Älyvapaa kauhumusikaali tärähtäneistä perheistä

Charles Addamsin alun perin sarjakuvaksi luotu Addamsin kauhuperhe siirtyi 60-luvulla televisioon, 90-luvulla elokuviin ja 2010-luvulla näyttämölle. Makaaberia huumoria viljelevä perhe ei - huolimatta viistosta viehtymyksestään kärsimykseen ja kuolemaan - ole paha, vaan päinvastoin, keskinäinen rakkaus on suurta.

Perheen Wednesday-tytär on kasvanut aikuiseksi ja rakastunut tavalliseen poikaan. Nyt edessä on suhteen pelottavin askel: vanhempien tapaaminen. Kumpikin toivoo, etteivät omat vanhemmat vain tekisi mitään noloa. Voi, kunpa ne käyttäytyisivät ihan normaalisti. 

Tiina Puumalaisen ohjaama esitys ei ensin tahdo päästä liikkeelle, alku on introa toisensa perään. Meno alkaa vasta ”normaalin” perheen myötä, kun kummallisuuksia päästään rinnastamaan. Tässä kohtaa ovat käsikirjoittajatkin selvästi saaneet inspiraatiostaan kiinni. Oudot yrittävät näytellä normaaleja, normaalit taas ovat outoja ihan luonnostaan. 

Laura Alajääski pääsee Wednesdayna viimein tekemään musikaaliroolin, jossa upea ääni pääsee esille. Juha-Matti Koskelalla on haastava paikka olla se tavallinen, sympaattinen kaveri, siitä kun on särmää melko turha yrittää kaivaa.

Eriikka Väliahteen Morticia on fysiikkaa ja ääntä myöten hiottu hahmo, josta ei pintaa syvemmälle liene tarkoituskaan päästä. Puntti Valtosen Gomez on pohjimmiltaan pehmo, tyttären aikuiseksi kasvaminen ja vävypoikaehdokkaan ilmaantuminen kirpaisee isän sydäntä katkeransuloisesti.

Jukka Nylundin esittämällä Pugsleyllä on esityksen riipaisevin soolo: siskon menettäminen on pikkuveljelle niin kova paikka, että se on estettävä keinolla millä hyvänsä. Sillä kuka häntä sitten kiduttaisi tai koettaisi murhata?

Normaalit sulhasen vanhemmat, Minna Hokkanen ja Mika Honkanen, ovat pohjimmiltaan ihan yhtä tärähtäneitä kuin Addamsitkin. Kohtaaminen epäkonventionaalisen perheen kanssa paljastaa patoutuneet tunteet.

Kunpa Marshall Brickmanin ja Rick Elicen käsikirjoituksessa olisi edes yksi koukku, joka ei olisi ennalta arvattava! Nyt on taidettu luottaa liikaa siihen, että itsessään herkulliset hahmot riittävät. Vino ja paikoin pikkutuhma huumori kukkii kyllä yksityiskohdissa, mutta tahtoo jäädä irtovitsien tasolle.

Jos on käsikirjoitus epätasainen, on sitä myös Andrew Lippan musiikki. Tango ja lattarirytmit vetävät mukaansa vastaanpanemattomasti, mutta perinteisemmät musikaalinumerot jäävät aika mitäänsanomattomiksi. The Addams Family musikaalina on kuitenkin kertakaikkiaan älyvapaa veto, joka toimii paremmin kuin ensisilmäykseltä uskoisi. 

****

Tampereen Työväen Teatteri: The Addams Family

Ensi-ilta 4.10.2013

Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 7.10.2013

Kyyneleitä vuosien varrella

Tanssista kirjoitan aina vähän eri positiosta kuin teatterista. Toimin aiemmin useamman vuoden tanssitiedottajana ja sen työn puitteissa toki tanssista tuli kirjoitettua paljonkin, mutta kriitikkomielessä en ole tanssista juuri kirjoittanut, eikä työkalupakkini sen suhteen ole kovin suuri. Tanssin suhteen kirjoittajapositioni on henkilökohtaisempi, kokemuksellisempi. 

Kävin eilen katsomassa Karttunen Kollektivin teoksen Lacrimae ja sitä katsoessa ja sen jälkeen mietin aika paljonkin sitä, miten oma tanssinkatsomiseni on muuttunut vuosien varrella ja kuinka monessa kohtaa olen törmännyt ja vaikuttunut nimenomaan Jyrki Karttusen teoksista. 

Oma tanssin katsomisen perustani rakentuu lapsuuden ja nuoruuden tanssiharrastukselle, jossa pääpaino oli klassisella baletilla, mutta sisälsi monia muitakin lajeja, katsojana taas Kuopio Tanssii ja soi -festivaalille, jossa tuli kouluikäisenä nähtyä monenlaisia esityksiä. Sitten meni reipas vuosikymmen, etten juurikaan ajatellut tanssia. Tanssin toki itse kausittain ja joitakin satunnaisia esityksiäkin näin, mutta olin niin perinjuurin kiinni teatterissa, ettei tanssi siihen yhtälöön oikein mahtunut. 

Syksyllä 2007 näin kaksi Karttusen koreografiaa, ensin Tanssiteatteri MD:n Pieniä pääosia Tampereen Teatterikesän OFF-ohjelmistossa ja sitten My Imaginary Friend is With Me -esityksen Liikkeellä Marraskuussa -festivaalilla. Ensimmäinen sai tuolloin innostuneen maininnan blogissa ja jälkimmäistä jo vähän ruodinkin. 

Sitten löysin itseni Tanssiteatteri MD:n tiedotushommista ja sain melkoisen intensiivikurssin kotimaiseen nykytanssiin, MD:n omien esitysten lisäksi kun oppimateriaalia tarjosivat paitsi jokakeväinen Tanssivirtaa Tampereella -nykytanssifestivaali, myös monet muut vierailuesitykset. 

Situation Room keväällä 2008 päätyi näköjään myös blogiin puitavaksi. Välissä näin Digital Duenden ja Keijun uudet tulemiset, ja viimeksi Teatterikesässä Jeminan monta elämää avasi jälleen sanaisen arkun. 

Karttunen aloitti tämän vuoden alussa Helsinki Dance Companyn taiteellisena johtajana, Karttunen Kollektiv taas ilmoitti kesällä pistävänsä pillit pussiin vuoden loppuun mennessä. Eilen nähty Lacrimae oli siis jäähyväisnäytös. 

Esityksen konsepti on odotuksia herättävä: säveltäjä Eero Hämeenniemi improvisoi barokkioopperoiden kuolinkohtausten musiikkia, Karttunen ja Sari Lakso kehollistavat noita kohtauksia yhtälailla improvisoiden. Ensimmäisen osan aikaan olin hieman skeptinen, Lakso ja Hämeenniemi tuntuivat toimivan melko lailla toisistaan erillisinä, Lakson tanssi oli myös varsin introverttiä, eikä tunne ihan tuntunut välittyvän rampin yli. 

Karttusen ja Hämeenniemen yhteispeli sen sijaan oli orgaanista ja tuntui aidosti toinen toistaan ruokkivalta. Kuten noissa aikaisemmissa ruodinnoissa on tullut todettua, nautin aivan mahdottoman paljon Karttusen huumorista, joka on koko ajan sillä terällä, että meneekö yli. Eikä koskaan mene. Se on samaan aikaan hysteerisen hauskaa ja viiltävän surumielistä. 

Kirjoitin Situation Roomin kohdalla aikanaan näin: "Jyrki Karttusen estetiikka on niin helposti lähestyttävää, ajatuksia herättävää ja kaunista, että itkin puolet esityksestä, puolet nauroin, vuoronperään molempia, välillä yhtäaikaa. Karttunen kuljettaa esitystä näennäisen kaaoksen kautta, ja onnistuu solmimaan siihen niin täydellisen dramaturgian, että ei voi kuin ihailla. Lisäksi Karttusen teosten taiteilu sentimentaalisuuden terällä menemättä imeläksi on tosi taitavaa." Saman pätkän voin tyynesti kopioida Lacrimaenkin kohdalle (helppoa, kun voi viitata itseensä eikä tarvitse keksiä uusia ilmaisuja!).

Aika aikaa kutakin, Karttunen Kollektiv lopettaa, mutta Karttunen jatkaa. Todennäköistä on, että käyn vielä monta kertaa vuodattamassa kyyneleitä katsomossa.

****

Karttunen Kollektiv: Lacrimae
Esitys 5.10.2013

Kulkuri on täynnä toimintaa ilman sisältöä

Riku Suokas ja Heikki Syrjä ovat tarttuneet  yhteisen sankarinsa Charlie Chaplinin tarinaan ja työstäneet siitä Tampereen Työväen Teatterin Suurelle näyttämölle Kulkuri-näytelmän. Teos keskittyy Chaplinin uran alkuvaiheisiin vaudevillen lavoilla ja Keystone-studioiden elokuvissa, vaikka aasinsillat näihin tapahtumiin haetaankin tunnetumpien elokuvien luomisprosessien kautta. 

Käsikirjoitus keskittyy esittelemään nimenomaan urakehitystä, itse Chaplinin persoonaan tai hänen motiiveihinsa ei juuri päästä käsiksi. Mikäli katsojalla ei ole Chaplinin elämäkerta hallussa, voi olla hyvinkin haastavaa seurata sirpalemaista ja ajassa edestakaisin poukkoilevaan juonta, jossa nimekkäitä henkilöitä juoksutetaan kohtauksiin sisään ilman sen kummempaa esittelyä. 

Sekavuutta lisää myös se, että samat näyttelijät tekevät samankaltaisia rooleja: Markku Toikka on sekä varieteeajan pomo Fred Karno että Chaplinia Keystone-elokuvissa ohjannut Henry Lehrman, Suvi-Sini Peltola taas lähes kaikki Chaplinin elämän naiset äitiä lukuun ottamatta.

Keskeisessä roolissa on elokuvakamera. Näyttämöllisenä ratkaisuna elokuvallisuus on ihan mielenkiintoinen ja toki perusteltukin, mutta toteutusta ei ole mietitty ihan loppuun saakka. Välillä jää hämäräksi, pitäisikö seurata valkokankaalla näkyvää lähikuvaa vai toisella puolella näyttämöä tapahtuvaa kohtausta. 

Katsojaa kosiskellaan Chaplinin elokuvista tutuilla gägeillä, joita ripotellaan poimittavaksi pitkin matkaa. Valitettavan usein temput jäävät kuitenkin huolimattomiksi huitaisuiksi. Näyttämöä täytetään lisäksi kaikenlaisella muulla päälleliimatulla toiminnalla, kuten nuorallakävelyllä ja muilla sirkustempuilla, jotka eivät vie tarinaa mihinkään suuntaan. Rekonstruoidut vaudeville- ja elokuvakohtaukset eivät ole hauskoja, vaan piinallisen pitkitettyjä. 

Eppu Salmisen tulkinta Chaplinista on määrittelemättömän ahdistunut ja etäinen. Yhtä pinnalliseksi jäävät muutkin henkilöt. Teksti on täynnä näennäisen syvällisiä irtolausahduksia tyyliin: ”Niille, jotka ajattelevat, maailma on komediaa. Niille, jotka tuntevat, se on tragediaa.”

Esitystä vaivaa tyylilajittomuus, ei ole osattu päättää, halutaanko tehdä massiivisen näyttävää vai pientä ja syvällistä, joten tarjolla on epämääräinen nippu irrallisia kohtauksia, joista ei löydy sanomaa. Onkin mahdotonta sanoa, mikä on se kirkas ajatus tai väittämä, joka Charlie Chaplinista olisi tämän esityksen myötä tarkoitus välittyä.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Kulkuri

Esitys 28.9.2013

Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 30.9.2013

Ihmisellisyys lähikuvassa

Vaikka Sirkku Peltola on ohjannut viime vuosina pääosin TTT:n Suurelle näyttämölle, tuntuu hän kuitenkin olevan eniten kotonaan Kellariteatterissa. Peltolan uusin, Ihmisellinen mies, on läheistä sukua vuonna 2009 kantaesitetylle Pieni raha -näytelmälle. Molemmat poimivat kaupungin ihmisvilinästä muutaman yksilön, jotka vaikuttavat ensisilmäyksellä kovin tavallisilta ja merkityksettömiltä, mutta joiden säteilyvaikutus ympäristöönsä onkin odotettua suurempaa.

Kuusikymppiseltä Raine Kukkialta on mennyt alta kunta ja sen myötä virka, sitten vaimo ja sen myötä talo. Poika on ollut etäinen jo vuosia - ehkä aina, pojantytär kasvaa vaarin ulottumattomissa. Vielä ei kuitenkaan olla elämän ehtoopuolella, vielä Rainella on annettavaa, vaikkei työelämä tai perhe ihan nikottelematta olekaan sitä valmis vastaanottamaan.

Raine on liian kiltti, liian ihmisellinen, kuten vuokraisäntä Kale hänet määrittää. Hän auttaa muita oman hyvinvointinsa kustannuksella, on kohtelias ja hakee ratkaisuja muiden ongelmiin, vaikka ottaa itsekin osumaa. Aina löytyy joku, jolla menee vielä huonommin ja jonka elämää on mahdollista helpottaa.

Poika Petteri on lamaantunut omaan elämäänsä, hänen vaimonsa Iiris tuskailee liian kapean henkilökuvansa kanssa, tytär Raisa jää jatkuvasti ulkopuolelle. Teinitytön suusta tuleekin olennainen kysymys: ”Ollaanko me nyt onnellisia?”. Ehtiikö onnellisuutta tai sen puutetta edes miettiä, kun elämä laukkaa ohi?

Tavallisen ihmisen tarina kantaa

Peltola rakentaa henkilöistään kokonaisia pienillä yksityiskohdilla niin käsikirjoittajana kuin ohjaajanakin. Hengittävä näyttelijäntyö intiimissä tilassa nostaa jokaisen omaksi päähenkilökseen. Vähän raaputtamalla löytyvät niin humoristiset kuin traagisetkin pinnat.

Auvo Vihro tekee Rainesta tutun ja läheisen. Raine ei ole suurien eleiden mies, mutta paljon puhuvat pienetkin. Vastapuolella Mikko Nousiainen rakentaa Petteriä samanlaisella herkkyydellä. Isän ja pojan kykenemättömyys tunneasioissa yhdistää heitä. Emmi Kaislakarin Raisa väistää teinikliseitä ja löytää tasapainon haavoittuvuuden ja vahvuuden välillä. Aimo Räsäsen ärsyttävä lähipuhuja Kale on kaikessa mahdottomuudessaan samaan aikaan tavattoman hilpeä ja surullinen hahmo.

Ihmisellinen mies nyökkää kevyesti Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman suuntaan. Myös Hannu Lindholmin lavastuksessa olen näkevinäni heijastavaa pintaa samalla tavoin vertauskuvallisesti kuin Peltolan vuoden 2006 ohjauksessa. Se, miksi viittaan sekä Milleriin että Pieneen rahaan, tulee näiden teosten yhteisestä vahvasta pohjavireestä, joka puhuu tavallisen ja vaatimattoman ihmisen puolesta. Peltola näkee jokaisen ihmisen tarinan riittävän tärkeänä kerrottavaksi, tarkimmin hän näyttää sen meille pienellä näyttämöllä.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Ihmisellinen mies

Ensi-ilta 25.9.2013

Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 27.9.2013, väliotsikko toimituksen

Hip Cirq Europ' yhdistää sirkuksen ja tanssin

Pyörähdin tällä viikolla työmatkalla Brysselissä ja näin Hip Cirq Europ' -hankkeen esityksen l’Ecole de Cirque de Bruxelles'n vanhalla rautatieasemalla sijaitsevassa sirkusteltassa. EU:n Kulttuuri-ohjelman rahoittama projekti yhdistää sirkusta sekä katu- ja nykytanssia. Projektissa on mukana 12 nuorta artistia kuudesta maasta, yleensä yksi tanssija ja yksi sirkusartisti kustakin, tosin Suomesta mukana on kaksi Sorin Sirkuksen kasvattia, Seela Wanvik ja Petteri Savikorpi, Guadaloupesta taas kaksi tanssijaa.

Koreografien Eric Mezino ja Gaëtan Levêque johdolla rakennettu esitys kiertää kuudessa residenssissä, joihin osallistuu myös paikallisia nuoria sirkuksen ja/tai katutanssin harrastajia. Näiden paikallisten nuorten kanssa rakennetaan esitykseen oma osionsa, lisäksi he osallistuvat esityksen ryhmäkohtauksiin pitkin matkaa, niinpä jokaisen residenssin lopuksi esitettävä teos on joiltain osin erilainen. Kaikki versiot tulevat aikanaan projektin sivuille katsottavaksi, joten eroavaisuuksia voi tarkastella ihan itsekin. 

Näin esityksen ensimmäisen version tammikuussa Sorin Sirkuksella Tampereella Circus Ruska -festivaalin ohjelmistossa ja nyt vuorossa oli neljännen residenssin tulos. Vaikka esityksen ydin ja yksittäisten artistien numerot olivat melko samanlaisia kuin aiemmin, oli esitysten tunnelmissa varsin paljon eroavaisuuksia. Tällä kertaa paikallisten nuorten avausnumero oli painotukseltaan tanssillinen, Sorilla mukana ollut esiintyvän ryhmän osuus taas oli sirkustaidollisesti aivan eri luokkaa.

Esityksen yleistunnelma on melko synkkä, kuvastossa on väkivaltaa ja alistamista. Musiikkivalinnat tuovat paikoin hyvinkin kieroutuneen lisäkierroksen. Tampereen esitys oli todella tummasävyinen, Brysselissä esityksessä oli paljon enemmän huumoria, mikä itselleni tuntui välillä vieraalta. Toki, jos olisin nähnyt esitykset toisinpäin, saattaisin myös ajatella aivan toisin.

Sorin Sirkuksella esitys nähtiin teatterimallisessa salissa, jossa näyttämö on yhdellä sivulla, katsomo toisella, Brysselissä taas sirkusteltassa, jossa katsomo on perinteisessä areenamuodossa. Lava Brysselissä oli huomattavasti pienempi kuin Sorin Sirkuksella. Telttamiljöö toi esitykseen vanhanajan sirkuksen tunnelmaa, kun Tampereella taas oltiin mielestäni kiistatta nykysirkuksen äärellä. Brysselissä katsojat lähtivät todella nopeasti rytmikkääseen taputukseen heti, kun musiikki suinkin siihen vihjasi, mikä loi varsin kieroutunutta tunnelmaa mm. kohtauksessa, jossa nuori mies riepottaa nuorta naista ja väkivallan uhka on käsinkosketeltava. Yleisön reaktio tavallaan kannusti naista jahtaavaa miestä. Karmivaa. Ehkä tahallistakin koreografien puolelta.

Vaikka erot esitysten välillä olivat selkeitä, nautin kyllä molemmista, mutta pidin enemmän synkemmästä Tampereen vedosta. Kaksi kohtausta vaikutti tuolloin minuun todella vahvasti, ensimmäinen oli Rebecka Nordin ja Jessy Baustier Duhamelin duetto Billie Hollidayn Strange Fruit -kappaleeseen (tämän klipin alussa). Jostain syystä tämä kohtaus itkettää minua vieläkin. Toinen taas oli pyramidinumero (tämän klipin kohdasta 5:30). Musiikissa on hyytävät lyriikat (kertokaa, kenen kappale, olen koettanut löytää toistaiseksi onnistumatta!). Väkivalta- ja raiskausteema iski vahvasti Tampereella, jossa numero esitettiin naisvoimin, Brysselissä siihen tuli aivan toinen tunnelma, kun mukana olikin yksi mies.

Huomaan muuten, että minun on vaikea päättää oma sanastoni, puhunko numeroista vai kohtauksista, tanssi- vai sirkustermeillä. Se on mielestäni varsin hyvä merkki, esitys sulauttaa molemmat lajit hienosti yhteen, tanssi ja sirkus ovat tasaveroisia eikä kumpikaan ole toisen mausteena. Hieno projekti kaikenkaikkiaan!

****

Hip Cirq Europ'

Esitykset Tampereella 26.1.2013 ja Brysselissä 20.9.2013

Les Misérables on turvallinen tuote

Victor Hugon Kurjat-romaaniin perustuva Les Misérables on kiistatta yksi maailman menestyneimmistä musikaaleista. Tampereen Teatteri esitti sen tuoreeltaan vuonna 1984 ja nyt on uuden kierroksen vuoro. Massiivinen tuotanto lienee teatterille paitsi valtava ponnistus,  myös taloudellinen riski, onhan niin taiteellinen työryhmä kuin koko ensemblekin paria poikkeusta lukuunottamatta vierailijoita. Ehkä siksi koko esitystä vaivaa hyvin laskelmoitu varovaisuus.

Neljättä kertaa esitystä ohjaavan Georg Malviuksen valitsema tyylilaji on melodraama, joka on vähän niin kuin homejuusto, se joko maistuu tai ei maistu. Ellen Cairnsin jylhän lavastuksen dominoivin elementti on valtava taulunkehys, johon Malviuksen rakentamat kuvat uppoavat. Esityksen läpäisevä tosikkomaisuus tekee joistakin ylipitkistä kuvista jo niin kiusaannuttavan teennäisiä, että ollaan koomisen rajalla.

Koko teoksen suurin ongelma on siinä, että melkeinpä jokainen sen henkilö on pyhimys. Kaikki ovat oikeudenmukaisia ja jumalaa pelkääviä marttyyrejä, jotka haluavat toisilleen vain hyvää. Hyvästä on kuitenkin haastavaa repiä jännitettä. Ilkeät Thérnardierit ovatkin tässä joukossa mahdottoman virkistäviä, eikä vähiten Ritva Jalosen ja Ville Majamaan ihastuttavan irrottelun vuoksi.

Tero Harjunniemi laulaa Jean Valjeanin musiikillisesti haastavan roolin valtavan komeasti. Valjeanin arkkivihollisen Javertin roolissa ensi-illassa nähtiin Söder Lillkungin sairastuttua teatterikorkeakoulussa opiskeleva Jonas Saari. Mistään ei näkynyt, että saappaat olisivat olleet liian suuret, päinvastoin, todella varma ja karismaatinen suoritus nuorelta näyttelijältä. Mariusta esittävä Tomi Metsäketo puolestaan on rooliinsa jo himpun liian vanha, mikä tekee kirkasotsaisesta nuorukaisesta tahattoman koomisen ja lipevänkin. 

Virolaisen Ele Millistferin Fantine on kovin vaisu ja hänen aksenttinsa puskee laulusta häiritsevästi läpi. Sarah Nedergårdillakaan ei ole Cosettena juuri mahdollisuuksia syventää enkelinkiharaista ingenue-rooliaan. Saara Lehtosen Éponine sen sijaan on yksi esityksen valopilkuista. Sen lisäksi, että Lehtosen laulu on moitteetonta, tulkitsee hän onnettomasti rakastuneen naisen ilman kliseisyyttä.

Laulutaidosta ei monikymmenpäisessä ensemblessä ole pulaa, päähenkilöiden lisäksi joukosta nousevat Samuel Harjanteen Enjolras sekä Topi Lehtomäen piispa.

Esitys on kuin hyvin rasvattu kone, jonka jokainen ratas pyörii juuri niin kuin pitääkin. Kaikesta näkee, että nyt on tehty loppuun saakka hiottu tuote, joka menee takuuvarmasti yleisöönsä. Mutta silti kaipaamaan jää jotakin rosoa, mihin tarttua, sitä hiekanjyvää, joka helmeksi lopulta hioutuisi. 

****

Tampereen Teatteri: Les Misérables

Ensi-ilta 13.9.2013

Arvio julkaistu 15.9.2013 Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa

Yksi ainoa laulu pelastaa Prinsessan

Kolmen vuoden takainen Prinsessa on dokumenttiohjaajana tunnetun Arto Halosen tuotannossa melko harvinainen draamaelokuva, tosin sekin perustuu todelliseen henkilöön, Kellokosken mielisairaalan pitkäaikaiseen potilaaseen Anna Lappalaiseen. Nyt Halonen on siirtänyt Prinsessan Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle Tuomas Kantelisen säveltämänä musikaalina.

Perustelematta jää, miksi Lappalaisen tarina on haluttu muokata nimenomaan suuren mittakaavan musikaaliksi. Draamana, pienemmällä näyttämöllä sillä voisi olla paremmat mahdollisuudet koskettaa, nyt ydin jää suuren näyttämön koneiston alle. Ytimessähän on kuitenkin inhimillinen ajatus siitä, ettei kukaan ole vähäpätöinen: myös heillä, jotka eivät mahdu terveille asetettuihin, usein keinotekoisiin rajoihin, on arvonsa ja heillä voi olla valtava vaikutus muihin ihmisiin. Siksi on niin kovin surullista, että esityksessä henkilöt, päähenkilöä myöten piirretään kovin köykäisesti. 

Syy ei ole näyttelijöissä, käsikirjoitus vain ei anna heille juuri näyteltävää, kun lyhyestä kohtauksesta toiseen kiiruhdetaan ja pyörönäyttämö pyörii vinhasti. Sen sijaan, että henkilöitä ja heidän välistä dynamiikkaansa olisi syvennetty, keskitytään viihdyttämään ja shokeeraamaan yleisöä erilaisten enemmän tai vähemmän barbaaristen psykiatristen hoitokeinojen esittelyllä. Tulee tunne valistuksen kohteena olemisesta.

Armi Toivanen rakentaa Anna Lappalaista kyllä oikein somasti, mutta ei hänenkään henkilöönsä päästä syvemmälle. Ohjaaja tuo lopulta myös Annan sisäisen äänen esiin, mutta siinä vaiheessa peli on jo menetetty. Prinsessa jää etäiseksi karikatyyriksi, on vaikea ymmärtää, mikä hänessä niin suuren vaikutuksen ympäröiviin ihmisiin tekee, kun nämä tärkeät tarinat ohitetaan sivulauseissa.

Ehkä elokuvaohjaajalle suuri näyttämö on vieras väline. Ohutta käsikirjoitusta korostavat banaalit laulujen sanoitukset. Kantelisen musiikki on koukeroista ja mahtipontista, mutta kovin hygieenistä. Reija Wäreen koreografioissa sen sijaan on jujua ja erityisesti lobotomia-tanssinumero hyytää selkäpiitä.

Ilman Paula Vesalan ja Mariskan sanoittamaa Prinsessalle-kehtolaulua, jonka Eriikka Väliahde järjettömän upeasti tulkitsee, jäisi koko esityksestä todella mitäänsanomaton olo.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Prinsessa

Ensi-ilta 5.9.2013

Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 8.9.2013

Petroskoin sirpaleet hakevat muotoaan

Tamperelainen Teatteri Telakka, lahtelainen Teatteri Vanha Juko sekä virolainen Rakveren Teatteri toteuttavat parhaillaan yhteistyöhanketta, jossa valmistuu kolme esitystä. Työryhmissä on jäseniä kaikista kolmesta teatterista, ensi-iltaan ne saadaan kotiteattereissaan sekä nähdään vuoden 2014 aikana kahden muun teatterin ohjelmistossa.

Kesällä ensi-iltansa sai Rakveren Teatterissa Andres Noormetsin kirjoittama ja ohjaama Köök (suom. Kyökki). Tällä viikolla vuorossa olivat Teatteri Vanhassa Jukossa Aleksis Kiven Kullervo, jonka on ohjannut ja sovittanut Lauri Maijala sekä Teatteri Telakalla Ari Nummisen Petroskoi. Esitykset muodostavat teemallisen kokonaisuuden, mutta kahta muuta näkemättä puhutaan nyt vain Petroskoista.

Esityksen alussa näyttelijät rakentavat kynttilän valossa alttaria pullonkorkeista, tyhjistä pulloista ja muusta rojusta. Tai ehkä he rakentavatkin Petroskoita, karjalaisten myyttistä kaupunkia. Joka tapauksessa tuo rakennelma pyyhkäistään pois alta kuin buddhalaismunkkien hiekanjyvä kerrallaan piirtämä mandala. Vain maatuska, äiti jää valvomaan.

Tarina alkaa vuoden 1941 Äänislinnasta, jossa hilpeästi rakennetaan keskitysleiriä venäläisille. Tai ei sentään tarina, sitä ei tässä nyt kaivata. Nummisen - ja apulaisohjaajana toimineen Jussi Sorjasen­­­ - ­Petroskoi on kollaasi karjalaista perinnettä, menneisyyden haamuja ja häiritseviä unia, joista ei tiedä, ovatko ne hyviä vai painajaisia.

Sirpaleet risteilevät menneessä ja nykyajassa, suomalaisissa, karjalaisissa ja venäläisissä mielenmaisemissa. Ylhäinen ja alhainen, kaunis ja ruma, hauska ja hirveä näyttäytyvät jatkuvasti rinnakkain. Kaiken yllä tuntuu leijuvan jokin suuri kaipaus pyhyyden kokemiseen, viitteet ortodoksisiin rituaaleihin toistuvat.

Esiintyjät puhkeavat tuon tuostakin lauluun ja tanssiin. Antti Raekallion musiikkidramaturgia yhdistää taitavasti karjalaisia kansanlauluja työryhmän tuottamiin uusiin lauluihin. Rupisilla itsetehdyillä soittimilla esitettynä musiikissa on rutkasti enemmän punkkia kuin pirtanauhan heiluntaa. Erityisesti Jukon Minja Koski vakuuttaa, vaikka taitavia ovat muutkin, Telakan Kaisa Sarkkinen ja Petri Mäkipää, Nätyn opiskelija Jussi-Pekka Parviainen sekä Rakvere Teatterin Mait Joorits.

Petroskoi kuljettaa tarinanpalasiaan ja punaisen langan pätkiään menneestä kohti tulevaa, mutta kaipaisi hieman aiheensa kirkastamista. Nyt ilmaan jää nippu kieltämättä vahvoja kuvia, kuitenkin ilman varsinaista väittämää.

****

Teatteri Telakka: Petroskoi

Ensi-ilta 4.9.2013

Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 8.9.2013

Edinburgh Fringe 2013: Esittävän taiteen runsaudensarvi

Esittävän taiteen runsaudensarvi

Edinburghin kadut täyttyvät elokuussa teatterin, sirkuksen ja kabareen ystävistä. Festivaali voi olla ponnahduslauta kansainväliselle menestykselle.

****

  

Kun Edinburgh International Festival vuonna 1947 aloitti, päätti kahdeksan ohjelmiston ulkopuolelle jäänyttä teatteriryhmää järjestää varjofestivaalin, jota seuraavana vuonna alettiin kutsua Fringeksi. Loppu on historiaa. Vuosittain elokuussa järjestettävä Edinburgh Festival Fringe on nykyään maailman suurin esittävän taiteen festivaali. Samaan aikaan kaupungissa järjestetään myös kuvataide-, kirja-, filmi- ja sotilasmusiikkifestivaali sekä runsaasti pienempiä tapahtumia, joten ei liene ihme, että kaupungin asukasmäärä kolminkertaistuu elokuisin.

Puolen kilon ohjelmalehtinen

Toisin kuin monella muulla festivaalilla, Fringeen ei kutsuta ketään eikä sillä ole valitsijaraatia, vaan ohjelmisto perustuu esiintyjien omaan aktiivisuuteen ja - ainakin näennäiseen - tasa-arvoon. Kuka tahansa voi etsiä esityspaikan ja tulla paikalle omalla kustannuksellaan. Käytännössä monet suuret festivaalitoimijat, kuten Assembly, Pleasance ja Underbelly tekevät kuitenkin oman ohjelmistonsa suhteen ennakkovalintaa sekä toimivat joissakin esityksissä osatuottajina. Lisäksi kaupunki on pullollaan vain Fringen aikaan toimivia esiintymistiloja kuten pubeja, kirkkoja ja seurakuntasaleja. Festival Fringe Society toimii neuvovana tahona, julkaisee reilun puolen kilon painoista ohjelmalehteä sekä myy keskitetysti lippuja tapahtumiin.

Palkintoja parhaille

Tänä vuonna tarjolla on ollut 2871 eri esitystä 273 eri esityspaikassa. Noin neljäsosa ohjelmistosta tulee Iso-Britannian ulkopuolelta ja edustettuna on 41 eri maata. Kuukausi Fringessä on ryhmille taloudellinen riski ja raskas urakka. Moni esiintyy joka ikinen päivä, eikä silti pääse omilleen, mutta se voi olla myös lottovoitto. Paikallinen pääsanomalehti The Scotsman pyrkii arvioimaan, jos nyt ei sentään jokaista festivaalin esitystä, niin ainakin kaikki uudet näytelmät, joille se jakaa Fringe First Award -palkintoja. The Stage -lehti puolestaan palkitsee parhaat näyttelijät. Paras yksittäinen stand up -vitsi palkitaan, samoin paras juliste ja hauskin naiskoomikko. Osaan palkinnoista liittyy mahdollisuus esiintyä jollakin toisella kansainvälisellä festivaalilla.

Viime vuonna lukuisia palkintoja keräsi eteläafrikkalainen Yael Farberin ohjaama Miss Julie, joka kiertää nyt maailmaa ja nähtiin mm. Tampereen Teatterikesässä. Fringe Societyn kansainvälisten asioiden päällikkö Neil Mackinnon ennustaa, että tänä vuonna Farberin uusi ohjaus Nirbhaya saattaa tehdä saman.

Teatteria, sirkusta ja sitä sun tätä

Kolmasosa ohjelmistosta on komediaa, lähes saman verran puhedraamaa ja loput kaikkea mahdollista siltä väliltä: sirkusta, kabareeta, performanssia, tanssia, nukketeatteria ja lisäksi esityksiä, joita ei vain voi laittaa mihinkään valmiiseen kategoriaan. Noin puolet ohjelmistosta kantaesitetään festivaalilla, joten katsojalla on edessään melkoinen valintaprosessi, jos mielii nähdä juuri ne oikeat esitykset. Edinburghin kaduilla käy jatkuva suosittelun kuhina: ”mitä näit, piditkö, kannattaako?” Yksi festivaalin viehätyksestä piileekin juuri ennalta-arvaamattomuudessa, tartu tarjottuun flyeriin ja katso, mihin Fringe sinut vie!

Fringen huiput 2013

* Dark Vanilla Jungle. Philip Ridleyn raaka ja monitasoinen monologiteksti 15-vuotiaasta tytöstä, jota tulkitsee huikaisevalla taidolla ja karismalla Game of Thrones -sarjasta tuttu näyttelijä Gemma Whelan.

* Credible Likeable Superstar Role Model. Performanssitaiteilija Bryony Kimmings ja hänen 9-vuotias siskontyttönsä Taylor rakentavat hauskassa ja koskettavassa esityksessä terveempiä roolimalleja pienille tytöille.

* The Epicene Butcher and Other Stories for Concenting Adults. Eteläafrikkalainen Jemma Khan kertoo pieneen konttiin rakennetulla näyttämöllä hillittömiä tarinoita japanilaisen kuvataulu- eli kamishibai-perinteen mukaisesti aiheiden vaihdellessa Fukushimasta ja kannibalismista Nelson Mandelaan ja kissojen unielämään.

* A Simple Space. Australialaisen Gravity & Other Myths -sirkusryhmän huikean taitava ja kikkailematon akrobatiaesitys saa haukkomaan henkeä.

* BLAM!. Tanskalaisen Neander-ryhmän fyysistä teatteria, akrobatiaa, parkouria ja komiikkaa yhdistävä älyvapaa, mutta nerokas esitys, joka rakentaa toimintaelokuvien kohtauksia toimistoympäristössä. Die Hard kohtaa Konttorin!

Artikkeli on julkaistu Hämeen Sanomissa 25.8.2013. 

Kaikki otsikot ja ingressi toimituksen. 

Edinburgh Fringe 2013: Kolmas ja viimeinen päivä tarjosi huikeaa akrobatiaa (ja yhden huonon monologin)

Kolmas ja tällä erää viimeinen päivä oli varsin fyysispainotteinen. 

A Simple Space oli australialaisen Gravity & Other Myths -akrobaattiryhmän huikea esitys. Puhdasta nykysirkusta, ei tarinaa, ei eri lajeja, ainoastaan viiden tajuttoman hyvän akrobaatin taitoa. Pitkin esitystä teemana näkyi keskinäinen kisailu: kuka seisoo pisimpään käsillään, kuka tekee eniten voltteja jne. Näissä kisailukohtauksissa oli vahva improvisaation ja sattumanvaraisuuden tunne, vaikka en uskokaan, että kyse todella olisi ollut siitä. Neljä skrodea miestä ja yksi pikkuruinen nainen päätyivät mitä hurjempiin pyramideihin, toinen teema oli "mimmin riepotus". Muutakaan nimeä ei toistaiseksi vielä puutteellisesta sirkussanastostani löydy tälle lajille (katso trailerin kohdasta 0:26, mitä tarkoitan). Monet tempuista todella pistivät pidättämään hengitystä (tosin siitäkin kisailtiin lavalla!). Koko esityksesta välittyi toisaalta huikean taidon lisäksi aivan ihastuttava esittämisen tapa: he tiesivät kyllä olevansa todella hyviä, silti kaikki tapahtui jotenkin hyvin arkisesti, koruttoman humoristisesti ja ilman uhoa. Tämä taisi olla tämänhetkisen sirkuskatsojaurani upein esitys.

Mainitsin aiemmin, että festariolosuhteissa esityksen järjestyksellä on iso merkitys. Tässä kohtaa kahden sirkusesityksen buukkaaminen peräjälkeen ei varmasti tehnyt oikeutta jälkimmäiselle, varsinkin kun ensimmäinen oli ollut niin vahva kokemus. Pirates of the Carabina -ryhmän Flown vakuutti toki taidon määrässä, mutta esitys itsessään ei minua juuri säväyttänyt. Kehyskertomuksena oli pölyistäkin pölyisempi "esityksessä menee kaikki pieleen, kun nää ei niinku osaisi, vaikka oikeasti osataankin". Falskin oloinen häsääminen lavalla lähinnä ärsytti minua. Itse temput olivat välillä todella vaikuttavia, erityisesti tolppa-akrobaatti Laura Moy sai minut jälleen pidättämään hengitystä ja jättämään muutaman sydämenlyönnin väliin. Hänellä tosin ei ollut myöskään koomisen roolin painolastia harteillaan. Esitystä markkinoidaan paitsi kokeneilla sirkustaiteilijoilla myös riggaajilla ja itseasiassa huomasin kiinnittäväni useinkin enemmän huomiota mm. vastapainona toimivaan henkilöön kuin varsinaiseen numeroon. Kai se oli vähän tarkoituskin.

Päivän kolmas esitys oli myös sukua sirkukselle, vaikka tanskalaisen Neander-ryhmän BLAM! -esitystä lähinnä fyysisenä teatterina markkinoidaankin. Olkoon määritelmä mikä tahansa, tämä akrobatiaa, parkouria, stunt-temppuja ja komiikkaa yhdistävä, lähes sanaton esitys oli semmoista tykitystä (pun intended), että oksat pois. Nimestä päätellen tarjolla oli siis runsaasti ampumista. Ampumista mm. nitojilla, mapeilla, valvontakameroilla ja pöytälampuilla. Idea on yksinkertainen: mitä kaikkea työhön kyllästyneet toimistohemmot voivat viihdytyksekseen keksiä. Itse toteutuksessa ei ollut mitään yksinkertaista, esitys onnistui jatkuvasti tarjoamaan yllätyksen luomaa riemua. Ideat oli poimittu erilaisista toimintaelokuvan lajityypeistä, tunnistettavissa on ainakin kung fu -genre, Die Hardit, Matrixit, Tarantinot (jotka merkitään, milläpä muulla kuin fuck-sanan toistolla, ainut tunnistettava sana koko esityksessä muuten) maustettuna ripauksella Platoonia ja Ilmestyskirja Nyt!iä vain muutamia mainitakseni. Lopulta wrestling-henkisessä finaalissa taistelivat toisiaan vastaan Iron Man, Hulk, Bane ja Rambo. Ihan hullu esitys, toimi kuin häkä!

Viimeinen esitys oli valitettava pettymys. Halusin kokeilla jotain myös suurimpien festariteattereiden (Assembly, Pleasance, Summerhall, Underbelly, The Space jne.) ulkopuolelta ja poimin Venue 13:n, Fringen ulkopuolisina aikoina seurakuntasalina toimivan pikkuruisen voittoa tavoittelemattoman teatterin ohjelmistosta monologin Cinderella Lives!. Feministisenä burleskina mainostettu esitys sopi temaattisesti ohjelmistooni, mutta tässä kohtaa on pakko todeta, että esityksen saarnaavuus alkoi pänniä jopa feministiä. Teksti oli kehno ja esitys kiusaannuttavan kömpelö, eikä se ollut burleskia nähnytkään! Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole mikään sääntö, vaan myös itsenäisistä pikkuteattereista löytyy tajunnanräjäyttävää ohjelmistoa.

Summa summarum: 

Näin kolmen päivän aikana 14 esitystä, lippuja oli buukattuna pari enemmän, mutta seinä se tulee jossain vaiheessa vastaan minullakin ja jätinkin siis kaksi yömyöhäesitystä väliin. Lajityyppiä oli laidasta laitaan, puheteatterista tanssiteatterin ja fyysisen teatterin kautta sirkukseen ja performanssiin. Oma top vitoseni oli, satunnaisessa järjestyksessä, A Simple Space, BLAM!, The Epicene Butcher and Other Stories for Concenting Adults, Credible Likeable Superstar Role Model sekä Dark Vanilla Jungle. Ylipäätään hyviä esityksiä oli enemmän kuin kehnoja, tässä kohtaa hyvä taustatutkimus oli varmasti eduksi. Spontaanisuus toki jäi puuttumaan, kouraan oli tyrkyllä flyereitä mitä kiehtovimmista esityksistä, mutta aikataulu ei antanut periksi sivuaskeleille. 

Kaikenkaikkiaan kokemus oli mainio, festivaali laajudestaan huolimatta helposti lähestyttävä, ystävällinen ja hyvin hoidettu. Lisäksi Edinburgh on kaunis kaupunki huikeiden maisemien keskellä, joka on kävellen hallittavissa ja josta löytyy runsaasti avoimia verkkoja blogistin käyttöön (Hyvää kahvia täältä ei kyllä saa, kaakaojauhetta cappuccinon päällä, ihan oikeasti?). Nyt on kintut kipeänä ylämäistä ja vaateet nihkeänä vaihtelevan kosteasta ilmastosta. Aurinkokin tosin paistoi suurimman ajan eikä hyvinvarustautunut turisti kastu, vaikka sataisikin. Jää tuskin viimeiseksi vierailuksi tämä, veikkaan. 

Gravity & Other Myths: A Simple Space

Pirates of Carabina: Flown

Neander: BLAM!

Aisling Kiely: Cinderella Lives!

Esitykset 17.8.2013 Edinburgh Fringe -festivaalilla

Edinburgh Fringe 2013: Toinen päivä tarjosi kaikenlaista kummallista

Toinen Fringe-päivä oli ohjelmistoltaan, no, sanalla sanoen monipuolinen.

Päivä alkoi vielä ihan perinteisen teatterin merkeissä. Between oli eteläafrikkalainen puhedraama miesten välisestä rakkaudesta. Esitys oli selvästi löytänyt kohdeyleisönsä: 50 hengen täydessä katsomossa oli lisäkseni kaksi naista ja loput keskimäärin viisikymppisiä miehiä. Näytelmän päähenkilö kipuilee kolmella aikatasolla: lapsena tutustuessaan seksuaalisuuteen ystävänsä kanssa, menneessä parisuhteessaan, jossa on ollut kykenemätön osoittamaan tunteitaan sekä nyt-hetkessä opettaessaan nuorta näyttelijää Shakespearen sonetin tulkinnassa. Esitys oli päällekäyvän suora ja intiimi, pikkuriikkinen esitystila toi näyttelijät konkreettisestikin todella lähelle. Vaikka esityksessä oli puutteita erityisesti ohjauksellisten ratkaisujen tasolla, oli se kuitenkin kaunis pieni näytelmä.

Birdhouse oli klovneriaan ja fyysiseen teatteriin erikoistuneen Jammy Voo -ryhmän hilpeän viehättävä kauhuesitys. Neljä Hitchcockin Lintujen verilöylystä selviytynyttä rouvashenkilöä jumittaa elokuvateatterissa, ilmeisesti jo muutaman vuosikymmenen jälkeen varsin tärähtäneessä tilassa. Linnut ovat heidän eristäytyneen elämänsä syy ja keskipiste ja niistä revitään paljon sekä huumoria että sitä kauhuakin. Varsin nokkela idea pyörii parvi-sanan variaatioiden ympärillä, onhan sana englanniksi riippuvainen siitä, mistä linnusta puhutaan: pöllöillä on parlamentti (a parlament of owls), mutta korpit ja naakat ovat murhaa (a murder of crows / ravens). Esityksen lauluissa on hyytävää groovea ja nukke- ja varjoteatterin keinoin toteutetut jaksot jopa erittäin taitavia. Kauhean hyväntuuliseksi jättävä esitys se oli.

The Epicene Butcher and Other Stories for Concenting Adults oli ehkä kummallisin konsepti pitkään aikaan!  Eteläafrikkalainen Jemma Khan kertoi pieneen konttiin rakennetulla näyttämöllä tarinoita japanilaisen kamishibai-perinteen mukaisesti. Tarinoiden aiheet olivatkin sitten laidasta laitaan: perinteisestä japanilaisesta vertauskuvasta animepornon ja Super-Marion itkuvirren kautta runomuotoiseen kannibalismiin ja kissojen unielämään. Kaiken pornon, väkivallan ja järjettömyyden keskellä yksi tarinoista käsitteli Fukushiman ydinonnettomuutta ilman sanoja ja lopuksi kuulimme Nelson Mandelan tarinan japaniksi. Kaunista ja riipaisevaakin siis. Ja epäilijöille totean, että esitys oli kahden ensimmäisen päivän ehdottomasti riemukkain katsomiskokemus. Khanin huikea esiintyminen, kauniit kuvataulut sekä kaikenkattava häikäilemättömän humoristinen ote oli niin täydellisen aseistariisuvaa, että ihan jo pelkästään tämän esityksen takia kannatti tulla. 

Pari vähemmän innostavaa osui toki tähänkin päivään. Islantilaisen VaVaVoom -ryhmän esineteatteriesitys Breaking News nykypäivän uutisnarkkarista oli idealtaan hyvä ja hetkittäin oikein koukuttavakin (erityisesti sanomalehtien sivuilta nouseva pop up -kaupunki ja maapallo olivat ihastuttavia), mutta kokonaisuus ei kuitenkaan jaksanut pitää minua kiinnostuneena koko mittaansa. Remote Control Theatre taas oli ammentanut La Donna é Mobile -esityksen inspiraation kuuluisista 1800-luvun valokuvista Salpêtrière-sairaalasta, jotka demonstroivat naisen hysteriaa. Esityspaikkana oli Summerhallin, entisen eläinlääketieteellisen oppilaitoksen, Demonstration Room, joka huokui jo itsessään sairaalan ja psykiatrisen ihmiskokeen tuntua. Ajoittain toimiva absurdi performanssi jätti kuitenkin kylmäksi tämäkin.

FOURWORD Productions: Between

Jammy Woo: Birdhouse

Jemma Khan: The Epicene Butcher and Other Stories for Concenting Adults

Va Va Voom: Breaking News

Remote Control Theatre: La Donna é Mobile

Esitykset Edinburgh Fringe -festivaalilla 16.8.2013

Edinburgh Fringe 2013: Ensimmäisen päivän tunnelmia

Ensimmäisenä päivänä Edinburgh Fringe Festivalilla näin viisi esitystä. Pari niistä jää varmasti mielenperukoille mietittäväksi pidemmäksikin aikaa. Päivä kulki itkun ja naurun vuoristorataa.

Missing oli mainiota tanssiteatteria. Päähenkilö Lily on se, joka on hukassa itseltään. Kovin huonosti omissa nahkoissaan viihtyvän Lilyn nykyhetkeen heijastuvaa menneisyytä auttaa luotaamaan jonkinlainen papin ja psykiatrin sekamuoto. Lilyn flamencotanssijaäiti on myös kadonnut lapsen elämästä ja vanhempien eroon johtaneita riitoja kuvataan mielenkiintoisesti mm. nukketeatterin keinoin. Dynaamista nykytanssia ja taitavien tanssija-näyttelijöiden työtä oli nautinnollista katsoa. Kaikki hahmot puhuivat eri kieltä, toinen toistaan kuitenkin sujuvasti ymmärtäen. Ja kun varautunut Lily lopulta löysi itsensä ja kehonsa, välitti vahva flamencosoolo ihanaa lihallisuutta. Ensimmäinen esitys tirautti jo hieman kyyneltä silmäkulmaan.

Dark Vanilla Jungle räjäytti pään ja sydämen. Philip Ridleyn uutta monologitekstiä tulkitsi mm. Game of Thronesissa näyttelevä Gemma Whelan. Ridleyn elokuva The Reflecting Skin oli aikanaan teininä todella vahva kokemus, samoin Mikko Roihan ohjaama Vincent River pari vuotta sitten. Osasin siis toki odottaa rajua tekstiä, mutta jossain määrin yllätyksenä tuli Whelanin huikea näyttelijäntyö. Dark Vanilla Jungle kertoo 15-vuotiaasta vanhempiensa hylkäämästä Andreasta, joka hakee hyväksyntää ja läheisyyttä varsin kamalia reittejä. Aikuisten miesten hyväksikäyttämä Andrea päätyy lopulta leikkimään kotia sodassa haavoittuneen koomassa olevan sotilaan kanssa. Eihän siinä hyvin käy. Ridley purkaa tarinaa siivu kerrallaan satunnaisessa järjestyksessä, ikäistään lapsellisempi Andrea höpöttää sitä katsojille hieman höpsösti ja ajatus harhaillen, välillä erittäin hauskastikin. Jostain sivulauseista pilkahtaa kuitenkin valtava viha. Kun esitys loppui, ponkaisi koko yleisö pystyyn huutamaan, Whelan alkoi itkeä ja katsojat jättivät kohteliaasti vaatimatta häntä vielä uudelle kumarruskierrokselle. Kun poistuin pienestä esitystilasta kyyneleet valuen, oli ovensuussa tarjolla flyereitä Whelanin toisesta esityksestä, puolentoista tunnin päästä alkaisi hänen stand up -shownsa. En olisi ehkä pystynyt sitä ihan samana päivänä katsomaan.

Credible Likeable Superstar Role Model on performanssitaiteilija Bryony Kimmingsin yritys luoda 9-vuotiaalle siskontytölleen hieman terveempiä roolimalleja yliseksualisoitujen poptähtien ja Bratz-stringien maailmassa. Kimmings lähti tutustumaan nettiin yhdeksänvuotiaan silmin ja ahdistui. Siskontytön kanssa ideoiden syntyi Catherine Bennett, paleontologi-poptähti, joka ei ole mikä tahansa barbie, vaan ihan oikean ihmisen oloinen. Nyt nähtävän esityksen lisäksi Kimmings kiertää mm. kouluissa Bennettinä puhumassa itsetunnosta alakouluikäisille. Esityksessä kohdataan toki Bennettkin, mutta myös laaja skaala naiskuvia Disney-söpöilystä pienten tyttöjen puolesta taistelevaan Jeanne D'Arc -hahmoon. Kimmingsin lisäksi lavalla nähdään siskontyttö Taylor. Heidän yhteispelissään näkyy oikea lämmin suhde ja se tekee esityksestä kouriintuntuvan henkilökohtaisen (Kimmings toki viittaa omaan performanssitaiteeseensa myös ironisen itseriittoisesti). Taylor saa ihan yhtä paljon tilaa kuin Kimmingskin ja tulee käsitys, että iso osa esityksen sisällöstä on yhdessä suunniteltua. Lapsilta kielletyissä kohdissa Taylorilla on kuulosuojaimet! Itseäni esitys kosketti omakohtaisesti vahvasti juuri tätiyden kautta. Minulla ei ole omia lapsia, enkä ole myöskään kenenkään "oikea" täti, mutta lähipiirissäni on muutama mahtava, joko jo tai pian "tween"-ikäinen tyttölapsi, joiden soisin kohtaavan enemmän Catherine Bennettejä oman itsetuntonsa tueksi. Järisyttävän hauska esitys riipaisi todella syvältä, kun Kimmings lähetti Taylorin reppu selässä maailmaan. Paljon naurua ja päivän kolmannet itkut. 

Lopetin itkemisen sitten tähän. Festariolosuhteissa on äärettömän suuri merkitys sillä, missä järjestyksessä esityksiä sattuu näkemään. Näiden kolmen jälkeen ei Kubrick3 juuri säväyttänyt. Ihan kelpo komediahan se oli, perustuu tositapahtumiin Alan Conwaysta, joka esiintyi kolme vuotta Stanley Kubrickina antaen hänen nimissään haastatteluja ja tehden kaikenlaista muutakin hämärää. Samoin illan viimeisenä nähty Boris & Sergey's Vaudevillian Adventure tarjosi kyllä monet naurut härskin nukketeatterin keinoin, mutta unohtui aika pian esityksen jälkeen.

Gecko Theatre: Missing

Supporting Wall: Dark Vanilla Jungle

Bryony Kimmings: Credible Likeable Superstar Rolemodel

PIT: Kubrick3

Flabbergast Theatre: Boris & Sergey's Vaudevillian Adventure

Esitykset Edinburgh Fringe -festivaalilla 15.8.2013

Eden ja Jemina ottivat syliin

Teatterikesän viimeisenä päivänä ohjelmistooni valikoitui kaksi kabareehenkistä esitystä. Kun koko viikko oli luodattu sukupuolten sotaa, valtaa, alistamista, väkivaltaa ja kaikkia mahdollisimman ahdistavia aiheita (välillä ihan tosi hyvin, välillä ei) oli ihanaa nähdä kaksi esitystä, jotka molemmat omalla tavallaan kietoivat minut syliinsä.

Teater 90° on tarttunut Mark Twainin teksteihin paratiisista Eden-esityksessään. Aatami ja Eevahan ne siellä kirjoittavat päiväkirjojaan ja koettavat opetella ymmärtämään toisiaan. Tarkkanäköiset havainnot sukupuolten erityispiirteistä ovat surkuhupaisia ja itseironisia. Sukupolvinäytelmäksi tämäkin tavallaan taipuu: kolmekymppisten näyttelijöiden omaelämäkerralliset tarinat sekä esityksen 90-luvulta ammentava musiikkidramaturgia ja muut populaarikulttuurin viittaukset sitovat sen tiettynä aikana nuoruuttaan eläneisiin, kuitenkaan poissulkematta muita.  

Esitys on sanalla sanoen ihana. Edes yleisön kuljettelu pitkin poikin Pakkahuonetta ei ärsytä, vaikka en sille ihan hirveän suurta perustelua löydäkään. Eden antaa meille ihmisille anteeksi: ei meidän ihan oikeasti ole mahdollista ymmärtää toisiamme, mutta, hei, ei se haittaa. Naisten ja miesten välistä perustavanlaatuista väärinkäsitystä on mahdollista kuvata ilman väkivaltaa, lempeästi. Esityksen lopuksi mieleeni jää kaksi lausetta. Ensin: Rakastanko häntä siksi, että hän on minun? Ja sitten: Paratiisi on siellä, missä hän on. Se riittää. 

Edenin ihanuudesta hyppäsin suoraan vähän toisenlaiseen ihanuuteen. Jeminan monta elämää vei Edenin lailla kädestä pitäen johonkin odottamattomaan. Ihan alkuun Jemina haistatti yleisölle pitkän vitun, ettei totuus unohtuisi, kun kuitenkin pian rakastamme häntä liikaa. No joo. Niin taisi käydä.

Dragdiiva luotaa skitsofreeniseen tyyliin niin lapsuuttaan kuin fantasioitaan. Ehkä äiti todella jätti Jeminan sota-ajan Viipuriin, ehkä Jemina purjehti lautalla New Yorkiin. Tai sitten se vain sopii todella passelisti hänen itsestään luoman taideteoksen taustatarinaksi. Olemme hänen salongissaan, niinpä säännötkin ovat hänen.

Törkeää, yliseksualisoitua ja pornografista kuvastoa viljelevän Jeminan pinnan alla on epätäydellinen ihminen, eikä pintaa tarvitse edes ihan hirveän kovasti raaputtaa, kun se jo alkaa pilkottaa. Jemina on feministi, sovinisti, huomionkipeä, särkynyt, karjalainen, röyhkeä, haavoittuva, härski ja anatomisesti täysin epäkorrekti. Jemina räpsäyttää feministin rintsikat mäkeen reippaalla aksentilla ja kouraisee samalla henkistä hanuria.

Jeminan nahkoissa Jyrki Karttunen puhuu, laulaa, tanssii ja sulattaa sydämen. Vereslihainen ja paljas tanssi esityksen loppupuolella, kaiken räävittömän reuhaamisen päälle, pistää itkemään. Minulle Jeminan kohtaaminen oli täydellinen lopetus tälle Teatterikesälle.

*****

Teater 90°: Eden

Karttunen Kollektiv: Jeminan monta elämää

Esitykset Tampereen Teatterikesässä 11.8.2013

Valju vertauskuvallisuus latistaa sirkusesityksen

Cirkus Cirkörin Knitting Peace on nimeään myöten täynnä laiskaa symboliikkaa. Tiedotusmateriaaleissa puhutaan "rauhan neulomisesta maailmaan", mutta ajatus lienee kuitenkin alunperin ollut "hei, jos oliskin tosi paljon tällaista nartsaa ja sit sitä olis niinku kaikissa numeroissa jotenkin mukana, vaikka väkisin". Muodoltaan esitys on varsin perinteistä sirkusta, numero seuraa numeroa, pyrkimystä narratiiviin uuden sirkuksen malliin ei ole, ellei sitten jatkuva valkoisen langan sotkeminen sellaiseksi lueta. Jopa "punainen lanka" on tökätty mukaan väkinäisesti ja alleviivaavasti.

Nyt, kun olematon dramaturgia ja valju vertauskuvallisuus on saatu alta pois, on sentään mahdollista tarttua esityksen ansioihin. Myönnettävä on, että joissakin numeroissa lankaa materiaalina käytetään mielenkiintoisesti. Sotkuisessa verkossa tempoilevan Matleena Laineen soolo on vaikuttava vimmaisuudessaan, samoin Alexander Weibel Weibelin löysällä nuoralla tekemät temput, kuten viulunsoitto yksipyöräisen päällä. Hänen numeroissaan minua häiritsee kuitenkin perinteisen sirkuksen henkeä uhkuva itsetietoinen katse yleisöön, "nyt saatte taputtaa". Vaikka se antaakin katsojalle luvan hengittää näyttävän tempun jälkeen, pomppaa se esityksen muusta, hyvin eleettömästä ilmaisusta. 

Samuel "LoopTok" Anderssonin säveltämä ja Olof Göthlinin esittämä musiikki on jännässä kontrastissa esityksen värittömän maailman kanssa. Göthlinin energinen soitanta on paikka paikoin jopa kiinnostavampaa katsottavaa kuin varsinaiset sirkustemput.

*****

Cirkus Cirkör: Knitting Peace
Esitys Tampereen Teatterikesässä 10.8.2013

Kahden miehen sotaleikki Latviasta

Lavalla on kaksi miestä, suomenruotsalainen Carl Alm ja latvialainen Kārlis Krūmiņš, jotka johdattavat katsojat esityksen maailmaan kysymällä toistuvasti: Voitteko kuvitella, että...? Kuvittelemme heidät toisen maailmansodan aikana Saksan armeijaan väkisin värvätyiksi latvialaissotilaiksi. He ovat paenneet Ruotsiin, mutta päätyneet keskitysleirille odottamaan ruotsalaispoliitikkojen päätöstä siitä, taipuako Neuvostoliiton vaatimuksiin heidän palauttamisekseen. Poliittiset päätökset ratkeavat lopulta aivan muilla perusteilla kuin oikeudenmukaisuudella tai armolla. Ihmisen kohtalo voi olla täysin sattuman varassa.

Alm ja Krūmiņš kuljettavat Leģionāri-esitystä englanniksi, latviaksi, suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi ilman tulkkauksia tai tekstityksiä. Tämä kielten suloinen sekasotku ohjaa huomion sanotun sijaan sanomisen tapaan.  Vaikka teksti onkin monisyinen ja osoittaa poliittisen keskustelun järjettömyyden varsin taitavasti, huomaan saavani eniten irti kohtauksista, joissa Krūmiņš puhuu latviaa, jota en ymmärrä lainkaan. Katsomosta poimitulle naiselle osoitettu petetyn miehen monologi ei käännöstä kaipaa.

Almin ja Krūmiņšin aseistariisuvan hyväntuulinen tapa olla näyttämöllä viehättää. Leģionāri saattelee katsojan ulos teatterista kevyin askelein menettämättä silti hitustakaan vakavasta sisällöstään.

*****

Ģertrūdes ielas teātris: Leģionāri

Esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2013

Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 10.8.2013

Lämpimän humoristisesti kohti maailmanloppua

Pipsa Longan näytelmä Lauluja harmaan meren laidalta voitti New Baltic Drama -kilpailun vuonna 2011. Kaunis, herkkä ja humoristinen teksti on taipunut  Maarit Ruikan ohjaamana Turun kaupunginteatterin näyttämölle ja sieltä Tampereen Teatterikesään.

Merenrantakylän ihmisten kiireetön elämä joutuu uhanalaiseksi, kun Itämeri nousee pirtteihin. Luonnonvoiman vääjäämättömyys tekee hetkistä viimeisiä ja sitä kautta arvokkaita. Yhtäkkiä näillä ihmisillä on edessään kohtalo, jota he eivät tiedä, mutta joka katsojalle kirkastuu matkan aikana. Yksityiset tarinat ja yksittäiset henkilöt on piirretty puhtain vedoin, ilman ylimääräistä. Longan teksti on runollista ja pienissä yksityiskohdissa on herkullisia havaintoja.

Näytelmää raskauttaa kuitenkin yksi keskeinen ratkaisu: tarinaa kuljettaa kertoja, ulkopuolinen, joka näkee ja kertoo katsojille kaiken. Hän tuntee henkilöiden sisäiset tunteet ja kuulee ajatukset.  Alkuun viehättävältä tuntunut jatkuva selostus näyttämön tapahtumista alkaa kuitenkin varsin pian ärsyttää. Mainio ratkaisu on sen sijaan elokuvan yhdistäminen näyttämön toimintaan. Filmipätkät, sen lisäksi, että luovat tapahtumapaikat ja toimivat siten osana lavastusta, vievät myös tarinaa eteenpäin dialogissa näyttämön kanssa.

Kylän asukkaat ovat toinen toistaan rakastettavampia, täydellisiä omine puutteineen ja virheineen. Toisiaan kohtaan heillä on suuri, mutta eleetön luottamus. Yhdessä he myös kohtaavat maailmanlopun, joka yhtä aikaa naurattaa ja itkettää.

*****

Turun kaupunginteatteri: Lauluja harmaan meren laidalta

Esitys Tampereen Teatterikesässä 8.8.2013

Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 10.8.2013

Sukupolvet pyrkivät irti muoteistaan

En ole sukupolvi. Tähän ratkaisuun päätyy Patriarkka-näytelmän kuusikymppinen Virpi aivoinfarktin jälkeen. Onko Patriarkka sukupolvinäytelmä? Luulen tunnistavani siinä monia piirteitä niin oman kuin vanhempienikin sukupolven edustajista, mutta en tohtisi väittää, että se onnistuisi purkamaan auki molemmat tai edes jommankumman. Ei niin, että varsinaisesti olisi tarviskaan.

Patriarkan henkilöt edustavat toki kukin jotakin sukupolvea ja sukupuolta, mutta ennen kaikkea he ovat yksittäisiä ihmisiä, jotka eivät millään meinaa mahtua niihin muotteihin, joihin he itseään ja toisiaan survovat. 50-luvulla syntyneet miehet ottavat omahyväistä tilaa seurassa, heidän vaimonsa myöntyvät siihen, kunnes mitta tulee täyteen. 70-luvun lapset koettavat asemoida itsensä niin oman sisäisen konfliktinsa kuin maailmantuskansakin suhteen, onhan se sukupolvi, joka on hyvä ahdistumaan. Terapiasukupolvi, joka haluaa muljuttaa auki hankalat asiat, vaikka se veisi vielä syvemmälle solmuun. Kaikki ovat koko ajan ihan pihalla, toiset vain kuvittelevat peittävänsä sen paremmin kuin toiset. 

Juha Jokelan näytelmissä (niissä, jotka tunnen, Esitystaloutta en ole nähnyt tai lukenut) henkilöillä on valtavasti tietoa joltakin spesifiltä alalta, oli se sitten Fundamentalistin eksegetiikka tai Patriarkan shakki tai akateeminen feminismi. Tietomääränsä taakse he voivat piilottaa tunteensa, tieto rakentaa muurin pitämään ne loitolla. Kun tuo muuri murtuu, puskevat tunteet esiin voimalla, ja siinä rytinässä tulee aina sivullisia uhreja. Mutta vaikka miten umpikujaan henkilöt on ajettu, jollain käsittämättömällä tavalla Jokela onnistuu kuitenkin aina kuljettamaan tarinan jonkinlaiseen puhdistumiseen. Myllerryksen jälkeen ihmiset eivät ole sen kokonaisempia, mutta ehkä hieman paremmin kykeneviä kohtaamaan muuttuneet itsensä.

Itse esityksessä viehättävät minua paitsi teksti ja taitava näyttelijäntyö, myös tilankäyttö ja visuaalisuus. Heijastava pinta ja videoprojisoinnit luovat kerrostumia, tuovat henkilöt välillä lähikuvaan ja korostavat heidän (vihaan tätä sanaa, mutta parempaakaan en nyt keksi) kohtaamattomuuttaan. Lopulta ihmiset ovat paljaina toistensa edessä.

*****

Kansallisteatteri: Patriarkka

Esitys Tampereen Teatterikesässä 9.8.2013

Apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka unkarilaisin silmin ei armahdusta tarjoa

Esitys alkaa joukkoraiskauksella. Kohtaus jatkuu ja jatkuu, uhria alistetaan ja nöyryytetään kaikin mahdollisin tavoin. Teon jälkeen uhri vain on, katsoo alastomana yleisöön. Kauan. Tekisi mieli kääntää katse, mutta jos käännän, tyhjentääkö se kamalat teot, mitätöikö se uhrin häpeän? Seuraa työryhmän hypnoottinen tulkinta King Crimsonin I Talk to the Windistä (katso traileri). Tässä kohtaa tulee itku. Ehkä onkin hyvä saada järkytyksen kyyneleet hoidettua pois alta heti alkuun, että loppuesitys on mahdollista katsoa ilman suurempia tunnekuohuja.

Unkarilainen tulkinta J.M. Coetzeen Häpeäpaalusta sijoittuu samaan aikaan kuin aiemmin viikolla nähty Neiti Julie, apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan. Teoksia yhdistää paitsi aikakausi, jota ne kuvaavat, myös vahva fyysisyys sekä väkivaltaisten ja seksuaalisten tekojen inhorealistinen tulkinta. Mutta siinä, missä Neiti Julie etäännyttää melodramaattisella ja tanssillisella ilmaisullaan, käyttää Häpeäpaalu paljon brechtiläisempiä keinoja. 

Professori David Lurie viettelee opiskelijansa, kieltäytyy osoittamasta katumusta ja joutuu eroamaan. Hän pakenee häpeäänsä tyttärensä Lucyn maatilalle, jossa kysymys maanomistuksen uudelleenjärjestelystä on räjähdysherkkä. Lucy on raiskattu, mutta hän ei puhu siitä, ei nosta syytteitä, toteaa vain, että hänen taloonsa murtauduttiin. Hän on tullut raskaaksi, päättää pitää lapsen ja hakee turvaa menemällä naimisiin naapurinsa ”koiramies”-Petruksen, raiskaajan sukulaisen kanssa.  

Pohjoismaisen feminismin kautta katsottuna Lucyn ratkaisu tuntuu käsittämättömältä, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä lopulta on? Ilman suojelua hän olisi altis mille tahansa väkivallalle. Mutta miksi hän ei lähde pois? Onko omistaminen, tuon pienen tönön omistaminen, todella niin tärkeää? Lucyn häpeä näkyy ulospäin raskauden edetessä, mutta Davidin häpeä on sisäistä. Sen lisäksi, että hän on menettänyt oman asemansa, on hän myös kykenemätön suojelemaan tytärtään. Armahdusta ei ole luvassa kenellekään.

Ihmiset ja eläimet vertautuvat toisiinsa, eläimet ovat ”kanssaelollisia”. David pestautuu klinikalle, jossa lopetetaan loputtomiin entisiltä maanomistajilta jääneitä koiria. Ihmisistäkin tulee kasvottomia, persoonattomia eläimiä, jotka voidaan ilman tunnontuskia hylätä ja jättää heitteille. Esityksessä nähdään, paitsi ihmisten esittämiä koiria, todennäköisesti maailman söpöintä oikean koiran koiranäyttelemistä. Pelkään pitkän tovin, että koiralle käy oikeasti huonosti, vaikka tiedän, ettei niin aivan varmasti tule tapahtumaan, onhan tämä teatteria. Inhottava olo viipyy niskavilloissa kuitenkin pitkään.

Unkarilaisten esityksessä ei ihmisiä merkitä ihonvärillä. Persoonattomat mustat tosin osoitetaan mahdollisimman törkeillä lankaperuukeilla, kuin todeten ”kyllä, olemme erittäin tietoisia”. Lopulta esitys ei juurikaan kerro eteläafrikkalaisista jännitteistä, vaan näyttää yhteiskunnan rapistumisen seuraukset, jotka voisivat tapahtua missä tahansa. Ja tapahtuvatkin parhaillaan.

*****

Proton Színház -teatteri: Szégyen (Disgrace)

Esitys Tampereen Teatterikesässä 9.8.2013

Onko myötätunto enää edes mahdollista?

Sanakirja määrittelee myötätunnon tietoisuudeksi toisen kärsimyksestä ja haluksi toimia sen helpottamiseksi. Riko Saatsi on ohjannut Seinäjoen kaupunginteatteriin Veikko Nuutisen näytelmän Myötätunto, joka nähtiin Tampereen Teatterikesässä.

Viidesluokkalainen Henry on järkyttänyt opettajansa väkivaltaa, seksiä ja natsikuvastoa pursuavalla videoperformanssillaan. Taannoisten kouluampumisten lisäksi turvallisuuden illuusio koulussa on särkynyt Henryn ystävän Marian katoamisen vuoksi. Rynnäkkövarusteinen poliisi johdattaa lapset opintielle, koulukiusaamista se ei kuitenkaan estä. Jos ei Henry ole ihan tasapainoisimmasta päästä lapsia, ei ympäröivistä aikuisistakaan tukea heru. Akateemisesti koulutetut vanhemmat natustavat kannabiskakkuja, tuskainen opettaja tasapainottelee oman henkisen sietokykynsä rajoilla.

Esitys on sirpaleinen, eikä sen fokus ihan hahmotu. Niin aikuisten kuin lastenkin mustimmat fantasiat löytävät tiensä esiin, se myötätunto vain tuntuu olevan hukassa. Ehkä se onkin lopulta mahdotonta, ehkä kukaan henkilöistä ei todella pysty asettumaan toistensa asemaan ja välittämään riittävän paljon, että haluaisi helpottaa toistensa kärsimystä.

Saara Kotkaniemi sukeltaa alakoululaisen pojan nahkoihin tunteikkaasti. Henryllä on paha olo ja se näkyy. Tälle vastakohtana näyttäytyy Liisu Mikkosen eleettömästi tulkitsema enkelimäinen Maria, joka on liian hyvä ollakseen oman tarinansa subjekti. Leena Rousti ja Jani Johansson rakentavat Henryn vanhemmat varmoin ottein, erityisesti mieleen painuu kuitenkin Tuomas Kiiliäisen varsin vastenmielinen opettaja, joka jollain kummallisella tavalla onnistuu kuitenkin saamaan myötätuntoa osakseen.

Seinäjoella esitys aiheutti jonkinsorttisen kohun, kun opettaja peruutti yhdeksäsluokkalaisten teatterivierailun karuun kielenkäyttöön vedoten. Mutta shokeeraantuuko tämän päivän teini tosiaan kiroilusta tai edes väkivaltaisesta ja seksuaalisesta kuvastosta teatterissa? Netissä tuo kaikki ja vielä pahempaa on muutaman klikkauksen päässä. Toki teatteriesitys tuo tapahtumat helpommin iholle, mutta sama etäännytys kameran kautta tapahtuu tässäkin.

Esitys jättää miettimään, onko myötätunto uhanalainen tunne. Osaammeko enää tuntea myötätuntoa toisia kohtaan, entä itseämme? Myötätunto on tärkeä osa inhimillisyyttä ja yhteisöllisyyden edellytys, sitä ei ole olemassa ilman toista ihmistä, häntä, johon myötätuntomme suuntautuu. Näytelmän tarjoama näkemys myötätunnon mahdollisuudesta on kovin lohduton.

*****

Seinäjoen kaupunginteatteri: Myötätunto
Esitys Tampereen Teatterikesässä 6.8.2013
Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 8.8.2013

Neiti Julie apartheid-väännöllä kouraisee syvältä

Keväällä Lontoossa näin metron liukuportaissa moneen kertaan mainoksen Mies Julie -esityksestä (mies lienee paikallinen muoto neidistä?). Koskaan en päässyt pysähtymään mainoksen kohdalle, jotta olisin nähnyt, missä ja milloin se menee. Harmitti. Ohjasin esityksen itse viime keväänä, joten teos oli edelleen varsin vahvasti selkärangassa. Vahva mainoskuva herätti huomion. Siksipä olin erityisen iloinen, että esitys oli valittu Tampereen Teatterikesän tämänvuotiseen ohjelmistoon.

Eteläafrikkalainen sovitus August Strindbergin Neiti Juliesta poimii alkuteoksesta lähtöasetelman ja isoimmat käänteet, mutta muuten kyseessä on Yael Farberin käsissä kasvanut uusi teos. Eletään aikaa apartheidin virallisen lakkauttamisen ja ensimmäisten vapaiden vaalien jälkeen, mutta asenteet eivät hetkessä muutu. Valkoisen naisen ja mustan palvelijan välinen sukupuolten ja luokkien välinen valtataistelu saa rotukysymyksestä valtavasti lisää vääntöä. On huomattavan erilaista, että ruotsalainen yläluokan nainen 1880-luvulta kutsuu raivoissaan palvelijaansa koiraksi, kuin että eteläafrikkalainen maanomistajan tytär sylkee suustaan sanan kaffer. Näytelmä on myös osa Etelä-Afrikan teatterihistoriaa: vuonna 1985 rotujen välinen suudelma näyttämöllä johti jopa tappouhkauksiin ja lopulta esityksen kieltämiseen.  

Näyttelijäntyö on ylikorostetun painostavaa ja rankasti tyyliteltyä. Hiki ja sylki lentää, tunteet on viety äärimmilleen. Melodramaattinen esitystapa luo esityksen ja katsojan väliin etäännyttävän suojavallin, mitä ilman karmeus voisi olla liian karmeaa. Esityksen alku antaa odottaa tanssillisempaakin tulkintaa, mutta tämä valitettavasti hukataan varsin pian. Voimakas fyysisyys leimaa silti esitystä, eikä siitä olisi ollut pitkä askel otettavaksi tanssiin päin. 

En muista, koska olisin nähnyt noin suorasukaista seksikohtausta näyttämöllä. Seksi näyttämöllä on muutenkin haastavaa tekijöille, vaihtoehtoja on mielestäni vain kaksi: joko ei näytetä mitään tai sitten tehdään todella rohkeasti, mikä tahansa siltä väliltä menee kiusalliseksi symbolismiksi. Nyt pestään neitsyysveret reisiltä. Sama sääntö koskee mielestäni myös väkivaltaa näyttämöllä, joko se tehdään vahvan tyylitellysti tai sitten viedään äärirealistiseksi. Väkivalta on esityksessä riittävän uskottavaa, sen uhka on pelottavan todellista. Julien ratkaisu itsemurhan suhteen kulminoituu vahvasti rotukysymykseen, onhan mahdollista, että hänen sisällään kasvaa musta lapsi. Hirvittävä teko sirpillä kouraisee vatsanpohjaa katsomossakin. Jeanin kohtalo jää auki, isännän kengissä ja hänen kiväärinsä kädessä suunta voi olla mihin vain. 

Kristin on tässä versiossa muuttunut Jeanin äidiksi, joka on toiminut Julien lapsuuden hoitajana, varaäitinä. Ensin ratkaisu hämmentää, ihmettelen, miksi on haluttu jättää tämä jännite ja kolmiodraaman mahdollisuus pois. Mutta esityksen kuluessa ratkaisu perustelee itse itsensä: Kristin, äiti pitää Jeanin kiinni maassa, perinnössä. Kenelle maa kuuluu, xhosille vai buureille? Kuka on siihen oikeutettu? Kristin on kuurannut herrakansan lattiaa niin, että hänen sormenjälkensä ovat kuluneet pois, eikä hän siksi ole saanut äänestää. Siitä huolimatta hän ei näe muuta tulevaisuutta itselleen tai pojalleen. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan. Loppukuva on lohduton: äiti pesee pojan yöllisen painajaisen jäljet, veren pois lattialta. Mikään ei muutu. 

*****

Baxter Theatre Centre & South African State Theatre: Mies Julie
Esitys Tampereen Teatterikesässä 5.8.2013