Upeasti laulaviin sisaruksiin ei pääse kiintymään

Riihimäen Teatterin Harmony Sisters -esityksestä jäi varsin ristiriitainen olo.

Elina Snickerin teksti toimii dialogin tasolla mainiosti, rento puhekieli auttaa väistämään elämäkertanäytelmille usein tyypillistä ”historiallista” kohotteisuutta. Mutta kokonaisdramaturgia ei oikein toimi, hämäräksi jää, miksi juuri nämä kohtaukset Valtosen sisarusten taipaleelta on valittu. Markku Arokanto ja Saana Lavaste jakavat sekavan esityksen ohjausvastuun.

Esitys alkaa kiehtovasti, tyttöjen lapsuuden käänteet käydään läpi hengästyttävänä sirkusnumerona. Mutta kaahaaminen jatkuu, kun päästään laulu-uran alkuun. Mikään tapahtuma ei nouse toista tärkeämmäksi, kun kohtauksesta toiseen juostaan. Mikään ei oikein kosketa, sisarukset eivät edes ehdi erottumaan toisistaan, joten heihin ei myöskään ehdi kiintyä. Ensimmäinen näytös on aivan kamalan pitkä ja tyttöjen Saksan vierailutkin käsitellään kuin vauhdikkaina sketseinä. Hehheh, Hitlerin patsaalta lähti nenä, oho. Huonoa Marx-veljes-komiikkaa.

Toinen näytös on dramaturgisesti koherentimpi, kun keskushenkilöksi nostetaan Petriikka Pohjanheimon näyttelemä sisarussarjan keskimmäinen Maire. Kaksi muuta, Maija Siljanderin Vera ja Pia Pilzin Raija jäävät edelleen etäisiksi. Miksi kosketusta kaihtava ja pinnallinen Raija nai selvästi inhoamansa miehen? Kiinnostavaa olisi ollut päästä edes hieman sisään myös kirjeitä salakuljettavan ja lapsettomuudesta kärsivän Veran tarinaan.

Pohjanheimon, Siljanderin sekä sisarusten äitiä, esityksen kertojaa esittävän Katja Peacockin roolityöt vakuuttavat ja esityksen laulut sovittanut Marko Puro tekee taitavia pikkurooleja, mutta muu näyttelijäntyö on kovin epätasaista, sivuhahmot jäävät litteiksi.

Mutta se tässä tapauksessa kaikista tärkein eli musiikki toimii loistavasti. Esitykseltä menisi pohja täysin, jos Pohjanheimon, Siljanderin ja Pilzin a cappella -esityksissä särähtäisi yksikin epäpuhdas ääni. Ei särähdä, laulu on hiottua ja tyyli on tarkasti esikuviensa kuuloista.

Mikä on esityksen pääväittämä? En tiedä. Onko se se, että erityislahjakkaat siskot olivat hetken pinnalla ja sitten heistä tuli ihmisiä? Uskoisin, että viesti olisi välittynyt paremmin, mikäli runsauden sijaan olisi syvennetty hieman valikoivammin.

****

Riihimäen Teatteri: Harmony Sisters - Kolmannen valtakunnan sisaret

Esitys 26.9.2014

Nunnat, natsit ja laulavat lapset

Mainitsin taannoin, että Evita ei ole lempimusikaalejani. The Sound of Music on. Hei, siinä on nunnia, natseja ja laulavia lapsia! Ja tarttuvaa musiikkia, musikaaliksi kohtalaisen kiinnostava juonikin. 

Olen tähän mennessä nähnyt muistaakseni neljä eri Soundia, mutta vielä ei ole ihan nappisuoritusta tullut vastaan, vaikka kyynelehdinkin muina Pavlovin koirina aina heti ensitahdeista.

Viimeisin on Kuopion Kaupunginteatterin veto ja se on toistaiseksi näkemistäni kokonaisuutena toimivin. Ongelmiakin on: koreografioista uupuu riemu, puvut ovat pastellia hattaraa ja valot sohottavat välillä ihan minne sattuu. Ja bändi on piilossa jossain päin uutta teatteritaloa, mutta ei näyttämöllä tai montussa, mikä on ihan todella tylsää. 

Reeta Westmaniin tykästyin jo Turun Kaupunginteatterin Rocky Horror Showssa ja viehättävän Marian hän tässäkin tekee. Itse asiassa kaikki vuosien varrella näkemäni Mariat ovat olleet varsin mainioita, mutta en vielä kertaakaan ole nähnyt paroni von Trappia, joka olisi vakuuttanut. Jäyhästä ei ole pitkä matka pökkelöön, vaikka ei Jyri Lahtinen kankeimmasta päästä olekaan. Odotan kuitenkin edelleen sitä esitystä, jossa von Trappin liikuttuminen Edelweissin aikana ei vaikuttaisi pateettiselta tai kömpelöltä.

Samoin toivon, että jossain vaiheessa näen version, jossa fasismin uhka saadaan uitettua sisään aikaisemmin, tälläkin kertaa se putoaa syliin vasta toisen näytöksen aikana, vaikka yksi aika hyytäväkin kohtaus saadaan. Pohjimmiltaan lämminhenkiseen musikaaliin se toisi mielenkiintoista kulmaa.

*****

Kuopion Kaupunginteatteri: The Sound of Music
Esitys 19.9.2014

Rakkauslaulu on kauttaaltaan kaunis

Työviksen Kellariteatterissa pyörivä Rakkauslaulu on joka osa-alueeltaan kaunis esitys. Parempaakaan laatusanaa en keksi ja miksi toisaalta tarvitsisikaan! 

Abi Morganin teksti kuvaa aikuista rakkautta älykkäästi ja koskettavasti. Maggie ja Billy nähdään rinnakkain sekä nuorena että 40 vuotta yhdessä olleena pariskuntana. Nuorempaa paria satuttaa lapsettomuus ja uskottomuus, vanhempi taas joutuu kohtaamaan toisen sairauden ja kuoleman.

Samuli Reunasen ohjauksessa Jaana Oravisto, Pentti Helin, Heidi Kiviharju ja Janne Kallioniemi näyttelevät paremmin kuin olen koskaan aiemmin kenenkään heistä nähnyt näyttelevän. Tarjolla on kaikki sävyt ja samalla pysytään riipaisevan tiukasti kiinni jossain hyvin todellisessa. Pakahduttavaa ensembletyöskentelyä!

Myös visuaalisesti esitys pakahduttaa. Jyrki Sepän arkinen, mutta metaforinen lavastus sekä Juha Haapasalon valosuunnittelu luovat käsikädessä itkettävän kauniita kuvia, Niklas Vainion äänisuunnittelun täydentäessä kokonaisuuden.

Jopa käsiohjelma on poikkeuksellisen kaunis!

Tällä viikolla näin Työviksellä myös yli seitsemänkymppisten näyttelijöiden tähdittämän komedian Vielä ehtii. Ruotsalaisen Carin Mannheimerin teksti on hirmuisen lämminhenkinen epäkorrekteine mummoineen, mutta poimii ovelasti sivulauseisiin myös vakavampia sävyjä vanhenemisen varjopuolista. Eila Roine on pääroolissaan kiroilevana ja ryyppäävänä Mariannena ihan mahdottoman hyvä, vaikka nyt ihan jokainen repliikki ei heti mieleen muistukaan. Maria Aro ja Liisa Roine komppaavat ystävänä ja siskona oikein mainiosti, Jarno Hiilloskorven jäädessä auttamatta alakynteen.

Tänä syksynä tamperelaisissa teattereissa tuntuu ylipäätään aika paljon puhututtavan ikääntyminen. Tampereen Teatterin Villikalkkunassa kolme keski-ikäistä sisarusta pohtii elämätöntä elämää, tulossa on vielä Ihmisen osa, jossa päähenkilö on 80-vuotias.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Rakkauslaulu

Esitys 13.9.2014

Tampereen Työväen Teatteri: Vielä ehtii

Ensi-ilta 11.9.2014

Viehättävä Valkoinen ja muut värit

No, tulihan se esitys, joka lopulta tuntui jossain alkusyksyn laimeiden teatterielämysten jälkeen. Jo riitti nihkeily, Valkoinen osui sydämeen. Paljon voi sanoa yksinkertaisesti ja lyhyessä ajassa, kun vaan loppuun asti ajattelee sanottavansa.

Kun valkoiseen maailmaan alkaa valua värejä, on hautomotyöläisillä Pumpulilla ja Trasselilla selvät sävelet: pois silmistä, hyi. ”Ei värejä saa laittaa roskikseen”, kuuluu katsomosta ja siinäpä se ydin onkin. Trasseli (Jukka Saikkonen) pitää kiinni vallitsevasta tilasta, mutta Pumpuliin (Juha-Matti Koskela) iskee vastarinta ja punainen muna pääsee läpi seulasta. Anarkiahan siitä seuraa, mutta lopulta todetaan, että kaikki värit ovat ihania.

Esitys on justiinsa sitä, aivan ihana. Kahdella kielellä, suomeksi ja suomalaisella viittomakielellä esitetty, Maarit Pyökärin harkitun tyylikkäästi ohjaama ja lämpimästi, vaan ei lällysti näytelty. Niklas Vainion valo- ja erityisesti äänisuunnittelukin on herkullista.

Tosin tietty lapsille näyttelemisen sukupolvi- tai koulukuntaero on lavalla nähtävissä: siinä missä Saikkonen vilkuilee katsomoon ja tuntuu pieni virne suupielessä odottavan reaktioita, näyttelee Koskela ihan niin kuin aikuistenkin esityksissä, tosissaan, rennosti ja suoraan. Kauhean mukava on sellaista katsoa.

Älkää antako teennäisen trailerin hämätä, Valkoinen on viehättävä ja suloinen esitys, joka iskee myös tällaiseen ajoittain kyyniseen kriitikkoon.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Valkoinen

Ensi-ilta 10.9.2014

Villikalkkuna puuduttaa penkkiin

Tšehovin henkilöiden mukaan nimetyt keski-ikäiset sisarukset Vanja ja Sonja elävät ankeaa arkea katsellen lammelle ja odottaen sinihaikaraa näköpiiriinsä. Sairaita vanhempia hoitaessa on oma elämä mennyt ohi, itsesääli ja itsemurha-aatokset vaivaavat. 

Christopher Durangin näytelmä Villikalkkuna ammentaa slaavilaisesta melankoliasta, mutta pukee sen amerikkalaisen puhekomedian muotoon.

Paikalle lehahtaa kolmas sisarus, kuuluisa näyttelijä Masha nuoren rakastajansa kanssa. Pikkuruisen kirsikkapuutarhan ympäröimä kotitalo on vaarassa joutua myyntiin, Moskovaan sentään haikaillaan vain sarkastisesti.

Naamiaisiin valmistautuessa sisarusten katkeruus pulpahtelee pintaan, ja lopulta Vanjan näytelmä, jatko-osa Treplevin Lokissa kirjoittamaan maailmanlopun runoelmaan, kääntyy katkeran vanhan miehen vuodatukseksi siitä, miten ennen oli paremmin. Sonja sentään löytää tulevaisuuteensa pienen toivon kipinän.

Tšehov-tieto helpottaa

Ei Tšehovin näytelmien ulkoa osaaminen ole mikään vaatimus esityksen ymmärtämiselle, mutta helpottaa teemojen ja toisaalta irtovitsien poimimista. Durang pudottelee sisarusten keskinäiseen kähinään välillä ihan hyviäkin oivalluksia, esimerkiksi antidepressanttien mahdollisesta vaikutuksesta tšehovilaiseen mielenmaisemaan.

Ehkä pohdiskelevuuden ja pikkunokkelan komedian yhdistelmä toimisi dynaamisempana ohjauksena, mutta Mikko Viherjuuren käsissä esitys on puuduttavan pitkäveteinen ja pysähtynyt. Näyttelijätkin vaikuttavat uneliailta kukin omassa korituolissaan istuessaan.

Tuija Ernamo, Heikki Kinnunen ja Elina Rintala tarjoavat marisevina sisaruksina tasaisen taitavaa, mutta intohimotonta näyttelijäntyötä. Nuorempi polvi, Martti Manninen Mashan toyboy Piikkinä ja Johanna Kuuva näyttelijäksi haikailevana Ninana, taas saavat tyytyä lähinnä koristeen osaan. Aliisa Pulkkisen ennustuksia suoltava Cassandra maustaa soppaa mystiikalla.

Väsynyt esitys ei jätä pysyvää jälkeä sieluun.

****

Tampereen Teatteri: Villikalkkuna

Esitys 4.9.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 10.9.2014, väliotsikko toimituksen

Maailma erilaisin silmin on pelottava paikka

Christopher on 15-vuotias, todennäköisesti autisti. Hän on loputtoman kiinnostunut yksityiskohdista ja matemaattisesti erityislahjakas, mutta ei osaa lukea muita ihmisiä eikä ymmärrä metaforia. 

Joku on surmannut naapurin koiran ja Christopher alkaa salapoliisina ratkoa rikosta. Koiran tapaus selviää, mutta samalla paljastuu paljon suurempi mysteeri, joka johdattaa aistiyliherkän pojan läpi pelottavan Lontoon.

Mark Haddonin kirjaan perustuva ja Simon Stephensin sovittama, viime vuonna mm. parhaan näytelmän Olivier-palkinnon napannut teksti on kiehtova ja avaa salaisuuksiaan pikkuhiljaa. 

Otso Kauton ohjaus ottaa kuitenkin aikansa, ennen kuin nousee lentoon. Esityksen alkupuoli on jopa pitkäveteinen, Tarja Lapintien ankean värisen lavastuksen ja puvustuksen korostaessa tätä.

Mutta odotus palkitaan, toinen näytös muuttaa kaiken, kun näkökulma siirtyy Christopheriin ja ympäröivä todellisuus alkaakin avautua aspergerin syndrooman kautta. Yhtäkkiä lavastus onkin täysin perusteltu ja toimiva, tarina nappaa kyytiin ja vie mennessään. Muut ihmiset nähdään Christopherin silmien läpi ja kuinka kummallisilta he vaikuttavatkaan! 

Kyösti Kallion valo- ja TJ Mäkisen äänisuunnittelu rakentavat kerroksia pojan omintakeiseen maailmaan.

Herkullisia kohtaamisia 

Jyrki Mänttäri tekee Christopherin haastavan roolin väistämisen ja poisjättämisen kautta. Ei ole helppoa, kun draamahenkilö ei koskaan valehtele, ottaa kaiken hänelle sanotun kirjaimellisesti eikä viihdy kontaktissa. Mänttärin Christopher on kuitenkin koko ajan valtavan läsnä ja aistiyliherkkyys välittyy ahdistavana tehden olon epämukavaksi myös katsomon puolella.

Auvo Vihro ja Minna Hokkanen ovat raadollisen inhimillisiä Christopherin vanhempina, joiden keinot pojan kanssa selviämiseen eivät aina kestä päivänvaloa. Miia Selinin opettaja rakentuu hienovaraisen taitavasti Christopherin turvaksi. Muu ensemble urakoi Christopherin matkan varrelle läjän satunnaisia kohtaamisia, joista osa on varsin herkullisia.

Näytelmä puhuu erilaisuudesta ilman ylhäältäpäin tulevaa sääliä ja osoittaa meidän ”tavallisten” maailman melkoisen järjettömyyden. Kun pehmentävät filtterit puuttuvat, paljastuu pinnan alta liuta pelokkaita ihmisiä.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Suomen kantaesitys 2.9.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 7.9.2014, väliotsikko toimituksen.

Mahtipontista, mutta kylmää

Evita ei ole lempimusikaalejani. Juoni on luvattoman köykäinen ja hukkaa mahdollisuutensa draamaan tai henkilön kehitykseen. Tapahtumat seuraavat toisiaan ilman motivointia ja asiat, joista jännitettä henkilöihin voisi löytyä (esim. Evan lapsettomuus tai vallanhimon syyt) ohitetaan sivulauseissa. En myöskään erityisemmin pidä skitsofreenisesta musiikista, jossa teemat vaihtuvat parin tahdin jälkeen, Webberin läpisävellettyjen teosten perustyyliin. Tämä on ilman muuta makuasia.

Tästäpä syystä en ihan hirveästi innostunut TTT:nkään Evitasta, vaikka siinä on toki paljon hyvääkin. Laura Alajääski laulaa haastavan materiaalin Evitana hienosti, vaikka korkeimmat sävelet menevätkin taidon äärirajoille. Juha-Matti Koskelan kertoja-Che on karismaattinen veto ja laulajana Koskela on tosi monipuolinen. 

Esityksen ainoat väreet sain kuitenkin Emmi Kaislakarin Rakastajattaresta, joka on samalla niitä ärsyttäviä dramaturgisia ongelmia: teoksen upein kappale laitetaan laulettavaksi nimettömälle henkilölle, jota ei ole esitelty mitenkään ja joka poistuu tarinasta biisin jälkeen, hirveää tuhlaamista minusta. Kaislakari on kuitenkin aivan huikea!

Tiina Puumalaisen ohjaus maalaa isoja linjoja, mutta yksityiskohdat tai rosot, joista saisi emotionaalisesti kiinni, puuttuvat. Kuoro toimii, joukkokohtaukset toimivat, Osku Heiskasen koreografiat ovat yhtä siveitä kuin ennenkin. Kaikesta huokuu taito, mutta pelkkä suuruus ja mahtipontisuus ei oikein riitä. Ainakaan minulle. Menen musikaaleihin aina nessut tanassa, nyt jäi kuitenkin silmäkulma kuivaksi.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Evita

Ensi-ilta 3.9.2014

Personan kaksi puolta jäävät irrallisiksi

Stage-viikonloppuni toinen esitys oli näyttämöversio Ingmar Bergmanin Persona-elokuvasta. Ville Kurjen ohjaama esitys tarjosi yhden hienoimmista näkemistäni roolitöistä pitkään aikaan, mutta ei kokonaisutena noussut samalle tasalle.

Minna Hämäläisen tulkinta ilman fyysistä tai psyykkistä syytä puhumattomaksi muuttuneesta Elisabethistä on pakahduttavan upea. Hämäläisen työ on tarkkaa, painostavaa ja terävää. Elisabeth ilmaisee tunteitaan vain pienillä eleillä ja ilmeillä, mutta jättää usein katsojan epätietoisena etsimään merkityksiä.

Elisabethin mykkyyttä vastaan häntä hoitava Alma puhuu lakkaamatta. Alman puhe on tyhjää, vaikka hän paljastaakin itsestään näennäisen paljon. Sofia Molinin tulkinta Almasta pysyy loppuun saakka aika pinnallisena, silloinkin kun rooli vaatisi voimaa ja tietynlaista painajaismaisuutta.

En löydä naisten väliltä sellaista sulautumista, mitä tarina antaisi odottaa, vaan tuntuu, että katson kahta toisistaan erillistä roolisuoritusta. Harmi sinänsä, Kurjen sovitus ja ohjaukselliset ratkaisut projisointeineen ovat muuten mielestäni varsin mainioita.

*****

Grus Grus Teatteri, Åbo Svenska Teater ja Turun Kaupunginteatteri: Persona

Esitys Stage-festivaalilla 23.8.2014

Intohimo tekee kielestäkin tarpeetonta

Ystäväni kysyi Klockriketeaternissa näkemäni Sylvin jälkeen, että ”mimmoinen oli”. En osannut vastata. Tai paremminkin, esitys herätti sen verran monta toisiinsa nähden ristiriidassa olevaa tunnetta ja ajatusta, että vaati myös yön yli unet ennen kuin muotoutui tekstiksi.

Minna Canthin alunperin ruotsiksi kirjoittaman murhenäytelmän päähenkilö on lapsena orvoksi jäänyt Sylvi, jonka holhooja Aksel Vahl on poiminut vaimokseen ennen kuin kukaan muu ehtii. Sylvin lapsuuden ystävä Viktor Hoving ilmestyy maisemaan, ja saa Sylvin kiihkosta hulluksi. Aksel ei suostu avioeroon, vaan kohtelee Sylviä kuin omaisuutta. Sylvi myrkyttää Akselin, joutuu vankilaan ja sitten Viktorkin jättää. 

Klassinen intohimosta rangaistaan -kuvio. En oikeastaan koe tarvetta isommin analysoida teoksen sisältöä, sillä se, miten sisältö tarjoiltiin, oli asia, joka minua jäi mietityttämään.

Sylvi on lapsi, jos ei enää fyysisesti, niin henkisesti ainakin. Pia Anderssonin Sylvi on kakara, joka riehuu, mököttää ja on täysin kykenemätön minkäänlaiseen impulssikontrolliin. Tämä tekee Sylvistä vaarallisen. Hänen riemunsa, kiihkonsa, vihansa ja surunsa on joka kerta niin absoluuttista, että sillä on tuhoavaa voimaa.

Mikko Roihan ohjaamassa kaksikielisessä esityksessä (tai kolmikielisessä – Stagen vuoksi tekstitys oli poikkeuksellisesti englanniksi) kieli muuttuu musiikiksi. Canthin vanhahtava teksti korostuu voimakkaan tyylitellyssä puheilmaisussa, suomenkielinen Andersson tuntuu puhuvan suomeakin jonkinlaisen aksentin lävitse, ruotsinkielisen Matti Raidan suomi taas vaatii tukea englanninkielisestä tekstityksestä. 

Tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan tekee tekstistä nimenomaan äänimaisemaa. Sisällön ymmärtäminen ei ole tekstistä kiinni, kun kaikki tunteet näytellään esiin, ja todellakin näytellään. Kiihkeä ilmaisu on samaan aikaan luotaantyöntävän ärsyttävää ja vieraannuttavaa, mutta samaan aikaan oudon kiehtovaa. Välillä epäluonnollinen liike muuttuu kuin vääristyneeksi tanssiksi. Saako noin muka näytellä? Saa. Tietysti saa. Pitää. Ilman tätä muotoa Sylvin uudelleentulkinta tuntuisi perusteettomalta.

*****

Klockriketeatern, Kokkolan kaupunginteatteri, Savonlinnan Teatteri, Wasa Teater, Åbo Svenska Teater, Vapaa Teatteri (DE) ja Riksteatern (SE): Sylvi

Suomen ensi-ilta Stage-festivaalilla 22.8.2014

Kritiikistä ja blogaamisesta

Olen viimeisen vuoden parin aikana miettinyt paljon paitsi tietysti esityksiä, myös niistä kirjoittamista, ja aatoksia aiheesta on vuotanut tämän bloginkin puolelle. Myös blogi itsessään on ollut ajattelun kohteena, sillä minulta on mm. kysytty, onko mitään järkeä kirjoittaa ilmaiseksi, jos siitä saa palkkaakin.

On ja ei. Jos elättäisin itseni puhtaasti kirjoittajana, niin ei todennäköisesti olisi. En kuitenkaan koskaan ole tehnyt kulttuurijournalismia päätyönäni, enkä edes pidä itseäni toimittajana. Olen aina ollut nimenomaan sivutoiminen kriitikko, toiminut avustajana muutamassa maakuntalehdessä. Lehtiin kirjoitan silloin, kun pyydetään, toki olen ehdotellut kohteita itsekin. Muuten en ole oikeastaan koskaan harrastanut aktiivista juttumyyntiä.

Toisaalta, jos kirjoittaisin vain silloin, kun minulle siitä maksetaan, ei blogin sisältö olisi kovin suurta. Nopsaan laskettuna pikkuisen vajaa 90:stä viime vuonna nähdystä esityksestä on noin 50:stä jotakin blogissa, joko lyhyemmin (lauseen verran) tai pidemmin (omana blogauksenaan). Näistä parisenkymmentä on maksettuja yksittäisiä arvioita tai osia koostejutuissa, loput on ihmisenä kirjoitettuja. (Tämä on edesmenneen teatterikriitikko Hilkka Eklundin ilmaisu, ”oletko katsomossa töissä vai ihmisenä?”)

Blogaaminen on minulle ensisijaisesti itseilmaisun muoto. Esitykset, joista kirjoitan omaan piikkiin, ovat jollain tavalla koskettaneet minua, jättäneet jäljen, ravistelleet. Tai kutitelleet nauruhermoa. Blogi on vapaamuotoinen ja kirjoitan sitä pääasiassa itselleni. Kiva, jos joku muukin joskus lukee. Kommentoidakin saa.

Luen paljon myös muita teatteriblogeja, jotka menevät varsin laajalla spektrillä kritiikin ja tällaisen vapaamuotoisemman blogaamisen välimaastoon. Näiden kahden tekstityypin erottaminen on joskus vaikeaa ja olenkin miettinyt, että mikä on se ratkaiseva piirre, jolla kritiikki ja blogaaminen eroavat toisistaan. Ja että onko sellaista?

Perinteisesti kritiikissä voidaan katsoa olevan kolme keskeistä osaa – kuvailu, arvottaminen ja tulkinta. Mitäs, jos joku näistä puuttuu, onko silloin kyseessä kritiikki vai joku muu teksti?

Päivälehtikritiikeissäkin tulkinta tahtoo usein jäädä lapsipuolen asemaan. Tunnistan tämän omissakin teksteissä, vaikka yritänkin aina ujuttaa edes jonkun lauseen, joka kiinnittäisi esityksen myös teatterin ulkopuoliseen maailmaan. Sanopa itse kaikki olennainen 2000–2500 merkillä! (Mikä on muuten ruhtinaallisen paljon verrattuna esim. Hesarin lyhyimpiin kritiikkeihin.)

Teatteriblogeissa taas keskeistä tuntuu nimenomaan olevan lavea kuvailu ja yksityiskohtainen arvottaminen, tulkintaa niistä ei juurikaan löydy. Vai löytyykö? Tätä ajattelin jossain vaiheessa pohtia syvällisemminkin.

Ennen kuin kukaan vetää hernettä nenään ja heiluttaa elitistikorttia: Olen hurahtanut blogeihin jo vuosikymmen sitten, ensin lukijana ja aika pian myös kirjoittajana. Tämän blogin lisäksi olen pitänyt useampia proggisblogeja. Seuraan kymmeniä blogeja eri aihepiireistä, aiemmin Google Reader ja nykyään Feedly pitää minut päivitysten tasalla.

Blogimaailmassa on (kuten kriitikoissakin) sekä tosi hyviä kirjoittajia että huonoja kirjoittajia, suurimman osan osuessa johonkin siihen välimaastoon. Hypoteesini liittyykin siis nimenomaan huomioihin tekstimuodon ominaispiirteistä eikä pyri arvottamaan mitenkään laadullisesti.

Uusin kansainvälinen esittävän taiteen kritiikin verkkolehti Critical Stages paneutuu muuten juuri kritiikkiin ja sosiaaliseen mediaan. Suosittelen. 

... ja rimpat

Tänä vuonna olin kymmenettä kertaa Teatterikesässä työn puolesta. Viikko oli monella tapaa ennätysmäinen muutenkin. Näin 16 esitystä, mikä on enemmän kuin koskaan. Esitysten yhteenlaskettu kesto oli pari tuntia yli vuorokauden. En mitenkään tarkoituksella ahminut näin montaa ohjelmaani, mutta kun se kerran logistisesti oli mahdollista, niin en alkanut nirsoilemaan. Katsoin kaikki, mitkä pystyin.

Ohjelmisto oli kokonaisuutena mielestäni oikein onnistunut, vain pari esitystä jätti kokonaan kylmäksi. Muutama taas räjäytti tajunnan, suurin osa oli siltä väliltä, mutta ehdottomasti plussan puolella.

Oli kuuminta ikinä. Aina Teatterikessä on saleissa lämmin ollut, mutta nyt rakennukset olivat niin umpikuumia, että ajoittain oli todella tukalaa. Siedän kuumuutta muutenkin keskimääräistä huonommin ja nyt alla oli vielä kuukauden helle, joten olin uupunut jo valmiiksi. Poikkeuksellisesti tänä vuonna en kuitenkaan nukahtanut kertaakaan katsomossa. Kai sekin jostain kertoo!

Kirjoitin näkemistäni yhden pienemmän ja yhden isomman koosteen Hämeen Sanomiin, mutta kaikki esitykset eivät sinne tietenkään mahtuneet. Jokaisesta twiittasin pienen ensitunnelman (feedi sivupalkissa). Tässä vielä muutama sana niistä esityksistä, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet lehteen saakka. Kovin syvällisiin analyyseihin ei pää enää tässä vaiheessa taivu.

Terveiset Kutturasta (5.8.2014)

Joensuun kaupunginteatterin Terveiset Kutturasta -esityksestä en innostunut lainkaan. Ymmärrän, että esitys on provokaatio, tarkoituksellista kökköteatteria, mutta sitä ei kuitenkaan ole viety riittävän pitkälle, että minua kiinnostaisi.

Frankie ja Johnny (7.8.2014)

Teatteri Jurkan Frankie ja Johnny oli Teatterikesän tämänvuotisessa konseptivetoisessa ohjelmistossa poikkeus, tekstin ja näyttelijäntyön varassa toimiva koruton huonedraama. Liisa Mustosen ohjauksessa Elina Hietala ja Tommi Eronen tekevät valtavan hienoa työtä kahden elämässä kolhiintuneen ihmisen koko yön kestävillä ensitreffeillä. Tällä kertaa Jurkan esityksen laajentaminen ainakin viisi kertaa isommalle Kellariteatterin näyttämöllekään ei syö intensiteettiä. Intiimi, eroottinen ja kaunis esitys on pertsaa parhaimmillaan.

Pop Slut (8.8.2014)

Sara Mellerin ohjaus Pop Slut tarjoillaan feministisenä kabareena, mutta jää varsin tyhjäksi kouluaineeksi naisen seksuaalisuudesta. Viisi populaarikulttuurin naishahmoa Britneystä Madonnaan tehdään kukin omalla tavallaan naurunalaiseksi seksualisoituna stereotypiana. Suomennettuina hiphopin misogyyneistä sanoituksista tulee kyllä varsin paljon tietoisemmaksi ja slut-sanaa otetaan haltuun kuin lutkamarssilla konsanaan. Heidi Kirves laulaa Beyoncena kuin unelma ja muukin naiskööri tuo esitykseen runsaasti asennetta ja taitoa, mutta teoksen yleisote on lapsellinen, eikä pelkkä stereotypian osoittaminen mielestäni riitä vielä väitteeksi, saati feministiseksi teoksi. 

Mielenkiintoisin hetki esityksessä koetaan, kun peruukkien riisumisen ja meikkien pesun jälkeen yksi naisista kertoo pelkäävänsä, että jää kuuluisamman miehensä varjoon. Muiden naisten, hänen ystäviensä, kauhistunut reaktio osoittaa, että tässä on tabu, joka on vielä käsittelemättä.

Nätti tyttö, vähän pehmee (8.8.2014)

Kati Kaartisen Nätti tyttö, vähän pehmee on alusta asti vahva teksti, mutta Johanna Freundlichin ohjaukselle lämpenen hitaasti. Ryhmäteatterin esitys tökkii kolmen sukupolven naisten kipupisteitä ja etsi suomalaisen naisen kuvaa. Kaija Pakarinen, Minna Suuronen ja Emilia Sinisalo ovat upea kolmikko, jota täydentää moneen taipuva mies, jota Robin Svartström virtuoottisesti esittää. En kuitenkaan innostu siitä, että on tarvittu mies ihmettelemään ja kertomaan meille, mitä nämä naiset käyvät läpi. Kelpo esitys, mutta ei tässä joukossa kuitenkaan oikein erotu.

Kuningas kuolee (9.8.2014)

Minna Leinon Kansallisteatteriin ohjaama Eugène Ionescon absurdin draama vertaa kuninkaan kuolemaan maailmanloppuun. Rinnastukset ilmastonmuutokseen ja muihin luonnonkatastrofeihin ovatkin melko itsestäänselviä. Kaikki on niin kohdallaan, uuden käännöksen puhekieli toimii niin hyvin, näyttelijäntyö on niin moitteetonta, visuaalinen konsepti niin tyylitelty, että koko esitys muuttuu hygieeniseksi. Laadukasta, mutta hajutonta. Mielenkiintoista oli havaita oma reaktioni näyttämöllä kohti kuolemaa ja esityksen loppua laskevaan kelloon, ajan konkreettisuus tuntui aika ahdistavalta.

Jumalan rakastaja 2013 (9.8.2014)

Jumalan rakastaja 2013 ei puolestaan ollut lainkaan hygieeninen, päinvastoin, näyttämöltä uhkuu, jos nyt ei konkreettisesti niin ainakin kuvitteellisesti uhkea punttisalin bukee. En ole Jussi Parviaisen alkuperäistekstiä lukenut, joten en osaa sanoa, miten paljon tekstille on tapahtunut, mutta koen, etteivät päivitykset pompanneet kokonaisuudesta. Muoviselle naiskuvalle olisi kyllä voinut jotain tehdä, vaikka toisaalta kyseessä on äijäfantasia, joten ehkä ne barbit on sitten kuitenkin jotenkin perusteltuja. Esitys on samaan aikaan tosi epämiellyttävä ja häiritsevästi hauska. Yksi viikon kiinnostavimpia ilman muuta.

Oh My Irma (9.8.2014)

Kanadalaisen Haley McGeen monologi Oh My Irma tuntuu sisarteokselta viime kesänä Edinburghissa näkemälleni Philip Ridleyn Dark Vanilla Junglelle. Molemmissa hieman yksinkertaisen oloinen tyttö kelaa humoristisen viattoman oloisesti nauhaa auki kohti kamalia tekoja. McGeen suvereeni näytteleminen ei tarvinnut ympärilleen mitään, Kellariteatterin tyhjä näyttämö täyttyi silti. Raakaa, ahdistavaa ja hauskaa.

Suur õgimine (10.8.2014)

Viikon viimeinen veto oli virolaisen NO99:n Suur õgimine. Umpiväsyneenä ja jo melkein luovuttaneena toivoin, että esitys olisi hyvä, että paikalle raahautuminen viimeisillä voimilla palkittaisiin. Oli se ja palkittiin. Irvokas fiesta oli samaan aikaan kiehtovaa ja vastenmielistä katsottavaa. Minulle esitys puhui vahvasti yksinäisyydestä, oli sitten kyse maailmankaikkeuden mittakaavasta tai kuolemanpelosta, jota mässäillen väistetään. Mässäilystä ei ole toisaalta pitkä matka irstailuun, yhtä lailla seksillä kuin ruoalla voi sisäistä tyhjyyttään täyttää. Esityksen jälkeen oma oloni oli todella surullinen, toisaalta ei tehnyt mieli puhua kenellekään, toisaalta olisi tehnyt mieli juosta suoraan jonkun syliin. 

Hieno päätös hienolle festivaalille.

Teatterikesän moninaiset polut

Tämänvuotisen Teatterikesän varsin taitavasti rakennetussa ohjelmistossa korostui monenlaisia polkuja, joita seurata ja jotka toisaalta myös ristesivät kiinnostavasti. Yksi niistä tapahtui tanssien, toinen identiteettiä pohtien.

Kaikki on tanssia 

Mutantants, alaotsikoltaan 1000 tanssia, jotka tanssia ennen kuin kuolet, on hilpeä tutkielma liikkeen merkityksestä kulttuurissa. Neljä miestä tanssii välillä tahallisenkin kömpelösti ja viittauksenomaisesti, arvottamatta mitään muotoa toisen edelle. Ensin kierretään koko maailma tanssien pari tahtia jokaisesta maasta ja nähdään, miten liike liukuu kulttuurista toiseen muuntuen, mutta toistaen samanlaisia elementtejä. 

Tanssi käsitteenä laajenee pian myös muuhun elämään, tanssiksi taipuvat niin armeijoiden askelkuviot, uskonnolliset eleet, lasten leikit kuin arkiset asiatkin, joita toistamme kuin huomaamatta aina samalla koreografialla. Esitys on kuin pieni luento, hiki päässä joraten esitettynä.

Identiteetin luonnostelua

Sonya Lindforsin neljälle afrosuomalaiselle tanssijalle valmistaman Noir? -teoksen luonnosmaisuus on sekä esityksen etu että taakka. Parhaimmillaan kohtauksissa on räävitöntä in-your-face-asennetta, heikoimmillaan jäädään keskeneräisten roiskaisujen tasolle. Miettimään jäin, mitä kertoo 2010-luvun mustasta suomalaisuudesta se, että viittaukset tuntuvat järjestään tulevan amerikkalaisesta kulttuurista. Ehkä suomalaista kontekstia ei vielä ole mahdollista kuvittaa omilla kuvilla? 

Ihmisyys lähikuvassa

Katariina Nummisen teatterin ja tanssin välimaastoon sijoittuva Zoo käyttää tekstinään Korkeasaaren eläintarhassa salaa äänitettyä puhetta. ”Se näkee mun sieluun” sanoo joku näkemästään eläimestä, toinen taas kuvailee näkyään ”oksettavan ihmismäiseksi”. 

Vähitellen alkaa liike, askel askeleelta eläimellisempi, kunnes lopulta näyttämöllä on lauma alastomia paviaaneja kirkumassa. Milloin yhdistyy eläimellinen liike inhimilliseen puheeseen, milloin taas eläintarhakävijöiden ”kato, kato” muuttuu lintujen ääntelyiksi. 

Kun apaattinen eläin puetaan jälleen ihmiseksi, kouraisee sydämestä. Mistä sattuman oikusta juuri me olemme lasin tällä eikä tuolla puolen, tuijottamassa tuijotetuksi tulemisen sijasta? Zoo on esitys, jonka jälkeen omaa ihmisyyttään katsoo täysin uusin silmin.

Maailma miehen jälkeen

Tanssiteatteri Minimin Miehen kuolema -kabaree kiertyy Miko Kivisen tympeän Kuolio-hahmon ympärille. Maailma voi huonosti ja ilman miestä voisimme olla niin paljon enemmän. Mies täytyy poistaa yhtälöstä, ja vain kaksi naista, miehen entinen ja nykyinen, voivat lopulta luoda uuden, kesyttämättömän miehen. 

Leea Klemolan ohjaama esitys pursuaa kulutuskriittisyyttä, ilmastonmuutoksen uhkaa ja tuhoavan miehisen vallan viimeisiä hetkiä. Välillä seistään päällään anatomisesti muotoillussa jättitavarassa. Ylenpalttisen runsas esitys naurattaa välillä aivan hervottomasti, vaikka ei lopulta tuokaan sukupuolikeskusteluun mitään uutta. 

Kauniita mutta onttoja konsepteja

Festivaalin kansainvälinen ohjelmisto oli tänä vuonna aika vaatimaton ja viikolla näkemissäni esityksissä tuntui korostuvan muoto sisällön kustannuksella.

Slovenian kansallisteatterin Ponorela lokomotiva (Hullu veturi) perustuu puolalaisen Stanisław Witkiewiczin avantgardistiseen näytelmään. Kaksi valepukuista miestä kaappaa höyryveturin ja kiihdyttää sen kohti tuhoa. Matka vertautuu kiirastulen kaltaiseksi välitilaksi. 

Esityksen peruskonsepti on kiinnostava, kaksi näyttelijää soittaa lähes tauotta kahta pianoa, luoden jännitettä musiikin avulla. Vähitellen väki veturissa lisääntyy, mutta absurdin filosofinen teksti jää räyhäkkään kabareen jalkoihin.

Virolaisen R.A.A.A.M -ryhmän esityksessä Tühermaa (Joutomaa) tarina on varsin yksinkertainen: sodassa traumatisoitunut mies kuvittelee itsensä roomalaiseksi legioonalaiseksi, rakentaen kypäränsä ja sotisopansa viemäristä löytyneistä rojuista. Harha leviää pian muuhunkin perheeseen. Myös tässä esityksessä konsepti on kiehtova. 

Suuri osa esityksestä tapahtuu lähes pimeässä, joskus vain pienen kynttilän tai pöytälampun valaistessa valtavaa hallia. Pelataan katsojan pimeän pelolla ja turvattomuuden tunteella, kun esiintyjät saattavat ilmestyä mistä vain katsomon välistä. Esityksessä on runsaasti haikean kauniita kuvia sekä kiinnostavia oivalluksia niin äänimaailmassa kuin roomalaisten roskapuvustuksessa. Tarina itsessään ei kuitenkaan ole riittävän vahva, että esitys lumoaisi.

*****

Cabaret Rhizome (Viro): Mutantants ehk Tuhat tantsu, mida tantsida enne kui sured

Esitys 8.8.2014

Zodiak: Noir?

Esitys 6.8.2014

Zodiak: Zoo

Esitys 6.8.2014

Tanssiteatteri Minimi: Miehen kuolema

Esitys 7.8.2014

SNG Drama Ljubljana (Slovenia): Ponorela lokomotiva

Esitys 6.8.2014

RA.A.A.M. (Viro): Tühermaa 

Esitys 7.8.2014

Arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 10.8.2014

Keittiöremontista turkkilaisiin häihin

Tampereen Teatterikesän pääohjelmistossa nähdään tänä vuonna useita teemoja, joista alkuviikkon kattaukseeni osuivat mm. eurooppalainen integraatio, uskonto ja naisen asema. Viron teatteri on viikolla erityisessä lähikuvassa, kun Case Viro tarjoaa neljä esitystä, elokuvan, keikan sekä keskustelutilaisuuksia. 

Maailmanlopun remonttityömaa

Kolme miestä ja yksi nainen puuhastelevat keittiöremontin parissa. Puhutaan aika vähän, lähinnä murahdellaan ja kiroillaan suupielestä, toiset viroksi, toiset suomeksi. Pinna tuntuu olevan kireänä itse kullakin, remontti ei oikein etene. 

Jännitteitä rakentuu niin kansallisuuksien välillä kuin sisälläkin, jotain vienoa flirttiäkin syntyy. Hetken hermojen menetyksestä ja raivosta pienenee ilmaisu taas sormenpään herkäksi, näennäisestä kaaoksesta nousee hienovaraisia yksityiskohtia.  

Virolaisen Rakvere Teaterin, lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon ja tamperelaisen Teatteri Telakan valtionpalkinnon viime vuonna napanneen trilogian kolmas osa Köök pelaa improvisoidun oloisella näennäistekemisellä juuri niin kauan, että käänne on saatava. 

Ja millainen käänne se onkaan! Vastauksia ei anneta, mutta kysymyksiä herää: kenen sotia ovien takana soditaan? Miksi veri loistaa pimeässä? Keitä ovat nämä ihmiset tässä keittiössä?

Andres Noormetsin ohjaama esitys tiivistää eurooppalaisen muukalaisvihan mikrotason mittakaavaan. Anneli Rahkema ja Peeter Rästäs Rakveresta sekä Vanhan Jukon Hannu Salminen ja Telakan Antti Mankonen tanssivat tämän hilpeän ja hirvittävän esityksen sovituilla askeleilla, mutta hetkessä eläen. 

Teatterikesän Case Virolle Köök on komea avaus, kolmen teatterin trilogialle hieno huipennus.

Pikkusiskon vapaus valita 

Hollantilaisen Trouble Manin esitys somedaymyprincewill.com on jo täydessä käynnissä, kun katsojat pääsevät saliin. Sadettin Kirmiziyüz siellä toikkaroi pikkusiskonsa häiden laskuhumalassa, kuorien tarinaa esiin vähän kerrallaan. 

Aiemmissa teoksissaan Kirmiziyüz on jo käsitellyt äitiään, isäänsä ja vanhempaa veljeään, nyt on sisaren vuoro päästä keskushenkilöksi.

Toisen polven turkkilaisena maahanmuuttajana, saati tyttönä ei ole Hollannissa helppo kasvaa. Peruskoulun jälkeen sisko hakee paikkaansa eikä lapsuudessa läheinen veli malta uudelta elämältään auttaa. 

Parikymppisenä pikkukaupungin kaunotar valitsee ensin huivin ja sitten lomamatkalla kohdatun prinssin Turkista. Veljelle se on vaikea pala. 

Esitys pursuaa suvereenia ja vilpitöntä näyttelijäntyötä, Kirmiziyüzin esittämänä sisko ei ole koominen drag-hahmo, vaan herkkä nuori nainen. 

Vastapainoksi komiikkaa pursuavat The Sadists -kolmikon eli hollantilaisten näyttelijä-muusikoiden Erik van der Horstin, Kasper Schellingerhoutin ja Viktor Griffioenin vauhdikkaasti irtoviiksillä roiskimat sivuhenkilöt. Bändi myös soittaa vetävää musiikkia elektronisesta rokista turkkihumppaan.

Vaikka esitys käsittelee niin islamia kuin maahanmuuton ongelmia, ei Kirmiziyüz koe tarvetta poliittiselle saarnalle. Oman tiensä valitsevan sisaren tarina ei ole uhrin, esityksen loppu on toiveikas.

*****

Rakvere Teater (EST), Teatteri Vanha Juko, Teatteri Telakka: Köök

Esitys Tampereen Teatterikesässä 4.8.2014

Trouble Man (NED): somedaymyprincewill.com

Esitys Tampereen Teatterikesässä 5.8.2014

Arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 7.8.2014