JUICY - tuli vaan mieleen -arvio Sylvissä.

"Vain hiki paljastaa, ettei tanssi olekaan höyhenenkevyttä, sillä siltä se vaikuttaa, ainakin aluksi."

Lue arvio Helsinki Dance Companyn JUICY - tuli vaan mieleen -teoksesta Sylvi.fi:stä.

Juicy - tuli vaan mieleen HDC:n sivuilla.

Vaikea, ihana halu

Milja Sarkolan Q-teatterille käsikirjoittama ja ohjaama Jotain toista, alaotsikoltaan Henkilökohtaisen halun näyttämö, on nerokkaan kiero näytelmä. Se tuudittaa helposti lähestyttävällä ja rouhean humoristisella otteellaan turvalliseen tilaan, mutta rakentaa pintansa alle tasoja toisensa jälkeen katsojan löydettäväksi.

Mutta Sarkola onkin samaan aikaan sekä yksinkertaisen että monimutkaisen aiheen äärellä. Halu piiloutuu usein häpeän, nolouden tai kömpelyyden kerrosten alle. Miten osoittaa halunsa ilman, että kukaan osapuoli nolostuu tai kiusaantuu? Milloin on oikea hetki? Mikä on oikea tapa? 

Halu tarkentuu milloin mihinkin

Kysymyksiä Sarkola purkaa nostamalla esityksen keskushenkilöksi Iida Kuninkaan esittämän Ohjaajan, jonka kirjoitan isolla alkukirjaimella erottaakseni fiktiivisen roolihenkilön ja esityksen faktisen ohjaajan. Näyttämöllä tuota eroa tosin hämmennetään vahvalla tunnustuksellisuuden illuusiolla. Samalla tavoin Sarkolan aiempi teos Perheenjäsen (Teatteri Takomo 2011) taivutti henkilökohtaisen yleiseksi.

Monin tavoin estynyt Ohjaaja esittelee sarjan omaelämäkerrallisia kohtauksia, joissa halu on tavalla tai toisella läsnä. Halu tarkentuu milloin mihinkin kohteeseen, Ohjaajaa ja näitä kohteita tulkitsevat Sanna-Kaisa Palo, Elena Leeve, Lotta Kaihua ja Tommi Korpela. Samaan aikaan huomiotta jää Emmi Parviaisen esittämän puolison halu. Toinen olennainen suunta on ohjaajan intiimi halu näyttelijään, joka kulkee jatkuvalla rajalla. Onko se seksuaalista vai onko se vielä jotakin muuta? 

Ronskit myös särkyviä

Omaelämäkerrallisen ja metateatterin tasojen lisäksi Sarkola rakentaa vielä ainakin kolmannen, aihetta jatkuvasti kommentoivan tason. Usein originaaliksi koettu ajatus, joka katsomossa mieleen nousee, saakin hetken päästä suoran analyysin näyttämöltä. Kyllä, kirjailija on tietoinen, jopa neuroottinen oman teoksensa arvioijana. 

Sen lisäksi, että Sarkola ei päästä itseään helpolla, eivät päästä näyttelijätkään. He ovat tarkkoja, herkkiä ja rentoja, vaikka heidän esittämänsä henkilöt ovat mahdottoman umpisolmussa ja moneen suuntaan mutkalla. Ronskeista karikatyyreistä löytyy myös särkyvät puolensa.

Naisten välistä halua kuvataan suorasukaisesti ja siloittelematta. Tilanteet ovat kuitenkin tunnistettavia ja samastuttavia riippumatta katsojan omasta suuntautumisesta. Teatterimaailmaan sijoittuvan esityksen tarjoilemat raadollisen koomiset kohtaukset ja henkilöt upposivat kollegojen kansoittamassa ensi-illassa, mutta mietin, löytävätkö ne samalla tavoin kaikupohjaa alaa vähemmän tuntevista katsojista. Toivottavasti, sillä Jotain toista on huikea teos, jossa jokainen osa-alue ja tekijä on huippuunsa viritetty, rakentaen yhdessä osiansa suuremman kokonaisuuden.

*****

Q-teatteri: Jotain toista - Henkilökohtaisen halun näyttämö
Kantaesitys 19.2.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 21.2.2015, väliotsikot toimituksen

Roskaa ja robotteja

Zodiakissa näkemäni Tomi Paasosen 2nd Nature pistää kirjoittajan koville. Yleensä esityksestä lähtiessä alkaa jo jonkinlainen kela pyöriä päässä ja mietin, mitä siitä muotoutuisi blogaukseksi asti. 2nd Naturen jälkeen sen sijaan lyö tyhjää ja pitkään. 

Alussa on roskaa, erilaista muovijätettä, joka peittää niin esitystekniikan kuin tanssijatkin. Primitiivisen oloista tanssia ja ääntelyä. Yhdestä muovikasasta kuoriutuu nainen makaaberina kalukukkaronaan eläimen pääkallo. Hän huutaa jotain katsomoon, mutta naamion vuoksi en saa selvää kuin ihan lopussa. "Ferrari, perkele!" 

Toisesta, pienemmästä kasasta, ojentuu lonkeromainen käsi. Tuulikone pöllyttää muovinriekaleita. Ilpo Väisänen tuottaa taustalla elektronista musiikkia. Mietin, että okei, tässäpä minulle nyt osoitetaan, kuinka nykyihminen tuottaa jätettä ja hukkuu siihen ihan huomaamattaan. Mutta miksi tämä kestää näin kauan?

Sitten yhtäkkiä tanssijoiden kanssa näyttämöllä suristelee lentävä robotti. En ihan ymmärrä, että miksi, mutta näyttää hauskalta. Pian siellä heiluu myös jalaton ja päätön verkkatakki. Lopulta esiin kuoriutuu kaksi ihmistä, mies ja nainen (Ville Nylén ja Sanna-Maria Santos), jouluteemaisissa alusvaatteissa. Heidän liikkeensä on sähköisiä impulsseja, groteskia kouristelua, arkista hytkettä. Assosiaatiot kyllä sinkoilevat, mutta mikään ei kiinnity mihinkään.

Ehkä isoin ongelmani esitystä katsoessa oli, että menee todella kauan, ennen kuin saan kiinni tyylilajista. Olen pitkään aika kiusaantunut, enkä osaa päättää, että ollaanko siellä nyt kieli poskessa vai tosissaan. 

Sitten kaikki muuttuu. Pehmoeläimiin kietoutunut Maija Karhunen ottaa lavan haltuun. Hän on risteilyemäntä helvetistä, jolla on paitsi pari elektronista robottia (vanhaa mallia), myös lihaisat kyborgit. Roskan keskellä robotit jumittuvat, menevät tilttiin ja sekoilevat ja lopulta Karhusen on soitettava tekniseen tukeen.

Kiinnostavana alkanut monologi kuitenkin jatkuu aivan liian pitkään. Väliin leikatut tekstit tuholaismyrkkyjen vaikutuksista kolisevat osoittelevuuttaan.

Yritän kovasti kiteyttää näkemääni, mutta tuntuu, että tavaraa on ihan hirveästi eikä mikään kuitenkaan oikein puhuttele. Ekologinen teema on ilmiselvä, ihan liikaakin, se tuntuu banaalilta. Tajusinko? Joo, uskoisin. Vaikutuinko, viehätyinkö? Enpä juuri. 

Aina ei osu.

*****

Tomi Paasonen: 2nd Nature
Esitys Zodiak - Uuden tanssin keskuksessa 20.2.2015

Tyranneja ja nyrkkeilijöitä eli niitä naisklovneja edelleen

Klovni katsoo maailmaa oman, odottamattoman ja usein tärähtäneen näkökulmansa kautta. Asiat assosioituvat yllättäviä reittejä. Tästä nähtiin kaksi erilaista esimerkkiä Naisklovnifestivaali Punaisen Helmen viimeisenä päivänä.

Naisklovnerian grand old lady Nola Rae on nelikymmenvuotisen klovniuransa aikana käsitellyt jos jonkinlaista, löytyy Mozartia ja Elisabeth I:stä. Hurjaruuthissa nähty Exit Napoleon Pursued by Rabbits paneutuu erilaisiin tyranneihin ja diktaattoreihin.

Määrittelemättömän armeijan kokki hakee suojaa keskellä ei-mitään olevasta teltasta, josta löytyy Napoleonin hattu. Siitä lähtee ajatusleikki, joka kulkee monenlaisten viiksistä tunnistettavien tyrannityyppien kautta, kiemuraisista ranskalaisviiksistä tuuheisiin stalineihin ja lopulta niihin tunnetuimpiin pikkuhitlereihin.

Sanaton esitys toimii paitsi miimisesti myös tarkan äänisuunnittelun avulla, tosin iskuissa olisi vähän tarkentamisen varaa. Raen temput ovat old schoolia, osa suoraan Chaplinilta varioituja. Esitys poimii inspiraatiota myös Chaplinin elokuvista. Diktaattori toki on odotettavissa oleva viittaus, mutta villasukkien ja leipälaukun syömisyritys tuulisessa teltassa on viehättävä versiointi Kultakuumeen kenkäepisodista.

Ihan kaikki siirtymät kohtauksesta toiseen eivät toimi, mutta on hyytävää, kun hassu pieni klovni muuttuu yhden kasvolihaksen väräytyksellä kansanmurhaajaksi. Rae kuljettaa tarinaa hienosti kohti klimaattista Hitler-variaatiota, jonka puhe pistää pommikoneet liikkeelle. Mutta jokaiselle tyrannille käy lopulta huonosti, aina tulee uusi Napoleon, joka syrjäyttää edellisen. Manttelista, henkarista ja leipälaukusta rakennettu hahmo on osuvan kasvoton ja siksikin pelottava. Ja syrjäytetyt tyrannit löytyvät lopulta vankilasta tai hautausmaalta.

Jäin miettimään esityksen jälkeen vielä sitä naisklovniutta. Nola Rae on silminnähden nainen, jonka klovnimaskiin kuuluu kuitenkin parransänki. Hahmon luomat diktaattorit ovat kaikki miehiä ja yleisöstä poimittua naistakin vikitellään korostetun heterosti. Esityksen englanninkielisessä esittelyssä klovniin viitataan he-pronominilla. Tavallaan olisin voinut nähdä tämän saman esityksen miehen tekemänä, toisin sanoen en kokenut, että esittäjän naiseus sinällään olisi tuonut esitykseen lisätasoja tai -syvyyttä. En ole nähnyt muita Raen esityksiä, joten en tiedä, käsitteleekö hän tätä naisasiaa mitenkään, mutta tässä esityksessä se oli aika lailla häivytetty taustalle.

Toisin oli illan jälkimmäisessä, norjalaisen Katja Brita Lindebergin esityksessä Klinsj. Esitys alkaa nyrkkeilyllä, mutta päätyy johonkin aika jännään naiseuden pohdintaan. Ihan loppuun asti ei dramaturgia kanna, mutta aineksia on.

Lindebergin klovni ei ole söpö, vaan mennään iloisesti irvokkaan puolelle, hammasuojien välistä kuola valuu ja kuvainnollinen hiki haisee. Klovni hakee katsomosta itselleen vastustajia, iso mies on kuitenkin liian vahva ja pelottava. Kohtaus tuo ilkeästi mieleen parisuhdeväkivallan, vaikka valittu katsoja onkin vain innokas osallistumaan. Pieni nainen taas on klovnin mielestä ihan tosi kaunis, liikaakin. Alemmuus- ja kroppakompleksihan siitä tärähtää päälle.

Klovni koettaa löytää sisäisen prinsessansa. On paikalle karauttavia prinssejä, suudeltavia sammakoita ja lopulta sopivankokoinen kenkä. Mutta unelmien prinssin kaappaa yhden miehen bändi, show'n muutenkin välillä melkein varastava Magnus Børmark. Seuraava strategia on pornahdus, mutta sekään ei tuota toivottua tulosta. Mitä siis jää jäljelle, kun nämä naiseuden vaihtoehdot on käytetty?

Jotenkin olisin toivonut, että kun klovni lopulta ährää itsensä suureen treenikassiin kuin perhosentoukka koteloonsa, olisi sieltä kuoriutunut sitten jotenkin itseensä tyytyväisempi tapaus. Mutta ei, lopetus lässähtää ihan ihmeellisesti, klovni vaan häippää lavalta ja that's it. 

*****

Naisklovnifestivaali Punainen Helmi 2015

Nola Rae: Exit Napoleon Pursued by Rabbits
Katja Brita Lindeberg: Klinsj
Esitykset 14.2.2015

Naisia + klovneja = naisklovneja?

Tanssiteatteri Hurjaruuthissa on paraikaa käynnissä Naisklovnifestivaali Punainen Helmi. Ystäväni kysyi tänään, miten naisklovnit eroavat klovneista. Niin. Jos esiintymässä olisi miehiä, kyseessä olisi klovnifestivaali. 

Janna Haaviston Pirkko the Finnish Masochist on klovnisoolo myyttisestä suomalaisesta naisesta. Siitä, joka hoitaa maatilan hommat siinä missä mieskin. Siitä, joka on suomalaisesta koivusta kirveellä veistetty. Siitä, joka karjalanpiirakan rypyttämisen välissä käy pihalla hyppäämässä pituutta. Siitä, joka saunan jälkeen avannossa kuorii kasvot ja ajaa säärikarvatkin sillä kirveellä. Esityksessä on paljon sekä hilpeitä että salaviisaita huomioita "suomalaisesta naisesta", mutta kokonaisuutena se toimii vain osittain. 

Alun improvisaatioon ja yleisön kanssa tapahtuvaan vuorovaikutukseen perustuva jakso on turhan pitkä ja välillä esitys jämähtää jotenkin polkemaan paikalleen, mutta sitten taas löytyy joku pähkähullu kulma aiheeseen. Hahmon häpeämättömyys on virkistävää ja Haavisto paljastaa myös Pirkon lihallisemmat tarpeet. Pirkon kontakti yleisöön perustuu pitkälti ylimielisyyteen ja paheksuntaan, joka tuntuu tylsältä strategialta. Ei kukaan halua tuntea itseään huonoksi, jotenkin väärin tai liian vähän reagoivaksi katsojaksi. Mutta onneksi Pirkolta löytyy lohdutukseksi rinkeleitä ja riisipiirakoita yllättävistä... hm... paikoista.

Toinen eilen näkemistäni kotimaisista esitykstä oli Naisklovni-iltamat, joka siis nimensä mukaisesti koostui useammasta numerosta. Minua viehättivät eniten pätkät, joissa oli mukana myös sirkusta eli Kristiina Janhusen kuivakka burleskihenkinen käsilläseisoja Ursula sekä illan päättänyt Ms Angora & Niilo auf Wiedersehen (Sanna Warsell ja Niina Rinta-Opas), jotka tarjosivat dramaattisen dueton trapetsille ja kannettavalle Yamaha-kiipparille. Myös Soile Mäkelän Adolfa-klovnin nekrologissa Soile Mäkelälle oli jotain kiinnostavaa, mutta se tuntui vielä keskeneräiseltä harjoitelmalta. 

Hanna Terävän Maija-klovni ja Inga Björnin Ringa olivat viehättävän topakoita toheloita. Sen sijaan RedNoseClubin Amira Khalifan, Nora Raikamon ja Niina Sillanpään pysähtynyt improvisaatio esityksestä, joka ei ehdi alkaa, ei oikein toiminut tässä yhteydessä. Takanani joku kommentoi vieruskaverille "tylsää" ja kyllä itsekin vaihdoin kankulta toiselle aika monta kertaa. Juontajana toiminut Moona Karva (Kaisa Niemi) olisi myös saanut pitää vähän paremmin hommaa kasassa. Illan kestoksi oli arvioitu käsiohjelmassa 60-90 minuuttia, mutta tuosta meni vielä vartti lisää. Siltä se myös tuntui. Tiedän, että olen ennenkin russuttanut näistä kestoista, mutta harvoin pienestä tiivistämisestä olisi haittaa.

Kotimainen naisklovneria näyttäisi kuitenkin olevan aika hyvissä käsissä, enkä malta odottaa lauantaita, jolloin ohjelmassa ovat festivaalin kansainväliset esitykset.

*****

Naisklovnifestivaali Punainen Helmi 2015

Janna Haavisto: Pirkko the Finnish Masochist
Naisklovni-iltamat
Esitykset 11.2.2015

Totinen perhedraama väsyneestä äidistä

KokoTeatterin Tyttö tulossa -näytelmää kuvataan psykologiseksi trilleriksi, mutta se ei ole oikein kunnolla kumpaakaan. Nuoren irlantilaisen Nancy Harrisin näytelmän on kääntänyt ja ohjannut Anna Veijalainen. KokoTeatterin ohjelmistossa esitys on yllättävän totista perhedraamaa.

Hazel on viimeisillään raskaana. Hän on vaihtanut menestyneen lakimiehen uran yhden naisen maahantuontifirmaan. Oliiviöljylaatikoita pursuaa joka paikassa ja lähetyslistat ovat ihan mitä sattuu. Plastiikkakirurgipuoliso Richard tekee hyväntekeväisyyttä toisella puolella maailmaa ja kahdeksanvuotias Daniel oirehtii koulussa ja kotona. Hazel on todella väsynyt. Yllättäen ovelle ilmestyy matkalaukkuineen topakka Annie, jonka Richard on palkannut Hazelin avuksi. Seuraa tapahtumaketju, joka hajottaa lopulta koko perheen.

Niin teksti kuin ohjauskin hukkaa monia mahdollisuuksia tunnelman tiivistämiseen. Esiin ei nouse keskeistä teemaa, on vaikea sanoa, mistä näytelmä kertoo. Kysymyksiä on liikaa, eikä mihinkään oikein vastata.

Ohjaus keskittyy kauhunhetkiin

Veijalainen keskittyy pääväittämän kirkastamisen ja henkilöiden syventämisen sijasta äänimaailman alleviivaavasti korostamiin kauhunhetkiin. Esityksen hektinen tunnelma tuntuu pikemminkin levottomalta kuin piinaavalta, eikä tekstin tarjoamiin täkyihin tartuta. Pelkkä terävä veitsi kädessä ei riitä uhkaksi, jos ote kahvasta on voimaton.

Katja Joutsijoki kannattelee Hazeliaan romahtamisen partaalla kyllä mallikkaasti. Sesa Lehdon Richardista ei saa oikein mitään otetta, tosin niin on hahmokin kirjoitettu kovin yksiulotteiseksi nuljaskaksi. Sen sijaan Nelly Hristova lataa Annieen kerroksia, hänessä on kiinnostavaa mysteeriä, joka kantaa koko henkilön kaaren. Annie on viaton tyttö ja laskelmoiva peluri, mikä pitää jännitettä yllä aina hänen paikalla ollessaan. Daniel-poikaa ensi-illassa esittävä Eetu Alppi on mainio niin kilttinä kuin vähän demonisenakin.

Häiriintyneen perheen ja nykypäivän äitiyden haasteiden kuvauksena Tyttö tulossa on ihan kelpo keskivertodraamaa, mutta trillerinä se on pettymys.

*****

KokoTeatteri: Tyttö tulossa

Suomen kantaesitys 6.2.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 10.2.2015, väliotsikko toimituksen

Taitavasti tyhjänpäiväistä

"Jos ette myönnä minulle lainaa, panen vaimoanne." Melkoinen argumentti pankissa. 

Katalonialaisen Jordi Galceranin El Crèdit esitettiin Lilla Teaternissa viime syksynä ruotsiksi nimellä Kredit ja nyt suomeksi nimellä Lainavaimo (miksi tämmöinen yliselittävä ja heiluriovifarssiin assosioiva käännös?). Raila Leppäkosken ohjaama näytelmä on nokkela komedia, joka antaa näyttelijöille runsaasti tilaa. Galceranin edelliseen, nerokkaaseen Pudotuspeliin verrattuna teksti on kuitenkin ihan hirmuisen pinnallinen. Väliäkö hällä, ihan virkistävää vaihtelua tämmöinenkin tässä alkuvuoden teatterimaratoonissa.

Paljon lepää pankinjohtajaa esittävän Sampo Sarkolan ja odottamattoman neuvotteluvaltin pöytään iskevän Pekka Strangin harteilla. Taitavia heppujahan he ovat molemmat, ajoitukseltaan tarkkoja ja yhteispeli toimii kauniisti. Sarkolan lievän ahdistuneesta hysteeriseksi kasvava pankinjohtaja on hilpeän överi tapaus, kun taas Strang soittelee hillitymmin, mutta nautiskelee ihan yhtä lailla.

Kovasti nauratti välillä, mutta haukotuttikin aina, kun Sarkola jäi yksin puhumaan puhelimeen kuvitteellisen vaimon kanssa. En tiedä, kun en nähnyt, että toimivatko ruotsinkielisessä versiossa oikeakielisyyskikkailut suomenkielistä paremmin (alkutekstin oletan kikkailleen espanjan ja katalaanin välillä), mutta tässä ne tuntuvat aika väkinäisiltä. Ukotus, ihan oikeasti? Tosin sitten taas riemastuin kuullessani sanan "taukki".

Vallan siis viihdyin. Ei aina tarvita sen syvällisempää.

****

Lilla Teatern / HKT: Lainavaimo
Esitys 9.2.2015

Sivuaskel ihmisyyden syövereissä

Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa Sivuaskel-festivaalilla. Oivalsin varsin nopeasti olevani tuntemattomilla vesillä, joten päätin, että enpä kirjoitakaan yksittäisistä esityksistä pikaisia twiittauksia enempää, vaan katson koko setin ensin. Se oli ihan hyvä ratkaisu, sillä eri esitykset keskustelivat keskenään ja viikko oli selkeä kokonaisuus. Toisaalta teemojen ja estetiikkojen samankaltaisuus myös teki siitä aika työlään katsoa. 

Lähes kaikissa esityksissä oma katsomiskokemukseni kulki polkua, jossa melkein aloin vihata esityksiä niiden aikana, mutta joiden loputtua oli kuitenkin sellainen olo, että joo-o kyllä mä tajusin, miksi tämä on tähän ohjelmistoon otettu. Arvostin taitoa ja tekniikkaa sekä tinkimättömyyttä oman estetiikan suhteen. Kyllästyin liian pitkissä esityksissä. Ainoastaan viimeisestä voin sanoa pitäneeni. Tykkääminen ja ei-tykkääminen on kuitenkin ihan tylsä mittari.

Marlene Monteiro Freitasin Paraíso – Colecção Privada (Paratiisi – yksityinen kokoelma) sisältää paljon tarkkaa ja vangitsevaa tanssia, erityisesti yhtä neljästä miestanssijasta huomaan seuraavani muiden kustannuksella. Koreografi itse on melkoinen Puppet Master from Hell, jonka paratiisissa (vai helvetissä?) nämä neljä miestä rimpuilevat kuin tahdottomat nuket. Irvokasta, ällöttävää, ärsyttävää. Ja yhtäkkiä tulee tauko kesken kaiken sen sätkimisen, rauhaisa paussi, jossa tanssijat siemailevat vähän vettä, venyttelevät, grillattua kanaa riittää katsomoon asti. Ja sitten taas silmät kieroon, rytmimunat suuhun, selkäranka mutkalle ja menoksi. Tajuan, että tässä paratiisissa ei ole kenelläkään rauhaa.

Jeremy Waden Death Asshole Rave Video oli kauimpana tanssista tässä ohjelmistossa, vaikka sitäkin saatiin. Kiukkuinen queer-klovni huutaa mikrofoniin vihaista spoken wordia, soittaa ahdistavaa noisea, ja maalaa koko yleisön stand up -hengessä talouden romahtamisen jälkeen kujalle ottamaan poskeen henkensä pitimiksi. Huomaan, että  edellinen esitys (Paraíso) on syönyt voimia niin, että en jaksa seurata aggressiivista tekstiryöpytystä koko ajan, mutta kaksi viimeistä pätkää jäävät mieleen. Pimeydessä Wade kertoo, mitä meille tapahtuu kuoleman hetkellä ja sen jälkeen, lopulta vain uurna erottaa meidät tuulesta. Ja sitten usvan keskeltä nousee valo, kuin jostakin universumin perukoilta ja Waden teksti on pehmeää anteeksipyyntöä niistä arjen synneistä, jotka jäivät anteeksi pyytämättä. Niin kävi, että tämä vielä lopussa käänsi puolelleen!

Kaksi Adrienn Hódin koreografiaa näyttäytyivät minulle jatkumona. Dawn on täysin alastonta tanssia, jossa kaksi miestä ja naista pariasetelmissa hinkkaa, nylkyttää, sätkii ja riepottaa toisiaan. Tanssijat tasapainottelevat toistensa varassa, hiki tuo vaaran tunnetta, entä jos ote lipeää? Äänimaailmana on pitkään vain tanssijoiden huohotus, jonka voi tulkita niin kiimaksi kuin uupumukseksikin, kehot kolahtelevat lattiaan. Kirkkaassa valossa kiinnitän huomiota ihon punehtumiseen, polvien ja jalkapöytien hiertymiseen, yhden tanssijan varvas näyttää siltä, että se vuotaa kohta verta. Johtuuneeko raa'asta valosta, että tuntuu kuin katsoisin luontodokumenttia. Huomaan, että tulen esityksestä jotenkin surulliseksi. Kun vaatteet otetaan pois, typistyyko vuorovaikutus pelkäksi paritteluksi?

Conditions of Being a Mortal pukee samat tanssijat riekaleisiin vaatteisiin, mutta pohjimmiltaan jatkaa samaa ihmisyyden ja eläimellisyyden tutkimista. Siinä missä Dawnissa tanssijoista kuului vain hengitys, tässä teoksessa he huutavat, kirkuvat ja elämöivät senkin edestä. Avara luonto -teema jatkuu päässäni, tuntuu kuin katsoisin paviaanilaumaa, joka käy jatkuvaa taistelua lauman johtajuudesta, parittelee ja riepottaa toinen toistaan. Vaatteet eivät vielä tunnu omilta päällä, niitä revitään ja lopulta alastomana on jälleen turvallista olla. Mutta sitten tulee sivilisaatio tähän apinalaumaan ja kärkitossut jalassa he opettelevat ihmisenä olemista. 

Gob Squadin Dancing About olikin sitten kaiken tämän repimisen, raastamisen, aggression ja hässimisen jälkeen kuin lempeä kaakaomukillinen purevasta pakkasesta sisäänpäässeelle. Tosin tämäkin esitys oli mielestäni pidempi kuin olisi ollut tarvis, mutta sama vaiva oli oikeastaan jokaisessa festivaalin teoksessa. Dancing About on kuitenkin humoristinen näkökulma koko viikon ajan pinnalla olleeseen ihmisyyden teemaan. Siellä tavikset paljastavat pieniä ja suuria syntejään ja joraavat sydämensä pohjasta. Välillä kysellään mielipiteitä ihmisyydestä rukoilijasirkalta, jota ei meidän ihmisten pelleily voisi vähempää kiinnostaa. Melkoinen statement tämän festivaaliviikon lopuksi.

*****

Sivuaskel-festivaali 2015

Marlene Monteiro Freitas: Paraíso - Colecção Privada
Jeremy Wade: Death Asshole Rave Video
Esitykset 4.2.2015

Hodworks: Dawn
Esitys 5.2.2015

Hodworks: Conditions of Being a Mortal
Gob Squad: Dancing About
Esitykset 7.2.2015

Europaeus on hartaushetki unohdetulle

Europaeus on osa Juha Hurmeen väärinymmärrettyjä sankareita käsittelevää trilogiaa. Rakastajat-teatterin Suomalaisuuden puolustus jäi harmi kyllä näkemättä, mutta Maailmankaikkeus Telakalla oli yksi viime vuoden mieleenjäävimmistä. 

Hurmeen käsialaksi voisi määritellä muodon sijasta mielen, hänen näytelmiään yhdistää syvä inhimillisyys ja myötätunto, tulkintaa ajatuksen kirkkaus ja ilmavuus. Europaeus rynnii läpi pakkomielteisen elämänsä, vielä on kerättävä lisää kansanrunoja, vielä luotava uusia sanoja nupullaan olevaan suomen kirjakieleen, vielä syvemmälle syvennyttävä tieteen ihmeellisyyksiin. Itsestään hän ei niin välitä, kun hän jalkapelillä tutkimusmatkailee. Aikalaiset eivät pidä häntä minään, mutta se ei miestä hidasta. 

Timo Tuomisen roolityö Europaeuksena on yhtä vähän itseään säästävä kuin esikuvansakin ja koko ensemble tanssii yhdessä hengästyttävää koreografiaa. Antti Pääkkönen, Taisto Reimaluoto ja Esa-Matti Long nähdään milloin kolmipäisenä August Ahlqvistina, milloin kansallisen heräämisen hykerryttävinä rivimiehinä ja merkkihenkilöinä. Erityisesti minua koskettaa Reimaluodon Aleksis Kivi, jo kuollut, mutta edelleen aatostaan etsivä, yhtä levoton kuin Europaeuskin.

Äijätunnelmaa tasapainottavat Hanna Rajakankaan ja Petra Poutanen-Hurmeen valtavan monipuolisesti esittämät herkän rosoiset laulut. Koko ajan ilmassa on niin hyväntuulinen huumori kuin jäytävä surukin. Käsillä on teatterileikki, jossa myös katsojana tunnen olevani läsnä. 

Ai jai! Hieno esitys, joka mietityttää pidemmälle kuin kotiportaille. Tällaista kokonaisvaltaista hartaushetkeä minäkin katsojana vähän pakkomielteisesti jahtaan.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Europaeus
Esitys 3.2.2015

Ei poika susta oo siihen

Kolmantena oululaisesityksenä näin Poika Mancinin. Kauko Röyhkän romaaniin perustuva, Miss Farkku-Suomen jatko-osa on kiinnostava uusi musiikkinäytelmä. Röyhkän laulujen kautta kulkee rock-kuolemattomuudesta haaveilevan Poika Mancinin tie läpilyönnin kynnykselle, toisena lankana seurataan Miss Farkku-Suomen pikkusiskon Katjan tarinaa uskoa etsimässä.

Janne Kuustien dramatisoima ja ohjaama esitys on virkistävän raikas. Kaupunginteatterin omista näyttelijöistä sekä nuorista laulajista koostuva ensemble on tasaisen lahjakas, meininki on aluksi oululaisen rennonletkeää, mutta vakavoituu kuin varkain. Tommi Sahan sovitukset Röyhkän kappaleista ovat mielenkiintoisia menemättä kuitenkaan liian kauas alkuperäisestä.

Esityksen dramaturgia muuttuu toisessa näytöksessä juonta kuljettavista lauluista selkeämmin musiikkinumeroiksi, mikä on toki myös perusteltua, kun Mancini siirtyy isommille lavoille. Samalla ego kasvaa ja lankeemus lähenee. Talo meren rannalla kasvaa järkyttävän hienoksi finaaliksi.

Mikael Saari on ottanut Tepon eli Poika Mancinin rock-kliseitä toistavan hahmon haltuun hurjan kokonaisvaltaisesti ja fyysisesti omahyväisiä ilmeitä ja laulusoundin asteittaista kehittymistä myöten. Mancini pysyy kuitenkin mysteerinä alusta loppuun, hänen sisälleen ei päästä kurkistamaan. Mielestäni se on ihan hyvä ratkaisu, hahmo on enemmänkin ikoninen kuin psykologinen.

Herkempää roolityötä tarjoavat nuoret naiset, Manciniin rakastuvaa Eveä viehättävän pöhkösti tulkitseva Lotta Vaattovaara sekä seurakunnan sankarin ja pahan rokkipojan välillä tempoilevaa Katjaa esittävä Heta Keskinarkaus, joka tarjoilee Röyhkän Helvetin huikeana välifinaalina ensimmäisen näytöksen lopuksi.

Enpä muista, että olisin innostunut uudesta kotimaisesta musiikkinäytelmästä näin paljon sitten Suruttomien!

*****

Oulun Kaupunginteatteri: Poika Mancini
Esitys 31.1.2015

Hurjaa menoa jossain Itä-Suomessa

Sulaketta lainaamassa sai ensimmäisen ensi-iltansa Tanssiteatteri Minimissä 2008. Yrityksistä huolimatta se jäi tuolloin näkemättä. Harmitti. 

Vaan onneksi toinen tuleminen saatiin Minimin, Savonlinnan Teatterin, Joensuun ja Oulun Kaupunginteattereiden yhteistuotantona. Ennätin lopulta Ouluun esitykseen, joka sattui vielä olemaan alkuperäisen kokoonpanon tanssijoille, Antti Lahdelle ja Riikka Puumalaiselle 100. veto. 

Mikko Roiha poimii Maiju Lassilan melkein samannimisestä klassikosta perusasetelman, mutta loppu onkin ihan jotakin muuta. 

On paljon puhuvaa hiljaisuutta ja jäyhyydestä ammentavaa liikettä. On epäseksuaalisen miesalastomuuden juhlaa saunakohtauksessa, jossa soi niin Finlandia kuin Äidin pikku poikakin. On ensin jätetyn ja sitten leskeytyvän naisen riipaiseva suru. Ja on ehkä hienoin koskaan näkemäni anteeksianto. 

Tämä upposi sekä tämmöiseen kulttuuritätiin kuin lukion ekaluokkalaiseen seuralaiseenkin. 

*****

Tanssiteatteri Minimi, Savonlinnan Teatteri, Oulun ja Joensuun Kaupunginteatterit: Sulaketta lainaamassa 

Esitys Oulun Kaupunginteatterissa 30.1.2015

Rohkea Amadeus oululaisittain

Peter Shafferin Amadeus on kiehtova näytelmä, yksi suosikkejani. Sen teemat nousevat samasta lahjakkuuden kaipuusta ja keskinkertaisuuden pelosta kuin Tšehovin Lokissa (omg tätä blogin sisäisten viittausten määrää!) kietoen toisiinsa Mozartin musiikin ja pirullisen hienon tekstin. 

Oulun Kaupunginteatterin Amadeuksessa ohjaaja Heta Haanperä lisää vielä yhden kerroksen. Näyttämöllä on paitsi pieni orkesteri, myös kuusihenkinen kuoro, Salierin venticellit. Kuoro laulaa kaikki oopperaosuudet, heidän repliikkinsä ovat resitatiivia. Ratkaisu on rohkea, mutta toimii, vaikka välillä musiikin ja dialogin tai monologin yhdenaikaisuus vaatisi kalibrointia kummaltakin. Mozartin viimeinen kohtaus, Requiemin Lacrimosan sävellystyö poikii kylmiä väreitä.

Salieri ja Mozart on rakennettu toisin kuin mitä olen aiemmin nähnyt. Tavallaan pidän siitä, että Janne Raudaskoski pitää Salierinsa varsin pidättyväisenä, mutta välillä hän vie monologeissaan ilmaisun jo niin pieneksi, että minulla alkaa ajatus harhailla.

Roolituksessa pidän siitä, että Salieri ja Mozart vaikuttavat enemmän ikätovereilta, olihan heidän todellinen ikäeronsakin vain kuusi vuotta. Aiemmin näkemissäni Amadeuksissa ikäeroa näyttelijöillä on ollut melkeinpä sukupolven verran. 

Mozart on vaikea rooli, jossa yksi tärkeistä päätöksistä on hänen henkinen ikänsä. Olen nähnyt teini-Mozartin ja lapsi-Mozartin. Minun silmissäni Tomi Enbuskan Mozart on aikuinen, joka käyttäytyy huonosti kiusallaan. Se, että Mozart vaikuttaa tahallaan veemäiseltä, on yllättävää. Hänen kohtalonsa tuntuu ansaitulta. 

Esitys on visuaalisesti välillä aivan järjettömän hieno. Alkukuva peilien kautta heijastetussa takavalossa on henkeäsalpaava. Pitkään jatkuva kynttilänvaloa imitoiva hämäryys on kiinnostava ratkaisu. Komeita kuvia tipahtelee matkan varrella. 

Puvustus on (ja tämä on ihan ammattisilmillä katsottu, vaikka pukusuunnittelija Ulpu Korpua onkin rakas ystäväni) ihastuttava ja täynnä yksityiskohtia sitoutumatta kuitenkaan orjallisesti ajankuvaan. Erityisesti kankaiset peruukit tuovat puvustukseen leikkisyyttä. 

Ihan kaikkea en ohjauksesta osta, mutta kokonaisuus on mainio. Olen ajatellut, että Shafferin teksti ohjaa tekijöitä usein varsin samansuuntaiseen tulkintaan, virkistävää oli nähdä jotakin odottamatonta. 

*****

Oulun Kaupunginteatteri: Amadeus

Esitys 30.1.2015

Kleine Monster -arvio Sylvissä

"Kleine Monster luo yhteyden sisäiseen naishirviöön."

Lue arvio Jenni Kivelän Kleine Monster -esityksestä kokonaisuudessaan Sylvi.fi:stä.

Kleine Monster Zodiakin sivuilla.

Tšehov-traumaa purkamassa, osa 1

Myönnän, minulla on Tšehoviin vähän kompleksinen suhde. En ole koskaan oikein innostunut näkemistäni esityksistä, vaikka teksteinä niissä on toki paljonkin minua koskettavia teemoja.

Yksi poikkeus on, Kristian Smedsin Von Krahl -teatterille tekemä Lokki, jonka näin Teatterikesässä 2007. Savon Sanomiin kirjoitin tuolloin esityksestä mm. näin: 

"/.../ Kuten Trepleviä esittävä Juhan Ulfsak näytelmän aluksi ironisesti kommentoi, tulee esitykseen vänkää kerrostumaa siitä, että hänen fiktiivistä äitiään Arkadinaa esittää hänen faktinen isänsäLembit Ulfsak. /.../ Taiteen tekemisestä ja keskinkertaisuuden pelosta ammentava tarina kerrotaan uusin kuvin. Esitys on väliin raivoisa, väliin taas henkeäsalpaavan kaunis ja hiljaisuutta kuunteleva.

Tšehovin roolihenkilöt ovat ulkopuolisia omissa elämissään, yhtäaikaa takertuvat tiukasti toisiinsa ja työntävät toisiaan pois. Tämä kohtaamattomuus toistuu kuvasta toiseen. Ulkopuolisimmaksi jätetty Semjon, Taavi Eelmaa, pääsee hädintuskin näyttämölle, hänet on tuupattu katsomoon tarkkailemaan esitystä tavallisen ihmisen näkökulmasta. Siksi lopuksi juuri hänen kohtalonsa tuntuu kaikkein pahimmalta. Treplev surmaa itsensä kuvan tasolla muiden roolihenkilöiden ympäröimänä, Semjon jää yksin ja jättää puolestaan katsojat järkyttyneeseen hiljaisuuteen. 

Esitys pelaa teatterileikin säännöillä, ironisoi teatterin lainalaisuuksia, hyppää ajoittain sivuun kommentoimaan itseään. Smedsin symboliikka on runsas ja raaka, sylki, veri ja jauheliha roiskuu katsomoon saakka, silti esitys on ihmeellisellä tavalla kevyt ja hyväntuulinen. Vaikka tarinassa ja roolihenkilöissä on paljon ahdistusta, esityksessä ja näyttelijöissä pinnalla on herkkyys ja ilo.

Erityisen paljon huomaan viehättyväni henkilöiden tavallisuudesta: Trigorin, jota esittää Aleksander Eelmaa, ensemblen toisen isä-poika-parin jäsen, hipsuttelee näyttämöllä puhtaan valkoisissa lenkkitossuissa ja villapaidassa ja kokee keski-iän kriisiä. Riina Maidre Ninana ja Tiina Tauraite Mashana ovat vereviä nykyajan neitoja, eteerisyys on heistä kaukana. Itsekeskeinen Arkadina ja huomionkipeä Treplev tarvitsevat toisensa ollakseen täydellisiä.

Treplev peräänkuuluttaa uusia muotoja taiteessa. Trigorinin mielestä vanhat ja uudet muodot mahtuvat samaan taiteeseen. Tämä teatteriesitys haistattaa pitkät muodoille ja keskittyy olennaiseen, ihmiseen." 

Joku muukin Lokki on tullut nähtyä, viimeksi Samuli Reunasen ohjaamana Tampereen Teatterissa, jokunen Kirsikkapuistokin. Vanja-enoista olen nähnyt aiemmin Andriy Zholdakin Klockriketeaternille tehdyn Morbror Vanjan Teatterikesässä 2012 sekä Esa Leskisen ohjauksen Ryhmäteatteriin keväällä 1999. Kummastakaan en erityisemmin välittänyt. Leskisen Vanja-eno oli mielestäni (tuolloin äärikriitiisenä teatteriopiskelijana, toim. huom.) "ärsyttävää vänisemistä ja rasittavaa reuhaamista". Zholdakin järkäle taas uuvutti minut alkuunsa, ja taisin sanoa siitä jotakin sinnepäin että "neljä tuntia keski-ikäisen miehen libidoa näyttämöllä, ei jaksa" (ei vapaalla olevasta kriitikostakaan aina sen syvällisempää irtoa). 

Tällä tuhdilla ennakkoasenteella lähdin siis katsomaan jälleen uutta Vanja-enoa. Ensimmäiseksi katsottavaksi arpoutui HKT:n versio.

Támas Ascherin ohjaus välittyi minulle monella tavoin epätasaisena ja lavastuksen, puvustuksen sekä äänimaailman osalta varsin tunkkaisena. 

Viritys on komediallinen. Esityksessä on ajoittain oikein ilmavaa ja välitöntä näyttelijäntyötä. Erityisesti Santeri Kinnunen Vanjana, Iida Kuningas Sonjana ja Martti Suosalo Astrovina tekevät roolinsa niin, että huumori ja traagisuus soivat suloisesti yhteen. Heidän suissaan myös Teemu Kaskisen arkikielinen käännös kuulostaa elämältä.

Muissa rooleissa on kohotteisempaa, teatterillisempaa (jopa teatraalisempaa) ilmaisua. Esko Salmisen professori Serebrjakov, vaikka onkin varsin herkullisesti rakennettu, on kuin tyystin eri näytelmästä. Vappu Nalbantoglun Jelena jää kovin pinnalliseksi ja keinotekoiseksi objektiksi. 

Joutilaisuus ja vetelyys, johon maatilalla on professorin ja rouvansa tultua valahdettu, tarttuu ja huomaan välillä jotenkin retkottavani katsomon epämukavalla penkillä, haukottelenkin. Vääriin kohteisiin ilman vastakaikua kurottelevat tunteet ovat kuitenkin kömpelyydessään sydäntäsärkeviä. Mutta sitten taas on jokaisen näytöksen välissä koittava pimeys ja esiripun takana ikuisuudelta kestävät lavastevaihdot, joiden aikana näyttämömiesten crocksit vilkkuvat verhon alta.

Jaa-a. Osittain osui ja kyllä tämä nyt silti ennemmin hyvä kuin huono oli. Perinjuurin vanhanaikainen tosin. Saas nähdä, miten Kansallisteatterissa uppoaa parin viikon päästä.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Vanja-eno
Esitys 26.1.2015

Luulitko tuntevasi Jeminan?

Näin Jeminan monta elämää -esityksen ensimmäisen kerran Teatterikesässä 2013. Viikon viimeisenä se tiristi festariväsyneestä niin naurua kuin itkuakin, puolikkaan blogauksenkin. 

Haluan harvoin palata uudetaan sellaisiin esityksiin, jotka ovat oikeasti vaikuttaneet. Pelkään, että taika katoaa ja alkuperäinen muisto korruptoituu. Jeminan monta elämää on kuitenkin sen sortin runsaudensarvi, että uskoin sieltä irtoavan vielä toisellekin kierrokselle, varsinkin kun sain mukaani ystävän, joka ei ollut nähnyt esitystä aiemmin.

Kyllä se ämmä edelleen kolisi (siis Jemina, ei se mun ystävä). Edelliseen kertaan verrattuna huumoria ja surullisuutta enemmän minun katsomiskokemuksessani korostui tietynlainen painajaismaisuus ja arvaamattoman uhka. Luulen, että tämä korostui myös siinä, että istuin niin keskellä eturiviä kuin mahdollista, joten näin pienetkin ilmeen muutokset ja silmien välähdykset. Vaikka Jeminassa on jotakin hyvin halattavaa, tuli myös sellainen olo, että tuo saattaa tuolta koska tahansa hyökätä. 

Oli mielenkiintoista havaita, miten Jeminan maailman lainalaisuudet (tai niiden puute) muuttui itsellekin normiksi. Viimeisessä selän paljastavassa mekossa valo osui hikipisaroihin niin, että automaattisesti ajattelin "oi sillä on glitteriä selässä". 

Ystäväni kanssa palasimme esitykseen monta kertaa saman illan ja seuraavan aamunkin aikana. Vaikka teatteri-ihmisinä olemme tottuneet analysoimaan näkemämme puhki, tämä esitys ei palaillut niinkään yksityiskohtina vaan tunnetiloina. Monesti riitti huokaus "oli se kyllä". 

Ystävälleni esityksestä voimakkaimmin jäi mieleen toistuva kysymys "kuka minä olen?". Minkä puolen Jemina kulloinkin meille halusi näyttää? Mikä oli totta, mikä oli haavetta ja mikä oman heikkouden peittämistä? Lopussa Jeminan (vai Jyrkin?) laulama Roy Orbisonin In the real world kiteytti esityksen hienosti.

Pidän muuten enemmän esityksen englanninkielisestä nimestä Jemina - Act as you'd known her, Jeminan monta elämää tuntuu vähän laimealta sen rinnalla.

Karttunen..., eiku Jemina on valjastanut myös sosiaalisen median varsin mielenkiintoisesti osaksi performanssiaan, Jeminalla on niin Twitter- kuin Facebook-profiilikin. Twitterissä Jyrki ja Jemina käyvät jatkuvaa valtataistelua.

Festarikeikoille lähtö ei aina suju ihan niin kuin kuuluisi. Kuopio Tanssii ja Soissa lähti diivailu jo vähän käsistä.

Välillä Jeminan päivityksistä voi lukea samaa yletöntä yksinäisyyttä kuin esityksestäkin (vähän riettaalla twistillä tietysti). Ja välillä se akka vaan huutelee vieraisiin pöytiin.

Festivaalisuosion lisäksi Vuoden teatteritekona 2012 palkittu esitys sai myös Erityissäde- eli Jyrki Karttunen on ihana -palkinnon (ihanat perustelut täällä). Ja toki Jemina on myös ehdolla Vuoden drag -sarjassa Qx Gay Gaalassa 2015. 

Tietenkin äänestin.

Einsteinin moraalidilemma toimii tekstinä, vaan ei esityksenä

Kiemurtelin HKT:n Pienen näyttämön pyörivällä tuolillani aika lailla katsoessani Einsteinin rikosta. 

Näytelmä sinänsä on oikein kelpo, Éric-Emmanuel Schmitt on kirjoittanut varsin toimivan moraalipohdinnan, maailmankuulun pasifistin kun voidaan katsoa olleen oman työnsä kautta vähintäänkin osasyyllinen satojen tuhansien ihmisten kuolemaan. Kehitys suhteellisuusteoriasta atomipommiin on väistämätön, eikä Einstein voi sille mitään. 

Schmitt poimii Einsteinin Yhdysvalloissa viettämästä paristakymmenestä vuodesta muutaman historiallisen kiintopisteen ja laittaa tämän keskustelemaan rannalta löytyvän kulkurin kanssa. Salaisen palvelun agentti puolestaan painostaa kulkuria onkimaan tietoa Einsteinin kommunistisympatioista. Seuraa ajoittain hyvinkin kiinnostavaa dialogia ihmisarvosta ja ihmisen tekojen vaikutuksista. 

Kari Heiskasen ohjaama esitys on kuitenkin kiusaannuttava, kiemurteluttava. Kulkuri (poissaolevalta vaikuttava Pekka Huotari) ja agentti (kimakka Joachim Wigelius) ovat kummallisia hahmoja. Ehkä heistä on tarkoituksella tehty vähämielisen oloisia klovneja, jotta Einstein vaikuttaisi fiksummalta? 

Kokonaisuus on hirmuisen raskas jatkuvasti pyörivää pyöröä ja yksi yhteen lyötyjä dramaattisia äänitehosteita myöten. Näyttelijät jämähtelevät pakotettuihin asemiin. Älykäs ja filosofinen teksti ei mahdu hengittämään.

Onneksi Santeri Kinnunen saa pidettyä Einsteininsä kasassa muutamaa överiksi ohjattua hetkeä lukuunottamatta. Inhimillisyys, äly ja hieman surullinen huumori ovat roolityössä kauniisti sovussa. Olisin mielelläni nähnyt hänet vähän tasavahvemmassa seurassa. 

Loppuun vielä yksi kysymys: La trahison d'Einstein kääntyy suoraan "Einsteinin petokseksi" (myös maan- tai valtiopetokseksi) ja hän moneen otteeseen tekstissäkin puhuu nimenomaan petoksesta, niin miksi ihmeessä esityksen nimi on Einsteinin rikos? Ihan vienosti vaan kysyn.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Einsteinin rikos 

Esitys 21.1.2015

Camping 3 -arvio Sylvissä

"Sirkuksen lisäksi esityksessä on valtavasti kaikenlaista muuta kerrostumaa, jonka läpi keskeinen aihe yrittää pintaan."

Kävin vieraissa. Circo Aereon Camping 3 -arvio löytyy Sylvi.fi:stä.

Camping 3 - Hyvä ja paha kieli Cirko - Uuden sirkuksen keskuksen sivuilla.

Troikka siirtyy laihasti sivulta näyttämölle

On joskus vaikea ymmärtää, miksi suosituista romaaneista on tehtävä näytelmiä. Hyväkään romaani kun ei automaattisesti käänny hyväksi draamaksi. Poikkeuksia toki on, mutta lajityypit ovat omiaan ja molemmissa on omat vahvuutensa.

Jari Tervon romaanista HKT:n näyttämölle siirretyn Troikan ongelma on romaanin laajuden mahduttaminen draaman rajalliseen muotoon. Sami Keski-Vähälän sovitus alkaa romaanin puolivälistä ja keskittyy pääsiäispäivään vuonna 1920. Toki taustoitusta ripotellaan matkan varrelle, mutta varsin niukasti. Keski-Vähälä valitsee sovituksensa aiheeksi ihmisuhteen ihmisyyden sijasta.

Kenraali Mannerheim on aikeissa matkustaa Tampereelle sen valtauksen kaksivuotispäivän juhlallisuuksiin, kun Etsivässä Keskuspoliisissa työskentelevä varatuomari Ellen Kataja kertoo saaneensa tiedon kenraalia kohtaan suunnitellusta attentaatista. Junan jyskyttäessä kohti Tamperetta kohtaavat Mannerheim ja Kataja toisensa niin aatosten kuin lihankin tasolla.

Samastuminen vaikeaa

Matka etenee, tarina jatkuu, mutta jännite ei kasva.  Se, mikä romaanissa näyttäytyy henkilöiden pohdiskeluna, sisäisinä monologeina, puhutaan nyt ääneen. Nämä pitkät monologit tuntuvat kirjan sivuilta näyttämölle siirrettyinä juuri siltä, paperilta. Paperisuus korostuu ja muuttuu itsetietoiseksi, kun näyttämölle projisoidaan rakastelukohtauksen teksti, joka luetaan ääneen kylmästi, kuin ostoslistaa ladellen. Tervon mielikuvittelema murhayritys teatteriravintolan käymälän edessäkin jää laimeaksi Kari Rentolan viileässä ohjauksessa.

Carl-Kristian Rundmanin Mannerheim on itseriittoinen ja turhamainen. Samaan aikaan hän on jokseenkin jäykkä ja persoonaton läpitunkemattomassa korrektiudessaan. Sanna-June Hyden Ellen Kataja on puolestaan kohotteisen traagillinen. Niin tai näin, samastuminen kumpaankaan henkilöön on vaikeaa, vaikka heitä seurataan huomattavasti tarkemmin kuin attentaattia suunnittelevaa punatroikkaa. Eero Saarisen kenraalimajuri Ignatius pokkuroi ylempäänsä, mutta ei rakennu riittävästi peilaamaan Mannerheimia.

Kirjassa olennainen punainen näkökulma jää näytelmässä vahvasti valkoisen jalkoihin. Rauno Ahosen esittämä punaupseeri Eljas Rossi kamppailee omantuntonsa kanssa. Elämän ja periaatteen välillä valinta on raadollinen, vaikka äidille onkin tullut luvattua, ettei ketään tapettaisi. Rossin sieluun päästään kurkistamaan kunnolla vasta lopussa, siitä huolimatta, että Ahosen tulkinta on alusta alkaen lämpöinen.

******

Helsingin Kaupunginteatteri: Troikka

Kantaesitys 14.1.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 17.1.2015, väliotsikko toimituksen

Ihmistä pitää halata enemmän ja hakata vähemmän

Se nyt ei ole erityisen poikkeuksellista, että kyynelehdin vuolaasti teatterissa. On sattunut silloin tällöin. Kuulemma. Ihan aina ei kuitenkaan kädet tärise narikalle asti.

Menin katsomaan Pohjalla-esitystä aika tyhjin odotuksin. Minusta on nyt vain ylipäätään mukava uppoutua tähän pääkirkon tarjontaan, kun näyttämöillä on runsaasti minulle vähemmän tuttuja naamoja, enkä ole ohjaajienkaan käsialoja vielä täysin ulkoa oppinut. Janne Reinikaiselta olen aikaisemmin nähnyt vain yhden ohjauksen, Wajdi Mouawadin Polton vuonna 2009 Teatterikesässä.

Maksim Gorkin näytelmä Pohjalla on Kansallisteatterin Pienen näyttämön 60-vuotisjuhlateos. Olen ihan todella iloinen, että tähän tarkoitukseen ei ole valittu jotakin arvokasta ja ylevää vaan teos, joka on joka kulmaltaan rupinen ja vähän lommolle potkittu. Reaktioni yllätti silti itsenikin, koska olenhan minä tämmöistä estetiikkaa nähnyt ennenkin, eikä tarinakaan nyt niin kovin järkyttävä ole.

Esitys on kuitenkin niin täydellisen kokonaisvaltainen ja tinkimätön, että se jotenkin luiskahtaa sisään selkärankaan. Huomaan hengittäväni sen tahtiin, välillä pidättäväni hengitystä niin, että lopussa pitää vetää oikein keuhkot täyteen, ennen kuin pääsee penkistä ylös. 

Kellarissa patjapaikoista riistovuokraa maksavat ihmispolot ovat valtavan täysiä, traagisia ja surkuhupaisia. Henkilöiden varaanhan tämä näytelmä rakentuukin, juoni sinänsä on vain väline, jolla heidät saadaan samaan tilaan toisiinsa törmäilemään. Kaikki he tulevat jostakin ja päätyvät jonnekin, näytelmä vain yksinkertaisesti avaa luukun yhteen rajalliseen hetkeen heidän yhteisestä taipaleestaan.

Näen Reinikaisen ohjauksessa paljon Alvis Hermaniksen Jaunais Rīgas teātrisille aikanaan tekemää muotokieltä (kuten Sounds of Silencessä, joka vieläkin vähän itkettää ja tärisyttää, jos koetan sitä jollekulle kuvailla), sanatonta olemista, todella yksityiskohtaista ja tarkkaa näyttelijäntyötä, jossa on kuitenkin valtavasti tilaa. Tuomas Rinta-Panttilan esittämän Antonin heroiiniannoksen valmistamisessa on samaan aikaan jotakin ihan hirvittävän ahdistavaa ja pyhyyttä kohti pyrkivää hartautta. 

Sovitus karsii rönsyjä tekstistä ja henkilöistä jättäen aukkoja sanojen välille. Tällä kertaa Paroni on nainen ja Annasta on tullut Anton, sukupuolten vaihdokset tuovat lisäkerroksia suhteessa muihin henkilöihin. Se, mikä kuitenkin jää jäljelle on kaikenkattava hyväksyntä. Eivät nämä ihmiset tuomitse toisiaan, ei kenelläkään ole varaa kiviä heitellä. Jukka-Pekka Palon messiaaninen Luka saapuu kaiken keskelle ja valaa toivoa paremmasta kanssakulkijoihin. (Blogauksen otsikko on, todennäköisesti jossain määrin väärin muistettu, repliikki Lukan suusta). Tämänkokoiselle näyttämölle valtava eli 12-henkinen ensemble tekee saumatonta työtä yhdessä, kuin osana koneistoa. Tosin sellaista, jolla on sielu.

Minua viehättää kovasti esityksen elävä äänimaailma, joka suurelta osin irtoaa näyttelijöistä, he myös soittavat Timo Hietalan musiikin. Kati Lukan aaltopahvista ja häkkivarastoista ammentava lavastus vaikuttaa todella siltä, että voisi romahtaa koska tahansa. Kun lemmenkipeää huoraa Nastjaa esittävä Inga Björn tupsahtaa katosta köysiakrobaattina, olen hetken hämmentynyt, mutta kun hän alkaa kertoa venäjäksi rakkaustarinaa, jonka Paula Siimes suomeksi tulkitsee, se tuntuu yhtäkkiä aivan tarkoituksenmukaiselta. Ei tämä esitys yritäkään olla johdonmukainen tai puhkianalysoitavissa.

Yksinkertaisimmillaan esitys on sarja hetkiä, jotka koskettavat. Ei erityistä jatkumoa, vaan hetkiä. No, ehkä olisin sen brechtiläisen lopetuksen miettinyt vielä uusiksi. Tai mitä mä tässä itseäni tai ketään huijaan, kyllä sekin sitten lopulta upposi.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Pohjalla
Esitys 16.1.2015

Roson puute vaivaa Petosta

Harold Pinterille tyypillistä on, paitsi taukojen taitava käyttö, totuuden tulkinnanvaraisuus ja sen subjektiivisuus. Ihmiset muistavat asioita eri tavalla ja tuo muistin valikoiva luonne vaikuttaa siihen, mitä itse kukin pitää totuutena.

Arto af Hällströmin ohjaama Petos Kansallisteatterin Willensaunassa on tyylipuhdas, jos kohta yllätyksetön tulkinta. 

Näytelmän kolmiodraama ei ole kovin erityinen, mutta muoto, missä Pinter sen tarjoilee, on mielenkiintoinen. Tarinaa kerrotaan lopusta alkuun ja takaperoinen rakenne luo aikatasojen välille jännitteitä. Taaksepäin kerintä toimii, kun henkilöiden muistot tapahtumista eivät osu yksiin. Koko esitys on silkkaa jännitettä ja alatekstiä, jokainen roolihenkilö näyttelee kullekin muulle omanlaistaan totuutta. Syvemmät, henkilökohtaisemmat ajatukset vilahtelevat kasvoilla, kun he luulevat, ettei heitä katsota. 

Joka suuntaan läikkyvä ilmaisu alkaa esityksessä kuitenkin syödä tehoaan erityisesti kolmiodraaman naisen (Maria Kuusiluoma) kohdalla. Ei sillä, että miehetkään (Petri Liski, Marc Gassot) mitään herkkää tulkintaa tarjoilisivat.

Käännöksessä minua vierastuttaa (alkutekstiä tuntematta olettaen) 'isn't it' -ilmaisun kääntäminen toteavan lauseen lopettavaksi 'mitä'-sanaksi. Se tuntuu alkuun teennäiseltä, mutta alkaa näytelmän edetessä muuttua merkitykselliseksi. Henkilöt kokevat tuon tuostakin tarvetta hakea vahvistusta sanoilleen. Toki 'isn't it' -ilmaisu on käsittääkseni englanniksi paljon kepeämpi, melkein partikkeli, suomeksi tuo 'mitä' tuntuu erityiseltä. Tosin 'vai mitä' olisi ollut tähän tarkoitukseen liian arkinen.

Tyylikkään pelkistetty lavastus ja anonyyminoloinen ruskea puvustus suuntaavat katsojan keskittymisen tekstiin. Olen näköjään myös jotenkin äänivirittynyt tällä hetkellä, koska myös tässä esityksessä viehätyin painostavasta ja niukasta äänimaailmasta.

Menin katsomaan laadukasta draamaa, sain sitä. Jollain tavalla huomasin kuitenkin pettyväni, kun esityksestä puuttuikin arvaamattomuus ja roso. 

*****

Suomen Kansallisteatteri: Petos

Esitys 10.1.2015