Esitys alkaa joukkoraiskauksella. Kohtaus jatkuu ja jatkuu, uhria alistetaan ja nöyryytetään kaikin mahdollisin tavoin. Teon jälkeen uhri vain on, katsoo alastomana yleisöön. Kauan. Tekisi mieli kääntää katse, mutta jos käännän, tyhjentääkö se kamalat teot, mitätöikö se uhrin häpeän? Seuraa työryhmän hypnoottinen tulkinta King Crimsonin I Talk to the Windistä (katso traileri). Tässä kohtaa tulee itku. Ehkä onkin hyvä saada järkytyksen kyyneleet hoidettua pois alta heti alkuun, että loppuesitys on mahdollista katsoa ilman suurempia tunnekuohuja.
Unkarilainen tulkinta J.M. Coetzeen Häpeäpaalusta sijoittuu samaan aikaan kuin aiemmin viikolla nähty Neiti Julie, apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan. Teoksia yhdistää paitsi aikakausi, jota ne kuvaavat, myös vahva fyysisyys sekä väkivaltaisten ja seksuaalisten tekojen inhorealistinen tulkinta. Mutta siinä, missä Neiti Julie etäännyttää melodramaattisella ja tanssillisella ilmaisullaan, käyttää Häpeäpaalu paljon brechtiläisempiä keinoja.
Professori David Lurie viettelee opiskelijansa, kieltäytyy osoittamasta katumusta ja joutuu eroamaan. Hän pakenee häpeäänsä tyttärensä Lucyn maatilalle, jossa kysymys maanomistuksen uudelleenjärjestelystä on räjähdysherkkä. Lucy on raiskattu, mutta hän ei puhu siitä, ei nosta syytteitä, toteaa vain, että hänen taloonsa murtauduttiin. Hän on tullut raskaaksi, päättää pitää lapsen ja hakee turvaa menemällä naimisiin naapurinsa ”koiramies”-Petruksen, raiskaajan sukulaisen kanssa.
Pohjoismaisen feminismin kautta katsottuna Lucyn ratkaisu tuntuu käsittämättömältä, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä lopulta on? Ilman suojelua hän olisi altis mille tahansa väkivallalle. Mutta miksi hän ei lähde pois? Onko omistaminen, tuon pienen tönön omistaminen, todella niin tärkeää? Lucyn häpeä näkyy ulospäin raskauden edetessä, mutta Davidin häpeä on sisäistä. Sen lisäksi, että hän on menettänyt oman asemansa, on hän myös kykenemätön suojelemaan tytärtään. Armahdusta ei ole luvassa kenellekään.
Ihmiset ja eläimet vertautuvat toisiinsa, eläimet ovat ”kanssaelollisia”. David pestautuu klinikalle, jossa lopetetaan loputtomiin entisiltä maanomistajilta jääneitä koiria. Ihmisistäkin tulee kasvottomia, persoonattomia eläimiä, jotka voidaan ilman tunnontuskia hylätä ja jättää heitteille. Esityksessä nähdään, paitsi ihmisten esittämiä koiria, todennäköisesti maailman söpöintä oikean koiran koiranäyttelemistä. Pelkään pitkän tovin, että koiralle käy oikeasti huonosti, vaikka tiedän, ettei niin aivan varmasti tule tapahtumaan, onhan tämä teatteria. Inhottava olo viipyy niskavilloissa kuitenkin pitkään.
Unkarilaisten esityksessä ei ihmisiä merkitä ihonvärillä. Persoonattomat mustat tosin osoitetaan mahdollisimman törkeillä lankaperuukeilla, kuin todeten ”kyllä, olemme erittäin tietoisia”. Lopulta esitys ei juurikaan kerro eteläafrikkalaisista jännitteistä, vaan näyttää yhteiskunnan rapistumisen seuraukset, jotka voisivat tapahtua missä tahansa. Ja tapahtuvatkin parhaillaan.
*****
*****
Proton Színház -teatteri: Szégyen (Disgrace)
Esitys Tampereen Teatterikesässä 9.8.2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!