Riku Suokas ja Heikki Syrjä ovat tarttuneet yhteisen sankarinsa Charlie Chaplinin tarinaan ja työstäneet siitä Tampereen Työväen Teatterin Suurelle näyttämölle Kulkuri-näytelmän. Teos keskittyy Chaplinin uran alkuvaiheisiin vaudevillen lavoilla ja Keystone-studioiden elokuvissa, vaikka aasinsillat näihin tapahtumiin haetaankin tunnetumpien elokuvien luomisprosessien kautta.
Käsikirjoitus keskittyy esittelemään nimenomaan urakehitystä, itse Chaplinin persoonaan tai hänen motiiveihinsa ei juuri päästä käsiksi. Mikäli katsojalla ei ole Chaplinin elämäkerta hallussa, voi olla hyvinkin haastavaa seurata sirpalemaista ja ajassa edestakaisin poukkoilevaan juonta, jossa nimekkäitä henkilöitä juoksutetaan kohtauksiin sisään ilman sen kummempaa esittelyä.
Sekavuutta lisää myös se, että samat näyttelijät tekevät samankaltaisia rooleja: Markku Toikka on sekä varieteeajan pomo Fred Karno että Chaplinia Keystone-elokuvissa ohjannut Henry Lehrman, Suvi-Sini Peltola taas lähes kaikki Chaplinin elämän naiset äitiä lukuun ottamatta.
Keskeisessä roolissa on elokuvakamera. Näyttämöllisenä ratkaisuna elokuvallisuus on ihan mielenkiintoinen ja toki perusteltukin, mutta toteutusta ei ole mietitty ihan loppuun saakka. Välillä jää hämäräksi, pitäisikö seurata valkokankaalla näkyvää lähikuvaa vai toisella puolella näyttämöä tapahtuvaa kohtausta.
Katsojaa kosiskellaan Chaplinin elokuvista tutuilla gägeillä, joita ripotellaan poimittavaksi pitkin matkaa. Valitettavan usein temput jäävät kuitenkin huolimattomiksi huitaisuiksi. Näyttämöä täytetään lisäksi kaikenlaisella muulla päälleliimatulla toiminnalla, kuten nuorallakävelyllä ja muilla sirkustempuilla, jotka eivät vie tarinaa mihinkään suuntaan. Rekonstruoidut vaudeville- ja elokuvakohtaukset eivät ole hauskoja, vaan piinallisen pitkitettyjä.
Eppu Salmisen tulkinta Chaplinista on määrittelemättömän ahdistunut ja etäinen. Yhtä pinnalliseksi jäävät muutkin henkilöt. Teksti on täynnä näennäisen syvällisiä irtolausahduksia tyyliin: ”Niille, jotka ajattelevat, maailma on komediaa. Niille, jotka tuntevat, se on tragediaa.”
Esitystä vaivaa tyylilajittomuus, ei ole osattu päättää, halutaanko tehdä massiivisen näyttävää vai pientä ja syvällistä, joten tarjolla on epämääräinen nippu irrallisia kohtauksia, joista ei löydy sanomaa. Onkin mahdotonta sanoa, mikä on se kirkas ajatus tai väittämä, joka Charlie Chaplinista olisi tämän esityksen myötä tarkoitus välittyä.
****
****
Esitys 28.9.2013
Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 30.9.2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!