Ensimmäisenä päivänä Edinburgh Fringe Festivalilla näin viisi esitystä. Pari niistä jää varmasti mielenperukoille mietittäväksi pidemmäksikin aikaa. Päivä kulki itkun ja naurun vuoristorataa.
Missing oli mainiota tanssiteatteria. Päähenkilö Lily on se, joka on hukassa itseltään. Kovin huonosti omissa nahkoissaan viihtyvän Lilyn nykyhetkeen heijastuvaa menneisyytä auttaa luotaamaan jonkinlainen papin ja psykiatrin sekamuoto. Lilyn flamencotanssijaäiti on myös kadonnut lapsen elämästä ja vanhempien eroon johtaneita riitoja kuvataan mielenkiintoisesti mm. nukketeatterin keinoin. Dynaamista nykytanssia ja taitavien tanssija-näyttelijöiden työtä oli nautinnollista katsoa. Kaikki hahmot puhuivat eri kieltä, toinen toistaan kuitenkin sujuvasti ymmärtäen. Ja kun varautunut Lily lopulta löysi itsensä ja kehonsa, välitti vahva flamencosoolo ihanaa lihallisuutta. Ensimmäinen esitys tirautti jo hieman kyyneltä silmäkulmaan.
Dark Vanilla Jungle räjäytti pään ja sydämen. Philip Ridleyn uutta monologitekstiä tulkitsi mm. Game of Thronesissa näyttelevä Gemma Whelan. Ridleyn elokuva The Reflecting Skin oli aikanaan teininä todella vahva kokemus, samoin Mikko Roihan ohjaama Vincent River pari vuotta sitten. Osasin siis toki odottaa rajua tekstiä, mutta jossain määrin yllätyksenä tuli Whelanin huikea näyttelijäntyö. Dark Vanilla Jungle kertoo 15-vuotiaasta vanhempiensa hylkäämästä Andreasta, joka hakee hyväksyntää ja läheisyyttä varsin kamalia reittejä. Aikuisten miesten hyväksikäyttämä Andrea päätyy lopulta leikkimään kotia sodassa haavoittuneen koomassa olevan sotilaan kanssa. Eihän siinä hyvin käy. Ridley purkaa tarinaa siivu kerrallaan satunnaisessa järjestyksessä, ikäistään lapsellisempi Andrea höpöttää sitä katsojille hieman höpsösti ja ajatus harhaillen, välillä erittäin hauskastikin. Jostain sivulauseista pilkahtaa kuitenkin valtava viha. Kun esitys loppui, ponkaisi koko yleisö pystyyn huutamaan, Whelan alkoi itkeä ja katsojat jättivät kohteliaasti vaatimatta häntä vielä uudelle kumarruskierrokselle. Kun poistuin pienestä esitystilasta kyyneleet valuen, oli ovensuussa tarjolla flyereitä Whelanin toisesta esityksestä, puolentoista tunnin päästä alkaisi hänen stand up -shownsa. En olisi ehkä pystynyt sitä ihan samana päivänä katsomaan.
Credible Likeable Superstar Role Model on performanssitaiteilija Bryony Kimmingsin yritys luoda 9-vuotiaalle siskontytölleen hieman terveempiä roolimalleja yliseksualisoitujen poptähtien ja Bratz-stringien maailmassa. Kimmings lähti tutustumaan nettiin yhdeksänvuotiaan silmin ja ahdistui. Siskontytön kanssa ideoiden syntyi Catherine Bennett, paleontologi-poptähti, joka ei ole mikä tahansa barbie, vaan ihan oikean ihmisen oloinen. Nyt nähtävän esityksen lisäksi Kimmings kiertää mm. kouluissa Bennettinä puhumassa itsetunnosta alakouluikäisille. Esityksessä kohdataan toki Bennettkin, mutta myös laaja skaala naiskuvia Disney-söpöilystä pienten tyttöjen puolesta taistelevaan Jeanne D'Arc -hahmoon. Kimmingsin lisäksi lavalla nähdään siskontyttö Taylor. Heidän yhteispelissään näkyy oikea lämmin suhde ja se tekee esityksestä kouriintuntuvan henkilökohtaisen (Kimmings toki viittaa omaan performanssitaiteeseensa myös ironisen itseriittoisesti). Taylor saa ihan yhtä paljon tilaa kuin Kimmingskin ja tulee käsitys, että iso osa esityksen sisällöstä on yhdessä suunniteltua. Lapsilta kielletyissä kohdissa Taylorilla on kuulosuojaimet! Itseäni esitys kosketti omakohtaisesti vahvasti juuri tätiyden kautta. Minulla ei ole omia lapsia, enkä ole myöskään kenenkään "oikea" täti, mutta lähipiirissäni on muutama mahtava, joko jo tai pian "tween"-ikäinen tyttölapsi, joiden soisin kohtaavan enemmän Catherine Bennettejä oman itsetuntonsa tueksi. Järisyttävän hauska esitys riipaisi todella syvältä, kun Kimmings lähetti Taylorin reppu selässä maailmaan. Paljon naurua ja päivän kolmannet itkut.
Lopetin itkemisen sitten tähän. Festariolosuhteissa on äärettömän suuri merkitys sillä, missä järjestyksessä esityksiä sattuu näkemään. Näiden kolmen jälkeen ei Kubrick3 juuri säväyttänyt. Ihan kelpo komediahan se oli, perustuu tositapahtumiin Alan Conwaysta, joka esiintyi kolme vuotta Stanley Kubrickina antaen hänen nimissään haastatteluja ja tehden kaikenlaista muutakin hämärää. Samoin illan viimeisenä nähty Boris & Sergey's Vaudevillian Adventure tarjosi kyllä monet naurut härskin nukketeatterin keinoin, mutta unohtui aika pian esityksen jälkeen.
Gecko Theatre: Missing
Supporting Wall: Dark Vanilla Jungle
Bryony Kimmings: Credible Likeable Superstar Rolemodel
PIT: Kubrick3
Flabbergast Theatre: Boris & Sergey's Vaudevillian Adventure
Esitykset Edinburgh Fringe -festivaalilla 15.8.2013
Mielenkiintoinen innovaatio tuo kuulosuojaimet esityksessä.
VastaaPoista