Keväällä Lontoossa näin metron liukuportaissa moneen kertaan mainoksen Mies Julie -esityksestä (mies lienee paikallinen muoto neidistä?). Koskaan en päässyt pysähtymään mainoksen kohdalle, jotta olisin nähnyt, missä ja milloin se menee. Harmitti. Ohjasin esityksen itse viime keväänä, joten teos oli edelleen varsin vahvasti selkärangassa. Vahva mainoskuva herätti huomion. Siksipä olin erityisen iloinen, että esitys oli valittu Tampereen Teatterikesän tämänvuotiseen ohjelmistoon.
Eteläafrikkalainen sovitus August Strindbergin Neiti Juliesta poimii alkuteoksesta lähtöasetelman ja isoimmat käänteet, mutta muuten kyseessä on Yael Farberin käsissä kasvanut uusi teos. Eletään aikaa apartheidin virallisen lakkauttamisen ja ensimmäisten vapaiden vaalien jälkeen, mutta asenteet eivät hetkessä muutu. Valkoisen naisen ja mustan palvelijan välinen sukupuolten ja luokkien välinen valtataistelu saa rotukysymyksestä valtavasti lisää vääntöä. On huomattavan erilaista, että ruotsalainen yläluokan nainen 1880-luvulta kutsuu raivoissaan palvelijaansa koiraksi, kuin että eteläafrikkalainen maanomistajan tytär sylkee suustaan sanan kaffer. Näytelmä on myös osa Etelä-Afrikan teatterihistoriaa: vuonna 1985 rotujen välinen suudelma näyttämöllä johti jopa tappouhkauksiin ja lopulta esityksen kieltämiseen.
Näyttelijäntyö on ylikorostetun painostavaa ja rankasti tyyliteltyä. Hiki ja sylki lentää, tunteet on viety äärimmilleen. Melodramaattinen esitystapa luo esityksen ja katsojan väliin etäännyttävän suojavallin, mitä ilman karmeus voisi olla liian karmeaa. Esityksen alku antaa odottaa tanssillisempaakin tulkintaa, mutta tämä valitettavasti hukataan varsin pian. Voimakas fyysisyys leimaa silti esitystä, eikä siitä olisi ollut pitkä askel otettavaksi tanssiin päin.
En muista, koska olisin nähnyt noin suorasukaista seksikohtausta näyttämöllä. Seksi näyttämöllä on muutenkin haastavaa tekijöille, vaihtoehtoja on mielestäni vain kaksi: joko ei näytetä mitään tai sitten tehdään todella rohkeasti, mikä tahansa siltä väliltä menee kiusalliseksi symbolismiksi. Nyt pestään neitsyysveret reisiltä. Sama sääntö koskee mielestäni myös väkivaltaa näyttämöllä, joko se tehdään vahvan tyylitellysti tai sitten viedään äärirealistiseksi. Väkivalta on esityksessä riittävän uskottavaa, sen uhka on pelottavan todellista. Julien ratkaisu itsemurhan suhteen kulminoituu vahvasti rotukysymykseen, onhan mahdollista, että hänen sisällään kasvaa musta lapsi. Hirvittävä teko sirpillä kouraisee vatsanpohjaa katsomossakin. Jeanin kohtalo jää auki, isännän kengissä ja hänen kiväärinsä kädessä suunta voi olla mihin vain.
Kristin on tässä versiossa muuttunut Jeanin äidiksi, joka on toiminut Julien lapsuuden hoitajana, varaäitinä. Ensin ratkaisu hämmentää, ihmettelen, miksi on haluttu jättää tämä jännite ja kolmiodraaman mahdollisuus pois. Mutta esityksen kuluessa ratkaisu perustelee itse itsensä: Kristin, äiti pitää Jeanin kiinni maassa, perinnössä. Kenelle maa kuuluu, xhosille vai buureille? Kuka on siihen oikeutettu? Kristin on kuurannut herrakansan lattiaa niin, että hänen sormenjälkensä ovat kuluneet pois, eikä hän siksi ole saanut äänestää. Siitä huolimatta hän ei näe muuta tulevaisuutta itselleen tai pojalleen. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan. Loppukuva on lohduton: äiti pesee pojan yöllisen painajaisen jäljet, veren pois lattialta. Mikään ei muutu.
*****
Baxter Theatre Centre & South African State Theatre: Mies Julie
Esitys Tampereen Teatterikesässä 5.8.2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!