Saatana ja kaksi tanssijaa

Kävin oikein pääkaupungissa tutustumassa kyldyyriin. Hieno reissu, yökylässä ystävillä ja ohjelmaa sopivasti, niin ettei tullut ressi.

Seuraavassa ajattelin vähän kertoilla näkemistäni esityksistä, mutta jos lukija on aikeissa käydä katsomassa Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan -näytelmää tai Jyrki Karttusen My Imaginary Friend Is with Me -tanssiesitystä tai Eeva Muilun Loppuunmyyty -esitystä, niin ehkä ei sitten kannatakaan lukea tätä. Spoilausta ei voi estää.

Saatanaan oli kauhean isot odotukset. Ryhmis on mielikuvissani kova teatteri, Esa Leskinen kova ohjaaja ja Mihail Bulgakovin romaani vaan ihan saatanan kova kirja. Kaikki tämä pitää edelleen paikkaansa, mutta siitä huolimatta esityksestä jäi todella kahtalainen olo. Yritän tässä nyt eritellä, että miten.
Dramatisointi oli mielestäni hyvin onnistunut, eepoksesta oli tehty koherentti kolmituntinen keskittymällä olennaiseen. Pontius Pilatuksen ja Jeshua Ha-Notsrin kohtaamiset nousivat kirkkaimpina ehkä myös siksi, että niissä oli vähemmän kamaa ympärillä. Tarinan "nyky"päivässä tapahtuvat kohtaukset eivät mielestäni päässeet samalle tasolle. Sillehän ei mitään mahda, että kirjassa on hirveän monta loppua ja väkisinkin sama ongelma toistuu esityksessä.
Se, mikä minua tässä esityksessä ehdottomasti eniten häiritsi ja välillä jopa vitutti, oli audiovisuaalisten keinojen valtava käyttö. Kun lavastuksessa on toistakymmentä televisiota ja lisäksi valkokangas, joissa vyörytetään livekuvaa pitkin teatteria, aiemmin kuvattuja elokuvapätkiä ja montaasimaista dokumenttiaineistoa, lopputulos on kauhean hälyisä. Minua alkoi rehellisesti sanottuna pänniä jatkuva ruutuun tiirailu yhdenneltätoista riviltä, minne toisaalta valkokankaan pätkät näkyivät varmasti paremmin kuin eturiveille. Oma ongelmansa tuli livekuvan ja näyttämön yhteispelistä: kun näyttelijä on juuri nähty valkokankaalla metrien korkuisessa naamalähikuvassa, hän pienenee radikaalisti näyttämölle tullessaan ja samaa intensiteettiä on mahdoton pitää yllä. Toisaalta näyttämöilmaisu siirtyy sellaisenaan livekuvaan, josta tulee liian suurta, liian päällekäyvää. Toki näin, että livekuvan heiluvalla kameralla ja liioitellulla ilmaisulla oli merkityksensä vaikkapa Mestarin mielen syövereiden kuvaajana, mutta siirtymät välineestä toiseen olisi pitänyt saada sujuvammiksi. Koin, ettei av-kikkailu tuonut juuri mitään lisäarvoa sisältöön, vaan oli jollain tavalla jopa ylimielistä masturbointia.
Jotkut keinot taas toimivat erittäin hyvin. Nautin todella paljon Saatanan seurueen illuusioista, jotka oli suunnitellut Azazelloa esittänyt ammattitaikuri Tatu Tyni. Aivan huikeita temppuja, vaikka ajoittain avustajat hieman vilahtelivatkin. Se ei kuitenkaan haitannut, koska, tadaa, teatteriahan tässä katsotaan. Samoin täydenkuun tanssiaisten näyttäminen saksalaista ekspressionismia kumartavana mykkäelokuvana oli oikea ratkaisu. Kuitenkin, koska videota oli katseltu siihen mennessä jo melkoinen tovi, alkoi minulla ainakin keskittyminen jo herpaantua.
Näyttelijöistä jotkut nousivat yli muiden. Pertti Sveholm oli Pontius Pilatuksena riipaiseva omantunnon painissaan. Martti Suosalon Mestari ja Jeshua Ha-Notsri olivat sama henkilö, yhtä mielisairas ja hyvyydessään mahdoton. Kumpikin edellämainittu sai kyllä tehdä paljon töitä saadakseen minut puolelleen, sillä heidän ensimmäisessä kohtaamisessaan en saanut kunnolla selvää kummankaan repliikeistä. Vaikka miten olisi hyvin hahmo hallussa, on se nyt sentään vähimmäisvaatimus, että katsoja saa selvää puheesta. Perkele.
Vesa Vierikon Woland oli tavallaan pettymys. Olisin kaivannut jotain särmää tai epätaydellisyyttä, nyt Saatana oli juuri niin erinomainen saatana kuin olin odottanutkin. Sinänsä tyhmää, että katsoja pettyy, kun näyttelijä on juuri niin hyvä kuin katsoja on odottanut. Minna Suurosen Margarita jäi myös vähän yksiulotteiseksi.
Kaikenkaikkiaan esitys oli kuitenkin mielestäni ehdottomasti ennemmin hyvä kuin huono. Esitystilanteessa häirinneet av-asiat jäävät näin jälkikäteen mietittynä kuitenkin toissijaisiksi ja päällimmäiseksi nousee käsitys erittäin hyvästä dramatisoinnista ja tasaisen hyvästä näyttelijäntyöstä.


Liikkeellä marraskuussa -tapahtuman avajaisiksi näin kaksi tanssiesitystä. Tai, kuten tarkkaavainen lukija jo johdannosta havaitsi: yhden tanssiesityksen ja yhden esityksen. Jyrki Karttusen teos My Imaginary Friend Is with Me oli ihana (yritin löytää jonkun ammatillisesti vakuuttavamman sanan, mutta en löytänyt). Teoksessa oli kohdallaan jotakuinkin kaikki. Valtaa ja manipulaatiota käsittelevä teos koostui erilaisista luvuista, joissa Karttunen yhdisti erittäin taidokkaasti niin ahdistuneita kuin humoristia sävyjä. Kolme avustavaa tanssijaa mangahenkisissä pupupuvuissaan olivat hämmentävä ratkaisu ja peili Karttusen soolotanssille. Ensi alkuun olin hieman kiusaantunut siitä, että esityksen luvuille annettiin verbaalisia otsikoita tyyliin "tanssi, jota en vielä tanssinut" (pahoittelut, jos ei mennyt ihan sanatarkasti), mutta myöhemmin tämäkin ratkaisu perusteli itsensä oikein hyvin. Karttusen alkaessa laulaa pelkäsin, että no niin, nyt tulee myötähäpeä, mutta eipä tullutkaan, vaan tämäkin luku muuttui itseironisesti alun paljaasta, tunnustuksellisestakin tunnelmasta pateettiseksi powerballadiksi. Erityisen mahtavia oli muutama suosikkiani esityksen loppupuolelta. Ensin "aiheita, joita Karttunen on kokenut ongelmalliseksi käsitellä tanssin keinoin" eli seksi ja väkivalta, joka pupuasuissa oli äärimmäisen hauskaa ja samalla todella kierolla tavalla ahdistavaa. Toiseksi esityksen lopetus, joka ei ollutkaan tanssia vaan Karttusen monologi siitä, miten vaikeaa on olla tanssija ja koreografi ja toimia taiteenalalla, joka on niin hiljainen. Kysymys tanssista poliittisena tekona oli mielestäni erittäin kiinnostava. Sitten, jo kiitosten jälkeen, yleisölle esitetty tanssiinkutsu teoksen viimeisessä osassa nimeltä "Teko". Esityksen jälkeen oli todella onnellinen olo. Aika hyvin esitykseltä, jonka teema oli valta ja hyvyys ja pahuus.

Eeva Muilun Loppuunmyyty -esitys oli kuin vääristävä peili Karttusen esityksen jälkeen. Molemmat esitykset pelasivat tavallaan samoilla säännöillä, tanssiin yhdistettyä puhetta, henkilökohtaisuuden illuusiota, jopa Airin musiikkia. Kuitekin esitykset olivat kuin yö ja päivä. Muilun esitystä en edes osaa sanoa tanssiesitykseksi, niin vähän siinä oli itse tanssia ja liike, jota näyttämöllä oli, ei mielestäni ollut tanssina kovin kummoista (call me old-fashioned...). Esitys koostui enemmänkin puheesta ja visuaalisista kikoista (sitä samaan live-kuvan ja videopätkien yhdistämistä, mikä pänni jo Ryhmiksessä). Jos tämä on pakko määritellä, sanoisin esitystä performanssiksi. Temaattisesti esityksessä ei ollut mitään, mikä olisi koskettanut minua, vaan koin sen vastenmieliseksi egotrippailuksi. Minulle tuli katsojana sellainen olo, että tuolla se tyttö nyt reuhaa pitkin näyttämöä ja hyperventiloi ja hikoilee* ja minua ei kiinnosta tippaakaan. Mutta joku muu varmaan saa tästä ihan kauhean paljon irti. Minen saanut.

Kaikenkaikkiaan oli kyllä tosi mukava käydä joskus jossain muuallakin katsomassa teatteria. Aina vaan Tampereella.

* Vaikkakin tanssissa minua viehättää useimmiten teknisen taituruuden sijasta tai rinnalla juuri ruumiillisuus. Tykkään siitä, että tanssijan hengitys ja liikkeet kuuluvat ja hiki näkyy. Vihaan siloiteltua show-tanssia, enkä tarkoita nyt sen nimistä tanssilajia, vaan sellaista esiintymistä, jossa ei saa näkyä se, että tanssi on fyysistä ja ruumiillista toimintaa.