... ja rimpat

Tänä vuonna olin kymmenettä kertaa Teatterikesässä työn puolesta. Viikko oli monella tapaa ennätysmäinen muutenkin. Näin 16 esitystä, mikä on enemmän kuin koskaan. Esitysten yhteenlaskettu kesto oli pari tuntia yli vuorokauden. En mitenkään tarkoituksella ahminut näin montaa ohjelmaani, mutta kun se kerran logistisesti oli mahdollista, niin en alkanut nirsoilemaan. Katsoin kaikki, mitkä pystyin.

Ohjelmisto oli kokonaisuutena mielestäni oikein onnistunut, vain pari esitystä jätti kokonaan kylmäksi. Muutama taas räjäytti tajunnan, suurin osa oli siltä väliltä, mutta ehdottomasti plussan puolella.

Oli kuuminta ikinä. Aina Teatterikessä on saleissa lämmin ollut, mutta nyt rakennukset olivat niin umpikuumia, että ajoittain oli todella tukalaa. Siedän kuumuutta muutenkin keskimääräistä huonommin ja nyt alla oli vielä kuukauden helle, joten olin uupunut jo valmiiksi. Poikkeuksellisesti tänä vuonna en kuitenkaan nukahtanut kertaakaan katsomossa. Kai sekin jostain kertoo!

Kirjoitin näkemistäni yhden pienemmän ja yhden isomman koosteen Hämeen Sanomiin, mutta kaikki esitykset eivät sinne tietenkään mahtuneet. Jokaisesta twiittasin pienen ensitunnelman (feedi sivupalkissa). Tässä vielä muutama sana niistä esityksistä, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet lehteen saakka. Kovin syvällisiin analyyseihin ei pää enää tässä vaiheessa taivu.

Terveiset Kutturasta (5.8.2014)

Joensuun kaupunginteatterin Terveiset Kutturasta -esityksestä en innostunut lainkaan. Ymmärrän, että esitys on provokaatio, tarkoituksellista kökköteatteria, mutta sitä ei kuitenkaan ole viety riittävän pitkälle, että minua kiinnostaisi.

Frankie ja Johnny (7.8.2014)

Teatteri Jurkan Frankie ja Johnny oli Teatterikesän tämänvuotisessa konseptivetoisessa ohjelmistossa poikkeus, tekstin ja näyttelijäntyön varassa toimiva koruton huonedraama. Liisa Mustosen ohjauksessa Elina Hietala ja Tommi Eronen tekevät valtavan hienoa työtä kahden elämässä kolhiintuneen ihmisen koko yön kestävillä ensitreffeillä. Tällä kertaa Jurkan esityksen laajentaminen ainakin viisi kertaa isommalle Kellariteatterin näyttämöllekään ei syö intensiteettiä. Intiimi, eroottinen ja kaunis esitys on pertsaa parhaimmillaan.

Pop Slut (8.8.2014)

Sara Mellerin ohjaus Pop Slut tarjoillaan feministisenä kabareena, mutta jää varsin tyhjäksi kouluaineeksi naisen seksuaalisuudesta. Viisi populaarikulttuurin naishahmoa Britneystä Madonnaan tehdään kukin omalla tavallaan naurunalaiseksi seksualisoituna stereotypiana. Suomennettuina hiphopin misogyyneistä sanoituksista tulee kyllä varsin paljon tietoisemmaksi ja slut-sanaa otetaan haltuun kuin lutkamarssilla konsanaan. Heidi Kirves laulaa Beyoncena kuin unelma ja muukin naiskööri tuo esitykseen runsaasti asennetta ja taitoa, mutta teoksen yleisote on lapsellinen, eikä pelkkä stereotypian osoittaminen mielestäni riitä vielä väitteeksi, saati feministiseksi teoksi. 

Mielenkiintoisin hetki esityksessä koetaan, kun peruukkien riisumisen ja meikkien pesun jälkeen yksi naisista kertoo pelkäävänsä, että jää kuuluisamman miehensä varjoon. Muiden naisten, hänen ystäviensä, kauhistunut reaktio osoittaa, että tässä on tabu, joka on vielä käsittelemättä.

Nätti tyttö, vähän pehmee (8.8.2014)

Kati Kaartisen Nätti tyttö, vähän pehmee on alusta asti vahva teksti, mutta Johanna Freundlichin ohjaukselle lämpenen hitaasti. Ryhmäteatterin esitys tökkii kolmen sukupolven naisten kipupisteitä ja etsi suomalaisen naisen kuvaa. Kaija Pakarinen, Minna Suuronen ja Emilia Sinisalo ovat upea kolmikko, jota täydentää moneen taipuva mies, jota Robin Svartström virtuoottisesti esittää. En kuitenkaan innostu siitä, että on tarvittu mies ihmettelemään ja kertomaan meille, mitä nämä naiset käyvät läpi. Kelpo esitys, mutta ei tässä joukossa kuitenkaan oikein erotu.

Kuningas kuolee (9.8.2014)

Minna Leinon Kansallisteatteriin ohjaama Eugène Ionescon absurdin draama vertaa kuninkaan kuolemaan maailmanloppuun. Rinnastukset ilmastonmuutokseen ja muihin luonnonkatastrofeihin ovatkin melko itsestäänselviä. Kaikki on niin kohdallaan, uuden käännöksen puhekieli toimii niin hyvin, näyttelijäntyö on niin moitteetonta, visuaalinen konsepti niin tyylitelty, että koko esitys muuttuu hygieeniseksi. Laadukasta, mutta hajutonta. Mielenkiintoista oli havaita oma reaktioni näyttämöllä kohti kuolemaa ja esityksen loppua laskevaan kelloon, ajan konkreettisuus tuntui aika ahdistavalta.

Jumalan rakastaja 2013 (9.8.2014)

Jumalan rakastaja 2013 ei puolestaan ollut lainkaan hygieeninen, päinvastoin, näyttämöltä uhkuu, jos nyt ei konkreettisesti niin ainakin kuvitteellisesti uhkea punttisalin bukee. En ole Jussi Parviaisen alkuperäistekstiä lukenut, joten en osaa sanoa, miten paljon tekstille on tapahtunut, mutta koen, etteivät päivitykset pompanneet kokonaisuudesta. Muoviselle naiskuvalle olisi kyllä voinut jotain tehdä, vaikka toisaalta kyseessä on äijäfantasia, joten ehkä ne barbit on sitten kuitenkin jotenkin perusteltuja. Esitys on samaan aikaan tosi epämiellyttävä ja häiritsevästi hauska. Yksi viikon kiinnostavimpia ilman muuta.

Oh My Irma (9.8.2014)

Kanadalaisen Haley McGeen monologi Oh My Irma tuntuu sisarteokselta viime kesänä Edinburghissa näkemälleni Philip Ridleyn Dark Vanilla Junglelle. Molemmissa hieman yksinkertaisen oloinen tyttö kelaa humoristisen viattoman oloisesti nauhaa auki kohti kamalia tekoja. McGeen suvereeni näytteleminen ei tarvinnut ympärilleen mitään, Kellariteatterin tyhjä näyttämö täyttyi silti. Raakaa, ahdistavaa ja hauskaa.

Suur õgimine (10.8.2014)

Viikon viimeinen veto oli virolaisen NO99:n Suur õgimine. Umpiväsyneenä ja jo melkein luovuttaneena toivoin, että esitys olisi hyvä, että paikalle raahautuminen viimeisillä voimilla palkittaisiin. Oli se ja palkittiin. Irvokas fiesta oli samaan aikaan kiehtovaa ja vastenmielistä katsottavaa. Minulle esitys puhui vahvasti yksinäisyydestä, oli sitten kyse maailmankaikkeuden mittakaavasta tai kuolemanpelosta, jota mässäillen väistetään. Mässäilystä ei ole toisaalta pitkä matka irstailuun, yhtä lailla seksillä kuin ruoalla voi sisäistä tyhjyyttään täyttää. Esityksen jälkeen oma oloni oli todella surullinen, toisaalta ei tehnyt mieli puhua kenellekään, toisaalta olisi tehnyt mieli juosta suoraan jonkun syliin. 

Hieno päätös hienolle festivaalille.