Troikka siirtyy laihasti sivulta näyttämölle

On joskus vaikea ymmärtää, miksi suosituista romaaneista on tehtävä näytelmiä. Hyväkään romaani kun ei automaattisesti käänny hyväksi draamaksi. Poikkeuksia toki on, mutta lajityypit ovat omiaan ja molemmissa on omat vahvuutensa.

Jari Tervon romaanista HKT:n näyttämölle siirretyn Troikan ongelma on romaanin laajuden mahduttaminen draaman rajalliseen muotoon. Sami Keski-Vähälän sovitus alkaa romaanin puolivälistä ja keskittyy pääsiäispäivään vuonna 1920. Toki taustoitusta ripotellaan matkan varrelle, mutta varsin niukasti. Keski-Vähälä valitsee sovituksensa aiheeksi ihmisuhteen ihmisyyden sijasta.

Kenraali Mannerheim on aikeissa matkustaa Tampereelle sen valtauksen kaksivuotispäivän juhlallisuuksiin, kun Etsivässä Keskuspoliisissa työskentelevä varatuomari Ellen Kataja kertoo saaneensa tiedon kenraalia kohtaan suunnitellusta attentaatista. Junan jyskyttäessä kohti Tamperetta kohtaavat Mannerheim ja Kataja toisensa niin aatosten kuin lihankin tasolla.

Samastuminen vaikeaa

Matka etenee, tarina jatkuu, mutta jännite ei kasva.  Se, mikä romaanissa näyttäytyy henkilöiden pohdiskeluna, sisäisinä monologeina, puhutaan nyt ääneen. Nämä pitkät monologit tuntuvat kirjan sivuilta näyttämölle siirrettyinä juuri siltä, paperilta. Paperisuus korostuu ja muuttuu itsetietoiseksi, kun näyttämölle projisoidaan rakastelukohtauksen teksti, joka luetaan ääneen kylmästi, kuin ostoslistaa ladellen. Tervon mielikuvittelema murhayritys teatteriravintolan käymälän edessäkin jää laimeaksi Kari Rentolan viileässä ohjauksessa.

Carl-Kristian Rundmanin Mannerheim on itseriittoinen ja turhamainen. Samaan aikaan hän on jokseenkin jäykkä ja persoonaton läpitunkemattomassa korrektiudessaan. Sanna-June Hyden Ellen Kataja on puolestaan kohotteisen traagillinen. Niin tai näin, samastuminen kumpaankaan henkilöön on vaikeaa, vaikka heitä seurataan huomattavasti tarkemmin kuin attentaattia suunnittelevaa punatroikkaa. Eero Saarisen kenraalimajuri Ignatius pokkuroi ylempäänsä, mutta ei rakennu riittävästi peilaamaan Mannerheimia.

Kirjassa olennainen punainen näkökulma jää näytelmässä vahvasti valkoisen jalkoihin. Rauno Ahosen esittämä punaupseeri Eljas Rossi kamppailee omantuntonsa kanssa. Elämän ja periaatteen välillä valinta on raadollinen, vaikka äidille onkin tullut luvattua, ettei ketään tapettaisi. Rossin sieluun päästään kurkistamaan kunnolla vasta lopussa, siitä huolimatta, että Ahosen tulkinta on alusta alkaen lämpöinen.

******

Helsingin Kaupunginteatteri: Troikka

Kantaesitys 14.1.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 17.1.2015, väliotsikko toimituksen