Tämänvuotisen Teatterikesän varsin taitavasti rakennetussa ohjelmistossa korostui monenlaisia polkuja, joita seurata ja jotka toisaalta myös ristesivät kiinnostavasti. Yksi niistä tapahtui tanssien, toinen identiteettiä pohtien.
Kaikki on tanssia
Mutantants, alaotsikoltaan 1000 tanssia, jotka tanssia ennen kuin kuolet, on hilpeä tutkielma liikkeen merkityksestä kulttuurissa. Neljä miestä tanssii välillä tahallisenkin kömpelösti ja viittauksenomaisesti, arvottamatta mitään muotoa toisen edelle. Ensin kierretään koko maailma tanssien pari tahtia jokaisesta maasta ja nähdään, miten liike liukuu kulttuurista toiseen muuntuen, mutta toistaen samanlaisia elementtejä.
Tanssi käsitteenä laajenee pian myös muuhun elämään, tanssiksi taipuvat niin armeijoiden askelkuviot, uskonnolliset eleet, lasten leikit kuin arkiset asiatkin, joita toistamme kuin huomaamatta aina samalla koreografialla. Esitys on kuin pieni luento, hiki päässä joraten esitettynä.
Identiteetin luonnostelua
Sonya Lindforsin neljälle afrosuomalaiselle tanssijalle valmistaman Noir? -teoksen luonnosmaisuus on sekä esityksen etu että taakka. Parhaimmillaan kohtauksissa on räävitöntä in-your-face-asennetta, heikoimmillaan jäädään keskeneräisten roiskaisujen tasolle. Miettimään jäin, mitä kertoo 2010-luvun mustasta suomalaisuudesta se, että viittaukset tuntuvat järjestään tulevan amerikkalaisesta kulttuurista. Ehkä suomalaista kontekstia ei vielä ole mahdollista kuvittaa omilla kuvilla?
Ihmisyys lähikuvassa
Katariina Nummisen teatterin ja tanssin välimaastoon sijoittuva Zoo käyttää tekstinään Korkeasaaren eläintarhassa salaa äänitettyä puhetta. ”Se näkee mun sieluun” sanoo joku näkemästään eläimestä, toinen taas kuvailee näkyään ”oksettavan ihmismäiseksi”.
Vähitellen alkaa liike, askel askeleelta eläimellisempi, kunnes lopulta näyttämöllä on lauma alastomia paviaaneja kirkumassa. Milloin yhdistyy eläimellinen liike inhimilliseen puheeseen, milloin taas eläintarhakävijöiden ”kato, kato” muuttuu lintujen ääntelyiksi.
Kun apaattinen eläin puetaan jälleen ihmiseksi, kouraisee sydämestä. Mistä sattuman oikusta juuri me olemme lasin tällä eikä tuolla puolen, tuijottamassa tuijotetuksi tulemisen sijasta? Zoo on esitys, jonka jälkeen omaa ihmisyyttään katsoo täysin uusin silmin.
Maailma miehen jälkeen
Tanssiteatteri Minimin Miehen kuolema -kabaree kiertyy Miko Kivisen tympeän Kuolio-hahmon ympärille. Maailma voi huonosti ja ilman miestä voisimme olla niin paljon enemmän. Mies täytyy poistaa yhtälöstä, ja vain kaksi naista, miehen entinen ja nykyinen, voivat lopulta luoda uuden, kesyttämättömän miehen.
Leea Klemolan ohjaama esitys pursuaa kulutuskriittisyyttä, ilmastonmuutoksen uhkaa ja tuhoavan miehisen vallan viimeisiä hetkiä. Välillä seistään päällään anatomisesti muotoillussa jättitavarassa. Ylenpalttisen runsas esitys naurattaa välillä aivan hervottomasti, vaikka ei lopulta tuokaan sukupuolikeskusteluun mitään uutta.
Kauniita mutta onttoja konsepteja
Festivaalin kansainvälinen ohjelmisto oli tänä vuonna aika vaatimaton ja viikolla näkemissäni esityksissä tuntui korostuvan muoto sisällön kustannuksella.
Slovenian kansallisteatterin Ponorela lokomotiva (Hullu veturi) perustuu puolalaisen Stanisław Witkiewiczin avantgardistiseen näytelmään. Kaksi valepukuista miestä kaappaa höyryveturin ja kiihdyttää sen kohti tuhoa. Matka vertautuu kiirastulen kaltaiseksi välitilaksi.
Esityksen peruskonsepti on kiinnostava, kaksi näyttelijää soittaa lähes tauotta kahta pianoa, luoden jännitettä musiikin avulla. Vähitellen väki veturissa lisääntyy, mutta absurdin filosofinen teksti jää räyhäkkään kabareen jalkoihin.
Virolaisen R.A.A.A.M -ryhmän esityksessä Tühermaa (Joutomaa) tarina on varsin yksinkertainen: sodassa traumatisoitunut mies kuvittelee itsensä roomalaiseksi legioonalaiseksi, rakentaen kypäränsä ja sotisopansa viemäristä löytyneistä rojuista. Harha leviää pian muuhunkin perheeseen. Myös tässä esityksessä konsepti on kiehtova.
Suuri osa esityksestä tapahtuu lähes pimeässä, joskus vain pienen kynttilän tai pöytälampun valaistessa valtavaa hallia. Pelataan katsojan pimeän pelolla ja turvattomuuden tunteella, kun esiintyjät saattavat ilmestyä mistä vain katsomon välistä. Esityksessä on runsaasti haikean kauniita kuvia sekä kiinnostavia oivalluksia niin äänimaailmassa kuin roomalaisten roskapuvustuksessa. Tarina itsessään ei kuitenkaan ole riittävän vahva, että esitys lumoaisi.
*****
Esitys 8.8.2014
Esitys 6.8.2014
Esitys 6.8.2014
Esitys 7.8.2014
Esitys 6.8.2014
Esitys 7.8.2014
Arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 10.8.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!