Äiti ja tytär loputtomassa limbossa

Äiti ja tytär pakenevat jotakin tuntematonta uhkaa, ehkä maailmanloppua ja päätyvät puimaan suhdettaan vessanpöntön äärellä. Siinäpä tiivistetysti Liisa Mustosen kirjoittaman ja ohjaaman Äidin pikku perkeleen lähtökohta. 

Äiti-tytär-suhde lienee yhä yksi taiteen ja teatterin arkkimotiiveista, mutta mitään erityisen omaperäistä sanottavaa ei esityksellä tätä ulkoista asetelmaa lukuunottamatta oikeastaan ole.

Näytelmässä vuorottelevat vessassa kuin kiirastulessa kuiskaten käydyt pohdinnat sekä kipeät kohtaukset menneisyydestä. Äiti manipuloi, tytär kapinoi. 

Näetkö sä mut, kysyy tytär. Etkö voisi vihata vähän vähemmän, olisi helpompaa, kysyy puolestaan äiti. Symbolista äidinmurhaa tehdään milloin milläkin miimisellä aseella. 

Tellervo Syrjäkarin tyylikkään mustavalkoharmaa lavastus ja pukusuunnittelu, Luca Sirviön raaka valosuunnittelu ja Maura Korhosen yllätyksellinen äänisuunnittelu tukevat Mustosen ohjausta, jota Tarja Heinula ja Elina Hietala toteuttavat millintarkoin leikkauksin.

Pieteetillä rakennetusta esityksestä jää kuitenkin vahvasti sormiharjoitelman, etydin maku. Kokonaisuus on viilattu viimeisen päälle esteettisesti, mutta sisällön kustannuksella. 

Tunnin mittaisena näyttämönovellina ja tragikoomisena suupalana Äidin pikku perkele vielä toimiikin, pidempää tai syvempää tarkastelua se ei ehkä kestäisi.

*****

Teatteri Takomo: Äidin pikku perkele
Esitys 12.12.2015

Ylevä ja ällöttävä lyövät sovussa kättä

"Jumankauta!!! Onko nämä hullut vielä hengissä?!? PAKKO TULLA KATSOON. Onko sarjalippuja?" Kommentti on White Nights -esityksen Facebook-tapahtuman seinältä. Kieltämättä assosioin Race Horse Companyyn itsekin aikamoisen rämäpäisyyden. 

Ryhmän läpimurtoteos Petit Mal vuodelta 2010 osui itselläni juuri siihen saumaan, jossa nykysirkus alkoi ylipäätään muuttua minulle näkyväksi. Ai näinkin voi tehdä? 

Viime kesänä Circus Ruska Festivalilla nähty Motosikai oli puoli tuntia silkkaa äijäilyä, pakettiauton katolta ja katolle pomppimista, seteleiden niittaamista kaverin nahkaan. Mitä nyt kolmekymppiset klopit yleensä tekee. 

White Nights -esitystä varten Suvilahden Kattilahalliin on rakennettu rento lounge, jossa tarjolla on helposti vastaanotettava kabereekimara niin sirkusta kuin sideshowtakin. Ja hodareita - illan alaotsikkona on "Blood, cirkus and junk food". 

Jos juontajana toimii newyorkilainen burleski-MC Bastard Keith ja illan bändi on nimeltään Magnificient Fuckers, niin ihan kauhean totisella asenteella ei kannata olla liikkeellä katsomossakaan. Mutta kuten Bastard Keith toteaa, illan aikana vaihdellaan suvereenisti välillä disgusting - sublime, ällöttävä ja ylevä lyövät kättä. 

Juontojen aiheet pyörivät tukevasti navan alla ja Bastard Keithin yleisön kanssa ronskisti pelaava stand-up toimii loistavasti. (Heppu on muuten kotipuolessaan myös virallinen vihkijä. Niissä häissä voisin minäkin viihtyä.)

Ällöttävästä osastosta vastaavat Princess Tweedle Needle ja Pain Solutionin Håvve Fjell, jotka roikottavat kaikenlaisia asioita erilaisista ruumiinosista sekä leikkivät tulella ja terävillä asioilla. Ihan kammottavaksi ei onneksi mennä, illan tunnelma pysyy kepeällä pikkujoulutasolla. Hyvä niin. 

Sirkuspuoli vakuuttaa odotusten mukaisesti taidollaan, jos kohta jokainen numero ei dramaturgisesti ihan loppuun asti kannakaan. 

Illan avaava Wheel of Death on vaikuttava kapistus ja toimii numerona todella hyvin. Painovoiman ja tasapainon sekä vaaran kanssa pelaaminen riittää ja lopputulos on paitsi sykettä nostattavaa myös kaunista katsottavaa. 

Rauli Kososen trampoliininumero on dramaturgisessa yksinkertaisuudessaan ihastuttava oodi ihmiskehon mahdollisuuksille. Rauhallinen voice-over toistosta ja kehon automaatiosta yhdistettynä hypnoottiseen liikkeeseen pitää otteessaan.

Nathalie Goodin nuoranumero alkaa perinteisesti (ja myönnän odottelevani jo seuraavaa), mutta sitten tanssijan keho kieltäytyykin yhtäkkiä yhteistyöstä ja putoamisen pelko tuo kiinnostavaa yllättävyyttä.

Rony Hämäläisen cyr-numero on teknisesti taitavaa, mutta ei toimi minulle dramaturgisesti. Ylimielinen yleisösuhde kääntyy itseään vastaan, kun sitä ei viedä riittävän röyhkeäksi. 

Kalle Lehdon jongleeraus jää tässä kokonaisuudessa aika mitäänsanomattomaksi. En toisaalta ole montaa jonkkanumeroa nähnyt, joka saisi minussa väristyksiä aikaan muutenkaan, laji on turhan sisäänpäinkääntynyttä minun makuuni.  

Esiintyjistä Bastard Keithin lisäksi minut hurmaa Odilon Pindat, jota lennätetään pitkin poikin jos jonkinlaisilla lingoilla. Pindatin (Pindat'n?) pikkuinen supersankarihahmo on niin ihastuttavan itseriittoinen ja boylesque, että kaverin paiskomista erilaisilla virityksillä kohti kattoa voisi katsoa pidempäänkin.

Race Horse Companyn White Nights -kokonaisuus tarjoaa siis vähän jokaiselle jotakin ja yhdistää ehdottoman taitavuuden tukevasti poskeen sijoitettuun kieleen. Mikäs sen sopivampaa piristystä pimeään vuodenaikaan?

*****

Race Horse Company: White Nights
Esitys Suvilahden Kattilahallissa 5.12.2015

Sydän kiveä, häkki päässä

Kansallisteatterin  Kiertuenäyttämön Vapauden kauhu -näytelmää on rakennettu vapautuvia vankeja tukevien toimijoiden kanssa järjestettyjen työpajojen myötä. Esityksen lisäksi puolitoistavuotisen projektin tuloksena on syntynyt vankilataustaisten Porttiteatteri, jonka kahdeksan jäsentä nähdään näyttämöllä kolmen Kansallisteatterin näyttelijän kanssa.

Laitosteatterin (ja nyt en viittaa niihin isoihin teatteritehtaisiin vaan teatteriin, joka viedään laitoksiin ihmisten luokse) asiantuntija Jussi Lehtosen ideoima ja ohjaama sekä Asta Honkamaan käsikirjoittama näytelmä kertoo episodimaisesti vankilasta vapautumisesta, siitä, millaiseksi vapaus käsitteenä muuttuu, kun se on otettu pois ja miten pelottavaa tavalliseen maailmaan astuminen vankilavuosien jälkeen voi olla. 

Vangilla häkki siirtyy pään sisään, vankilassa pitkään istuva laitostuu. Vaatii voimia ja rohkeutta irrottautua entisestä elämästä, rikoksista ja päihteistä, joihin on helppoa ja turvallista tarttua heti ulos päästyä.

Porttiteatterin näyttelijät, Pia Vallenius ja Kari Wiippola etunenässä, tuovat näyttämölle rosoisen elämänsä. Tuntuu epäreilulta verrata heitä ammattinäyttelijöihin, epäreilulta nimenomaan jälkimmäisiä kohtaan. Ajatus siitä, että näyttelijä on itse kokenut, jos nyt ei juuri sitä tarinaa, jota näyttämöllä kertoo, niin ainakin jotakin samansuuntaista, luo ihan toisenlaista uskottavuutta. 

Valleniuksen päihteetön elämä vapaudessa on kestänyt jo jokusen vuoden, Wiippola kiirehtii esityksen jälkeen vielä takaisin Suomenlinnan avovankilaan. Kansallisteatterin puolelta mukana olevien Jani Karvisen, Ilja Peltosen ja Taisto Reimaluodon tarinat vankien sekä omien ennakkoluulojen ja pelkojen kohtaamisesta koskettavat ja tuovat näkökulmaa. 

Tunteita puhuttelevat tarinat yksilöistä saavat rinnalleen runsaasti tutkimustietoa, mutta myös kiven sisässä edelleen istuvien elinkautisvankien ajatuksia vapaudesta. Yksi häpeää omia tekojaan, toinen kertoo, ettei vapauden menetys vankilassa miltään tunnu, vaan vasta ulkopuolella käynnin jälkeen tuomion kunnolla tajuaa. Vapaudesta on vaikea puhua, kun ei siitä jossain kaukana tulevaisuudessa oikein saa otettakaan. 

Yksityiskohdat avaavat silmiä ja omatkin ennakkoluuloni tulevat ravistelluiksi. Pysäyttää, kun kolmoismurhasta elinkautista istuva Eikka Lehtosaari kertoo videolla käyttäneensä ensin aamuisin koirat parin tunnin lenkillä ja sitten vasta "lähteneensä rosvohommiin".

Esitys on lyijynraskaasta aiheestaan huolimatta ilmava ja rento. Humoristisuus pitää katsomiskokemuksen inhimillisenä, niin ettei synkkiin tarinoihin pääse sukeltamaan tunnemielessä liian syvälle. 

Anna Sinkkosen pukusuunnittelu ja lavastus tuovat mukaan aimo annoksen leikkisyyttä. Kiasma-teatterin näyttämö ja katsomo ovat vaihtaneet paikkaa ja betoniportailla kasvaa vihreää. Yksiväriset vankiunivormut muuttuvat vähä vähältä kotikutoisiksi supersankariasuiksi. 

Kotimatkalla mietin kävellessäni Sörnäisten vankilan ohitse, että siellä melkein naapurissa, talossa, jonka pihavalot ovat yötä päivää päällä, elää ei vain vankeja, vaan ihmisiä, joista jokaisella olisi tarinansa kerrottavanaan. Ja niinkuin videolla haastateltu elinkautisvanki toteaa: Toki rikoksesta pitää rangaista, mutta ei se mitään auta, jos ei samalla tueta.

*****

Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö, Kiasma-teatteri & Porttiteatteri: Vapauden kauhu
Esitys Kiasma-teatterissa 2.12.2015

Aika on keijujen käsissä

Marraskuu on ollut päätyörintamalla sen verran hektistä, että vaikka tässäkin kuussa on tullut nähtyä erinäisiä teatteri- ja tanssiesityksiä, ei aivoista ole oikein löytynyt lokeroa, minkä turvin näkemästään olisi voinut kirjoittaa. En ole oikein innostunut mistään nähdystä, eikä silloin sisäistä pakkoa kirjoittamiseenkaan synny. Olen odotellut sitä ihan rauhassa. Näitä kuoppia tulee ja aina ne johonkin loppuvat.

Kirjoitustulpan auki plopsahtamiseen tarvittiin tällä kertaa lempeää lasten tanssiteatteria, Helsinki Dance Companyn Keijukaisneuvos Koo. 

Keijukaisneuvos Koo (koreografi Jyrki Karttunen) tutkii työkseen keijuja ja muita henkiolentoja. Keijut ovat erityisen hyviä esimerkkejä ajan käsitettä demonstroimaan, sillä jokainen viikonpäiväkin on itseasiassa keiju, kukin vähän erilainen kuten edustamansa päivät. 

Karttusen satumaailma on ihanan söpö ja tarjoaa oivalluksia ajasta ja suhteesta siihen myös aikuiselle katsojalle. Ihan jokaista keijua en kotiin vie, mutta muutama selvästi pyrkii mukaan. 

On Tiistai (Mikko Paloniemi) ja Torstai (Eero Vesterinen), joiden sisällä asuvat kiukkuiset pikku-ukot tekevät päivistäkin hieman tikkuisia. Kun Koo esitelmöi, kuinka Tiistain levottomuus johtuu juuri noista sisäisistä pikku-ukoista, jotka asettavat hänelle niin korkeita vaatimuksia, että on vaikea olla, pääsee minulta ja (aikuis)toveriltani sen verran kovaääninen tunnistamisnauru, että kolme riviä vakavia lapsia kääntyy katsomaan. 

Tunnistamista tapahtuu omassakin aikaperspektiivissäni: kuulin aivan selvästi itseni 4-vuotiaana jossain päin katsomoa huutamassa tuohtuneena: "Ei nyt ole Sunnuntai!"

Kepein askelin hypähtelevässä Paloniemessä näen samaa humoristista ja poksahtelevaa herkkyyttä kuin Karttusen Keiju-koreografiassa vuodelta 2002 (jonka näin siis nimenomaan Paloniemen esittämänä kolme vuotta sitten). 

Tumnusmaisen Vesterisen voimakkaan akrobaattinen rakkaustanssi - kun se kiukku-ukkeli on hetkeksi pistetty jäähylle - on kiintoisa koreografinen poikkeus muuten varsin ilmavassa keijustossa. Ei sillä, että Karttusen intertekstuaalinen liikekieli (no keksi itse parempi ilmaisu!) nytkään olisi jämähtänyt johonkin tiettyyn genreen, luettavissa on vaikka mitä musikaalistepistä lähtien.

Joka välissä näyttämölle änkeävä linssilude-Lauantai (Kaisa Niemi) on myös ääreishellyttävä klovnimaisine murahduksineen. Olen jälleen kovasti viehättynyt illuusioista, jotka tehdään ihan näkösällä, mutta jotka silti aiheuttavat välillä lumoutunutta huokailua. Niin vahva on suggestion voima, jonka toimivuuden tai toimimattomuuden aistii heti lapsiyleisön kanssa.

Keijukaisneuvos Koo muistuttaa, että minä päivänä vain voi sataa tai voi rakastua. Se on kovin lohdullinen ajatus. Ja vaikka viikko lähtisikin käyntiin vähän nilkuttaen, niin ei se ihan huono voi olla, jos sen aloittaa rokokooleninkiin, korkeaan peruukkiin ja partaan sonnustautunut viehko ja hienostuneen queer Maanantai (Pietari Kärki).

*****

Helsinki Dance Company: Keijukaisneuvos Koo
Esitys Stoassa 28.11.2015

Kaikki magia on mustaa

Kävipä kerran vuosia sitten niin, että olin mennyt mielenhäiriössä lupautumaan tuntiopettajaksi yliopiston näytelmäkirjallisuuskurssille ja tankkasin melkein itku kurkussa tapaamista edellisenä iltana Goethen Faustia (ja vain ensimmäistä osaa), kun ei se ollutkaan ihan semmoinen tunnissa parissa läpiluettava ja siltä pohjalta pohjustettava plari. Opeta siinä, kun et itsekään pääse kärryille.

Toisen kerran törmäsin Faustiin, jonka oli ohjannut liettualainen mestari Eimuntas Nekrosius. Nelituntinen, silkkaa vertauskuvaa täynnä oleva komea suuren näyttämön teos esitettiin tietenkin liettuaksi, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Tekstitys oli Otto Mannisen pohjalta, eli sitäkään ei ymmärtänyt, vaikka se oli suomea. Ihan mahdottoman hienolta näytti, mutta tunnustan. Nukahdin kalkkiviivoilla.

Vaikka näin olin hävinnyt taiston Faustille jo kahdesti, suuntasin kuitenkin rohkeasti katseeni päin kolmatta Faustiani. Käsissään ohjaaja Laura Jäntillä on Teatteri Jurkan pikkuruinen näyttämö, kolme näyttelijää ja kollaasi kaikenlaisesta Faust-materiaalista. On Goethea, Mannia, Marlowea, Bulgakoviakin. Faustin tarinaa kuljetaan rinta rinnan Aristoteleen ja vähän Antonin Artaudinkin kanssa. 

Tapani Kalliomäen Faust on tiedemiehen sijasta näyttelijä, joka saa 24 vuodeksi kaikki Tiina Weckströmin esittämän Saatanan keinot käyttöönsä. Kunniaa ja mainetta sataa, vain todellinen rakkaus elolliseen on kaupassa kielletty. Katkerimmin sen saa tuta Pia Anderssonin Gretchen, joka Faustin taikapiirissä tuhoutuu.

Jäntti on tiivistänyt eepoksen tiukaksi kaksituntiseksi, ja silti se on valtavan runsas. Vaikka tällaisesta lähdemateriaali- ja keinoröykkiöön hyppäämisestä voisi olla sotkuiset seuraukset, tuntuu Jäntin tulkinta kuitenkin koherentilta omassa näkemyksessään. Aristoteletta seuraamalla se pysyy hyppysissä.

Esitys on paitsi rakenteeltaan ja lainauksiltaan metateatteria, se myös käyttää viehättävällä tavalla vanhoja trikkejä. Yksinkertaisten temppujen tarkoitus ei ole tuottaa spektaakkelimaista vaikutusta vaan toimia jonkun suuremman asian merkkeinä.  

Paperi leimahtaa vain sekunnin, mutta sen symbolimerkitys on suuri. Tsup. Sinne suhahti sielu. Juuri tähän magiikkaan koko homma, siis teatteri, perustuu. Siihen, että yhdessä sovitusti uskotaan, että se, mitä näemme, edustaa jotakin todellista.

Kalliomäen ilmaisu on Jurkkaan valtavaa, varsinkin kun näyttämötilaa on kerroksittaisilla esiripuilla pienennetty vain murenaan entisestään. Ilmaisun kaliiberi tulee kuitenkin perustelluksi. Faust tahtoo kaiken, korkeimmat huiput ja syvimmät syöverit ihmismielestä, jota näyttämöllä välittää.

Anderssonin Gretchen on kuin mekaaninen nukke, joka on saanut hitusen sielua sisäänsä, eikä oikein osaa sen kanssa olla. Valtavan pidäkkeisen ulkokuoren alla kuohuu suuret tunteet, jotka tihkuvat kiinnostavasti silmäkulmista. Gretchen on kuitenkin ihmisen sijasta symboli hänkin, vailla minkäänlaista luonnetta. Siksi hänen kohtalonsakaan ei kosketa. 

Weckström on juuri niin saatanallinen saatana, kuin odottaa sopii. Hassua kyllä se, että odotus niin täysin täyttyy, tuottaa lievää pettymystä. Aivan järjetön ajatuskulku, jossa aivo nyrjähtää. Odottaa jotakin todella hyvää, jota saa, joten pettyy. En oikein osaa selittää, mistä kuitenkin tulee tunne, että Mefistofeleen roolin ratkaisu on liian helppo. Pirun inhimillinen hetki aivan lopussa antaa kaiken kuitenkin anteeksi.

Kaiken kaikkiaan Jäntin Faust on esitys, joka tarjoaa valtavasti tarttumakohtia ja kestäisi ehkä toisenkin katsomisen, jolloin sen tasoista saisi enemmän irti. Nyt runollista tekstiä joutuu kuulijana haromaan sieltä täältä, eikä kaikesta aivan saa otetta. Missään nimessä se ei kuitenkaan toista aikaisempien kohtaamisten traumoja. 

*****

Teatteri Jurkka: Faust - Mefistofeleen maaginen teatteri
Ennakkonäytös 28.10.2015

Ps. Olen muuten jälleen mennyt - mielenhäiriössä - lupautumaan opettajaksi.  Teatteri Jurkassa pyörii parhaillaan vetämäni #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssi. Kurssilaisten kritiikkejä Faustista voi lukea tuolta Jurkan sivulta.

Balettia ja työväenluokan solidaarisuutta (sekä pyhä pallo)

Näin Billy Elliot -musikaalin pari vuotta sitten Lontoossa. Esitys katkesi kahdesti teknisistä syistä, mutta olihan se nyt komealla koneistolla tehty taitava esitys. Elokuvahan on henkilökohtaista all time favourite -osastoa. HKT:n versiota katsomaan mennessä jännitti siis aika paljon. Ihan turhaan.

Vierastin ensimmäistä kertaa musikaalia katsoessani Elton Johnin musiikkia, kun leffassa soiva Mark Bolan tuntui jotenkin niin paljon oikeammalta. Monet kappaleista tuntuivat kovin laskelmoiduilta.

Helsingissä musiikki kolisee minuun kuitenkin paljon paremmin ja tällaista viisikuisena ensimmäiselle vappumarssilleen osallistunutta värisyttävät erityisesti yhteiskunnalliset kappaleet The Stars Look Down ja Solidarity, joka on myös mielestäni yksi nerokkaimmin kirjoitetuista musikaalinumeroista: lakkolevien kaivostyöläisten ja thatcherilaisten poliisivoimien välinen väkivalta rinnastuu enkelimäisiin ballerinatyttöihin. Numero on samaan aikaan ihan käsittämättömän absurdi ja koskettava.

Toki Pavlovin koira turskii vuolaasti menemään siellä sun täällä muutenkin, mutta jotenkin tuo kaivosmiesten keskinäinen solidaarisuus osuu tässä poliittisessa ilmastossa kipeämmin kuin äidittömän pojan nousu työväenluokasta kuninkaalliseen balettiin. 

Amos Brotherus vetää roolinsa Billynä mallikkaasti, vaikka tanssillisesti ehkä kaipaisin hieman lisää energiaa. Michael taas on ehkä näytelmän haastavin roolitettava, mutta oikein mainiosti onnistuu myös Kasperi Virta. 

Helena Haarasen tanssiopettaja rouva Wilkinson on taitavasti rakennettu, rouhean pinnan alla kohisee vahvaa tunnetta. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka stage on täynnä naisia, äitejä, mummeja ja tyttöjä, niin äijien ehdoillahan tämä musikaali kuitenkin jyrää, Bechdel-testiä on turha koettaa saada läpi.

Ohjaaja-koreografi Markku Nenonen käyttää Peacockin näyttämöä hienosti, ja muutama valtavan komea kuva pysäyttää. Kaivostyöläisten pettymys ja toisaalta maailma, jonka Billy lopulta jättää taakseen, piirtyy huikean kauniina ja surullisena näkynä miesten laskeutuessa kaivokseen. Ai että.

Eipä ollenkaan tarvitse Helsingissä hävetä. Vaikka laulu- ja tanssitaidollisesti ei ihan Lontoon tasolla ollakaan (onpa siellä vähän enemmän jengiäkin, joista helmet poimia), niin kyllä Billy Elliot on oikein toimiva paketti. 

Olen aina karsastanut tähtien antamista taidetta arvioidessa, mutta musikaaleille voisi kehittää sellaisen nessu-järjestelmän. Että montako paperinenäliinaa kriitikolla katsomossa kuluu. (Vastaus: monta).

Oma emotionaalinen nestehukkani taisikin viedä suurimman terän toisesta päivän esityksestä, norjalaisen Jo Strømgren Kompanin A Dance Tribute to the Art of Football -teoksesta. Vuodesta 1997 esitetty äijäily uponnee toki paremmin jollekulle, jonka jalkapallon katsominen ei rajoitu muutaman vuoden välein tapahtuvaan satunnaisen MM-ottelun puolella silmällä televisiosta seuraamiseen.

Toki neljän tanssijan jalkapallosta inspiroitunut liike on kiinnostavaa ja hyvin taitavaa ja tunnistan sieltä minäkin erilaisia pelaajamaneereja ja peliliikkeitä. Kentälle tuntuu valuvan aggressiota myös aika paljon katsomosta. Nonsense-kielet liikkuvat pitkin eurooppalaisia stadioneja.

Loppupuolella vähän innostunkin raamatullisessa sävyssä jalkapallon pyhyyttä korostaviin kuvaelmiin, ja alunperin neljälle miehelle tehtyyn koreografiaan mukaan tullut naistanssija tuo oman jännitteensä. Kokonaisuutena en vain kuitenkaan pääse pintaa syvemmälle. Ikävä tuuri palloilijoilla, että balettipoika osui ensin.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Billy Elliot

Esitys Peacockissa 24.10.2015

Jo Strømgren Kompani: A Dance Tribute to the Art of Football

Esitys Aleksanterin Teatterissa 24.10.2015

Kaupunkilaiset kolmekymppiset katonrajasta käsin

Luckyn tilaratkaisu on erikoinen. Katsomo on nostettu salin reunoille katonrajaan, josta käsin näyttämön, kivisen kaupungin, tapahtumat tuntuvat tapahtuvan kuin akvaariossa, jota tässä tarkkaavaisesti havainnoidaan. Katselukulman muutos on toisaalta ihan virkistävä, mutta toisaalta minua alkaa pidemmän päälle puuduttaa se, etten oikein näe näyttelijöiden silmiin. Kun katse jää etäiseksi, jäävät henkilötkin.

Näytelmän kolmekymppiset elävät käännekohdissa, pitäisi olla vastuullinen aikuinen, mutta vapauttakin tekisi vielä mieli maistaa. Anna (Maria Ahlroth) tulee vahingossa raskaaksi sekakäyttäjäpoikaystävälleen Jerelle (Pelle Heikkilä). Rakkautta on, mutta riittääkö se, kun addiktio määrää tahtilajin? 

Alexin (Viktor Idman) start-up-yritys on mennyt penkin alle, pikavipit kasaantuvat, mutta kulissi pysyy pystyssä.  Nadja (Jessica Raita) taas kuristuu pienten lasten kanssa kotona, eikä parisuhde puhumalla parane, kun pannakin pitäisi, vaikka kumpikaan ei halua.

Kasper (Oskar Pöysti) auttaa työkseen ihmisiä, mutta oma rakkauselämä on pakkasen puolella. Tuntematonta tulevaisuutta edustaa Annan vatsassa kasvava lapsi, työnimeltään Lucky.

Ohjaaja Maria Lundströmin käsikirjoitus rakentaa henkilöiden tarinat erityisemmin niitä problematisoimatta. Jokaisella on psykologinen perusruhjeensa, jonka kautta maailma hahmottuu. Näkökulma vaihtuu henkilöstä toiseen, keskiössä on moderni perhe yksilön sijaan.

Ohjauksellisesti esitys on - tilaratkaisua ja muutamaa tanssillista hetkeä lukuunottamatta - varsin perinteinen. Jouhevasti edetään, mutta jokin ärsyttävä konventionaalisuus esitystä vaivaa. Erityisesti kokonaisuudesta tökkää sentimentaalinen kertojaosuus sekä loppua mielestäni ihan turhaan pidentävä versiointi Laura Närhen Mä annan sut pois -kappaleesta. 

Se, mikä esityksestä nousee, on ilmava näyttelijäntyö. Varsinkin Oskar Pöystin surullisen hahmon ritari, sossunsetä Kasper on riipaiseva. Teksti lomittaa ruotsin ja suomen autenttisella tavalla ja tekee kielestä omanlaistaan ja elävää. 

Toki henkilöiden tempoilusta pysäyttäviäkin hetkiä irtoaa. Joskus ei ole muuta vaihtoehtoa kuin huutaa paha olonsa kattoterassilta kaupungin ylle. Nadjan kauppakassien leviäminen keskelle suojatietä on hilpeässä hirveydessään raastavaa katsottavaa.

Omaperäisempää tavaraa yleensä tarjoavalta Viirukselta Lucky on kuitenkin kokonaisuutena vähän laimea esitys.

*****

Teater Viirus: Lucky
Esitys 19.10.2015

Muuttolaatikot täynnä todisteita olemisesta

Juha Hurmeella on hyvin omanlaisensa, tunnistettava tapa puhua. Usein hänen näytelmiään katsoessani tai lukiessani hänen tekstejään, kuulen ne tavallaan hänen äänellään. Eilisiltana tämä sattui menemään vielä enemmän metaksi, kun Hurme paikkasi omassa Muuttomiehet-näytelmässään Pekka Valkeejärveä, jolla myös on hyvin tunnistettava ja omanlaisensa tapa puhua. Siinä sitten katsoin Hurmetta ja mietin Valkeejärveä. Hämmensi. Onneksi ei kauaa.

KOM-teatterin lavalla tunnistettava juhahurmelaisuus törmää monellakin tasolla tunnistettavaan komteatterilaisuuteen. Maneerien yhteissummasta muodostuu jotakin varsin kiinnostavaa ja koskettavaa. Kaikki löytävät vähän uudenlaisen vaihteen.

Muuttomiehet, Eeva Soivio ja Juho Milonoff, ovat ammattilaisia. Logistiikka on hiottu täydelliseksi ja muuttodata on pilvessä. Kolme uuteen yhteisölliseen ekotaloon muuttavaa asukasta löytää silti omaisuutensa ja sitä kautta elämänsä yhdestä läjästä, eikä talokaan ole ihan valmis sisäänmuutettavaksi.

Vilma Melasniemen konteista pukkaa muistoja kuolleesta poikaystävästä, Niko Saarelasta. Laura Malmivaara ja Juha Hurme taas huomaavat, että omat muistot ja irtaimistot ovat sulautuneet yhteen toisten melkein samanlaisten kanssa.

Teksti on taattua Hurmetta, ilmavan syvällistä ja nautittavaa kieltä, josta paistaa läpi rakkaus suomeen. Sisällöllisesti näytelmässä rönsytään jälleen vähän sinne sun tänne, mutta inhimillisten muistojen rinnalla toisena lankana kulkee huoli ekologisesta tuhosta, jota ihminen ympärilleen kylvää. Talvivaaraa tursuaa kenkälaatikosta, Huippuvuorten luonnonihmeet raiskataan yksi toisensa jälkeen tyhjiin.

Tyrkyttämättömällä tavalla filosofisen esityksen huumori on hirmuisen lämmintä ja ymmärtävää. Erityisesti Milonoff tuo omalla viistolla näyttelemisellään mukaan absurdia kierrettä, mistä pidän kyllä valtavasti. 

Ja kaiken ark(t)isen sekoilun keskellä on hetkiä, joissa rauhoittua musiikin äärelle. Petra Poutanen-Hurmeen säveltämät laulut Miira Luhtavaaran runoihin ovat vaatimattomassa kauneudessaan vapauttavia, liikuttaviakin. Soivion ja Malmivaaran tapa laulaa ilman sen kummempia kommervenkkejä osuu minun tunnehermooni täydellisesti.

Juuri tässä Hurme on niin taitava, hän poimii jotakin arkista ja tavallista ja nostaa sen jollekin uudelle tasolle, tekee siitä hitusen verran tärkeämpää, mutta ei koskaan tärkeilevää. 

*****

KOM-teatteri: Muuttomiehet
Esitys 14.10.2015

Seksityöstä turhia tunteilematta

Dijana kutsuu meidät makuuhuoneeseensa, laskee roskiksesta käytetyt kondomit ja toteaa iloisesti hymyillen, että seuraava asiakas on viimeinen, seuraavan jälkeen velka poikaystävästä parittajaksi muuttuneelle Babakille on maksettu. Vaikka siis ihan itse Dijana on tämän homman valinnut, seksihän on tosi kivaa! Jos sitä riittävästi toistaa, ehkä se on totta.

Englantilaisen Lucy Kirkwoodin ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin kertoo venäläisestä Dijanasta, passittomasta ja seksityöhön pakotetusta. Matkan varrella kohdataan myös länsiafrikkalainen Gloria. 

Kirkwoodin teksti on runsasta, aivan kuin jatkuva puhe auttaisi päähenkilöä unohtamaan oman tilanteensa. Puhutteleva teksti kiertää Dijanan puheen pulputuksen kautta taitavasti kamaluudet ja jättää aukot katsojan mielikuvituksen täytettäväksi.

Anna Veijalaisen ohjaamassa esityksessä tilan käyttö on kiinnostavaa, kolme episodia nähdään eri paikoissa, matkan varrella katsojiakin hieman osallistetaan. Kaksi ensimmäistä episodia tapahtuu pienissä tiloissa, joissa katsojat saavat esiintyjät melkein syliinsä.

Kolmas episodi tapahtuu KokoTeatterin salissa, jonka suuruus pienen näyttämön ympärille ahtaasti asettuneen katsomon ympärillä korostaa päähenkilön eristyneisyyttä.

Anna Andesson näyttelee Dijanaa läpi vahvan defenssin. Pissismäinen pinnallisuus tuntuu alussa kiinnostavalta ja se taakse tulee halu nähdä. Naamio kuitenkin pysyy päällä ja siksi, vaikka esitys fyysisesti tuleekin lähelle, tuntuu sen ote psykologisella tasolla etäiseltä ja jopa tutkimukselliselta. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta yllättää minut.

Näytelmää kirjoittaessaan Kirkwood on haastatellut seksityöläisiä ja KokoTeatterikin on sen yhteydessä tehnyt tiivistä yhteistyötä Pro-tukipisteen kanssa. Esitys antaa ihmiskaupan uhreille tärkeän ja tunteilemattoman puheenvuoron.

*****

KokoTeatteri: ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin
Esitys 7.10.2015

Pyhäpäivän hartaus pysäyttää ajan

Tabu ei ole dramatisointi Timo K. Mukan novellista. En ole ihan varma siitä, onko se edes teatteria. Tästä huolimatta se vaikuttaa minuun valtavasti. 

Ennen sunnuntai-iltapäiväisen esityksen alkua ohjaaja Kristian Smeds vetoaa yleisöön, ettei mobiililaitteita käytettäisi lainkaan esityksen puolentoista tunnin keston aikana. Kyse kun ei ole pelkästään äänestä vaan myös valosta. (Silti vieressäni olevan naisen on mahdotonta olla tarkistamatta puhelintaan esityksen aikana. Mieleni tekisi kuristaa hänet.)

Ohjaajan pyyntö on erityisen perusteltu juuri tässä esityksessä, jossa valoa ja pimeyttä, valoa ja varjoa käytetään niin merkityksellisesti, että pienikin pilkahdus ylimääräistä on myrkkyä. 

Jos esitys ei minulle ehkä olekaan teatteria, on se silti pakahduttava kokemus. Koen sen enemmänkin kuvataiteeksi, eläväksi installaatioksi, jossa Mukan teksti on vain etäinen lähtökohta. 

Montaa Mukan sanaa ei kuulla, mutta uskonnon, väkivallan ja seksuaalisuuden kyllästämiä kuvia riittää ilman niitäkin. Esitys tuntuu pysäyttävän ulkona eteenpäin menevän ajan tähän teatterisalin mikrokosmokseen.

Smedsin neuvonantajana on toiminut esitystaiteilija Kimmo Modig. Teemu Nurmelinin valo- ja Pietu Pietiäisen videosuunnittelu käyvät kiehtovaa dialogia Tuuli Kyttälän äänisuunnittelun ja Pekka Kuusiston musiikin kanssa.

Esitys onkin kunnianosoitus paitsi Mukalle, myös teatteritekniikalle, kaikelle sille, mikä mahdollistaa illuusion. Ihminen on Kansallisteatterin suuren näyttämön koneiston keskellä pieni, mutta kun tuo ihminen sattuu olemaan esimerkiksi Seela Sella (tai Tero Jartti) ei fyysinen pienuus korreloi mitenkään vaikuttavuuden kanssa.

Sellan järkälemäinen läsnäolo sekä tilan, valon, äänen ja musiikin muodostama kokonaisuus puhuttelee minua aivan jollakin muulla kuin kielen tasolla, ja siksi siitä kirjoittaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Se koukuttaa kaikki aistit, haistan niin pihkan, tulitikun fosforin kuin kynttilän juuri sammuneen sydämenkin. 

Kun loputtomalta tuntuva pimeys sulkee syliinsä, mietin, että kokemukseni tästä esityksestä tulee määrittymään pitkälti sen perusteella, miten Smeds tämän pimeyden purkaa: julmasti vai lempeästi. Hän purkaa sen lempeästi ja minä purskahdan lähes kontrolloimattomaan itkuun, jonka saan vaivoin pidettyä äänettömänä. 

Esityksen jälkeen naistenhuoneessa kuulen kommentin: "ei ihme, että teatterilla menee huonosti, kun se on tällaiseksi mennyt". Itse itken koko matkan kotiin kykenemättä määrittelemään miksi. Teatterin huonouden vuoksi se ei kuitenkaan tapahdu.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Tabu 
Ensi-ilta 4.10.2015 Suurella näyttämöllä

Naapuri on ihan lähellä

Olen elämäni aikana asunut ainakin 15 asunnossa, valtaosa niistä kerrostaloissa. Eräs naapuri esittäytyi heti muuttopäivänä: "minä se oon se ensimmäisen kerroksen vittumainen akka". Hän oli varsin mukava. Poikaystäväni ja hänen kämppäkaverinsa (joka myös seurusteli) naapurit halusivat tarkistaa, montako henkilöä asunnossa asuu, kun "olemme tarkkailleet tilannetta ja näyttää siltä, että asukkaita on 3-8".

Yhdessä asunnossa toiselta puolelta kuului äänekäs päiväseksi, kun samaan aikaan toisella puolella 90-vuotias entinen haitaristi veteli polkkaa ja polki jalalla tahtia. Eräässä naapurissa huusi yksin jätetty koira, toisessa soitettiin Elvistä läpi yön. Mukana laulaen.

Tuomas Timosen näytelmä Melusta valittanut puukotettiin sukeltaa naapurisuhteiden kiemuroihin ja ammentaa ristiriitansa kaipuusta hiljaisuuteen. Samalla se raottaa omaelämäkerrallista verhoa isä-poika-suhteeseen. 

Joanna Haartti, Joonas Heikkinen, Antti Autio ja Laura Halonen tulkitsevat kierteelle kääntyviä arkisia kohtaamisia toisiaan lähellä asujien kesken. Erityisesti Haartti outouttaa ihastuttavan omintakeisella tavallaan hahmon kuin hahmon. Heikkinen puolestaan tarvitsee vain hyvin vähän tehoja muuttuakseen lämpimästä uhkaavaksi. Nätyltä lainassa olevat Autio ja Halonen tasapainottavat näyttämöä näennäisellä normaaliudellaan. 

Buddhalaiset meditaatiokulhot luovat rauhoittavan sijasta ahdistavaa äänimaailmaa ja taustalla pyörivä lasiseinäinen koti kertoo juuri siitä, mistä kerrostaloasumisessa on kyse: oma tila on väistämättä jollain tasolla jaettu ja osa yksityisyydestä valuu ulkopuolelle.

Toinen lonkero teoksessa on isän ja pojan suhde. Haartin esittämän isän ja Aution ja Halosen yhdessä esittämän pojan välillä näkyvä etäisyys kirpaisee, niin kuin sen ylittämisyrityksetkin. Ihailen todella paljon Haartin taitoa tasapainotella komiikan ja koskettavuuden kynnyksellä.

Näytelmä viehättää minua sekä Timosen vaivattoman runollisella kielellä, kirkkaalla kokonaisajatuksellaan että hiotulla, mutta joustavalla ilmaisullaan. Ja irtoviiksien irtoaminen on tietysti aina hauskaa, niin katsomossa kuin näyttämölläkin. Tässä esityksessä se tuntuu myös täysin luonnolliselta.

Esitys seuraa vähän kotiinkin, juuri nyt ihan vähän kiristää, että käytävässä joku viheltelee. Annan sen kuitenkin olla. Toistaiseksi. 

*****

Teatteri Takomo: Melusta valittanut puukotettiin
Esitys 2.10.2015

Tarina hukkuu tunteen hyökyaaltoihin

Elokuvan ja teatterin vertaaminen toisiinsa on aina vähän kyseenalaista, lajit kun kuitenkin pohjimmiltaan pelaavat ihan eri säännöillä. Lähikuvan tehoa ei suurelta näyttämöltä voi toistaa, mutta katsojan ihon alle pääsemiseen on teatterilla muita keinoja. 

Lars von Trierin Breaking the Waves elokuvana saa minut voimaan sekä henkisesti että fyysisesti pahoin ja samalla tunnustamaan tekijänsä nerokkuuden. Inhoan von Trierin tapaa nöyryyttää poikeuksetta naispuolisia päähenkilöitään, mutta silti hän tekee sen niin hyvin, että en voi olla katsomatta.

Breaking the Waves näytelmänä - Turun ja Espon Kaupunginteattereiden yhteistuotantona - ei herätä minussa juuri mitään. Se on ihan tosi sääli. Aineksia olisi.

Minulle Mikko Koukin ohjaama esitys näyttäytyy melko melodramaattisena rankisteluna, joka ei kuitenkaan pääse pintaa syvemmälle. Tarina mielenterveydeltään häilyvästä luonnonlapsimaisesta Bessistä, joka nai ankaran uskonnollisen yhteisön ulkopuolelta tulevan itseään vanhemman miehen ja päätyy tämän vammauduttua uhraamaan itsensä, tulee kerrotuksi sellaisenaan, vailla rohkeasti valittua omaa näkökulmaa. 

En tiedä, mitä juuri tämä esitys kertoo rakkaudesta, mitä kaiken järjen ylittävästä uskosta tai kohtalolle antautumisesta. Kun valtavat tunteet hyökyvät näyttämöltä, jää oma tuntemiseni väliin. 

Bessin ja Janin rakkaus ja fyysinen vetovoima näytelmän alussa näyttäytyy vielä hyvin inhimillisenä, mutta Bessin syyllisyyden täyttämä uhrautuminen miehensä parantumisen puolesta katoaa johonkin epämääräiseen kantaaottamattomuuteen. Siksi Bessin kohtalo tuntuu myös täysin käsittämättömästi perustelemattomalta.

Helmi-Leena Nummelan Bess on kontrolloimattomuudessaan vaarallinen niin itselleen kuin yhteisölleenkin, mutta Koukin päättämättömyys siitä, kenen uhriksi (Janin, kirkon, itsensä) hän lopulta päätyy, turhauttaa. Nummelan raivopäisyys niin Bessin onnen kuin onnettomuudenkin hetkillä on itseään säästämätöntä. Bessiä ei voisikaan kalibroida yleisten normaaliusmittareiden mukaan.

Taneli Mäkelän Jan on elävä ja koskettava, samoin kuin Minna Hämäläisen Dodo, joka ainoana tuo järjen äänen tarinan järjettömyyteen. Muut henkilöt jäävät harmittavasti yhden piirteen karikatyyreiksi.

Niin ennalta-arvattavat musiikkivalinnat kuin kankea lavastuskin yhdessä puhetta jatkuvasti kaiuttavan (ja mikrofoneja rapisuttavan) äänisuunnittelun kanssa luovat pelkkää etäisyyttä. Sanna Malkavaaran projisoinnit sen sijaan herättävät meren henkiin niin sen kauneudessa kuin julmuudessakin.

Luulen, että toistan itseäni ja lujaa, mutta mielestäni rankkaa voi teatterissa tehokkaasti tehdä vain kahdella tavalla: vetäen nupit yhteentoista ja vieden sen niin naturalistiseksi, että se tulee silmille tai häivyttämällä se niin, että rankkuus tapahtuukin katsojan korvien välissä. Minulle rankkuus ei myöskään oikeastaan liity tekoihin vaan tulkintaan.

Minusta tuntuu, että tässä kohtaa karumpi ja rohkeammin teatterillisuudesta riisuttu tulkinta tekisi paremmin oikeutta von Trierin tarinalle. Nyt se hukkuu jonnekin teatterin konventioiden alle.

*****

Espoon kaupunginteatteri ja Turun Kaupunginteatteri: Breaking the Waves
Esitys Espoon kt:n Revontulisalissa 30.9.2015

Eihän tälle saisi nauraa, mutta…

Kesken asuntonäytön mies tukehtuu. Vaimo ja kiinteistövälittäjä katsovat vierestä. Viileä kysymys ”onko sulla kaikki hyvin” jää soimaan korvissa kuin painajaisunessa. 

Ohjaaja Jani Volasen pään sisästä on pursunut niin käänteentekevää sketsiviihdettä Julmahuvi-ryhmän kanssa kuin komedian rajoja tehokkaasti venyttävää teatteriakin. Q-teatterin uutuus Jälkeenjäävät jatkaa jälkimmäisellä, absurdin teatterin linjalla.  

Näyttelijät Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Pirjo Lonka, Elena Leeve, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala jakavat käsikirjoitusvastuun Volasen kanssa. Edellinen yhteisponnistus Häiriötekijä siirtyi juuri näyttämöltä elokuvaksi. 

Sirpalemaisuudessaan, tabujen ravistelussaan ja median käytössään Jälkeenjäävät on läheistä sukua myös Ihmebantu-tv-sarjalle. Alkaako tässä olla jo kyseessä pieni brändi, erittäin viisto sellainen, mutta hyvin tunnistettava? 

Jälkeenjäävät on edeltäjänsä tavoin pienistä tarinoista koostuva kollaasi käsittämättömälle kierteelle taipuvista näennäisen arkisista tilanteista. Taustalla tuntuu kaikuvan moninaiseksi muotoutuva pelko.

Ovatko elämäni valinnat oikeita, entä jos olenkin käyttänyt annetun ajan ihan väärin, hukannut mahdollisuudet? Eksistentiaalikriisi saa jopa ihmisen identiteetin vaihtumaan kesken iloisten illanistujaisten.

Tilanteet venyttävät henkilöiden sietokykyä ympäristöönsä nähden äärirajoille. Kohtuuttoman nöyryyttäväksi tai stressaavaksi voi muodostua mikä tahansa koettelemus, oli se sitten työmatka paikallisjunalla tai pikainen pistäytyminen lähikauppaan.

Surrealistisiksikin välillä sukeutuvat ja sanalla sanoen aika kauheat kohtaukset naurattavat tunteiden tunnistettavuudessa, mutta välillä nauru takertuu tukalasti kurkkuun.

Esitys on täynnä tarkkaa ja taitavaa näyttelijäntyötä, liikutaan juuri sopivassa rekisterissä, jossa tosissaan oleminen ja överi lyövät kättä. Näyttelijät uppoavat saumattomasti Ville Seppäsen, Annukka Pykäläisen ja Sakari Tervon luomaan visuaaliseen maailmaan, jonka mediavyöryssä ahdistavat kuvat tulvivat verkkokalvoille.

Mitä jää ihmisestä jäljelle? Jääkö mitään? Esityksestä jäljelle jää hengästynyt, vähän karmiva ja vedet silmissä nauranut olo. Näytelmän häiriintyneen tunnelman voi viedä mukanaan kotiin, käsiohjelma tarjoaa lisää tarinoita luettavaksi.

*****

Q-teatteri: Jälkeenjäävät

Kantaesitys 17.9.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 24.9.2015

Maitopojan ankara prosessi

Teatterin tiedotuskeskuksen Ilona-tietokanta listaa 140 vuoden ajalta 144 Nummisuutarit-esitystä. Kansallisteatterin uusin versio Aleksis Kiven komediasta taitaa olla minulle neljäs tai viides ja Aku Hirviniemen tulkinta Eskosta peilautuu pyytämättä sellaisiin tyyppeihin kuin Hannu-Pekka Björkman (Lahden kt, 1999) tai Taisto Reimaluoto (Tampereen Teatteri, 2007). 

Hyvin Hirviniemi ohjaaja Janne Reinikaisen visiota toteuttaa. Edellisen kerran olen nähnyt hänet 2008, silloinkin Kiveä tulkitsemassa, Mikko Roihan TTT:lle ohjaaman Seitsemän veljeksen Eerona ja tuolloin pistin kovasti odotuksia tulevalle uralle. Hyvä, että taas ennätti näyttämöllekin. 

Minua viehättää Hirviniemen laaja ja herkkä skaala, Eskossa on nyanssia ja särmää moneen suuntaan. Lempeä pikkupoika keikahtaa pelottavaksi pukariksi silmänräpäyksessä. Kauhu oman itsen kohtaamisesta on koskettavaa.

Ihan täysillä en kuitenkaan osta Reinikaisen kokonaiskonseptia. Hieman ikävällä tavalla esitys tuo mieleeni muistumia Kalle Holmbergin TTT:ssä vuonna 2001 ohjaamasta Tulitikkuja lainaamassa, jossa myös oli haluttu tehdä isolle näyttämölle vaikuttava spektaakkeli ja kaivaa umpitutun komedian traaginen puoli esiin. 

Reinikaisen ja Eva Buchwaldin sovitus poimii Nummisuutareista omaan ankaraan näkemykseensä sopivan kaaren ja viilaa pois huonommin sopivat osuudet. Näkökulmaa muuttamalla tarina todella tulee luetuksi hyvin ahdistavana ja traagisena. Tynnyrissä kasvanut, yksinkertainen poika pettyy rakkaudessa ja turhautuminen purkautuu väkivaltaisesti. Nummisuutarin Esko kääntyy melkein Kullervoksi.

Reinikainen pelaa jälleen ristiinroolittamalla, mikä toimii joissakin rooleissa toisia paremmin. Inga Björnin Mikko Vilkastus jää kovin mitäänsanomattomaksi hahmoksi, vaikka sukupuolen vaihdos onkin dramaturgisesti hyvin perusteltu. 

Maruska Veronan lukkari Sepeteuksen yltiöseksuaalinen saarna luo tulkinnalle viitekehyksen ja lukuohjeen, uskonnon ja ekstaasin yhteyttä korostavat myös Milla Koistisen koreografioimat shaker-henkiset transsiin tanssimiset. Jaana/Kristo- ja Kreeta/Jaakko-pariskunnat Paavo Kääriäisen ja Johannes Holopaisen esittäminä ovat korostetun viehkoja. 

Vaikka synkistely onkin ihan kiintoisa lähestymistapa, tuntuu esitys monelta osin kuitenkin liialliselta yrittämiseltä. Painostavat hiljaisuudet eivät lisää jännitettä vaan tuskastuttavat, osoittelevat. Päivänpolttavia aiheita sivutaan - onneksi - varsin kevyesti. Iivarin eroottiset delirium-näyt ovat Simberg- ja Gallen-Kallela-viittauksineen jo melkein hölmöjä.

Varsin ristiriitaiseksi jättää siis tämä Nummisuutarit-versio. Toisaalta arvostan ilman muuta, että ohjaajan oma tinkimätön näkemys lävistää koko teoksen. Mutta toisaalta visio jää kuitenkin jollain tavalla keskeneräiseksi ja kaipaisi vielä kirkastamista ja rönsyjen leikkaamista. 

*****

Suomen Kansallisteatteri: Nummisuutarit
Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 23.9.2015

Parisuhteen paljaalla näyttämöllä

Duncan MacMillanin Keuhkot-näytelmän esitysohje kieltää lavastuksen, tarpeiston tai ajan ja paikan muutosten ilmaisemisen valojen tai äänien avulla. Miljöötä ei saa rakentaa edes miimisesti. Kun otetaan pois kaikki teatterin illuusiota tukeva aines, ohjaajan käsiin jää ydin:  älykäs teksti ja hävyttömän hieno näyttelijäntyö. 

 

Näin ainakin Kansallisteatterin Omapohjassa Juha Jokelan ohjauksessa. Ria Kataja ja Mikko Nousiainen ovat nimettömät nainen ja mies, joiden parisuhde keritään auki mikrokirurgisesti. 

Keuhkot voisi olla peräisin Jokelan omasta kynästä. Dialogi soljuu suista orgaanisesti, joskus takellellen, toisinaan jättäen keskeneräiset ajatukset ilmaan. Kataja ja Nousiainen elävät tarinaa paljaina ja inhimillisinä. Liukumat tilanteista toisiin tapahtuvat kuin hengittäen. 

Pieni, katsojia lähellä oleva näyttämö sallii ilmaisun pienentämisen niin, että se vaikuttaa vaivattomalta epä-näyttelemiseltä, aidolta olemiselta. Se, jos mikä, on illuusio, joka vaatii valtavasti taitoa. 

Parisuhteen ruumiinavauksen pistää käyntiin ehdotus lapsen tekemisestä. Toinen heittää ajatuksen ilmaan arkisessa tilanteessa ja toiselta loppuu heti happi. Seuraa sarja neuvotteluja, jotka ehkä joskus johtavat myös päätöksiin. Elämässä kaikkea ei kuitenkaan voi loppuun saakka suunnitella.

Nainen on impulsiivinen ja vaihtaa mielipidettään mielialan mukaan, mies myötäilee ja ottaa vastaan. Ratkaistavana ei ole pelkästään se, miten mahdollinen lapsi juuri heidät ja heidän suhteensa muuttaa, vaan myös se, onko ajattelevan ja aikaansa seuraavan ihmisen ylipäätään järkevää tai edes oikeutettua hankkia jälkikasvua. 

Miksi tuoda lisää hiiltä kuluttavia ihmisiä maailmaan, joka on jo tuhonsa partaalla? Ja kuinka monta puuta oikein pitää istuttaa, jotta saa korvattua edes oman olemassaolonsa?

MacMillan kehrää parisuhdedraman sivulauseisiin paljon punnitua pohdintaa ihmisen vaikutuksesta ympäristöönsä ja siihen, millainen tulevaisuus seuraaville sukupolville jätetään.

Näytelmä ajaa henkilönsä tuskallisen tunnistettaviin pattitilanteisiin. Kaikessa on aistittavissa myötätuntoinen ja huumorintajuinen ymmärrys ihmisestä.

Keuhkot on paitsi hieno teksti sekä koskettava ja humoristinen esitys, myös loistava muistutus siitä, mistä teatterissa pohjimmiltaan on kysymys.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Keuhkot

Suomen kantaesitys Omapohjassa 18.9.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 23.9.2015

Itsekkäät, pelokkaat ja onnelliset

Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta -näytelmä tuudittaa katsojansa aluksi turvallisuuden tunteeseen: tässä sitä katsellaan häiriintynyttä jouluateriaa. Tarjolla on yksi nykydraaman perusasetelmista, eri sukupolvet kohtaavat juhla-aterian äärellä. Perheenjäsenet yksi toisensa jälkeen puhkeavat julmiin monologeihin, joissa sanotaan ihan liian suoraan, mutta onneksi kukaan ei oikeasti kuuntele.

Kaikki ovat itsekeskeisen onnellisia ja tyytyväisiä, mutta pinnan alla kuplii. Levottomuutta herättävimmän yksinpuhelun tarjoaa kutsumatta saapuva etäinen eno, joka välittää ulkona autossa odottavan puolisonsa inhon kaikkia sukulaisia kohtaan.

Ensimmäisen näytöksen päätyttyä ei paluuta kamarinäytelmään kuitenkaan ole. Nyt siirrytään postdramaattiselle näyttämölle, romukoppaan lentävät niin henkilöhahmot, tarina kuin juonikin. Jäljelle jää monisuisena puhuva nykyihminen, ilman persoonaa, pelkkänä oireena.

Crimp peilaa Dante Alighierin Jumalaista näytelmää nykyihmisen vapauden ja täydellisen onnen metsästykseen. Keskellä kiirastulta suusta suuhun kulkeva vyörytys syyllisyyttä, pelkoa ja itsepetosta valuu hampaiden välistä, kylmän hymyn takaa. Ahdistaa aivan valtavasti, mutta ei hätää, yhteinen terapialaulu soi korvamatona kaikilla.

Se, puhdistuuko nykyihminen kiirastulessaan, jää katsojan ratkaistavaksi. Entä mikä sitten on lopulta paratiisi tässä yhtälössä? Vai onko sitä edes mahdollista tavoittaa? Arvoituksellinen näytelmä ei katteettomasti lupaile helppoa ratkaisua.

Kansallisteatterin esitys on visuaalisuutta ja äänimaailmaa myöten hiottu. Muoto on tyylikäs, sisältö on rumaa.

Minna Leinon ohjaus on kiivas ja tarkka, esityksen rytmi on hengästyttävä. Brittiläisittäin nopeaa puhetta riittää ja vaikka kuinka yrittää, on mahdotonta poimia tekstistä kaikki. Tämä ei haittaa. Sieltä täältä kirkkaammin soivat väitteet kimpoavat nykytodellisuudesta kipeän terävästi.

Esitys pakottaa katsojansa aktiiviseksi vastaanottajaksi, luomaan itse omat merkityksensä. ”Tässä ei ole mitään poliittista” lausuu ihminen näyttämöllä tuon tuostakin, kuin vakuuttaakseen itsensä.

Vaikka ohjelmistovalinnat tehdään usein vuosiakin etukäteen, joskus ajoitus osuu täydellisesti. Onnellisuuden tasavalta on pelottavan ajassa kiinni oleva esitys.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Onnellisuuden tasavalta
Suomen kantaesitys Pienellä näyttämöllä 16.9.2015
Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 19.9.2015

Täydellinen lauantai: Perhetragediaa ja miehiä mekoissa

Olen sen ikäinen, että pystyn katsomaan Skavabölen pojat -näytelmän ilman kantaesityksen sukupolvikokemuksen taakkaa. Antti Raivion 70-80-lukujen taitteen perhekuvaus on ihan syystä uuden tulemisensa ansainnut. 

Aivan esityksen aluksi pyörittelen kyllä pimeässä silmiäni, kun Samuel Barberin pateettinen Adagio jousille pauhaa menemään. Minulle se assosioituu niin voimakkaasti Platoon-elokuvaan, etten oikein pysty sulattamaan sitä missään muussa yhteydessä (vaikka ihan ensimmäisen kerran törmäsinkin siihen eräässä teatteriesityksessä, jossa olin itse mukana melkein parikymmentä vuotta sitten). 

Muilta osin Marika Vapaavuoren ohjaama esitys väistää taitavasti pateettisuuden sudenkuopat, vaikka kompastumisen mahdollisuuksia olisi. Rupert ja Evert Kallio kasvavat pikkupojista aikuisuuden kynnykselle rikkonaisessa perheessä, jota varjostavat alkoholinkäyttö ja mielenterveyden rakoilu. 

Näytelmän sirpaleinen rakenne noudattaa muistojen epäluotettavuutta. "Toi on mun muisto", sanoo pikkuveli isommalle. Tästä syystä kohtaukset ja niiden kaaret ovat tulkinnanvaraisia, palasista yhteen liimattuja. On stimuloivaa, ettei asioita selitetä puhki, vaan tyhjät kohdat on itse täytettävä. 

Ihan täysin minulle ei aina uppoa (tai avaudu) Isä Kinnusen hahmo, jonka synkät yksinpuhelut pysäyttävät arkikuvauksen jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan. Toki hän tuo mukaan edellisen, sodan käyneen sukupolven, jonka historia valuu vielä seuraavan ja sitä seuraavankin kokemukseen maailmasta.

Jaakko Ohtonen Rupertina ja Eemu Korpela Everttinä rakentavat veljesten välisen siteen notkean fyysisellä näyttelijäntyöllään, tosin jälkimmäisen puheilmaisu ei ihan vielä riitä näyttämöympäristössä. Mari Turunen on epävakaaksi leimattuna Pirjo-äitinä kipeän vereslihainen.

Iltapäivän perhehelvetin vastapainoksi illan ohjelmassa oli täydellistä hattaraa ja sanon tämän täysin ilman ironiaa. Sugar - Piukat paikat on jokaiselta osa-alueeltaan toimivaa musikaalikomediaa. Musiikillisesti se svengaa ihanan jatsiksi, vaikka varsinaisia hittikappaleita ei I Wanna Be Loved by Youn lisäksi olekaan.

Georg Malviuksen edellinen ohjaus Tampereen Teatterissa, Les Misérables oli harkitun hiottu täsmätuote, josta puuttui inhimillinen roso. Sugar on aivan yhtä taitavasti tehty, mutta hurmaavaa rosoa piisaa!

Alkuperäisteos, Some Like It Hot -elokuva on yksi ikisuosikeistani, Peter Stonen, Bob Merrillin ja Jule Stynen musikaaliin en ennen ole sen tarkemmin tutustunut. Farssirakenne toimii ja Malvius käyttää Tampereen Teatterin kompaktia päänäyttämöä tehokkaan vauhdikkaasti.

Gangstereita tyttöbändiin pakenevia persaukisia muusikoita Jerryä ja Joeta esittävät Risto Korhonen ja Lari Halme, miekkosten himon kohteena Sugar Kanena söpöilee viehättävästi Hanna-Liina Võsa. Mutta vaikka ollaan naisten maailmassa, miehet tätä esitystä liidaavat. Ja hyvin liidaavatkin, erityisesti yksi.

Halme ja Korhonen ovat komediallisen ajoituksen ja nyanssien mestareita. Malvius on pistänyt heidät löysään liekaan, jonka jokaisen ulottuvuuden käyttää erityisen tehokkaasti Korhonen. Jerryn alter ego Daphne on aivan käsittämättömän hurmaava, joskin melko karun näköinen neito ja muodostaa ronskisti queerin subrettiparin Ville Majamaan miljonääri-Osgoodin kanssa. 

Halmeen Joe/Josephine jää varsin usein pikkuruisen Daphnen varjoon, mutta sankarirooli onkin aina vähän sidekickiä tylsempi. Joen miljonääriroolia Junioria Halme pelaa taitavalla deadpan-metodilla. Ja sitten on tietenkin vielä Ritva Jalonen, jonka Sweet Sue ottaa kyllä tilan haltuun keneltä tahansa.

Ah. Kyllä nyt on musikaalin palaset niin taitavasti ja sopivasti vinossa, että naamaan sattuu nauraminen! Häpeämätön viihde on paikallaan aina, kun se taitavasti tehdään.

*****

Tampereen Teatteri: Skavabölen pojat

Tampereen Teatteri: Sugar - Piukat paikat

Esitykset 12.9.2015

Lapset ovat Jumalan lahja, hinnasta välittämättä

Taivaslaulu on Pauliina Rauhalan samannimiseen romaaniin perustuva tarina vanhoillislestadiolaisen nuorenparin kamppailusta yhteisön pakottavien rajoitusten ja oman rakkautensa välissä. Seija Holman dramatisointi ja Heidi Räsäsen ohjaus tarttuvat tarinaan näkökulmanaan ennemminkin perhekronikka kuin psykologinen ihmiskuvaus.

Koskettavaa esityksessä on Eriikka Väliahteen ja Tommi Raitolehdon esittämien Viljan ja Aleksin inhimillisyys sekä heidän rakkautensa ja halunsa lihallisuus. Tragedia syntyy siitä, että kaikista kaunein asia kahden ihmisen välillä johtaa toisen jatkuvaan vankeuden kokemukseen, kun uusi raskaus toisensa jälkeen alkaa. Ehkäisykiellon ja lisääntymisvelvoitteen taakkaa ei kestä keho eikä mieli.

Muu yhteisö on kuvattu kuin tunteettomina nukkeina tai robotteina. En oikein osaa sanoa, onko se ohjauksellinen valinta vai eivätkö pidätellyt tunteet vain välity parvelle saakka.

Riina Huhtasen koreografioima liike korostaa ahdistavaa ilmapiiriä. Välillä se tuo kiinnostavaa kierrettä erityisesti Viljan kuvaukseen, mutta usein tuntuu turhauttavalta hidasteelta muutenkin varsin tasatahtisessa ja suoraan sanottuna liian pitkässä esityksessä.

Kertojan käyttäminen dramaturgisena keinona tekee esityksestä jotenkin valistushenkisen: "Kas näin elävät nykyaikaiset lestadiolaiset". Rauhalan runollinen kieli tuo kyllä kiehtovaa kerrostumaa arjen kuvaukseen.

Holman dramatisointi saa ensi-iltansa myös Oulun kaupunginteatterissa tänään, olisi mielenkiintoista nähdä, miten aihe ja sen käsittely uppoaa katsojiin, jolla on tamperelaisyleisöä suorempi suhde lestadiolaisuuteen.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Taivaslaulu

Esitys 11.9.2015

Reykjavikin Lókal ei tingi taiteesta

Lókal-teatterifestivaalin perustajapari auttaa islantilaisia esittävän taiteen tekijöitä kansainvälistymään

Teatterifestivaali Lókal järjestettiin Reykjavikissa ensimmäisen kerran keväällä 2008, vain puoli vuotta ennen Islantia koetellutta pankkikriisiä.

- Ajattelimme, ettei toista festivaalia tulisi, kertoo Bjarni Jónsson, toinen festivaalin perustajista ja taiteellisista johtajista. - Mutta niinpä tässä vaan ollaan, seitsemän vuotta myöhemmin, jatkaa Ragnheiður Skúladóttir.

Aluksi festivaali järjestettiin maaliskuussa, mutta aikataulutus esityspaikkojen kanssa oli liian hankalaa. Ajankohdaksi on sittemmin vakiintunut loppukesä, ennen kiinteiden teattereiden kauden aloitusta. Tänä vuonna viisipäiväinen festivaali järjestettiin elokuun viimeisellä viikolla. - Se on toisaalta parempikin, on vielä kesä ja asioita voi tehdä ulkona, kuten vaikkapa laittaa ihmiset kävelemään kaupungilla älypuhelin kädessä, toteaa Bjarni.

Hän viittaa kanadalaisten Adrienne Wongin ja Dustin Harveyn teokseen Landline: Reykjavík to Edinburgh, jossa kaupungilla kävelevä osallistuja on niin teoksen esiintyjä kuin vastaanottajakin yhtä aikaa toisessa kaupungissa oleva henkilön kanssa.

Lókalin ohjelmisto koostuu nykyteatterista, performanssista ja esitystaiteesta. Aikaisemmin Islannin taideakatemian esittävän taiteen laitosta johtaneen Ragnheiðurin mukaan kimmoke festivaalin luomiseen tuli tarpeesta tutustuttaa islantilaiset teatteriopiskelijat kansainväliseen nykyteatteriin.

Festivaalin tarkoituksena onkin kulttuurivaihto molempiin suuntiin, ohjelmisto esittelee kansainvälisiä ja islantilaisia tekijöitä rinnakkain. Ragnheiður ja Bjarni työskentelevät useiden nousevien islantilaisryhmien kanssa ja pyrkivät hyödyntämään omaa laajaa verkostoaan heidän hyväkseen. - Kaikki eivät halua kansainvälistyä ja heidät me jätämme rauhaan, naurahtaa Bjarni. - Mutta niitä, jotka haluavat, koetamme auttaa parhaamme mukaan.

Festivaali on järjestetty useana vuonna samaan aikaan Reykjavik Dance Festivalin kanssa, mutta tänä vuonna yhteistyö kahden tapahtuman kesken on erityisen tiivistä. Kansainvälinen ohjelmisto on kuratoitu yhdessä, mikä näkyy esitysten poikkitaiteellisessa luonteessa.

Tulevina vuosina yhteistyö syvenee, sillä festivaalit ovat yhdessä mukana Festivals in Transition -verkoston Luova Eurooppa -projektissa Urban Heat. - Olemme kaupunkifestivaali ja haluamme mennä myös keskustan 101-postinumeroalueen eli Reykjavikin kulttuurigeton ulkopuolelle, sanoo Ragnheiður.  - Tavoitteenamme on luoda kiinteämpi yhteys Reykjavikin asukkaisiin ja siksi aiomme tehdä enemmän paikkasidonnaisia teoksia ja kannustaa ihmisiä rakentamaan omia kaupunginosatapahtumiaan, jatkaa Bjarni.

Festivaalin kasvattaminen nykyisestä ei kuitenkaan ole suunnitelmissa. - Festivaalin rajattu aika altistaa katsojan sisällölle, Bjarni sanoo. - Emmekä totta puhuen pystyisikään laajentamaan, toteaa Ragnheiður. 

Bjarni ja Ragnheiður ovat paitsi kollegoja, myös pariskunta, joten festivaalin suunnittelu ja tuotanto tapahtuu usein keittiön pöydän ääressä. Tänä vuonna apuna on ollut  kolmannen vuoden teatteriopiskelijoista koostuva Team Spectacular, joka tuottaa festivaalia osana opintojaan.

Lókal-festivaali onkin kiinnostava yhdistelmä kotikutoisuutta ja kansainvälisyyttä. Tunnelma on lempeän vastaanottava, mutta taiteellisesta tasosta ei silti ole tingitty milliäkään.

Poimintoja ohjelmistosta: Lókal 2015

Schönheitsabend (Belgia): Florentina Holzingerin ja Vincent Riebeekin provokatiivinen teos kauneuden ja rakkauden epäkonventionaalisista muodoista yhdistää klassisen baletin ja queer-performanssin.

A series of novels never written (Islanti) : Kirjailija Snæbjörn Brynjarsson tanssii puolisonsa Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnasonin koreografioimana seitsemän keskeneräistä romaaniaan, tavoitteena taiteilijan suora ja vilpitön yhteys katsojaan.

Tell me love is real (USA): Zachary Oberzanin depressiosta ja itsemurhayrityksestä kertova teos on popkulttuuriviittauksia täynnä oleva yhdistelmä surullista stand-upia, kipeän hauskaa spoken wordia ja mediataidetta.

When I die - A ghost story with music (Sveitsi): Thom Luzin ohjaama tositarinaan pohjautuva musikaalinen näyttämöteos kertoo englantilaisnaisesta, jonka kautta kuolleet säveltäjät jatkoivat sävellystyötään.

*****

Artikkeli on julkaistu Hämeen Sanomissa 3.9.2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 4 (the end)

Korvissa kuulokkeet ja kourassa älypuhelin kävelen pitkin Reykjavikin katuja. Ääni luureissa kehottaa minua välillä pohtimaan joitakin omaan elämääni liittyviä asioita, välillä tarkkailemaan ympäristöäni tietyistä näkökulmista. Ajoittain kuulen tunnustuksia, silloin tällöin tekstiviestittelen Edinburgissa olevan toisen osallistujan kanssa. Käynnissä on kanadalaisten Adrienne Wongin ja Dustin Harveyn Landline: Reykjavik to Edinburgh, joka tekee osallistujasta niin teoksen esiintyjän kuin vastaanottajankin.

Koska englanti ei ole ajatuskieleni, menee aivoni välillä solmuun, kun samaan aikaan pitäisi kuunnella runollisia ohjeita ja pallotella sana-assosiaatiota Skotlannin suuntaan. Välillä tehtävänannot myös vievät minut omiin ajatuksiini ja huomaan, että minun on vaikea pysyä hetkessä. Mietin, millainen kokemus olisi pidempänä - tunti tuntuu aika lyhyeltä - ja kaupungissa, jonka tunnen paremmin. 

Tekstiviestien kirjoittaminen vieraalla laitteella ja vieraalla kielellä tuntuu tuskastuttavalta ja työläältä, joten teen sitä mahdollisimman vähän, vain silloin kun siihen erikseen kehotetaan. Onneksi vastapuolikaan ei tunnu kaipaavan enempää kontaktia. Kohtaamme kävelyretken lopussa myös Skypen välityksellä, mutta samaan aikaan kierrosta käynyt toinen pari jatkaa omaa, ilmeisen vilkasta keskusteluaan, joten emme vaihda sanaakaan. Se ei haittaa minua.

Jossakin vaiheessa kierrosta meitä kehotetaan jakamaan kokemus eksyksissä olemisesta, joko konkreettisella tai kuvaannollisella tasolla. Minulle eksyksissä oleminen avautuu - ehkä tämän kokemuksen myötä tai jo aiemmin tietämättäni - ennemminkin mahdollisuutena jollekin uudelle kuin esteenä. Siinä jo itsessään on mielestäni antia yhdelle esitykselle. 

Oman festivaaliohjelmani viimeinen on dokumenttiteatteriesitys Nazanin. Vuonna 2009 Iranista Islantiin poliittisena pakolaisena tullut Nazanin Askari kertoo Marta Nordalin ohjaamana tarinansa, tai ainakin teatteriksi kääntyneen version siitä. Helena Stefánsdóttirin animaatiot keskustelevat dokumentaarisen kuvamateriaalin kanssa taustalla.

Nazanin ei - tietääkseni - ole ammattiesiintyjä, mikä tuo esitykseen oman virityksensä. Hitaasti ja selkeästi artikuloiden kerrottuna tarina muuttuu aika monotoniseksi, vaikka itse asiat, kuten sananvapaus tai naisen asema islamilaisessa diktatuurissa, ovatkin vahvoja tunteita herättäviä. Jollain tavalla esityksen alleviivaava ote puuduttaa minua ja vaikka hitusen yllättävä metateatterillinen lopetus onkin ihan toimiva, ei esityksestä jää käteen paljoakaan.

Mutta festivaal(e)ista kyllä  jää. Kotikutoisesti järjestetty tapahtuma on taiteelliselta sisällöltään kiinnostava ja runsas. Lókalin ja RDF:n yhdessä tuottama kansainvälinen ohjelmisto haistattaa pitkät taiteen rajoille ja kokeilee rohkeasti uusia muotoja, paikalliset teokset taas pelaavat pienin keinoin, vaikka aiheet ovatkin suuria.

Toivon kovasti, että pääsen vielä joskus takaisin, niin festivaalille kuin Reykjavikiinkin.

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Adrienne Wong & Dustin Harvey: Landkine: Reykjavík to Edinburgh, esitys 30.8.2015
Marta Nordal: Nazanin, esitys 30.8.2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 3

Eilinen tarjosi esityksiä todellakin laidasta laitaan. Päivä alkoi sympaattisella tyttöenergialla Ásrún Magnúsdóttirin GRRRRRRLS-esityksellä. Teos on samaa tilaussarjaa kuin avajaisissa nähty Margrét Bjarnadóttirin nimetön teos, inspiraationa siis sana concert (joka toki voi kääntyä paitsi konsertiksi, myös yhdessä tekemiseksi). 

Esityksessä parikymmentä 13-16-vuotiasta tanssia harrastavaa tyttöä muodostaa joukon, joka käyttäytyy laumamaisesti. Teoksen edetessä tyttöjen persoonat kuitenkin alkavat erottua. Tyttöjen mahtavuus ei jää epäselväksi. Who run the world? No tytöt tietysti!

En tiedä, ehkä itse kaipasin jotakin enemmän, vähän jonkinlaista kysymyksenasettelua tai väitettä, johon ottaa kantaa. Nyt esitys oli käytännössä hengennostatusta, mikä sinänsä ei toki väärin ole, mutta joka ei loppujen lopuksi kovin kauaa toimi, jos ei itse ole tsempin kohteena. Tytöt tuntuvat olevan itse esityksestä aika liekeissä, mikä on tietysti itsessään arvokasta.

Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnasonin ja Snæbjörn Brynjarssonin A Series of Novels Never Written on yllättävä tanssiteos. Kirjailija Snæbjörn tanssii koreografipuolisonsa Ragnheiðurin kanssa luomalla elekielellä seitsemän keskeneräistä romaanikäsikirjoitustaan. 

Heti alkuun Snæbjörn toteaa, että teos kumpuaa tarpeesta luoda jotakin vilpitöntä, ilman sarkasmia, ironiaa tai cooliutta (näkökulma vaikuttaa tämän viikon perusteella aika tyypilliseltä islantilaisille tekijöille). Hänen kömpelön tanssinsa on tarkoitus välittää teokset suoraan katsojille ilman kielen tai kirjallisuuden välitystä, kehosta kehoon. Haastavaa tuntuu olevan ja kriisi iskee uudelleen kesken esityksen. 

Esitys on hilpeä ja höyhenenkevyt otteessaan, mutta juuri siksi se viehättää minua aika paljon. Snæbjörnin epäesittäminen on vaatimattomuudessaan valloittavaa. Kysymys siitä, miten omaa taidettaan voisi mahdollisimman puhtaasti artikuloida ulospäin, lienee perustavanlaatuinen. Snæbjörnin ja Ragnheiðurin valinta on lempeä huumori ja esiintyjän haavoittuvan alttiiksi asettuminen.

Illan kolmas esitys oli sitten jotakin aivan muuta. Belgialaisen performanssitaiteilijapariskunnan Florentina Holzingerin ja Vincent Riebeekin esitys Schönheitsabend solmii yhteen baletin konventiot, queerin ja epäkonventionaalisen kauneuskäsityksen.

Esityksen kolmesta osasta ensimmäinen “Tänze des Lasters” (paheellisuuden tanssit) muokkaa klassisen Shéhérazade-baletin eksoottisen eroottisuuden ja väkivallan moderniin muotoon. Anarkistinen parodia kulkee pateettisen baletin kautta tankotanssiin ja huipentuu akrobaattiseen strap-on-penetraatioon näyttämöllä, mikä on kieltämättä yllättävää. Yllättävämpää on ehkä kuitenkin se, ettei kohtaus näyttäydy rumana tai pornografisena, kauneudeksi se tulee perusteltua myöhemmin.

Toinen osa "Tänze des Grauens" (kauhun tanssit) ponnistaa mielisairaalan kynnyksellä olevan Vaslav Nijinskyn sooloteoksista ja tutkii taiteilijan prosessia kuin koe-eläintä. Holzigerin holtiton ja infantiili esiintymisestä kieltäytyminen Riebeekin säestämänä jää hassuksi välikommentiksi ennen viimeistä osaa. 

Kolmas osa “Tänze der Ekstase” (ekstaasin tanssit) solmii yhteen langanpäät ja kertoo tarinan homomiehen ja naisen rakkaudesta queer-fantasiakuvastoon kietoutuneena. Rakkaudellisin rakkaudenteko on lopulta kumppanin sitominen ja ripustaminen roikkumaan. 

Esityksen provokatiivisuus on hämmentävällä tavalla aika helposti vastaanotettavaa. Toki jokaisella katsojista on omat sietokykynsä rajat, mutta minun rajojani esitys ei vielä uhkaa. Se pysyy riittävän kaukana näyttämöllä, enkä koe, että se haastaisi minua jotenkin henkilökohtaisesti. Kauneuteen ja rakkauteen se avaa näkökulman, joka tarkemmin katsottuna ei ole ollenkaan omituinen, vain erilainen kuin ehkä odottaisi.

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Ásrún Magnúsdóttir: GRRRRRRLS, esitys 29.8.2015
Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnason & Snæbjörn Brynjarsson: A Series of Novels Never Written, esitys 29.8.2015
Florentina Holzinger & Vincent Riebeek: Schönheitsabend, esitys 29.8.2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 2

Eilisiltana Lókal-festivaalilla ja Reykjavik Dance Festivalilla näkemäni kaksi esitystä venyttivät aikaa ja katsojan sietokykyä varsin mielenkiintoisilla ja toisistaan erilaisilla tavoilla.

Newyorkilaisen performanssitaiteilija Zachary Oberzanin Tell Me Love Is Real on surullista stand-upia, kipeää spoken wordia ja popkulttuuriviittauksia vilisevää mediataidetta yhdistävä epämusikaalinen musiikkiesitys depressiosta. 

Itsemurhayrityksen jälkeen suljetulta osastolta käsin rakkautta pohtiva yhden miehen show häärii teeman ympärillä punoen yhteen niin Whitney Houstonin, Serge Gainsbourgin kuin Leonard Coheninkin tulkintoja aiheesta. Lisäksi tarjolla on pohdiskelua äidinrakkaudesta, Bruce Leestä, Jean-Claude Van Dammesta ja ahdistuksesta. 

Oberzanin esiintyjäpersoona on jokaista suupielen värähdystä myöten rakennettu, mutta jotakin hyvin koskettavaa siinä on. Absurdin rajalla tasapainottelevat episodit kestävät aina juuri vähän kiusaannuttavasti liian pitkään, eikä esitys tahdo millään loppua. Jännällä tavalla Oberzan kuitenkin pitää katsojaa hyppysissään, vaikka välillä esitys pitkästyttääkin, ihan kuin tahallaan.

Lókalin ja RDF:n yhteinen festivaaliotsikko on "Every body's spectacular" ja tavallaan otankin sen koko ohjelmiston yleisenä lukuohjeena. Kehojen ihmeellisyys näyttäytyy erityisen kiinnostavana ruotsalaisen Stina Nybergin koreografiassa Splendour.

Seitsemän tanssijaa ottaa haltuun Dave Clarken teknoalbumin Archive One, tarttuen kappaleiden eri elementteihin ja kerrostumiin kehollisin reaktioin. Takana on erikoinen harjoitusprosessi: jokainen harjoitus - daily techno practice - on ollut koko albumin mittainen eikä musiikkia ole pyritty tulkitsemaan. Sen sijaan tanssijat tanssivat nimenomaan tiettyjä ääniä ja biittejä, tanssivat musiikkia auki. Myöskään yksittäisen tanssijan yksilölliseen tapaan tanssia musiikin elementtejä ei ole puututtu.

Päällekäyvä musiikki ja jatkuva, tavallaan monotonisena toistuva liike tekee esityksestä minulle aika haastavan ottaa vastaan. Se kuitenkin samalla kiehtoo minua ja huomaan erityisesti seuraavani tiettyjä tanssijoita. Esityksen aikana alankin pohtia sitä, miksi juuri he ovat minusta kiinnostavia, ja muut eivät (niin kiinnostavia). 

Onko kyse siitä, että heidän aksenttinsa ovat tiukempia ja liikkeensä terävämpiä kuin muilla? Vai siitä, että näen heidän kasvoillaan enemmän jonkinlaista tunnetta, kun taas muilla kasvot pysyvät neutraalimpana? He myös ottavat enemmän kontaktia muihin tanssijoihin, vaikka periaatteessa jokainen tanssiikin yksin. Tarinan perään olevana katsojana tunteet ja kontaktit ovatkin ne, jotka tuntuvat minua puhuttelevan puhtaan liikkeen sijasta. 

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Zachary Oberzan: Tell Me Love Is Real, esitys 28.8.2015
Stina Nyberg: Splendour, esitys 28.8.2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 1

Ensivaikutelma Reykjavikista on sympaattinen ja kotikutoinen, samaa voisi sanoa myös Lókal-teatterifestivaalista. Olen siis parhaillaan Islannissa tutustumassa Lókalin ja Reykjavik Dance Festivalin (RDF) tarjontaan.

Olen kerrankin onnistunut rakentamaan itselleni ihan tolkullisen aikataulun, joka viime hetken logistiikkasäädöstä johtuvien muutosten myötä rentoutui entisestään. Lienenköhän kasvanut ihmisenä, kun ei ole pakko juosta hikipäässä ihan jokaisessa mahdollisessa esityksessä, vaan aikaa on myös muulle turismille. Ja näemmä myös flunssalle. Oh well, eipä ole ennenkään semmoiset pysäyttäneet.

Tänä vuonna kaksi samaan aikaan järjestettävää esittävän taiteen festivaalia on lyönyt hynttyyt yhteen. Suuri osa ohjelmistosta on tuotettu yhdessä, niinpä tarjonta ei turhaan kunnioita eri esittävän taiteen lajien rajoja. Ensimmäiset kolme näkemääni esitystä myös suhtautuvat lajiin riemastuttavan leikkimielisesti.

Festivaalien yhteisessä avajaistilaisuudessa nähtiin islantilaisen koregrafin Margrét Bjarnadóttirin nimetön teos. Se on osa RDF:n tilaussarjaa, jonka inspiraatioksi on annettu sana konsertti. Margrétin konsertti on varsin riisuttu. Hän kertoo kirjoittaneensa 14 vuotta sitten päiväkirjaansa: "jos olisin soitin, olisin sello, joka haluaisi olla rumpusetti".

Margrét, joka on balettitanssijana opetettu olemaan päästämättä tai aiheuttamatta melua, on rohkaissut itsensä tarttumaan rumpukapuloihin ja käymään soittotunneilla. Hallussa on neljä eri komppia, ainakin jotenkuten. Soitto katkeaa kuitenkin usein Margrétin surkuhupaisiin stand-up-pohdintoihin elämästä, kuolemasta ja kauneudesta.

Lopulta saadaan myös tanssia, kun kaksi mukaan pyydettyä ystävää joraa tunnollisen rummutuksen tahtiin. Esitys on omalla kömpelöllä tavallaan aika viehättävä eikä ota itseään turhan vakavasti. Loppuviikosta avautuu Margrétin valokuvaa ja installaatiota yhdistävä näyttely, luulenpa, että käyn tsekkaamassa myös sen.

When I Die, alaotsikoltaan A Ghost Story With Music, on juuri sitä. Sveitsiläinen Thom Luz on tarttunut tositarinaan englantilaisesta Rosemary Brownista, joka sai kyseenalaisen kunnian toimia useiden kuolleiden säveltäjien väylänä tuoda esiin elinaikanaan säveltämättä jäänyttä musiikkia. 

Jos en olisi lukenut esityksen kuvausta ennalta (ja tutustunut melkein satasivuiseen käsiohjelmaan, jossa avataan mm. kummittelun perusteita), olisi edellämainittu saattanut jäädä ymmärtämättä. Luzin teos on näyttämöllinen sävellys, joka käyttää tekstiä vain yhtenä instrumenttina, aivan kuten kahta näyttelijää ja kolmea muusikkoakin. Aavemainen tunnelma kerrostuu livenä soitettavan ja aiemmin tallennetun yhdistyessä. 

When I Die on kiehtova esitys, josta musiikki ja harkittu visuaalisuus muodostavat enemmänkin installaation kuin teatteria. Ryppyotsaisesti ei tämäkään teos itseensä suhtaudu, oma nauruni on lähinnä hämmentynyttä. Joskus on kuitenkin oikein kivaa, ettei tarvitse niin paljon koko ajan ymmärtää, vaan voi vaan nauttia ja antaa esityksen viedä.

Islantilaisen Kriðpleir Theater Groupin teos Crisis Meeting on avoin kokous, johon katsojat ovat tervetulleita. Ryhmä pyrkii perustaja Friðgeir Einarssonin johdolla saamaan aikaiseksi apurahahakemuksen uutta teosta varten. Ihan kauheasti ei kyllä vielä ole saatu aikaiseksi. Friðgeir on puhdistavassa puhelakossa ja mulkoilee taka-alalla, kun Árni Vilhjálmsson ja Ragnar Ísleifur Bragason esittelevät yleisölle ryhmän aikaisempaa tuotantoa ja työtapoja. 

Esitys pelaa Konttori-henkisellä myötähäpeän tunteella, kun näyttämöhenkilöiksi muuttuneet ryhmän jäsenet päätyvät puimaan niin jungilaisia arkkityyppejä kuin Ragnarin äitisuhdetta uuden teoksen lähtökohtana. Friðgeirkin avaa lopulta sanaisen arkkunsa, mutta helmet ovat sieltäkin hukassa. 

Esitys kommentoi taiteen tekemiseen ja taiteilijoihin liittyviä olettamuksia, mutta mietin, saisikohan tästä enemmän irti, jos nämä tyypit ja heidän aiemmat tekemisensä olisivat oikeasti tuttuja. Ihan en loppuun saakka jaksa innostua, kun ei ote niin mahdottoman omaperäinen ole.

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Margrét Bjarnadóttir, esitys 26.8.2015
Thom Luz: When I die, esitys 26.8.205
Kriðpleir Theatre Group: Crisis Meeting, esitys 27.8.2015