

On nimittäin semmoiset silmäpussit, että pitää päätä kääntää, jos meinaa suoraan nähdä. Vaan onpa ollut lystiäkin. Jaa miksi vai? No Teatterikesässä tietysti. Vaan voin sanoa ihan omasta kokemuksesta, että on huomattavan paljon vaikeampaa olla töissä median edustajana teatterifestareilla silloin, kun on kokopäiväduunia sen lisäksi, kuin silloin kun on opiskelijana tai työttömänä. Ensin kun vetäisee normaalin työpäivän pääkustannuspaikassa ja sitten vielä huitaisee katsoen kolme esitystä, niin saattaa hyvinkin olla illansuussa pikkuisen tööt-olo (nukahdin viikon aikana teatterissa kolmesti, enkä kertaakaan siksi, että esitys olisi ollut huono tai tylsä). En melkein ollenkaan jaksanut edes baariin tapaamaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavataan vain Teatterikesässä. No pari kertaa kyllä, ihan vähän aikaa kerrallaan.
Mutta olipa hyviä esityksiäkin*. Paras tietysti Alvis Hermanis ja Riian Uusi Teatteri. Aika huikeaa, että kolmen tunnin sanattomassa esityksessä tulee sanottua silti kaikki tarvittava. Olin tämän esityksen jälkeen niin tärinöissä, että oli pakko napata jallupaukku, että pystyi kirjoittamaan aiheesta lehteen. Joku sanoi esityksen jälkeen vieressäni, että "tästä en toivu ikinä" ja kallistun pikkuhiljaa samaan päätelmään itsekin.
Kuumat virolaiset kundit oli mahtava esitys, jossa - kuten Hermaniksellakin- hauska ja vakava ja koskettava olivat hyvässä tasapainossa.
Oli siellä heikkoakin esitystä. Sekä yhteispohjoismainen Subfrau että islantilainen Sokkabandid luottivat kabaree-muotoon, joka ei vaan iske minulle. Subfraulla oli jonkinnäköinen feministiaate taustalla, mutta sukupuolen problematisointia voisi tehdä vähän kekseliäämminkin. Se, että naiset ovat karvaisia ja hikisiä ja käyttävät miehisiä iskurepliikkejä, ei oikein kuitenkaan riitä.
Islantilaisten nykyajan kuuluisuushakuisuutta kritisoinut juttu taas meni kyllä riittävän pitkälle, mutta kaiken sen rään ja oksennuksen takana oli mielestäni hukassa joku punainen lanka, joka olisi tehnyt esityksestä hyvän kaikessa ällöttävyydessään. Nyt sen jälkeen vaan enemmänkin harmitti.
Ranskalaisen Vivarium Studion L'Effet du Serge oli mielestäni tosi viehättävä esitys yksinäisestä ihmisestä, joka tekee kavereilleen kökköjä esityksiä. Jännää oli, miten eri tavalla esimerkiksi Hesarin Kirsikka Moring näki esityksen: siinä missä itse näin suloista ja haparoivaa lähestymistä toisiin ihmisiin, Moring näki helvetinkonetta yksinään rakentelevan nörtin. Hyvän esityksen merkki minusta tällainen.
Ihanaa oli myös nähdä uudestaan Jyrki Karttusen My Imaginary Friend is with Me, jonka katsoin marraskuussa ensi-illassa. Jonkin verran muuttunut juttu se oli, mutta yhtä kaikki ihastuttava.
Tämänvuotisesta Teatterikesästä toipumiseen ei ehkä riitä ihan yksi ilta. Ja muutamasta esityksestä en edes halua toipua.

* ja jo edellisenä vuonna alkaneen perinteen mukaan, en jaksa joka ikistä esitystä linkittää, tuolta ne löytyvät festivaalin pääohjelmistosta

Hämärän rajamailla kohtaa mielenkiintoisia tuttavuuksia.

/.../ parin viikon työpläjäys tanssifestareilla. /.../ Vaan en valita: vaikka olikin raskasta, tuli nähtyä tosi paljon tanssia. Nyky-sellaista. /.../

En suinkaan kaikesta näkemästäni pitänyt, päinvastoin, taisi listalla olla loppuviimeksi vähemmän niitä, joista pidin. Pitäminen toisaalta on niin kauhean subjektiivista. Teatterikriitikkona yritän sitä välttää, mutta tanssinkatsojana en voi, kun en vielä osaa kielestä kuin alkeet. Koskettavimmat jutut koskettivat kyllä ihan jollain muulla kuin teknisen laadun tasolla.

Tämä kosketti (edit. Linkki poistettu, kyseessä Zodiakin Tänään. Täällä. Me. Paikka auringossa). En osaa tätä edes esityksenä pitää, koska kokemus oli niin henkilökohtainen. Annoin itsestäni tuntemattomalle ihmiselle ja hän antoi itsestään takaisin. Näki tekstistäni tai sen rivien välistä asioita, joita en ollut sinne laittanut, mutta jotka olivat oikeita. Toi ne sitten oman ruumiinsa kautta näkyviin. Kuin olisin avannut päiväkirjan ja katsellut sen lukemista.

Tämä kosketti myös (vaikka ei ollutkaan festareiden ohjelmistossa, vaan pari päivää myöhemmin). Jyrki Karttusen estetiikka on niin helposti lähestyttävää, ajatuksia herättävää ja kaunista, että itkin puolet esityksestä, puolet nauroin, vuoronperään molempia, välillä yhtäaikaa. Karttunen kuljettaa esitystä näennäisen kaaoksen kautta, ja onnistuu solmimaan siihen niin täydellisen dramaturgian, että ei voi kuin ihailla. Lisäksi Karttusen teosten taiteilu sentimentaalisuuden terällä menemättä imeläksi on tosi taitavaa. Ihmisen asialla.

Näin muuten eilen uudestaan myös tämän (edit. Linkki poistettu, kyseessä TTT:n Seitsemän veljestä). Harvoin tulee mentyä uudestaan, jos on kerran nähnyt, vaikka kannattaisi. Näen liian monet esitykset ensi-illassaan, mikä ei ole paras mahdollinen aika. Veljekset olivat rentoutuneet kolmessa kuukaudessa, silti intensiteetti ei kärsinyt yhtään. Ensi-iltaan verrattuna nyt puuttui turha ylilataus, jännittämisestä johtuva (ehkä? mikä minä olen kenenkään jännitystä tai jännittämättömyyttä analysoimaan) puskeminen, kuitenkaan esitys ei ollut väsynyt tai löysä. Hieno teos.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Hyviä ja huonoja kokemuksia katsomossa

En ole viime aikoina kauheasti jaksanut kirjoitella tänne näkemistäni esityksistä, lähinnä siksi, että suurimmasta osasta olen tehnyt kritiikit eri lehtiin. Kahteen kertaan saman jutun analysointi on tuntunut turhalta. /.../

Muutama esitys ansaitsee kuitenkin jonkinlaisen maininnan täälläkin. Hyvyyttään tai huonouttaan, sillä molempia on tullut vastaan. Yksi kauheimpia kokemuksia tuli heti tammikuun alussa. TTT:n ja TT:n yhteisproduktio Lukkosulaa ja lumpeenkukkia oli jo asetelmaltaan niin törkeän laskelmoitu, että en kovin suurin odotuksin sitä mennyt katsomaan. Hittikirjailija ja hittinäyttelijät eivät tosiaan yksinään riitä tekemään hyvää näytelmää. Esitys oli sekä tekstiltään että toteutukseltaan jotain ahdistavaa seuranäyttämötoimintaa, joka seuranäyttämöllä olisi ollut sympaattista, mutta Suomen suurimpiin kuuluvan taidelaitoksen näyttämöllä hirveää.

Seitsemän veljestä nyt oli omanlaisensa tapaus, Tampereen vastaus Tuntemattomalle, ehkä? Mikko Roiha on mielestäni siitä hieno ohjaaja, että hän tekee rohkeasti omannäköistään teatteria, välittämättä siitä, pidetäänkö siitä vai ei. Tämänkin yhteydessä olen törmännyt mielipiteisiin sekä puolesta tai vastaan ja nimenomaan aika äärimmäisinä molempiin. Itse pidin näytelmästä paljon, vaikkakaan kaikki ratkaisut eivät minua miellyttäneet. Jälkikäteen ajatellen esimerkiksi punkhenkiset musiikkipläjäykset tuntuivat liiallisilta, kerran nähtyä teho alkoi mennä. Samoin en erityisemmin välittänyt Rajamäen rykmentin muuntamisesta nykypäivän maahanmuuttajiksi. Sen sijaan pidin erittäin paljon siitä, että veljesten sopeutumattomuus ja väkivalta oli viety niin äärimmilleen. Uskottava ja tehokas väkivalta näyttämöllä on vaikea tavoittaa, tässä se toimi. Roihan anteeksipyytelemätön asenne on mainio. Ja Aku Hirviniemi on näyttelijä, jonka uran etenemistä seuraan isolla mielenkiinnolla.

Kohti kylmempää, jota odotin kieli pitkällä oli sekä vähän pettymys, että ei ollut. En esimerkiksi ole kriitikkourani aikana saanut kertaakaan sellaista täysin kontrolloimatonta hysteeristä naurukohtausta, kuin tässä sain, kun Vili-koiralta lähti mopo käsistä. Kyyneleet valuivat ja piti oikein hartiavoimin kokoilla itseä. Tietyt hahmot, kuten Mari Turusen esittämä isoäiti, jonka tehtävä oli hoidella uuden retkikunnan perustaman yhteiskunnan seksuaaliset tarpeet, olivat herkullisia. Mutta joku tässä esityksessä mätti. Oliko se sitten se, että kyseessä oli trilogian kakkososa, se "matkantekkoo"-vaihe, jossa ei tapahdu mitään erityisen merkittävää, vaan jonka tehtävä on olla tärkeiden alun ja lopun välissä? Tämäkin oli selvästi sellainen esitys, josta voidaan olla vain puolesta tai vastaan. Omaa katsomiskokemustani ryyditti takanani istuneen miehen kommentiraita, joka huipentui kovaäänisiin buuauksiiin, kun kiitoksissa työryhmää hurmioituneiden huutojen ja tömistysten saattelemana kutsuttiin noin seitsemättä kertaa kumartamaan. Tietyllä tavalla se oli hienoa, vaikka suomalaiseen teatterikulttuuriin ei sen kaltainen yleensä kuulukaan. Mutta hän ainakin oli selvästi jotain mieltä, uhosi väliajalla, että lähden kyllä kesken pois, jos ei meno muutu. Ei lähtenyt, mutta buuasi kuitenkin. Hyvä niin.

Teatteri Telakan Ahti Karjalainen -elämä ja teot oli miellyttävää vaihtelua isojen talojen isojen koneistojen teatterille. Liian harvoin tulee mentyä Telakalle ja se harmittaa. Juha Hurmeella on hieno taito ottaa näytelmiinsä aika pieni siivu maailmaa, mutta käsitellä sitä sitten kunnolla. Tässä näytelmässä minua viehätti se, että ottaessaan kohteeksi Ahti Karjalaisen, joka on tavallaan jo muuttunut fiktiiviseksi henkilöksi ja muuntaessaan hänet yksityiseksi kokemukseksi, tämän koukeron kautta Karjalaisen kohtalo muuttuu jälleen sellaiseksi yhteiseksi asiaksi, josta jokainen voi tunnistaa jotain hyvin henkilökohtaista. Hauska kierre, tavallaan. Telakan esityksessä oli myös paljon hienoa näyttelijän työtä. Antti Laukkarinen, joka oli minulle ihan uusi tuttavuus, teki Karjalaisen sekä fyysisen virtuositeetin että suuren herkkyyden kautta. Piia Soikkelin Kukka taas oli riipaiseva esimerkki alkoholistiperheen lapsesta, joka piilottaa tunteensa kyynisen kuoren alle. Soikkelin näytteleminen oli häkellyttävän kevyen ja vaivattoman oloista. Ainut hieman moitittava piirre esityksessä oli, Hurmeelle tyypillinen, monologivoittoisuus, joka teki ajoittain sen seuraamisesta puuduttavaa. Mieluummin katson tekemistä ja dialogia kuin yksin puhumista, vaikka se olisi kuinka hyvin kirjoitettua.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Perhosesta ja sen merkityksestä

Nyt kun olen nähnyt, voin mielestäni myös kommentoida. Siis sitä Uralin perhosta tietenkin. Olen animaation ystävä yleisestikin ja ne, mitkä Katariina Lillqvistin animaatioista olen nähnyt, ovat olleet minusta ihania. Tästä pidin myös.

Elokuva oli todella kaunis ja sen symboliikka vahvaa ja ajatuksia herättävää. Ja siitä (joidenkin mielestä maailman kamalimmasta asiasta eli) Mannerheimin anaalipanosta sanon tämän: ei se minua hätkäyttänyt, toisaalta en olisi kokonaisuudessa kauheasti kaivannut, vaikkei sitä olisi ollutkaan. Mielestäni se, että Mannerheimin laatikkoimaisessa takaosassa olevasta reiästä sisään kurkistaessaan Uralin perhonen näki Madagaskarin, oli huomattavasti hienompi kohtaus, symboliikaltaan ihana. Varsinainen akti oli mielestäni tarpeeton, miesten välinen rakkaus ja hellyys oli elokuvassa läsnä muutenkin.

Elokuva oli kaunis ja surullinen, ja siinä näkyi paljon lämmintä huumoria. Ihan kohunsa ja järjestysmiespataljoonan arvoinen? Miksei.

Eniten minua tässä keskustelussa ovat järkyttäneet väitteet, joiden mukaan se, että Mannerheim esitetään bi-seksuaalina (tai homona, tässä keskustelussa näitäkään ei kukaan ole vaivautunut erottamaan toisistaan) jollain lailla lokaisi sankarin maineen ja tällaisen kunnianloukkauksen tekijät suorastaan kusisivat, eivät pelkästään Mannerheimin haudalle, vaan suurinpiirtein kaikkien sotiemme veteraanien ja kaatuneiden ja ylipäätään sodan kokeneiden päälle.

Hei ihan oikeesti! Kyseessä ei ole dokumentti vaan fiktio ja vieläpä symbolistinen sellainen, ei-yksi-yhteen-luettava. Lisäksi, mitä väliä? Jos Mannerheim paneskelikin miesten ja naisten kanssa, muuttaisiko se historiaa? Olisivatko Mannerheimin saavutukset jotenkin eriarvoisia, jos ne olisikin tehnyt bi-seksuaali?

Hesarin sunnuntaisivuilla Tommi Nieminen kirjoittaa näin: "Aikakauttamme on väitetty lukutaidottomaksi. Se saattaa pitää paikkansa. Ainakin reagoimme kuviin vahvemmin kuin tekstiin. Mannerheimia on nimittäin saanut pilkata kaunokirjallisuudessa, lauluissa ja kuunnelmissa jo pari vuosikymmentä ilman sen suurempaa närkästystä."

Niinpä, ja huvittavaa tässä on se, että nimenomaan animaatio, visuaalisista taiteista varmaankin marginaalisin, on juuri se, mikä tämän suuren närkästyksen aiheuttaa. Ehkä animaation marginaalius vertautuu myös seksuaalisiin marginaaleihin. Onko animaatio siis elokuvataiteen homo? Nukketeatteri teatterin? Ja tästä saa nyt ihan vapaasti vetää herneen nenään. Jos siis ei hallitse metaforan lukua.

Surku.

Kyllähän huhuja Markku Peltolan sairaudesta kuului korviin jo syksyn mittaan, eikä uutinen poismenosta siksi tullut yllätyksenä. Silti on paha mieli. Peltola teki hienon elokuvauran ja rikastutti valtavasti tamperelaista kulttuurielämää Telakan perustajana ja kantavana hahmona.

Hyvää matkaa.

Pelkkää kuulopuhetta, täällä mitään mistään tiedetä

No se.

Sitä kun on muutaman päivän sukuloimassa ja normaalien nettirutiiniensa ulkopuolella, alkaa heti tapahtua.

Mielestäni on mielenkiintoinen ilmiö, että otetaan kantaa taiteeseen kuulopuheiden perusteella, niin kuin nyt tämän Tuntemattoman sotilaan yhteydessä vaan yhä tapahtuu. Tuottaahan se tietenkin keskustelua valtakunnallisessa lehdessä ja takuuvarmasti ympäri muutakin nettimaailmaa, mutta mitä siitä oikeasti seuraa? Näytelmäkirjailijaa syytetään totalitaristiksi, koska hän kirjoittaa sellaisia roolihenkilöitä näytelmiinsä. Onko tekijä teoksensa?

Miksi taide on suurta yleisöä kiinnostava uutinen vain jos siitä nousee meteli?

Ja muita kysymyksiä, joihin viisaampien soisi vastata.

Minä ja Erlend

En muistanutkaan, miten paljon pidän Erlend Loesta. Luin peräperää Dopplerin ja Volvon kuorma-autot ja nautiskelin.
Suhteeni Erlendiin on ollut pitkä ja kivinen. Supernaiivi räjäytti aikoinaan tajuntani, muistan, että ajatus ihmisestä, joka löytää onnen hakkaamalla Hakkaa, oli jotenkin todella lohdullinen. Sittemmin tajusin, että kyseessä oli myös erittäin herkkä depressiokuvaus.
Naisen talloma ja Maria ja José eivät oikein vakuuttaneet, L oli melko tylsä ja Tosiasioita Suomesta jäi kesken (Mikä on muuten tällaiselta ylisuorittajalta aika iso askel, mutta Pirkko Saisio sanoi joskus jossain lehdessä, että elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen. Sittemmin olen oppinut siihen.).
Sitten löysin Kurtin! Kala, Kurtin käytöshäiriö, Kurt on tärkeä ja Kurtilla keittää palauttivat uskoni Erlendin nerokkuuteen yksinkertaisten asioiden havainnoinnissa.
Doppler ja Volvon kuorma-autot pureutuvat mainiolla tavalla fiksuuden kiroukseen. Doppler ei halua enää olla fiksu, vaan muuttaa metsään olemaan itsensä. Mikä kiehtova fantasia! Jälkimmäisen osan pössyttelevä eläkeläinen Maj-Britt saa hienon joutsenlaulun.
Pidän Erlendin kirjoittajaa itseironisoivasta tavasta kirjoittaa välihuomioita ja jopa väitellä lukijan kanssa, kun kirjoittaja olettaa, että nyt lukija huomaa jonkun virheen tai epäloogisuuden. Varsinkin Volvon kuorma-autoissa tämä on viety jo melko pitkälle, kun kesken tekstin nuoli kertoo, että tästä asiasta muuten lisää myöhemmin. Yksi tällainen lisähuomio on omistettu kokonaan norjalaisen Aftenpostenin kirjallisuuskriitikolle.
Samoin rakastan Erlendin kykyä antaa arvoa pienelle ihmiselle, sekä pienelle aikuiselle että lapselle. Lapset ovat Erlendin kirjoissa samalla tasolla aikuisten kanssa elleivät jopa hieman kehittyneempiä. Lapsiin suhtaudutaan juuri niinkuin itse haluaisin lapsiin suhtautua: ihmisinä. Lapset eivät ole tyhmiä, joten heitä ei pidä siten kohdellakaan. /.../
Vaikka suhteemme on läpikäynyt karikkoisia hetkiä, intohimon laimeampia laineita sekä suoranaisia pettymyksiä, olen silti yhä valmis antamaan Erlendille mahdollisuuden tuottaa minussa nautintoa.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Saatana ja kaksi tanssijaa

Kävin oikein pääkaupungissa tutustumassa kyldyyriin. Hieno reissu, yökylässä ystävillä ja ohjelmaa sopivasti, niin ettei tullut ressi.

Seuraavassa ajattelin vähän kertoilla näkemistäni esityksistä, mutta jos lukija on aikeissa käydä katsomassa Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan -näytelmää tai Jyrki Karttusen My Imaginary Friend Is with Me -tanssiesitystä tai Eeva Muilun Loppuunmyyty -esitystä, niin ehkä ei sitten kannatakaan lukea tätä. Spoilausta ei voi estää.

Saatanaan oli kauhean isot odotukset. Ryhmis on mielikuvissani kova teatteri, Esa Leskinen kova ohjaaja ja Mihail Bulgakovin romaani vaan ihan saatanan kova kirja. Kaikki tämä pitää edelleen paikkaansa, mutta siitä huolimatta esityksestä jäi todella kahtalainen olo. Yritän tässä nyt eritellä, että miten.
Dramatisointi oli mielestäni hyvin onnistunut, eepoksesta oli tehty koherentti kolmituntinen keskittymällä olennaiseen. Pontius Pilatuksen ja Jeshua Ha-Notsrin kohtaamiset nousivat kirkkaimpina ehkä myös siksi, että niissä oli vähemmän kamaa ympärillä. Tarinan "nyky"päivässä tapahtuvat kohtaukset eivät mielestäni päässeet samalle tasolle. Sillehän ei mitään mahda, että kirjassa on hirveän monta loppua ja väkisinkin sama ongelma toistuu esityksessä.
Se, mikä minua tässä esityksessä ehdottomasti eniten häiritsi ja välillä jopa vitutti, oli audiovisuaalisten keinojen valtava käyttö. Kun lavastuksessa on toistakymmentä televisiota ja lisäksi valkokangas, joissa vyörytetään livekuvaa pitkin teatteria, aiemmin kuvattuja elokuvapätkiä ja montaasimaista dokumenttiaineistoa, lopputulos on kauhean hälyisä. Minua alkoi rehellisesti sanottuna pänniä jatkuva ruutuun tiirailu yhdenneltätoista riviltä, minne toisaalta valkokankaan pätkät näkyivät varmasti paremmin kuin eturiveille. Oma ongelmansa tuli livekuvan ja näyttämön yhteispelistä: kun näyttelijä on juuri nähty valkokankaalla metrien korkuisessa naamalähikuvassa, hän pienenee radikaalisti näyttämölle tullessaan ja samaa intensiteettiä on mahdoton pitää yllä. Toisaalta näyttämöilmaisu siirtyy sellaisenaan livekuvaan, josta tulee liian suurta, liian päällekäyvää. Toki näin, että livekuvan heiluvalla kameralla ja liioitellulla ilmaisulla oli merkityksensä vaikkapa Mestarin mielen syövereiden kuvaajana, mutta siirtymät välineestä toiseen olisi pitänyt saada sujuvammiksi. Koin, ettei av-kikkailu tuonut juuri mitään lisäarvoa sisältöön, vaan oli jollain tavalla jopa ylimielistä masturbointia.
Jotkut keinot taas toimivat erittäin hyvin. Nautin todella paljon Saatanan seurueen illuusioista, jotka oli suunnitellut Azazelloa esittänyt ammattitaikuri Tatu Tyni. Aivan huikeita temppuja, vaikka ajoittain avustajat hieman vilahtelivatkin. Se ei kuitenkaan haitannut, koska, tadaa, teatteriahan tässä katsotaan. Samoin täydenkuun tanssiaisten näyttäminen saksalaista ekspressionismia kumartavana mykkäelokuvana oli oikea ratkaisu. Kuitenkin, koska videota oli katseltu siihen mennessä jo melkoinen tovi, alkoi minulla ainakin keskittyminen jo herpaantua.
Näyttelijöistä jotkut nousivat yli muiden. Pertti Sveholm oli Pontius Pilatuksena riipaiseva omantunnon painissaan. Martti Suosalon Mestari ja Jeshua Ha-Notsri olivat sama henkilö, yhtä mielisairas ja hyvyydessään mahdoton. Kumpikin edellämainittu sai kyllä tehdä paljon töitä saadakseen minut puolelleen, sillä heidän ensimmäisessä kohtaamisessaan en saanut kunnolla selvää kummankaan repliikeistä. Vaikka miten olisi hyvin hahmo hallussa, on se nyt sentään vähimmäisvaatimus, että katsoja saa selvää puheesta. Perkele.
Vesa Vierikon Woland oli tavallaan pettymys. Olisin kaivannut jotain särmää tai epätaydellisyyttä, nyt Saatana oli juuri niin erinomainen saatana kuin olin odottanutkin. Sinänsä tyhmää, että katsoja pettyy, kun näyttelijä on juuri niin hyvä kuin katsoja on odottanut. Minna Suurosen Margarita jäi myös vähän yksiulotteiseksi.
Kaikenkaikkiaan esitys oli kuitenkin mielestäni ehdottomasti ennemmin hyvä kuin huono. Esitystilanteessa häirinneet av-asiat jäävät näin jälkikäteen mietittynä kuitenkin toissijaisiksi ja päällimmäiseksi nousee käsitys erittäin hyvästä dramatisoinnista ja tasaisen hyvästä näyttelijäntyöstä.


Liikkeellä marraskuussa -tapahtuman avajaisiksi näin kaksi tanssiesitystä. Tai, kuten tarkkaavainen lukija jo johdannosta havaitsi: yhden tanssiesityksen ja yhden esityksen. Jyrki Karttusen teos My Imaginary Friend Is with Me oli ihana (yritin löytää jonkun ammatillisesti vakuuttavamman sanan, mutta en löytänyt). Teoksessa oli kohdallaan jotakuinkin kaikki. Valtaa ja manipulaatiota käsittelevä teos koostui erilaisista luvuista, joissa Karttunen yhdisti erittäin taidokkaasti niin ahdistuneita kuin humoristia sävyjä. Kolme avustavaa tanssijaa mangahenkisissä pupupuvuissaan olivat hämmentävä ratkaisu ja peili Karttusen soolotanssille. Ensi alkuun olin hieman kiusaantunut siitä, että esityksen luvuille annettiin verbaalisia otsikoita tyyliin "tanssi, jota en vielä tanssinut" (pahoittelut, jos ei mennyt ihan sanatarkasti), mutta myöhemmin tämäkin ratkaisu perusteli itsensä oikein hyvin. Karttusen alkaessa laulaa pelkäsin, että no niin, nyt tulee myötähäpeä, mutta eipä tullutkaan, vaan tämäkin luku muuttui itseironisesti alun paljaasta, tunnustuksellisestakin tunnelmasta pateettiseksi powerballadiksi. Erityisen mahtavia oli muutama suosikkiani esityksen loppupuolelta. Ensin "aiheita, joita Karttunen on kokenut ongelmalliseksi käsitellä tanssin keinoin" eli seksi ja väkivalta, joka pupuasuissa oli äärimmäisen hauskaa ja samalla todella kierolla tavalla ahdistavaa. Toiseksi esityksen lopetus, joka ei ollutkaan tanssia vaan Karttusen monologi siitä, miten vaikeaa on olla tanssija ja koreografi ja toimia taiteenalalla, joka on niin hiljainen. Kysymys tanssista poliittisena tekona oli mielestäni erittäin kiinnostava. Sitten, jo kiitosten jälkeen, yleisölle esitetty tanssiinkutsu teoksen viimeisessä osassa nimeltä "Teko". Esityksen jälkeen oli todella onnellinen olo. Aika hyvin esitykseltä, jonka teema oli valta ja hyvyys ja pahuus.

Eeva Muilun Loppuunmyyty -esitys oli kuin vääristävä peili Karttusen esityksen jälkeen. Molemmat esitykset pelasivat tavallaan samoilla säännöillä, tanssiin yhdistettyä puhetta, henkilökohtaisuuden illuusiota, jopa Airin musiikkia. Kuitekin esitykset olivat kuin yö ja päivä. Muilun esitystä en edes osaa sanoa tanssiesitykseksi, niin vähän siinä oli itse tanssia ja liike, jota näyttämöllä oli, ei mielestäni ollut tanssina kovin kummoista (call me old-fashioned...). Esitys koostui enemmänkin puheesta ja visuaalisista kikoista (sitä samaan live-kuvan ja videopätkien yhdistämistä, mikä pänni jo Ryhmiksessä). Jos tämä on pakko määritellä, sanoisin esitystä performanssiksi. Temaattisesti esityksessä ei ollut mitään, mikä olisi koskettanut minua, vaan koin sen vastenmieliseksi egotrippailuksi. Minulle tuli katsojana sellainen olo, että tuolla se tyttö nyt reuhaa pitkin näyttämöä ja hyperventiloi ja hikoilee* ja minua ei kiinnosta tippaakaan. Mutta joku muu varmaan saa tästä ihan kauhean paljon irti. Minen saanut.

Kaikenkaikkiaan oli kyllä tosi mukava käydä joskus jossain muuallakin katsomassa teatteria. Aina vaan Tampereella.

* Vaikkakin tanssissa minua viehättää useimmiten teknisen taituruuden sijasta tai rinnalla juuri ruumiillisuus. Tykkään siitä, että tanssijan hengitys ja liikkeet kuuluvat ja hiki näkyy. Vihaan siloiteltua show-tanssia, enkä tarkoita nyt sen nimistä tanssilajia, vaan sellaista esiintymistä, jossa ei saa näkyä se, että tanssi on fyysistä ja ruumiillista toimintaa.

Perhehelvetistä riemua pitkäksi aikaa

Eilen nähty Loppuun asti lystikkäät oli kyllä mainio veto. Juha Lehtolan teksti on minusta jo aiemmin ollut aika rautaa, absurdi komedia kun ei taida se ihan helpoin genre. Dialogi on tosi napakkaa ja oivaltavaa ja kaikissa älyttömissä roolihenkilöissä on joku totuuden siemen sisällä. Tiina Lymin esikoisohjaus toimi hyvin, esitys oli rytmikäs ja täyteläinen. Loppua kohti vakavoituva tunnelmakin kesti hienosti, vaikka ensimmäiset puolitoista tuntia oli tappohauskaa. Koska tämä blogi muuttuu kohta muuten ihan fanisaitiksi, en hehkuta Mari Turusta enempää kuin että siinä naisessa on munaa. Erityisen viehättynyt olin myös Aku Hirviniemen näyttelemisestä, vaikka kaveri oli toisaalta ihan klovni fyysisellä komiikallaan, hän kuitenkin näytti syrjäänvetäytyvässä roolissaan hienoja pieniä vivahteita.

Olen näemmä tässä alkusyksyn sumassa ollut aika innoissani useammastakin jutusta, TTT:llä jo aikaisemmin täällä kehuttu Fundamentalisti ja TT:llä Nummisuutarit ainakin ovat näkemisen arvoisia. Nummisuutareissa tietysti vaikutti se Taisto Reimaluoto (mikä fanisaitti...?), mutta muutenkin pidin tosi paljon siitä, että vaikka juttu oli täynnä ihan älyttömän tyhmiä ideoita ja irtovitsejä, kokonaisuus oli kuitenkin jollain tavalla tyylipuhdas. Joitakin vuosia sitten näin Lahden kaupunginteatterissa Juha Malmivaaran ohjaaman Nummisuutarit ja se oli kyllä rehellisesti sanottuna yksi puuduttavimmista esityksistä, missä olen ollut. Tosi paljon kaikkea painostavaa symboliikkaa eikä komediasta puhettakaan, vaikka siinä oli sentään Hannu-Pekka Björkman Eskona ja kaikkea.