Rakkaudesta ja kaipuusta taiteilijan olohuoneessa

Tämän vuoden todennäköisesti viimeisiä näkemiäni esityksiä oli Juha Valkeapään sooloteos Juha Valkeapää 50 yrs, joka sai ensi-iltansa Baltic Circle -festivaalilla marraskuussa. Itse kävin katsomassa esityksen festivaalin jälkeen.

Edellinen Valkeapäältä näkemäni esitys Executed Stories oli luento kuolemaantuomituista ja erilaisista teloitustavoista. Karmea aihe suli lämpimäksi esitykseksi ja oli minulle viime vuoden Baltic Circlen kiinnostavin kokemus. Tämä mielessäni (ja vahvasti suositeltuna) lähdin katsomaan uutta esitystä.

Esitys tapahtui Valkeapään kotona, tusinalle katsojalle kerrallaan. Aiheena tällä kertaa olivat rakkaus, rakastuminen, odottaminen, kaipaus. Ei ihan pieniä asioita. Faktinen ja fiktiivinen Juha Valkeapää sekoittuivat esityksessä rattoisasti. Adelen vahvojen kappaleiden kautta viisikymppinen mies luotasi omaa rakkaushistoriaansa, odottaen samaan aikaan Skype auki rakastettunsa yhteydenottoa. Runoja, metaforia eläin- ja kasvikunnasta, äänitaidetta, laulua, tanssia. Kaunista, rumaa, huvittavaa, traagista.

Olin asettanut itseni alttiiksi ja halusin koskettua, miettiä omaa suhdettani aiheeseen, omia suhteitani. Niin kävikin esityksen alkupuolella, mutta mitä pidemmälle esitys jatkui ja mitä vähemmän esitykselliseksi se muuttui synttärikakun äärellä jutustellessa, sitä vähemmän minua kiinnosti. En osannut ottautua muiden katsojien avaamiin keskusteluihin. Uuvutti. Esityksen loputtua katsoin kelloa: esitys oli kestänyt kaksi tuntia, ilmoitetun 1 tunnin ja 20 minuutin sijaan. Ilmankos tuntui pitkältä.

Toisaalta olin ihan hirmuisen viehättynyt Valkeapään lempeästä ja naiivistakin tavasta olla läsnä, toisaalta tämmöistä draamankaari-ihmistä alkoi harmittaa se, että alun perin tosi mietityltä ja silti rennolta ja improvisoidulta tuntunut esitys muuttuikin loppua kohti hajanaiseksi ja jotenkin kiusaantuneeksi. Tai sitten vain itse kiusaannuin, mistäpä sen tietää.

******

Juha Valkeapää: Juha Valkeapää 50 yrs

Esitys 7.12.2014

Ihan hirveän hilpeää pornomiimiä

Kaikki on omien korvien välissä. No, on se jossain kohtaa ollut myös Marc Gassot'n, Akse Pettersonin, Karl Sinkkosen ja Teemu Nurmelinin korvien välissä. Dark Side of the Mime on harvinaisen hilpeä ja samalla ihan hirveä esitys. Jotakin varsin odottamatonta. Toki hehkutus oli kiirinyt puolessa vuodessa korviin, joten ihan puskista eivät pornomiimi ja paloittelusurmat tulleet. 

Jacques Lecoqin legendaarisessa koulussa miimitaitonsa hionut Gassot pyörittää yleisön mukaan sellaiseen huutonaurun ja kauhun solmuun, että paatuneenakin katsojana välillä pelottaa. Hyvällä tavalla toki, mutta silti olen iloinen, että miimikon huomion saa vieressäni istuvan miehen nahkahousut enkä esimerkiksi minä.

Miimikoihin liittyy minulla parikin eri assosiaatiota: toisaalta on lapsenkaltainen, viaton valkonaamainen klovni ja toisaalta ärsyttävyyteen asti (erityisesti amerikkalaisessa populaarikulttuurikuvastossa) ohikulkijoita rassaava häirikkö katutaiteilija. Gassot on molempia, toki vieden sen rassaamisen huomattavan paljon pidemmälle.

Marcel Marceaun klassikkoliikkeet kävelystä tikapuiden nousun kautta lasiseiniin saavat rinnalleen armotonta suuseksiä, konetuliaseita ja ruumiiseen sekaantumista. Muun muassa. Ja ihan hirveästi naurattaa ja puistattaa ja naurattaa. Karl Sinkkosen musiikki ja äänet yhdessä Gassot'n itsetuottaman äänimateriaalin kanssa kerrostavat miimin päälle kuvia toisensa jälkeen. Koko ajan taiteillaan söpön ja sairaan rajalla.

Taitavaa on myös se, miten lempeästi Gassot lavalle raahaamiaan ihmisiä lopulta johdattelee. Viimeisen kohtauksen avustaja oppii autoon kumartumisen yhdellä toistolla. Mikä suggestion voima! 

Sukulainenhan tämä on Red Nose Clubin Juoksuhaudantielle, tosin semmoinen sukulainen, jota ei välttämättä haluta sukujuhliin (paitsi, että ehkä vähän kuitenkin halutaan, kun tekeehän se siitä kahvittelusta kiinnostavampaa).

Pornomiimin kulttuurivientiä Edinburghin Fringeen voi muuten myös mesenoida.

*****

Teatteri Takomo & Circus Maximus: Dark Side of the Mime

Esitys Tampereen Teatterissa 21.11.2014

Lumoavan kaunista kallistuman korjaamista

Kriitikkokollega Pertti Julkunen totesi aikanaan erään Tanssiteatteri MD:n teoksen kritiikissä, että ”tanssi on niin kaunista, että itkettää”. Tuo ilmaisu on jäänyt kummittelemaan, olen sitä miettinyt usein. 

Tänään tajusin, mitä se tarkoittaa. Tommi Kitin koreografiassa Hyppy liike on välillä niin kaunista, että itkettää. Esityksen aikana vähäsen, sen loppuessa paljon. Vieläkin pikkuisen.

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä inspiroitunut esitys on täynnä hukassa olevia, muutosta kaipaavia ihmisiä. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän hämmentyneitä - itsestään, toisistaan, tilasta, joka ei ole tila vaan välitila. He ovat samaan aikaan yhdessä, lauma, mutta myös ihan hirveän yksin.

Liikkeestä tulee minulle jatkuvasti mieleen Hesarin taannoin uutisoima tutkimus, jossa todettiin: "Jokainen askelemme on pieni kaatuminen, jonka jalkamme estää [...] Näin jokainen askel on eräänlaista kallistuman korjaamista." Ei yhtään runollista, ennen kuin sen näkee näyttämöllä jalostettuna. 

Jokainen liike tuntuu lähtevän juuri tuosta tasapainon rajalla olemisesta, melkein-kaatumisesta. Jokainen hyppy on arvaamaton ja saattaa päättyä rähmälleen maahan. Mutta silti riski on otettava, hyppy vain pitää hypätä, askel ottaa.

Tanssijat toistavat Kitin koreografiaa kukin omalla viehättävällä ja persoonallisella tavallaan, mutta erityisen kauniisti Kitin liike tuntuu sulautuvan Elina Jakowlevan ja Ville Oinosen kehoihin, ainakin huomaan, että silmäni hakee heitä ensemblekohtauksissa. 

Iiro Rantalan musiikki, jota Arto Piispanen näyttämön nurkalla soittaa, on välillä humoristista, välillä haikeaa, välillä ahdistavaa, niinkuin tanssikin. Pitkää strobo-kohtausta on fyysisesti työlästä, melkein kivuliasta katsoa, mutta se tuo kiehtovalla tavalla mieleen elokuvan alkuvaiheen väpättävät kuvat.

Hyppy on hieno teos, joka ansaitsikin saada uuden tulemisen. Teos on kantaesitetty vuonna 2005 Zodiakin ja Tommi Kitti & Co:n yhteistuotantona. 

*****

Tanssiteatteri MD: Hyppy
Ensi-ilta 5.11.2014

Huumori lämmittää Koneiden totista pintaa

Aiemmin näkemäni Mikko Bredenbergin ohjaukset Teatteri Siperiassa – Lempeä ihminen 2009 ja Meille jäävät salaisuudet 2010 – leikittelivät mielikuvittelemisen käsitteellä. Leikki ja mielikuvituksen voima ovat läsnä myös tuoreimmassa teoksessa Koneet! Tampereen nousu ja tuho.

Teatteri Siperialle tyypillisellä devising-työtavalla eli ryhmä- ja prosessilähtöisesti syntynyt esitys kietoo sisäänsä niin Tampereen kaupungin faktista historiaa kuin fiktiivistä tulevaisuuttakin, koneistettua nykyhetkeä unohtamatta. Montaako konetta itse olet tänään ehtinyt käyttää? Niinpä. Aika montaa minäkin jo.

Riikka Papusen lupsakan letkeästi esittämä pohjoiskarjalainen rouva Papunen yrittää tutustua lastensa kotikaupunkiin Tampereeseen kuuntelemalla tehtaiden ääniä ja kaupunkilaisten tarinoita. Pahvilaatikoista rakentuu kaupunki ja sen teollinen historia pala palalta, tehdas tehtaalta, innovaatio, sim-kortti ja sinko kerrallaan. Leikki ei aina ole hauskaa eikä onnellista loppua välttämättä löydykään.

Tulevaisuuden Tampereella kohdataan Marika Heiskasen äidin suojeluvaistoa uhkuva vastarintataistelija, vastassaan Tuukka Huttusen hilpeästi huristeleva tappaja-kyborgi. Langanpäät kietoutuvat toisiinsa, menevät solmuun ja sitten taas lipsahtavat irralleen liehumaan. Erityisen irrallisiksi jäävät Mira Haussin sinänsä eteerisen kaunis tanssi ja sanaton esineteatteri.

Totisella vaihteellaan esitys etenee jähmeästi. Koneiden ja ihmisten suhteeseen keskitytään melko pinnallisesti. Toinen keskeinen teema vanhemmuus taas mystifioidaan niin, ettei siitäkään tahdo saada otetta.

Parhaimmillaan esitys on sen sijaan lempeässä humoristisuudessaan ja hyväntuulisessa asenteessaan, joka pulpahtelee näyttämöllä pintaan tuon tuostakin. Mitäs tuosta, jos esiintyjä pudottaa itsensä roolista ja saa katsojankin kikattamaan? Vedet silmissä nauramista ei varmasti kenenkään arjessa ole liiaksi asti.

Koneet! Tampereen nousu ja tuho on luonnosmaisuudessaan kaksijakoinen esitys. Kovin syvälle ei mennä, mutta jotain varsin viehättävääkin siinä on. Päällimmäiseksi jää lämpö.

*****

Teatteri Siperia: Koneet! Tampereen nousu ja tuho

Kantaesitys 30.10.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 4.11.2014

Sotalasten tarina on tyylikkäästi kuvattu

Kainon laulu perustuu tositapahtumiin. Ruotsalaisen Urban Lindhin lapsille suunnatun kahden näyttelijän alkuperäisteoksen on Kati Kaartinen laajentaen ja syventäen sovittanut aikuisille ja suurelle näyttämölle.

Kaino Kotiranta on topakka karjalaistyttö, joka lähtee ensimmäisen kerran evakkoretkelle neljävuotiaana. Matka on hänelle ja veljille seikkailu. Torniossa asutaan koululuokassa, jossa on valtava liitutaulu ja pirtuun säilöttyjä käärmeitä, pihan perällä on venäläisiä sotavankeja. Kotiin palataan välirauhan aikana.

Kuusivuotiaana Kainolle lankeaa liian suuri vastuu: hänen täytyy pitää huoli niin iso- kuin pikkuveljestäänkin, kun kaikki kolme lähetetään sotalapsiksi Ruotsiin. Jokaiselle lapsista kokemus vieraalla maalla on erilainen ja jokaisen kohtalo omanlaisensa. Ne, jotka kotiin palaavat, eivät oikein tahdo löytää paikkaansa.

Vähäeleistä ja latautunutta

Maarit Pyökärin ohjaus on musiikkivalintoja myöten viileän tyylikäs. Reija Hirvikosken lavastus, puvustus ja videosuunnittelu noudattavat samaa vähäeleistä linjaa. Kuvat ovat latautuneita.

Vaikka koko ensemble tekee tasaisen taitavaa työtä, on näytelmän suola aikuisten esittämät lapsiroolit. Petra Aholan Kaino on totinen, mutta toiveikas ja tytössä on koko ajan läsnä niin lapsi kuin se aikuinenkin, joka hänestä on tuleva.  

Samuli Muje on isoveli Arvo, joka sulkeutuu matkan edetessä, Jari Ahola taas vilkas pikkuveli Matti, josta ruotsintädit tekevät oman nukkensa. Se, että lapsiroolit näytellään näin ilmavasti ja vailla minkäänlaista teennäisyyttä, tekee esityksestä erityisen. Vaikka lasten mukana myötäelää, säilyy ote kevyenä.

Pentti Helin ja Kristiina Hakovirta näyttelevät niin Suomeen jäävät oikeat kuin ruotsalaiset sijaisvanhemmatkin. Näytelmän kehyskertomuksen muodostaa Kainon Katariina-tyttären (Miia Selin) kohtaaminen ruotsalaisen päiväkodin pakolaisperheiden kanssa. Rinnastus on toki ymmärrettävä, mutta jonkin verran särähtää kahden maahanmuuttajataustaisen näyttelijän (Catherine Knuutila ja Anindhita Syahbi Syagata) rinnalla aksenttia tapailevan Jari Leppäsen hahmo.

Sodan keskellä elää paraikaa miljoonia lapsia, Kainon laulu muistuttaa myös niistä.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Kainon laulu

Esitys 25.10.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 28.101.2014, väliotsikko toimituksen

Jokaisessa sanassa on maailmankaikkeus

En ole nähnyt Juha Hurmeen Suomalaisten puolustus -trilogian kahta aikaisempaa osaa, Rakastajat-teatterissa esitettyä Suomalaisten puolustusta tai Kansallisteatterin Europaeusta. Niinpä en tiedä, avautuisiko kolmas osa, Teatteri Telakan Maailmankaikkeus ne nähneelle eri tavalla.

Maailmankaikkeudessa Hurme on ottanut aiheekseen 1800-luvun alkupuolella vaikuttaneen valistuskirjailija Jaakko Juteinin ajattelun. Juteini tunnetaan ensimmäisenä suomenkielisenä kirjailijana, vaikka pääteoksensa Anteckningar af tankar uti varianta ämnen eli Muistiinmerkintöjä vaihtelevien aiheiden pohdinnoista hän kirjoittikin ruotsiksi, jotta saisi mahdollisimman paljon lukijoita. 

Teoksen kumoukselliset ajatukset ihmisten ja eläinten tasa-arvosta ja uskonnosta taikauskona olivat kuitenkin aikalaisille liikaa. Kirja tuomittiin kristinuskoa pilkkaavaksi ja sen koko painos määrättiin roviolla poltettavaksi.

Ei biografinen, ei filosofinen

Hurme on selvästi viehättynyt niin Juteinin kirkkaista ja nykypäivänäkin radikaaleista ajatuksista kuin hänen kielestäänkin. Esityksen kieli soljuu kiehtovan omalaatuisena sekoituksena vanhaa ja uutta. Jokaisessa sanassa on maailmankaikkeus.

Kokonaisuus on täynnänsä isoja teemoja pasifismista ja sananvapauden puolustamisesta järjen riemukulkuun uskon edellä, mutta se kääntyy kuorolle saarnaamiseksi. Pitäisi päästä ennemmin syvemmälle kuin laveammalle. Biografinen esitys ei ole, se on selvää, mutta filosofiseksikaan se ei oikein nouse.

Antti Laukkarinen, Kaisa Sarkkinen ja Tanjalotta Räikkä ovat kukin vuorollaan Juteinina, mutta kaikista Jaakoin Juteini on Piia Soikkeli. Telakkalaisten maneerit on valjastettu hyvin tämän skoodespeelin käyttöön. Esiintyjien rentous ja ilmaisun keveys on viehättävää, mutta silti ajatus lähtee harhailemaan erityisesti pitkissä pimeydessä kuultavissa pätkissä. Ehkä tarkoitus on nostaa teksti ja kieli pääosaan, mutta ilman vastetta näköaistille keino kääntyy nopeasti itseään vastaan.

Valojen päällä ollessa esitys hurmaa niukalla ja mielikuvituksekkaalla visuaalisuudellaan. Hannu Hauta-ahon valot ja Kai Ansion videot viilaavat Markku Mäkirannan lavastamista vaatimattomista plekseistä irti avaruuksia. Arto Piispasen bluessävellyksissä soi letkeä retrohenkinen boogie.

*****

Teatteri Telakka: Maailmankaikkeus

Ensi-ilta 10.10.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 14.10.2014, väliotsikko toimituksen

Sentimentaalisuuden rajalla tasapainottelua

Katsoin alkusyksystä viimein Jonas Gardellin romaanitrilogiaan perustuvan tv-sarjan Älä kuivaa kyyneleitä paljain käsin. Ensimmäisellä kierroksella meni ohi, vaikka kaikki sitä tuntuivatkin joka puolella hehkuttavan. Syystä hehkuttivat, olin sarjasta todella vaikuttunut, kohdallaan tuntui olevan niin käsikirjoitus, ohjaus, näyttelijäntyö kuin kaikki visuaaliset ratkaisutkin. Aidsin tulo 1980-luvun Ruotsin homoyhteisöön kuvattiin ironisen lämpimästi rakennettujen roolihenkilöiden kautta.

Ennen trilogiaansa Gardell kirjoitti Rasmuksen ja Benjaminin tarinasta näytelmän Kaikki on kohta hyvin (Ömheten, 1989). Toinen näytös "Jäähyväiset" kuvaa sarjastakin tutun episodin Benjaminin sekä Rasmuksen vanhempien välillä sairaalassa, ensimmäinen näytös "Taistelu" sen sijaan näyttää hetken, jolloin Rasmuksen vanhemmat saavat tietää sairaudesta. Samalla nähdään myös siivu Rasmuksen ja Benjaminin välistä rakkautta.

Miika Murasen ohjaus TTT:llä tasapainottelee jatkuvasti sentimentaalisuuden veitsenterällä ja valitettavasti varsin usein liukastuu pateettisen puolelle. Tuntuu kuin emootionamiskat olisi vedettu jumiin, eikä niitä enää saakaan käännettyä takaisin. Silloin tällöin päästään kuitenkin kiinni johonkin hyvin pieneen, toteen ja kauniiseen. 

Varsin ristiriitainen esitys kaipaisi kalibrointia. Kokonaisuutta vaivaa vahva yliyrittämisen maku. Liisa Ikosen lavastus ja puvustus on ladattu liian täyteen, eikä Jukka-Pekka Pajusen käännös tahdo millään löytää oikeaa rekisteriä, vaan huojuu puhekielen ja kirjakielen epämääräisessä välitilassa. 

Esityksen koossapitävä liima on kuitenkin Severi Saarisen ja Juha-Matti Koskelan välillä. Parhaimmillaan heidän yhteennäyttelemisensä on orgaanista ja samaan tahtiin hengittävää. Toisessä näytöksessä, Koskelan maatessa kuolemaisillaan olevana Rasmuksena, jää Saarinen Benjaminina yksin taistelemaan karrikoidumpia rooleja Rasmuksen vanhempina rakentavien Minna Hokkasen ja Vesa Kietäväisen kanssa, jolloin ilmaisukin heilahtaa asteikon yläpäähän. 

Esityksen loppu meneekin sitten jo varsin överiksi. 

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Kaikki on kohta hyvin

Ensi-ilta 14.10.2014

Keksityn ja toden välistä löytyy ihminen

Ihmisen osa on esitys tasapainon hakemisesta. Kari Hotakaisen kieli soljuu kauniisti, lauseet ovat täynnä merkitystä, mutta kuitenkin sen verran keveitä, ettei kuuntelemisesta tule työlästä. Raila Leppäkosken dramatisointi ei ole ongelmaton, mutta ohjaaja Marika Vapaavuori ohittaa karikot ja nostaa esiin ihmisen surun.

Eläkkeellä oleva lankakauppias Salme Malmikunnas myy elämänsä kirjailijalle, vaikka inhoaakin keksittyjä tarinoita. Kirjailija sitten parhaansa mukaan koettaa olla laittamatta sekaan fiktiota. Tai itseasiassa: emmehän me oikeastaan Salmesta jyvälle pääse, mutta hänen perheestään kyllä. Peittelemätöntä rakkautta tulvivilla postikorteillaan Salme koettaa ohjata lapsiaan kohti totuutta.

Häkellyttävän läsnäoleva Anja Pohjola hengittää Salmen läpi kuin olisi aina niin tehnyt. Hänen puhumattomaksi äityneenä miehenään Heikki Kinnunen ilmaisee valtavasti kovin vähällä. Näiden kahden ääripään lasten elämän juonia seurataan välillä vähän liiankin rönsyillen.

Vanhinta tytärtä Helenaa on kohdannut valtava tragedia. Eliisa Piispanen näyttelee veitsenterällä olevaa uranaista viileän tyylikkäästi, antaen tunteen tihkua esiin. Arttu Ratisen notkeasti veistelemä Pekka ei kestä omaa elämäänsä vaan tekeytyy muiksi, syy tähän jää kuitenkin ilmaan. Maruska Veronan Maija, nuorimmainen, ei saa omaa tarinaansa.

Rikas nousukas Kimmo, jota Jussi-Pekka Parviainen varsin niljakkaasti esittää, risteää  Salmen perheen tarinaan, mutta on dramaturgisesti kimurantti henkilö. Pitkään häntä kuljetetaan mukana ja koko ajan olisi tarve löytää joku emotionaalinen liityntä, mutta jotenkin sitä ei vaan saada. Kun Kimmo sitten lopulta ratkaisee tahtomattaan Malmikunnasten ja oman kohtalonsa, jää hän yhä etäiseksi, vähän niin kuin henkilöksi tietoiskussa.

Maukkaita sivuhenkilöitä

Siinä, missä Hotakaisen teksti ja Vapaavuoren ohjaus kuorivat elämän esiin ihmisistä, käy Marjatta Kuivaston niukka, mutta tarpeet täyttävä lavastus kaunista dialogia Joonas Tikkasen videosuunnittellun kanssa.

Vaikka välillä hajottavatkin draamaa entuudestaan turhan leveälle, Hotakaisen lukuisat sivuhenkilöt ovat maukkaita. Vahvan vaikutuksen tekee Risto Korhosen Armas. Päällepäin joutomies, mutta sisältä timanttia, muistuttaa, että arvo on hiljaisemmillakin. Maailma ei ole mustavalkoinen, kuilu leipäjonosta kuohuviinin äärelle on kapeampi, kuin miltä näyttää. Kyse on tasapainosta. Niinku kaikessa, sanoo Armas. 

****

Tampereen Teatteri: Ihmisen osa

Ensi-ita 25.9.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 1.10.2014, väliotsikko toimituksen

Vastenmielinen mekkala

Brittiläisen Mike Yeamanin komedia Onnennumerot sai Suomen kantaesityksensä vuosi sitten Rauman Kaupunginteatterissa. Nyt Hanna Ojala on ohjannut esityksen uudestaan Hämeenlinnan Teatteriin, mukana ovat tulleet myös Mummoa esittävä Ritva Loijas sekä lavastus ja puvustus. Ihan kannatettavaa pienten teattereiden tuotantoresurssien yhdistämistä.  

Yeamanin teksti on aika klassista brittikomediaa. Mummo on voittanut lotossa pääpotin, mutta jemmailee kuponkia perheeltään esittäen dementikkoa. Ehkä pää on välillä sekaisin ihan oikeastikin, mutta suurimmaksi osaksi vaikuttaa siltä, että koko homman juju on hyppyyttää nuorempaa polvea, joka ei sellaisenaan mummolle kelpaa.

Perheenäiti Jaanalla (Birgitta Putkonen) on sivusuhde naapurin isovehkeiseen Mikkoon (Jarkko Tiainen), oma mies Reijo (Otto Kanerva) on työtävieroksuva wannaberokkari. Goottityttö Liisa (Heidi Kirves) ja konsolipelien maailmassa viihtyvä Teemu (Mikko Töyssy) ovat mummon mielestä ihan vääränlaisia hekin, mutta jostain syystä Liisan vähäjärkinen punkkaripoikaystävä (Tommi Rantamäki) onkin ihan ookoo.

Ahneutta yli äyräiden

Mahdollisuus pikarikkauteen paljastaa perheestä lähinnä suuren ahneuden ja itsekeskeisyyden. Vielä ensimmäisen näytöksen ajan ajattelen, että lopussa varmaan tapahtuu jotain katarttista, mikä perustelee nämä toisiaan inhoavat ja kaikin puolin vastenmieliset roolihenkilöt. Ei tapahdu. Kukaan ei kasva ihmisenä, mummo on tyytyväinen, kun kaikki esittävät olevansa muita kuin oikeasti ovat.

Ihmiskuva on arkeologinen, jossa hyvä nainen on mekkoon ja korkokenkiin sonnustautunut kotirouva ja mies on sonni. Homot ovat naurettavia, Prisman kassa ei kelpaa, mutta humanistikin on ihan turha. On vaikea ymmärtää, miten naisohjaajalta voi edes irrota tällainen lasti sovinismia. Tai keneltäkään, vuonna 2014.

Näyttelemisen metodi on hirveä häsääminen ja hysteerinen kailotus. Ilmaisun volyymi on ensimmäisestä hetkestä vedetty tappiin, alusta loppuun rynnitään samalla päälleliimatulla kiihkolla.

Esitys aiheuttaa lähinnä pahaa mieltä siitä, että tähänkin on käytetty paljon aikaa ja vaivaa, silti lopputuloksesta puuttuu rakkaus niin ihmiseen kuin teatteriinkin.

*****

Hämeenlinnan Teatteri: Onnennumerot

Ensi-ilta 27.9.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 30.9.2014, otsikointi toimituksen

Upeasti laulaviin sisaruksiin ei pääse kiintymään

Riihimäen Teatterin Harmony Sisters -esityksestä jäi varsin ristiriitainen olo.

Elina Snickerin teksti toimii dialogin tasolla mainiosti, rento puhekieli auttaa väistämään elämäkertanäytelmille usein tyypillistä ”historiallista” kohotteisuutta. Mutta kokonaisdramaturgia ei oikein toimi, hämäräksi jää, miksi juuri nämä kohtaukset Valtosen sisarusten taipaleelta on valittu. Markku Arokanto ja Saana Lavaste jakavat sekavan esityksen ohjausvastuun.

Esitys alkaa kiehtovasti, tyttöjen lapsuuden käänteet käydään läpi hengästyttävänä sirkusnumerona. Mutta kaahaaminen jatkuu, kun päästään laulu-uran alkuun. Mikään tapahtuma ei nouse toista tärkeämmäksi, kun kohtauksesta toiseen juostaan. Mikään ei oikein kosketa, sisarukset eivät edes ehdi erottumaan toisistaan, joten heihin ei myöskään ehdi kiintyä. Ensimmäinen näytös on aivan kamalan pitkä ja tyttöjen Saksan vierailutkin käsitellään kuin vauhdikkaina sketseinä. Hehheh, Hitlerin patsaalta lähti nenä, oho. Huonoa Marx-veljes-komiikkaa.

Toinen näytös on dramaturgisesti koherentimpi, kun keskushenkilöksi nostetaan Petriikka Pohjanheimon näyttelemä sisarussarjan keskimmäinen Maire. Kaksi muuta, Maija Siljanderin Vera ja Pia Pilzin Raija jäävät edelleen etäisiksi. Miksi kosketusta kaihtava ja pinnallinen Raija nai selvästi inhoamansa miehen? Kiinnostavaa olisi ollut päästä edes hieman sisään myös kirjeitä salakuljettavan ja lapsettomuudesta kärsivän Veran tarinaan.

Pohjanheimon, Siljanderin sekä sisarusten äitiä, esityksen kertojaa esittävän Katja Peacockin roolityöt vakuuttavat ja esityksen laulut sovittanut Marko Puro tekee taitavia pikkurooleja, mutta muu näyttelijäntyö on kovin epätasaista, sivuhahmot jäävät litteiksi.

Mutta se tässä tapauksessa kaikista tärkein eli musiikki toimii loistavasti. Esitykseltä menisi pohja täysin, jos Pohjanheimon, Siljanderin ja Pilzin a cappella -esityksissä särähtäisi yksikin epäpuhdas ääni. Ei särähdä, laulu on hiottua ja tyyli on tarkasti esikuviensa kuuloista.

Mikä on esityksen pääväittämä? En tiedä. Onko se se, että erityislahjakkaat siskot olivat hetken pinnalla ja sitten heistä tuli ihmisiä? Uskoisin, että viesti olisi välittynyt paremmin, mikäli runsauden sijaan olisi syvennetty hieman valikoivammin.

****

Riihimäen Teatteri: Harmony Sisters - Kolmannen valtakunnan sisaret

Esitys 26.9.2014

Nunnat, natsit ja laulavat lapset

Mainitsin taannoin, että Evita ei ole lempimusikaalejani. The Sound of Music on. Hei, siinä on nunnia, natseja ja laulavia lapsia! Ja tarttuvaa musiikkia, musikaaliksi kohtalaisen kiinnostava juonikin. 

Olen tähän mennessä nähnyt muistaakseni neljä eri Soundia, mutta vielä ei ole ihan nappisuoritusta tullut vastaan, vaikka kyynelehdinkin muina Pavlovin koirina aina heti ensitahdeista.

Viimeisin on Kuopion Kaupunginteatterin veto ja se on toistaiseksi näkemistäni kokonaisuutena toimivin. Ongelmiakin on: koreografioista uupuu riemu, puvut ovat pastellia hattaraa ja valot sohottavat välillä ihan minne sattuu. Ja bändi on piilossa jossain päin uutta teatteritaloa, mutta ei näyttämöllä tai montussa, mikä on ihan todella tylsää. 

Reeta Westmaniin tykästyin jo Turun Kaupunginteatterin Rocky Horror Showssa ja viehättävän Marian hän tässäkin tekee. Itse asiassa kaikki vuosien varrella näkemäni Mariat ovat olleet varsin mainioita, mutta en vielä kertaakaan ole nähnyt paroni von Trappia, joka olisi vakuuttanut. Jäyhästä ei ole pitkä matka pökkelöön, vaikka ei Jyri Lahtinen kankeimmasta päästä olekaan. Odotan kuitenkin edelleen sitä esitystä, jossa von Trappin liikuttuminen Edelweissin aikana ei vaikuttaisi pateettiselta tai kömpelöltä.

Samoin toivon, että jossain vaiheessa näen version, jossa fasismin uhka saadaan uitettua sisään aikaisemmin, tälläkin kertaa se putoaa syliin vasta toisen näytöksen aikana, vaikka yksi aika hyytäväkin kohtaus saadaan. Pohjimmiltaan lämminhenkiseen musikaaliin se toisi mielenkiintoista kulmaa.

*****

Kuopion Kaupunginteatteri: The Sound of Music
Esitys 19.9.2014

Rakkauslaulu on kauttaaltaan kaunis

Työviksen Kellariteatterissa pyörivä Rakkauslaulu on joka osa-alueeltaan kaunis esitys. Parempaakaan laatusanaa en keksi ja miksi toisaalta tarvitsisikaan! 

Abi Morganin teksti kuvaa aikuista rakkautta älykkäästi ja koskettavasti. Maggie ja Billy nähdään rinnakkain sekä nuorena että 40 vuotta yhdessä olleena pariskuntana. Nuorempaa paria satuttaa lapsettomuus ja uskottomuus, vanhempi taas joutuu kohtaamaan toisen sairauden ja kuoleman.

Samuli Reunasen ohjauksessa Jaana Oravisto, Pentti Helin, Heidi Kiviharju ja Janne Kallioniemi näyttelevät paremmin kuin olen koskaan aiemmin kenenkään heistä nähnyt näyttelevän. Tarjolla on kaikki sävyt ja samalla pysytään riipaisevan tiukasti kiinni jossain hyvin todellisessa. Pakahduttavaa ensembletyöskentelyä!

Myös visuaalisesti esitys pakahduttaa. Jyrki Sepän arkinen, mutta metaforinen lavastus sekä Juha Haapasalon valosuunnittelu luovat käsikädessä itkettävän kauniita kuvia, Niklas Vainion äänisuunnittelun täydentäessä kokonaisuuden.

Jopa käsiohjelma on poikkeuksellisen kaunis!

Tällä viikolla näin Työviksellä myös yli seitsemänkymppisten näyttelijöiden tähdittämän komedian Vielä ehtii. Ruotsalaisen Carin Mannheimerin teksti on hirmuisen lämminhenkinen epäkorrekteine mummoineen, mutta poimii ovelasti sivulauseisiin myös vakavampia sävyjä vanhenemisen varjopuolista. Eila Roine on pääroolissaan kiroilevana ja ryyppäävänä Mariannena ihan mahdottoman hyvä, vaikka nyt ihan jokainen repliikki ei heti mieleen muistukaan. Maria Aro ja Liisa Roine komppaavat ystävänä ja siskona oikein mainiosti, Jarno Hiilloskorven jäädessä auttamatta alakynteen.

Tänä syksynä tamperelaisissa teattereissa tuntuu ylipäätään aika paljon puhututtavan ikääntyminen. Tampereen Teatterin Villikalkkunassa kolme keski-ikäistä sisarusta pohtii elämätöntä elämää, tulossa on vielä Ihmisen osa, jossa päähenkilö on 80-vuotias.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Rakkauslaulu

Esitys 13.9.2014

Tampereen Työväen Teatteri: Vielä ehtii

Ensi-ilta 11.9.2014

Viehättävä Valkoinen ja muut värit

No, tulihan se esitys, joka lopulta tuntui jossain alkusyksyn laimeiden teatterielämysten jälkeen. Jo riitti nihkeily, Valkoinen osui sydämeen. Paljon voi sanoa yksinkertaisesti ja lyhyessä ajassa, kun vaan loppuun asti ajattelee sanottavansa.

Kun valkoiseen maailmaan alkaa valua värejä, on hautomotyöläisillä Pumpulilla ja Trasselilla selvät sävelet: pois silmistä, hyi. ”Ei värejä saa laittaa roskikseen”, kuuluu katsomosta ja siinäpä se ydin onkin. Trasseli (Jukka Saikkonen) pitää kiinni vallitsevasta tilasta, mutta Pumpuliin (Juha-Matti Koskela) iskee vastarinta ja punainen muna pääsee läpi seulasta. Anarkiahan siitä seuraa, mutta lopulta todetaan, että kaikki värit ovat ihania.

Esitys on justiinsa sitä, aivan ihana. Kahdella kielellä, suomeksi ja suomalaisella viittomakielellä esitetty, Maarit Pyökärin harkitun tyylikkäästi ohjaama ja lämpimästi, vaan ei lällysti näytelty. Niklas Vainion valo- ja erityisesti äänisuunnittelukin on herkullista.

Tosin tietty lapsille näyttelemisen sukupolvi- tai koulukuntaero on lavalla nähtävissä: siinä missä Saikkonen vilkuilee katsomoon ja tuntuu pieni virne suupielessä odottavan reaktioita, näyttelee Koskela ihan niin kuin aikuistenkin esityksissä, tosissaan, rennosti ja suoraan. Kauhean mukava on sellaista katsoa.

Älkää antako teennäisen trailerin hämätä, Valkoinen on viehättävä ja suloinen esitys, joka iskee myös tällaiseen ajoittain kyyniseen kriitikkoon.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Valkoinen

Ensi-ilta 10.9.2014

Villikalkkuna puuduttaa penkkiin

Tšehovin henkilöiden mukaan nimetyt keski-ikäiset sisarukset Vanja ja Sonja elävät ankeaa arkea katsellen lammelle ja odottaen sinihaikaraa näköpiiriinsä. Sairaita vanhempia hoitaessa on oma elämä mennyt ohi, itsesääli ja itsemurha-aatokset vaivaavat. 

Christopher Durangin näytelmä Villikalkkuna ammentaa slaavilaisesta melankoliasta, mutta pukee sen amerikkalaisen puhekomedian muotoon.

Paikalle lehahtaa kolmas sisarus, kuuluisa näyttelijä Masha nuoren rakastajansa kanssa. Pikkuruisen kirsikkapuutarhan ympäröimä kotitalo on vaarassa joutua myyntiin, Moskovaan sentään haikaillaan vain sarkastisesti.

Naamiaisiin valmistautuessa sisarusten katkeruus pulpahtelee pintaan, ja lopulta Vanjan näytelmä, jatko-osa Treplevin Lokissa kirjoittamaan maailmanlopun runoelmaan, kääntyy katkeran vanhan miehen vuodatukseksi siitä, miten ennen oli paremmin. Sonja sentään löytää tulevaisuuteensa pienen toivon kipinän.

Tšehov-tieto helpottaa

Ei Tšehovin näytelmien ulkoa osaaminen ole mikään vaatimus esityksen ymmärtämiselle, mutta helpottaa teemojen ja toisaalta irtovitsien poimimista. Durang pudottelee sisarusten keskinäiseen kähinään välillä ihan hyviäkin oivalluksia, esimerkiksi antidepressanttien mahdollisesta vaikutuksesta tšehovilaiseen mielenmaisemaan.

Ehkä pohdiskelevuuden ja pikkunokkelan komedian yhdistelmä toimisi dynaamisempana ohjauksena, mutta Mikko Viherjuuren käsissä esitys on puuduttavan pitkäveteinen ja pysähtynyt. Näyttelijätkin vaikuttavat uneliailta kukin omassa korituolissaan istuessaan.

Tuija Ernamo, Heikki Kinnunen ja Elina Rintala tarjoavat marisevina sisaruksina tasaisen taitavaa, mutta intohimotonta näyttelijäntyötä. Nuorempi polvi, Martti Manninen Mashan toyboy Piikkinä ja Johanna Kuuva näyttelijäksi haikailevana Ninana, taas saavat tyytyä lähinnä koristeen osaan. Aliisa Pulkkisen ennustuksia suoltava Cassandra maustaa soppaa mystiikalla.

Väsynyt esitys ei jätä pysyvää jälkeä sieluun.

****

Tampereen Teatteri: Villikalkkuna

Esitys 4.9.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 10.9.2014, väliotsikko toimituksen

Maailma erilaisin silmin on pelottava paikka

Christopher on 15-vuotias, todennäköisesti autisti. Hän on loputtoman kiinnostunut yksityiskohdista ja matemaattisesti erityislahjakas, mutta ei osaa lukea muita ihmisiä eikä ymmärrä metaforia. 

Joku on surmannut naapurin koiran ja Christopher alkaa salapoliisina ratkoa rikosta. Koiran tapaus selviää, mutta samalla paljastuu paljon suurempi mysteeri, joka johdattaa aistiyliherkän pojan läpi pelottavan Lontoon.

Mark Haddonin kirjaan perustuva ja Simon Stephensin sovittama, viime vuonna mm. parhaan näytelmän Olivier-palkinnon napannut teksti on kiehtova ja avaa salaisuuksiaan pikkuhiljaa. 

Otso Kauton ohjaus ottaa kuitenkin aikansa, ennen kuin nousee lentoon. Esityksen alkupuoli on jopa pitkäveteinen, Tarja Lapintien ankean värisen lavastuksen ja puvustuksen korostaessa tätä.

Mutta odotus palkitaan, toinen näytös muuttaa kaiken, kun näkökulma siirtyy Christopheriin ja ympäröivä todellisuus alkaakin avautua aspergerin syndrooman kautta. Yhtäkkiä lavastus onkin täysin perusteltu ja toimiva, tarina nappaa kyytiin ja vie mennessään. Muut ihmiset nähdään Christopherin silmien läpi ja kuinka kummallisilta he vaikuttavatkaan! 

Kyösti Kallion valo- ja TJ Mäkisen äänisuunnittelu rakentavat kerroksia pojan omintakeiseen maailmaan.

Herkullisia kohtaamisia 

Jyrki Mänttäri tekee Christopherin haastavan roolin väistämisen ja poisjättämisen kautta. Ei ole helppoa, kun draamahenkilö ei koskaan valehtele, ottaa kaiken hänelle sanotun kirjaimellisesti eikä viihdy kontaktissa. Mänttärin Christopher on kuitenkin koko ajan valtavan läsnä ja aistiyliherkkyys välittyy ahdistavana tehden olon epämukavaksi myös katsomon puolella.

Auvo Vihro ja Minna Hokkanen ovat raadollisen inhimillisiä Christopherin vanhempina, joiden keinot pojan kanssa selviämiseen eivät aina kestä päivänvaloa. Miia Selinin opettaja rakentuu hienovaraisen taitavasti Christopherin turvaksi. Muu ensemble urakoi Christopherin matkan varrelle läjän satunnaisia kohtaamisia, joista osa on varsin herkullisia.

Näytelmä puhuu erilaisuudesta ilman ylhäältäpäin tulevaa sääliä ja osoittaa meidän ”tavallisten” maailman melkoisen järjettömyyden. Kun pehmentävät filtterit puuttuvat, paljastuu pinnan alta liuta pelokkaita ihmisiä.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Suomen kantaesitys 2.9.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 7.9.2014, väliotsikko toimituksen.

Mahtipontista, mutta kylmää

Evita ei ole lempimusikaalejani. Juoni on luvattoman köykäinen ja hukkaa mahdollisuutensa draamaan tai henkilön kehitykseen. Tapahtumat seuraavat toisiaan ilman motivointia ja asiat, joista jännitettä henkilöihin voisi löytyä (esim. Evan lapsettomuus tai vallanhimon syyt) ohitetaan sivulauseissa. En myöskään erityisemmin pidä skitsofreenisesta musiikista, jossa teemat vaihtuvat parin tahdin jälkeen, Webberin läpisävellettyjen teosten perustyyliin. Tämä on ilman muuta makuasia.

Tästäpä syystä en ihan hirveästi innostunut TTT:nkään Evitasta, vaikka siinä on toki paljon hyvääkin. Laura Alajääski laulaa haastavan materiaalin Evitana hienosti, vaikka korkeimmat sävelet menevätkin taidon äärirajoille. Juha-Matti Koskelan kertoja-Che on karismaattinen veto ja laulajana Koskela on tosi monipuolinen. 

Esityksen ainoat väreet sain kuitenkin Emmi Kaislakarin Rakastajattaresta, joka on samalla niitä ärsyttäviä dramaturgisia ongelmia: teoksen upein kappale laitetaan laulettavaksi nimettömälle henkilölle, jota ei ole esitelty mitenkään ja joka poistuu tarinasta biisin jälkeen, hirveää tuhlaamista minusta. Kaislakari on kuitenkin aivan huikea!

Tiina Puumalaisen ohjaus maalaa isoja linjoja, mutta yksityiskohdat tai rosot, joista saisi emotionaalisesti kiinni, puuttuvat. Kuoro toimii, joukkokohtaukset toimivat, Osku Heiskasen koreografiat ovat yhtä siveitä kuin ennenkin. Kaikesta huokuu taito, mutta pelkkä suuruus ja mahtipontisuus ei oikein riitä. Ainakaan minulle. Menen musikaaleihin aina nessut tanassa, nyt jäi kuitenkin silmäkulma kuivaksi.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Evita

Ensi-ilta 3.9.2014

Personan kaksi puolta jäävät irrallisiksi

Stage-viikonloppuni toinen esitys oli näyttämöversio Ingmar Bergmanin Persona-elokuvasta. Ville Kurjen ohjaama esitys tarjosi yhden hienoimmista näkemistäni roolitöistä pitkään aikaan, mutta ei kokonaisutena noussut samalle tasalle.

Minna Hämäläisen tulkinta ilman fyysistä tai psyykkistä syytä puhumattomaksi muuttuneesta Elisabethistä on pakahduttavan upea. Hämäläisen työ on tarkkaa, painostavaa ja terävää. Elisabeth ilmaisee tunteitaan vain pienillä eleillä ja ilmeillä, mutta jättää usein katsojan epätietoisena etsimään merkityksiä.

Elisabethin mykkyyttä vastaan häntä hoitava Alma puhuu lakkaamatta. Alman puhe on tyhjää, vaikka hän paljastaakin itsestään näennäisen paljon. Sofia Molinin tulkinta Almasta pysyy loppuun saakka aika pinnallisena, silloinkin kun rooli vaatisi voimaa ja tietynlaista painajaismaisuutta.

En löydä naisten väliltä sellaista sulautumista, mitä tarina antaisi odottaa, vaan tuntuu, että katson kahta toisistaan erillistä roolisuoritusta. Harmi sinänsä, Kurjen sovitus ja ohjaukselliset ratkaisut projisointeineen ovat muuten mielestäni varsin mainioita.

*****

Grus Grus Teatteri, Åbo Svenska Teater ja Turun Kaupunginteatteri: Persona

Esitys Stage-festivaalilla 23.8.2014

Intohimo tekee kielestäkin tarpeetonta

Ystäväni kysyi Klockriketeaternissa näkemäni Sylvin jälkeen, että ”mimmoinen oli”. En osannut vastata. Tai paremminkin, esitys herätti sen verran monta toisiinsa nähden ristiriidassa olevaa tunnetta ja ajatusta, että vaati myös yön yli unet ennen kuin muotoutui tekstiksi.

Minna Canthin alunperin ruotsiksi kirjoittaman murhenäytelmän päähenkilö on lapsena orvoksi jäänyt Sylvi, jonka holhooja Aksel Vahl on poiminut vaimokseen ennen kuin kukaan muu ehtii. Sylvin lapsuuden ystävä Viktor Hoving ilmestyy maisemaan, ja saa Sylvin kiihkosta hulluksi. Aksel ei suostu avioeroon, vaan kohtelee Sylviä kuin omaisuutta. Sylvi myrkyttää Akselin, joutuu vankilaan ja sitten Viktorkin jättää. 

Klassinen intohimosta rangaistaan -kuvio. En oikeastaan koe tarvetta isommin analysoida teoksen sisältöä, sillä se, miten sisältö tarjoiltiin, oli asia, joka minua jäi mietityttämään.

Sylvi on lapsi, jos ei enää fyysisesti, niin henkisesti ainakin. Pia Anderssonin Sylvi on kakara, joka riehuu, mököttää ja on täysin kykenemätön minkäänlaiseen impulssikontrolliin. Tämä tekee Sylvistä vaarallisen. Hänen riemunsa, kiihkonsa, vihansa ja surunsa on joka kerta niin absoluuttista, että sillä on tuhoavaa voimaa.

Mikko Roihan ohjaamassa kaksikielisessä esityksessä (tai kolmikielisessä – Stagen vuoksi tekstitys oli poikkeuksellisesti englanniksi) kieli muuttuu musiikiksi. Canthin vanhahtava teksti korostuu voimakkaan tyylitellyssä puheilmaisussa, suomenkielinen Andersson tuntuu puhuvan suomeakin jonkinlaisen aksentin lävitse, ruotsinkielisen Matti Raidan suomi taas vaatii tukea englanninkielisestä tekstityksestä. 

Tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan tekee tekstistä nimenomaan äänimaisemaa. Sisällön ymmärtäminen ei ole tekstistä kiinni, kun kaikki tunteet näytellään esiin, ja todellakin näytellään. Kiihkeä ilmaisu on samaan aikaan luotaantyöntävän ärsyttävää ja vieraannuttavaa, mutta samaan aikaan oudon kiehtovaa. Välillä epäluonnollinen liike muuttuu kuin vääristyneeksi tanssiksi. Saako noin muka näytellä? Saa. Tietysti saa. Pitää. Ilman tätä muotoa Sylvin uudelleentulkinta tuntuisi perusteettomalta.

*****

Klockriketeatern, Kokkolan kaupunginteatteri, Savonlinnan Teatteri, Wasa Teater, Åbo Svenska Teater, Vapaa Teatteri (DE) ja Riksteatern (SE): Sylvi

Suomen ensi-ilta Stage-festivaalilla 22.8.2014