Peter Shafferin Amadeus on kiehtova näytelmä, yksi suosikkejani. Sen teemat nousevat samasta lahjakkuuden kaipuusta ja keskinkertaisuuden pelosta kuin Tšehovin Lokissa (omg tätä blogin sisäisten viittausten määrää!) kietoen toisiinsa Mozartin musiikin ja pirullisen hienon tekstin.
Oulun Kaupunginteatterin Amadeuksessa ohjaaja Heta Haanperä lisää vielä yhden kerroksen. Näyttämöllä on paitsi pieni orkesteri, myös kuusihenkinen kuoro, Salierin venticellit. Kuoro laulaa kaikki oopperaosuudet, heidän repliikkinsä ovat resitatiivia. Ratkaisu on rohkea, mutta toimii, vaikka välillä musiikin ja dialogin tai monologin yhdenaikaisuus vaatisi kalibrointia kummaltakin. Mozartin viimeinen kohtaus, Requiemin Lacrimosan sävellystyö poikii kylmiä väreitä.
Salieri ja Mozart on rakennettu toisin kuin mitä olen aiemmin nähnyt. Tavallaan pidän siitä, että Janne Raudaskoski pitää Salierinsa varsin pidättyväisenä, mutta välillä hän vie monologeissaan ilmaisun jo niin pieneksi, että minulla alkaa ajatus harhailla.
Roolituksessa pidän siitä, että Salieri ja Mozart vaikuttavat enemmän ikätovereilta, olihan heidän todellinen ikäeronsakin vain kuusi vuotta. Aiemmin näkemissäni Amadeuksissa ikäeroa näyttelijöillä on ollut melkeinpä sukupolven verran.
Mozart on vaikea rooli, jossa yksi tärkeistä päätöksistä on hänen henkinen ikänsä. Olen nähnyt teini-Mozartin ja lapsi-Mozartin. Minun silmissäni Tomi Enbuskan Mozart on aikuinen, joka käyttäytyy huonosti kiusallaan. Se, että Mozart vaikuttaa tahallaan veemäiseltä, on yllättävää. Hänen kohtalonsa tuntuu ansaitulta.
Esitys on visuaalisesti välillä aivan järjettömän hieno. Alkukuva peilien kautta heijastetussa takavalossa on henkeäsalpaava. Pitkään jatkuva kynttilänvaloa imitoiva hämäryys on kiinnostava ratkaisu. Komeita kuvia tipahtelee matkan varrella.
Puvustus on (ja tämä on ihan ammattisilmillä katsottu, vaikka pukusuunnittelija Ulpu Korpua onkin rakas ystäväni) ihastuttava ja täynnä yksityiskohtia sitoutumatta kuitenkaan orjallisesti ajankuvaan. Erityisesti kankaiset peruukit tuovat puvustukseen leikkisyyttä.
Ihan kaikkea en ohjauksesta osta, mutta kokonaisuus on mainio. Olen ajatellut, että Shafferin teksti ohjaa tekijöitä usein varsin samansuuntaiseen tulkintaan, virkistävää oli nähdä jotakin odottamatonta.
*****
Esitys 30.1.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!