Outouden janalla on tilaa kaikille

Joskus muinoin minulla ja silloisella puolisolla oli keittiön seinällä kaavio, jossa kahden sukupuolen sijaan oli esitelty muistaakseni 19 eri suku'puolta'. Määrittelyn suureita olivat mm. erilaiset kromosomiyhdistelmät, sisäiset sukurauhaset, sukuhormonit, ulkoiset sukuelimet sekä muut ulkoiset sukupuolen merkit kuten esimerkiksi rinnat/ei rintoja.

Tähän yhtälöön kun lisätään vielä henkilön sukupuoli- sekä seksuaali-identiteetit, jotka nekin ovat toisistaan riippumattomia sekä sukupuolen sosiaalinen esittäminen, on aika selvää, ettei kyseessä ole ihan yksinkertainen joko-tai-asia. Minun ei cis-sukupuolisena heteronaisena ole juuri tarvinnut kaapista tulla, mutta eipä minun tarinastani tehtyä monologia myöskään kukaan jonottaisi katsomaan. Tylsää kuultavaa olisi se. 

Tässä esimerkkinä normatiivisen naisen kaavio, johon aika lailla itseni osuttaisin, tosin lyhyttukkaisena olen jo ulkoisen sukupuolen esittämisen suhteen hieman enemmän androgyyniin kallellani kuin keskiverto nainen. Mutta se minusta. 

Juuso Kekkosen identiteettitarina Outo homo alkaa sen sijaan ei enempää tai vähempää kuin alkuräjähdyksestä ja Higgsin bosonista. Kolmessa tunnissa sotkamolais-ylöjärveläisestä pojasta, joka päättää elää elämänsä hyvien puolella, kuoriutuu monensorttisten käänteiden kautta omaan itseensä, seksielämäänsä ja ihmissuhteisiinsa tyytyväinen pervo aikuinen.

Outo homo on niitä esityksiä, joita on pitänyt käydä katsomassa jo vaikka kuinka kauan, mutta aina olen onnistunut ohjelmoimaan itseni johonkin muualle, kun esitys olisi ollut jossain lähellä. Helsinki Priden ohjelmistosta poimin tämänkin. Outo homo avaa mm. näkökulmaa transsukupuolisuuteen kumppanin näkökulmasta.

Tosin tarina Kekkosen tyttöystävästä, joka korjasi sukupuolensa mieheksi, on vain yksi lonkero varsin moneen suuntaan kurottuvasta monologista. Kekkonen asettaa estoitta naurunalaiseksi niin itsensä kuin kenet tai minkä tahansa muunkin. Se on hänelle luonteva tapa käsitellä vaikeita ja ahdistavia asioita, samalla tietenkin mainio lähtökohta viihdyttävälle esitykselle. Mikään ei ole pyhää.

Peittelemättömän, joskus jopa kiusallisen avoimeen monologiinsa Kekkonen kietoo myös melkoisen luennon verran tietoa esimerkiksi eri aikakausien tai yhteisöjen käsityksistä seksuaalisuudesta ja avioliitosta. Kun suuntana on polyamorinen, homosuhteessa oleva heterohko mies ja dominoiva sadisti, löytyy Kekkosen biografiasta käänne tai selitys jokaiselle leimalle, joskus luolamiehistä saakka ponnistaen.

Monologin dramaturginen rakenne toimii, vaikka rönsyä riittää, eikä uskomattomista sattumista ole pulaa. Taitavasti Kekkonen kuitenkin aina löytää sivupoluilta takaisin päätielle. Ja onhan maisemareitti usein se kiinnostavampi, jos nyt ei välttämättä nopein. Spontaanit karkailut salliva stand up -henkisyys pitää esiintyjänkin alati valppaana.

Outo homo on myös suoran poliittinen, ja muistuttaa, että vaikka kuinka asiat etenevät, on Suomessakin vielä valtavasti tekemistä. Avioliittolaki etenee, mutta esimerkiksi translaista löytyy edelleen suoranaisia ihmisoikeusloukkauksia. (Lisää tietoa esim. Amnestyn sivuilta.)

Kekkonen kiertää monologin nuorille suunnatulla versiolla myös kouluja. Jos Oudon homon nähtyään joku HLBT-identiteettiään pohtiva nuori on enemmän sinut itsensä kanssa, hienoa. Jos heteronuori esityksen jälkeen ymmärtää, ettei se heterouskaan ihan niin mustavalkoista ole ja sekin on ihan ok, aivan mahtavaa. Kaikki voittavat. 

*****

Juuso Kekkonen: Outo homo

Esitys Helsingissä 26.6.2015

Muutama sana yksinäisyydestä

Muutama sana Ullasta sai ensi-iltansa tammikuussa Kansallisteatterin Lavaklubilla, mutta en ehtinyt sitä silloin näkemään. Harmitti. Sitten esitys meni ja voitti Pieksämäen tämänvuotisen monologikilpailun. Harmitti vielä enemmän, etten nähnyt. Vaan kas, Valtimonteatteriin osui sopiva vierailu näin kesemmällä osana Helsinki Pride -viikkoa. 

Valto Kuuluvaisen ohjaaman monologin päähenkilön intohimon kohde on vastapäisessä talossa asuva ihana opiskelukaveri Ulla. Pakkomielteisesti Ullan elämää seuraava päähenkilö ei juuri omasta asunnostaan poistu ja kohtaamiset muiden ihmisten kanssa ovat pääasiassa mielikuvituksen tuotetta. Fantasiat pyörivät paitsi kaukorakkauden ympärillä, myös millä tahansa tai mieluiten kaikilla aloilla tunnustetuksi tulemisessa. Yksinäisyys tekee kuitenkin kouristavan kipeää.

Raja haaveilun ja harhakuvan välillä ei aina ole ihan selvää. On helppo olettaa, että päähenkilön mielenterveydessä on ehkä montakin asiaa mutkalla. Hänen transidentiteettinsä on kuitenkin ominaisuus, ei oire tai diagnoosi. Se on tuore lähestyminen, ainakaan itse en ole ihan vasta törmännyt teokseen, jossa henkilön transsukupuolisuus olisi näin luonnollinen ja epäproblemaattinen asia. "Sitten kun olen poika..." päähenkilö toteaa ja jatkaa eteenpäin.

Eeva Turusen runollisen runsas ja monikerroksinen teksti pelaa viehättävästi kielen erilaisilla ulottuvuuksilla ja löytää yllättäviä vertauskuvia. Näennäisesti toisiinsa liittymättömät asiat muovaavat päähenkilön mielikuvitusmaailmasta todella omanlaisensa.

Elisa Salo on päähenkilön hankalissa nahkoissa notkea, yhtäaikaa leikkivä pikkutyttö ja potentiaalinen kauppakeskuspommittaja. Vaikka henkilön sisäisen maailman kommervenkit naurattavatkin, on alla surullinen pohjavire. Jos kaikki ihmiskontaktit ovat kuviteltuja, ei ihme, jos ulkomaailma pelottaa.

Monologissa valo ja ääni ovat näyttelijän vastanäyttelijöitä. Tässä esityksessä Maura Korhosen äänisuunnittelu nousee keskeiseksi päähenkilön käyttäessä Roland-sämpleriään muistin tukena ja fantasioiden mausteena. Salo luuppaa ja muokkaa ääntään loputtomasti. Alkuun vieraannuttavalta tuntuva tekniikka perustelee itsensä esityksen edetessä ja muuttuu orgaaniseksi, melkein kuin toiseksi henkilöksi.

*****

Jalostamo-kollektiivi: Muutama sana Ullasta
Esitys Valtimonteatterissa 25.6.2015

Valheet ja viettelijät luottaa pintaan

Les Liaisons dangereuses, Pierre Choderlos de Laclos’n vuonna 1782 julkaistu romaani viettelystä, kostosta ja häpeästä, on kääntynyt niin valkokankaalle kuin näyttämöllekin lukuisia kertoja.

Romaani koostuu yksinomaan kirjeistä, joten sen useat näkökulmat ja subjektiiviset totuudet mahdollistavat erilaiset tulkinnat ja lähestymistavat. Valittavana on moraalikysymyksiä, naisen asemaa ja odottaapa Ranskan suuri vallankumouskin aivan nurkan takana. Aateliston ja kansan epätasa-arvo on räikeimmillään.

Ryhmäteatterin Valheet ja viettelijät on Juha Kukkosen ohjaamana kuitenkin pikkutuhmaa sänkykamarikomediaa, jossa toinen toistaan koomisempi aatelishahmo vaihtaa paikkaa lakanoiden välissä. Tottahan sen voi näinkin nähdä.

Puhtaasti komediallisena ja reippaasti ylinäyteltynä alkuteoksesta jää kuitenkin pois paljon nyansseja. Henkilöillä ei ole minkäänlaista psykologiaa eikä yhteiskunnallista näkökulmaa sivuta lukuun ottamatta paria todella väkinäisesti mukaan ympättyä yleisönkosiskeluheittoa kotimaisesta nykypolitiikasta. On totta, että Laclos’n jäljiltä henkilöt näyttäytyvät joko hyvinä tai pahoina, mutta teatterinäyttämöllä tämä mustavalkoisuus on aika tylsää.

Esityksen vauhti on hengästyttävä ja pinta on komeaa. Niina Pasasen puvut ja Ari Haapaniemen peruukit ovat yksityiskohtineen ihastuttavia, eivätkä sorru liikaan autenttisuuden tavoitteluun. Miehustat aukeavat näppärästi vetoketjuilla ja rokokoohameeseen yhdistetään raikkaasti tennarit ja nilkkasukat.

Antti Virmavirran kreivi de Valmont on glamrocktähti, hänen sisääntulonsa on täynnä mystiikkaa ja elkeensä raukean dandymäisiä. Minna Suuronen hänen taisteluparinaan markiisitar de Merteuil’nä pidättelee ilmaisuaan silmien tasolla.

Sonja Salminen ja Paavo Kinnunen ovat nuorina rakastavaisina Cécile de Volangena ja ritari Dancenynä kiihkeitä ja pöhköjä. Saija Lentonen pitää hyvin puolensa Merteuil’n ja Valmontin viettelypelin nappulana rouva de Tourvelina. Juha Pulli toistaa Valmontin palvelijana viimekesäisen jänisroolinsa, vain ilman korvia.

Kun henkilöiden todelliset tunteet ja motiivit pysyvät ylidramaattisen näyttelijäntyön alla piilossa, ei kukaan henkilöistä kutsu samastumaan, kenenkään kohtalo ei kosketa. Tunteen puutetta paikkaavat Panu Varstalan ja Eero Vesterisen koreografioimat tanssit, joiden tehtävänä on peilata esiin erityisesti Merteuil’n sisäiset pelot ja epäilykset.

Suomenlinnan Hyvän omatunnon linnakkeessa esitettävä Valheet ja viettelijät tarjoaa siis paljon silmäkarkkia ja muutamia irtonauruja, mutta draaman rippusia kaipaavalle se on pettymys.

*****

Ryhmäteatteri: Valheet ja viettelijät
Ensi-ilta Hyvän omantunnon linnakkeessa Suomenlinnassa 15.6.2015
Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 18.6.2015

Viihteellistä fadoa ja vesileikkejä

Tämänkertaisen Kuopio Tanssii ja Soi -settini viimeinen teos, Quorum Ballet'n Correr o Fado yhdistää portugalilaista fadoa nykytanssiin. Yhdistelmä toimii varsin vaihtelevasti. 

Daniel Cardoson koreografiassa tanssi on hirmuisen sähäkkää, liikettä on valtavasti ja joka suuntaan, mutta silti esitys tuntuu jotenkin ponnettomalta. Miehet näyttävät murjottavan, naisilla taas pysyy showhymy päällä joka mutkassa. Miesten tehtävänä tuntuu olevan lähinnä naisten heittely, nostelu ja riepotus, joka joissakin kohdissa alkaa näyttää jo aika väkivaltaiselta (mihin naisten leveät hymyt tuovat melko arveluttavaa kierrettä). 

Fado-laulaja Joana Melo on mainio, samoin kolme soittajaa, mutta koska en ymmärrä portugalia yhtään, en myöskään tiedä, mistä lauletaan. Välillä on haikeaa, välillä iloisempaa meininkiä. Laulaja laulaa molemmat tyylit kuitenkin aivan yhtä sisäänpäinkääntyneesti silmät kiinni, joten hänen ilmaisunsa ei avaa laulujen sisältöä tanssia enempää. 

Kun kerran laulu ei puhuttele minua, eikä tanssikaan oikein, minulle käy, kuten usein tällaisissa tilanteissa: alan poimia näkemästäni kaikenlaista kyseenalaista ja mahdollisesti myös epäolennaista. Miksi naisten hamoset eivät edes yritä peittää pakaroita, vaikka miehet on sen sijaan puettu liehuviin housuhameisiin? Oliko oikeasti tarkoitus näyttää siltä, että kundi vetää mimmiä pataan ja sen jälkeen upottaa hänet vesialtaaseen? 

Niin se vesi, tosiaan. Esityksen yksi inspiraation lähde on aikanaan valtameriä hallinneiden portugalilaisten suhde mereen ja näyttämöllä onkin viisi vedellä täytettyä läpinäkyvää kuutiota kuin odottamassa kunnon räiskytystä. Sitä saadaan odottaa väliajan jälkeiseen osioon ja koko esityksen viimeinen sessio onkin hetken aikaan ihan näyttävä kokonaisuus veden ja valojen kanssa. 

Pääasiassa veden kanssa läträäminen tuntuu kuitenkin tekemällä tehdyltä. Sama vaiva on koreografiassa. Aivan kuten taitoluistelussa välillä voi nähdä jo kaukaa, että hetken päästä tulee nosto tai hyppy, on teoksessa paljon varmistelua ja valmistautumista, mikä rikkoo intensiteettiä ja liikkeen sujuvuutta. 

Mittaansa pidemmältä tuntuva esitys sijoittuu johonkin taiteen ja viihteen välimaastoon, vaikuttaa ikävällä tavalla laskelmoidulta eikä onnistu pitämään ainakaan minun valppauttani yllä. 

*****

Quorum Ballet: Correr o Fado

Esitys Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla 14.6.2015

Tanssibuffa ja nautinnollista liikettä

Gaala on Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin vuosittain toistuva tapahtuma, joka antaa aiheeseen syvällisemmin vihkiytymättömälle katsojalle helposti lähestyttävän tavan tutustua erilaisiin taidetanssin lajeihin. Jos yksi numero ei miellytä, tulee seuraava jo vartin tai viimeistään puolen tunnin sisään. 

Toisaalta tämä 'jokaiselle jotain' -periaate tekee illasta sillisalaatin, mikä ainakin minua vierastuttaa katsojana melkoisesti. Mitään punaista lankaa ei numeroiden välille ole punottu.

Ohjelmassa on niin Dennis 'Ätä' Nylundin mykkäelokuville kumartava kapellimestarihupailu Eine Kleine WhatMusik, viiltävän elektromusiikin minimalistisesti värisevään tutuun yhdistävä Andrea Miltnerován Dance of the Magnetic Ballerina -soolo kuin Will Funk For Food -ryhmän ylipirteää ja pikkutuhmaa lockingiakin. 

Tauon jälkeen nähdään Kaari Martinin rujon anarkistinen flamencosoolo Korppi ja kello, lisää Ätää söpöstelevässä breakdancesoolossa The Date ja lopulta Kansallisbaletille Jacopo Godanin koreografioima dramaattinen nykybalettiteos Spazio-Tempo, joka on minulle kaikessa kummallisuudessaan kimaran kiintoisinta antia. Nautin kyllä myös Martinin keskisormea heiluttelevasta korpista. 

Tämän 'kaikkea ja sitten vielä vähän lisää' sisältävän gaalan jälkeen Dansk Dansteaterin Black Diamond -teos on aika heviä settiä. Voisi kyllä olla muutenkin. 

Viime aikoina näkemäni nykytanssiteokset ovat olleet varsin konseptivetoisia ja itse tanssia niissä ollut loppujen lopuksi aika vähän. Black Diamondin koreografi Tim Rushton sen sijaan tarjoaa vahvaa liikettä, joka kertoo kaiken olennaisen. Tosin, koska olen pohjimmiltani draamaorientoitunut, en malta olla etsimättä teoksesta tarinaakin.

Minulle kyse on jokseenkin määrittelemättömästä yhteisöstä, joka kontrolloi jäseniään, kuten yhteisöt tuppaavat tekemään. Keskushenkilö, yksi miehistä, erottuu usein kasvottomana näyttäytyvästä joukosta. Teos on jaettu kahteen näytökseen, musta- ja vaaleasävyiseen niin visuaalisesti kuin tanssillisestikin.

Tanssi on kulmikasta ja abstraktia, aggressiivista ja sensuellia. Ryhmäkohtauksissa on ajoittain totalitaristista tunnelmaa. Huomaan välillä vertaavani liikettä gaalassa juuri aikaisemmin näkemääni Godanin balettikoreografiaan. Myös Rushtonin tausta ja liikeen pohja on syvällä klassisessa baletissa, mutta se on käynyt läpi monimutkaisen evoluution. 

Esityksen visuaalisuus ruokkii mielikuvitusta. Lattialle pudonneet kiiltävät konfetit pyyhkiytyvät tanssin mukana kuin kuivat lehdet. Taustafondi heijastaa ja monistaa tanssijat kuin timantin monet särmät. Myös Charlotte Østergaardin pukusuunnittelu on täynnä punottuja merkityksiä, liehuvahelmaiset vaatteet piilottavat välillä tanssijat ja häivyttävät rajaa sukupuolten välillä. Joskus tanssijat typistyvät täysin anonyymeiksi kehoiksi. Lopulta yhdestä kuoritaan esiin toinen ihminen.

Nautinnollinen, jos kohta haastava, ajoittain työläskin teos ei yhdellä katsomiskerralla paljasta mysteereitään.

*****

Dennis "Ätä" Nylund: Eine Kleine WhatMusik / The Date; Andrea Miltenrová: Dance of the Magnetic Ballerina; Will Funk For Food: Good Life; Compañía Kaari & Roni Martin: Korppi ja kello; Suomen Kansallisbaletti; Spazio-Tempo
Danske Dansteater: Black Diamond
Esitykset Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla 13.6.2015

Muotoon puristetut kehot sätkivät vastaan

Panoptikon on 1700-luvun lopulla kehitetty vankilamalli, jonka pyöreä muoto mahdollistaa jokaisen sellin ja sellissä olevan vangin jatkuvan valvomisen yhtäaikaa keskellä sijaitsevasta tornista. Vaikka vartijat eivät käytännössä pystykään näkemään jokaista vankia yhtäaikaa, tämä jatkuvan tarkkailun mahdollisuus vaikuttaa vangin toimintaan. 

Käytännössä panoptikon-mallisia vankiloita ei juuri koskaan rakennettu, mutta metaforan tasolla se ympäröi ihmistä aina vaan useammalla tavalla. Jatkuva katseen alla oleminen on omiaan vaikuttamaan yksilön kokemukseen itsestään.

Pirjo Yli-Maunulan ja Johanna Tuukkasen Panopticon-teos kulkee tanssi- ja esitystaiteen rajamaastossa ja kommentoi naisen kehoon kohdistuvia odotuksia. Tanssijat tulevat näkyviin pala palalta. Ensin nähdään ornamentinomaiset peilin kautta monistetut jalat, sitten alastomat vartalot vääristävien peilien edessä.

Kehonkuva, sen mukautuminen katseen alla ja vääristyminen korvien välissä näkyy esityksessä raadollisen suoraan. Keski-ikäiset kehot puserretaan kinesioteippien ja kompressiosukkien avulla juoksukuosiin. Ja sitten juostaan, koko vartti. Ensi kerralla ehkä pidempäänkin, kohti ikuista nuoruutta.  

"It's hard out there for a bitch" laulaa Lily Allen ja jatkaa "You should probably fix your face or you'll end up on your own." Juostava on, koska vain siten voi tulla täydelliseksi. "Vittu! Sattuu!" huutaa Yli-Maunula kipeää polveaan, mutta jatkaa juoksuaan. Kroppa pettää ja estää olemasta ihanteen kaltainen. Kenen ihanteen?

Juostuaan Tuukkanen ja Yli-Maunula tuottavat näyttämön täyteen häiritseviä, erotisoidun väkivallan kyllästämiä naiskuvia. Aina malli ei osu omaan valokeilaansa. Taustalla animoitu naiskeho muuttaa jatkuvasti muotoaan ja mittasuhteitaan. Lopulta naiset makaavat silvottuina stiletoissaan. 

Viimeinen kuva muovaa naisista hyönteisiä pukusuunnitelija Heidi Kestin nerokkaan yksinkertaisesti sukkahousuista ja ilmapalloista virittämissä fantasiapuvuissa. Surumielinen tanssi puhuu minulle kaipauksesta olla kaunis omilla ehdoillaan, ilman ulkopuolisia määrittelyjä. 

Salakavalasti Ainu Palmun valojen myötä katse kääntyykin pikkuhiljaa kohti katsojaa. Meitähän tässä katsotaan. Jokainen kohtaus kestää hieman pidempään kuin tuntuisi miellyttävältä ja pakottaa todella uppoutumaan esitykseen. 

*****

Johanna Tuukkanen & Pirjo Yli-Maunula: Panopticon
Esitys Paikallisliike-tapahtumassa 12.6.2015

Kaunista kamppailua ja viileää rakkautta

Olen edellisen kerran käynyt Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla melkein 20 vuotta sitten. Aika tehokkaasti on siis mennyt ohi, ottaen huomioon, että pyörin kaupungissa muuten varsin säännöllisesti. No, nytpä sitten ihan uusin silmin. Ensimmäinen teospari oli ranskalainen Boxe Boxe ja turkulainen Ennen viimeisiä ajatuksia.

Nyrkkeilijän liikkeessä kehässä on paljon tanssillisia elementtejä. Breakdanceen puolestaan kuuluvat olennaisena osana battlet, ringin sisällä käytävät kaksintaistelut. Capoeira yhdistää tanssin ja kamppailulajin. Ranskalaisen Companie Käfigin Boxe Boxen lähtökohta ei siis ole ollenkaan kaukaa haettu. 

Parhaimmillaan Mourad Merzoukin koreografia on yhdistäessään breakdancea ja hip hopia nykytanssiin, mikä antaa taitavan ensemblen tanssijoille mahdollisuuden loistaa sekä yhdessä että erikseen. Kököimmillään esitys on slapstick-pätkissä, joissa pelleillään erilaisten harjoituspallojen ja nyrkkeilysäkkien kanssa. 

Vähän pöljä on myös visuaalinen ratkaisu rullailla esityksen klassisen musiikin livenä soittavaa Debussy Quartetia ylisuurilla tuoleilla pitkin näyttämöä. Haukotuttavimmillaan taas ollaan geneeriseksi kamppalulajinäytökseksi typistyvissä osioissa, jotka eivät millään nouse tanssiosioiden taiteelliselle ja taidolliselle tasolle. 

Mutta keskitytään siihen parhaimpaan osuuteen. Teddy Varardo. Aivan järjetön kehonhallinta ja huikea breakdancen ja nykytanssin sulautuma. 

Varardo saa - oikeutetusti - paljon tilaa ja katarttisen loppusoolon. Hän tuntuu välillä painottomalta, aivan kuin leijuisi lattiasta irti muutaman sormen varassa, koko muun kehon vain roikkuessa siinä yläpuolella painovoimaa uhmaten. Eikä kyse ole vain teknisestä taidosta vaan myös herkästä ilmaisusta. Huh.

Varardon lisäksi ensemblestä nousevat Rémi Autechaud sekä Aurélien Chareyron, joiden popping battle (vai oliko se sittenkin lockingia, nyt en kyllä ihan tiedä?) on esityksen nautittavimpien hetkien joukossa.

Aurinkobaletin Ennen viimeisiä ajatuksia on festivaalin taiteellisen johtajan Jorma Uotisen koreografia. Räjähtävän Boxe Boxen rinnalla teos on viileän tyylikäs, mutta myös vähätunteinen tutkielma rakkaudesta. 

Kolmen parin liike sinänsä on kaunista, haastavaa ja kiinnostavaa, mutta se ei silti oikein puhu minulle mistään. Tiedän, että teoksen on tarkoitus kertoa rakkaudesta, mutta mitä siitä? Onko se ihanaa, kaunista, rumaa, ahdistavaa, raastavaa vai mitä? 

Kaikki teoksessa on tyylikästä, musiikki on tarkoituksellisen pateettista chansonia tai viileää jazzia ja kuuluu välillä kuin kaukaisuudesta. Valkoinen näyttämö, design-tuolit, mustavalkoinen puvustus, joka merkkaa miehet miehiksi ja naiset naisiksi, kaikki sointuu yhteen täydellisesti. Tanssissa on paljon kontaktia, nostoja ja suurta liikettä, mutta yhteys näiden ihmisten välillä ei välity.  

Yllättävä lämmin hetki tulee, kun musiikki muuttuu lattariksi, tanssijoiden lantiot lähtevät liikkeelle ja hymy nousee kasvoille. Yhtäkkiä näyttämöllä on elämää, tunnetta, hieman hikistä ruumiillisuutta. Sitten hetki katoaa.

Lopuksi miehet kaatavat näyttämölle riisiä (tai raesokeria tai jotakin vastaavaa), mikä on ovela käänne. Se tuo tanssiin vaaran tuntua, mutta on samalla visuaalinen ja äänellinen elementti. Huomaan kuitenkin miettiväni jo ihan jotakin epäolennaisuuksia. Harmillista. Kaikki laadukkaat ainekset on kasassa, mutta jotenkin tämä keitos jää ilman erityistä makua.

*****

CCN de Créteil et du Val-de-Marne - Compagnie Käfig: Boxe Boxe
Aurinkobaletti: Ennen viimeisiä ajatuksia
Esitykset Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla 11.6.2015

Runsasta ja niukkaa tanssia

Kaktus-festivaalin toinen katsomissettini oli vähintäänkin yhtä hämmentävä kuin ensimmäinen. Hyvällä tavalla toki tämäkin. 

Ensimmäinen esitys oli Sonya Lindforsin Gruppen Fyralle tekemä koreografia GR8R XXXPEKT8IONZ (helpommin tavattuna GREAT(ER) EXPECTATIONS). Charles Dickensin Loistavasta tulevaisuudesta siis lähdetään, mutta päädytään kyllä ihan johonkin muualle. Ihan hirveän syvällisesti ei ole tarvis lähtötekstiä tuntea, esitys lähtee omille urilleen varsin nopeasti. 

Teos luotaa paitsi Pipin, Estellan ja Miss Havishamin suuria odotuksia, myös Gruppen Fyran omia odotuksia ja historiaa. Kovasti esitys myös kommentoi itseään, tekijöitään, nykytanssia, tanssiteatteria ja vaikka sun mitä. Jo pelkästään käsiohjelma (jonka luin kerrankin etukäteen, koska koreografi moneen kertaan siitä ennen esitystä muistutti) antaa esitykselle neljä erilaista mahdollista luentaa, joten kovin tyhjentävästi sitä en tähänkään oikein pysty purkamaan.

Hurjan hilpeä se on, ajoittain ihan älytön, välillä salaviisas, joskus aika koskettavakin. Erityisesti Virpi Juntti hääpukuisena Miss Havishamina riipaisee, hänen tanssiaan seuraan joukkokohtauksissakin.

Esityksen aikana alan miettiä, että tämä on vähän niinkuin vaahtokarkkia, pikkuisen liian makeaa, että tulee vähän huono olo, mutta kuitenkin on pakko vetää niin kauan, kuin sitä piisaa, koska tulee himo. Hupaisasti esityksen jälkeen selviää, että aulan popcorn-astioissa on tarjolla myös vaahtokarkkeja. Hahaa! Tajusinpa sentään jotakin! 

Tämän superrunsaan esityksen parina Andrea Gunnlaugsdóttirin ja Lotta Halisen Veggur/Seinä pysäyttää yksinkertaisella ja tarkkaan mietityllä ajatuksellaan sekä tinkimättömällä toteutuksellaan.

Kaksi tanssijaa ei koskaan paljasta kasvojaan yleisölle. Sen sijaan he tanssivat selin ja suurimman osan ajasta pää alaspäin. Ilman kasvoja selät, joissa kaikki nikamat ja lihakset erottuvat liikeen myötä, muuttuvat epäinhimillisiksi, jollain tavalla hyönteismäisiksi. Peter Wetzelsbergerin ja Miikka Rekolan musiikki korostaa varsin kauhuelokuvamaisia tunnelmia. 

Teoksesta tulee minulle vahva flashback joskus 90-luvun puolivälissä Kuopio Tanssii ja Soissa näkemääni Anzu Furukawan The Insect -butoteokseen. Silloinkin olin samaan aikaan todella viehättynyt ja kauhistunut siitä, miten ihmiskeho voi liikkua. Hienoja teoksia molemmat.

******

Gruppen Fyra: GR8R XXXPEKT8IONZ
Andrea Gunnlaugsdóttir & Lotta Halinen: Veggur/Seinä
Esitykset Kaktus-tanssifestivaalilla Kaapelitehtaan Turbiinisalissa 7.6.2015

Yllättäviä nykytanssikohtauksia

Pääkaupunki tuntuu olevan täynnänsä erilaisia tanssifestivaaleja, nyt käynnissä on Gruppen Fyran joka toinen vuosi järjestämä Kaktus-festivaali. Vapaan teoshaun kautta muotoutunut ohjelmisto sisältää varsin erilaisia esityksiä, eilen näin niistä kolme. Katsomaan menin todella puhtaalta pöydältä, valitsin teokset aikataulun, en ennalta tiedossa olevan sisällön vuoksi. Yllättävää tuli.

Koska olen niin nihkeä lukemaan käsiohjelmia ennen esityksiä, en tiennyt illan ensimmäistä esitystä katsoessani, että Valtteri Raekallion ja Auri Aholan duetto oli ote Mihin valo katoaa? -teoksesta eli isommasta kokonaisuudesta. Ilmankos pätkä tuntui alkavan ei mistään ja loppuvan ei mihinkään.

Hurja duetto puhuu minulle parisuhdeväkivallasta nimenomaan naisen aggression kautta. Partoineen korostetun maskuliininen, naista isompi raamikas mies on se, joka pelkää. Naisen aggressio ja väkivaltaisuus on sen verran tabu, että näin päin käännetty asetelma pysäyttää. Raaka, katutanssista ammentava ja odottamattomiin suuntiin tempova liike on kiinnostavaa ja vaikuttavaa. Tanssijoiden kehot vääntyvät ahdistavien tunteiden myötä.

Kysymys kuuluu - kuten parissuhdeväkivallan kohdalla yleensäkin - mikä on se syy, mikä kuitenkin vetää kohti pahoinpitelevää puolisoa? Mikä estää lähtemästä? Viimeinen, ilmaan jäävä kuva antaa ymmärtää, että syy on seksuaalinen vetovoima, alistaminen ja alistuminen kuitenkin jollain tasolla kiihottaa. Se on tavallaan vähän tylsä ratkaisu ja jotenkin pienentää itse asiaa. Jos siis pätkästä nyt jotakin pamflettia ylipäätään haluaa kuoria.

Onneksi kuitenkin selailin käsiohjelmaa aikani kuluksi teknisen tauon aikana, koska ilman siellä ollutta pohjustusta olisi DropPing vol 2 voinut mennä vielä kovempaa ohi. Jaakko Niemisen, Pekka Louhion ja Jouni Majaniemen kalsareissa ja urheilusukissa esiintyvä äijätrio ilmoitti pohtivansa hyvän ja huonon eri muotoja. Että voiko taide olla huonoa? Onko tahallaan tehty huono hyvää? Tai moraalitonta? Jaa-a.

Esitys on kyllä alkuun oikein viihdyttävä, kolme miestä jäystää purkkaa ja notkahtee jotakin sinne päin, toki välillä näyttäen, että kyllä tässä ihan oikeasti osataan. Kollegat katsomossa nauravat kovimmin, itsekin tunnistan seasta tietynlaisia perusnykäriliikeaihioita ja kehollisia tehtäviä.

Esityksen arveluttava kliimaksi tulee aika aikaisessa vaiheessa, kun pojat alkavat puskea pierua. Tottahan se naurattaa, mutta mitä ihmettä sen jälkeen enää voi tehdä? Toki taidetanssin parodia jatkuu, mutta vitsi tavallaan kului jo loppuun. Taidepoliittista manifestia tästä ei ihan irtoa, komiikaksi tämä on liian tylsää.  

Illan viimeinen teos CLOS on Sartren Suljetuista ovista ammentava trio. Nuoret tanssijat ovat taitavia ja Iiro Näkin koreografia hakee tematiikkansa "helvetti on toiset ihmiset" -ajatuksesta. Tanssijat riepottavat toisiaan ja toisaalta tukeutuvat toisiinsa, jatkuvasti painopistettä ja puolta vaihtaen.

Vaikuttava visuaalinen elementti, näyttämön kauttaaltaan peittävä multa, paitsi tuoksuu, myös pöllyää vimmaisen tanssin myötä. Kuitenkin tuntuu, että mullassa oikeastaan on koko teoksen kiinnostavin ratkaisu, se menee suuhun ja silmiin, se peittää pikkuhiljaa vaaleat vaatteet.

Sartren teos minulle aika tärkeä, joten en pysty katsomaan esitystä ilman, että haen yhtymäkohtia tekstiin. Kun näytelmässä toisten piinaaminen ja valtapelit käydään psykologisella ja kielen tasolla, on väkivalta tanssiteoksessa luonnollisesti siirretty kehojen ilmaisemaksi. Tästä seuraa teokseen kuitenkin tietty dramaturginen tasapaksuus, lopulta kaikki on samanarvoista, henkilöiden väliset jännitteet anonyymejä. Minun ajatukseni pääsee karkaamaan esityksestä johonkin aivan muualle.

*****

Valtteri Raekallio: Duetto teoksesta Mihin valo katoaa?
Jaakko Nieminen: DropPing vol 2 
Iiro Näkki: CLOS (ensi-ilta)
Esitykset Kaktus-festivaalilla Kaapelitehtaan Turbiinisalissa 6.6.2015

Arkisia räjähdyspisteitä

Kun yleisö saapuu sisään, seisoo näyttämöllä keski-ikäinen nainen. Kasvoilla on hämmentynyt hymy, jalkojen välissä on lammikko. Hän havahtuu häpeillen tilanteeseen ja peilaa kasvojaan virtsalätäköstä. Aika kaamea kuva heti alkuun antaa odottaa jotakin kaameaa jatkossakin.

Salla Viikan kirjoittama ja Piia Peltolan ohjaama Aukko on osa Teatteri Takomon ja Teatterikorkeakoulun yhteistyötä, jossa opetusteatteri jalkautuu kentälle. Aukon työryhmässä on sekä ammattilaisia että eriasteisia opinnäytetöitä tekeviä opiskelijoita. Viikalle sekä näyttelijä Julia Lappalaiselle kyseessä on maisterin tutkinnon taiteellinen lopputyö. 

Teksti tarttuu oivaltavasti tilanteisiin, joissa näytelmän keskeiset naiset tulevat työelämässä jyrätyiksi. Ensin Henna Hakkarainen tulkitsee kulttuuriarkiston kellarissa yhden runoilijan elämäntyötä 30 vuotta järjestellyttä työmyyrää. Julia Lappalaisen esittämä innokas yliopistoharjoittelija pyyhkäisee metaforiset pölyt ummehtuneesta toimistosta ja muuttuu heti uhkaksi.

Toinen näytös varioi tilanteen toisin päin. Tässä rinnakkaistodellisuudessa Lappalainen onkin se harmaa muurahainen, jonka asemaa kansanedustajan vaalikampanjan työrukkasena horjuttaa Hakkaraisen menopaussista viisveisaava naiseuttaan juhliva markkinointihirmu. Jouko Puolanto on kummankin toimiston pomo, joka ei tajua oman vallankäyttöään eikä sitä, miten johdateltavissa hän on.

Päähenkilöiden psykologisen paineen kasvaminen ja vääjäämättä lähestyvät räjähdyspisteet tulevat esiin pienillä ja nopeilla värähdyksillä näytelmän tavallisuutta alleviivaamassa maailmassa. Aalto ARTSin opiskelija Tinja Salmen katsomon ja näyttämön rajaa häivyttävä lavastus sekä Tellervo Syrjäkarin puvustus leikkivät korostetun arkisilla ja tunnistettavilla yksityiskohdilla.

Esityksessä minua viehättää absurdin komiikan keinoin pelaava taitava näyttelijäntyö. Karjakkokatseet (okei, tätä ei tajua kukaan 80-luvulla tai myöhemmin syntynyt, otetaan tuoreempi esimerkki) ja Konttori-henkinen merkitsevä vilkuilu katsojaan päin sekä niskaakyyristyttävä epämukavuus ja häpeä, joka henkilöistä tihkuu, on herkullista. 

Sekä tekstissä että ohjauksessa näkyy kuitenkin aika klassinen nuorten ja innokkaiden tekijöiden helmasynti: tavaraa on vaan ihan liikaa. Mukaan on haluttu punoa niin paljon kaikkea, että teemojen runsaus kääntyy jo vähän esitystä vastaan. Ei ehkä ihan luoteta, että vähemmälläkin korostamisella katsoja keskeiset symbolit kyllä poimisi itsekin. Äiti-tytär-suhteeseen vielä lopuksi tarttuva epilogi jää jo ilmaan leijumaan.

*****

Teatteri Takomo & Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu: Aukko
Esitys Takomossa 4.6.2015

Taideakatemia, osa 2: Radio teatterissa

Päivän erikoinen ohjelma jatkui Puhuvan pään jälkeen puheen ja tanssin parissa. Vuorossa oli Teatteri Jurkan ja Radio Helsingin Taideakatemia-teoksen kokeminen livenä. Radio-ohjelmanhan kuuntelin viikko sitten. Minulla oli radiolähetyksen jäljiltä luonnollisesti ennakko-odotuksia, mutta ei ilta millään tavalla ennalta-arvattava ollut. 

Kertaukseksi siis esityksen konsepti. Janne Marja-aho ja Panu Varstala tanssivat Teatteri Jurkassa ja Anna Cadia juontaa esityksen suorana radiossa vaihtelevien keskustelukumppaneiden kanssa. Tässä neljännessä ja viimeisessä esityksessä vieraita on kaksi, filosofi Kai Alhanen ja esitystaiteilija Aune Kallinen. Aiheena on tunne, tunteminen ja tuntuminen.

Kahden vieraan konsepti toimii hyvin, koska he ruokkivat keskustelussa toisiaan. Vaikka Cadiakin oletettavasti pyrkii puhumaan näkemästään mahdollisimman puhtaalta pöydältä, huomaan hänen nostavan esiin samoja asioita kuin kuuntelemassani esityksessä. Käsikirjoitettuako vai luonnostaan tulevaa toistoa, en tiedä, eikä sillä sinänsä ole merkitystäkään. 

Aivan ensimmäiseksi, kun esitys/ohjelma alkaa musiikilla, mietin, miten paljon Cadia nyt esittää radiotoimittajaa. Kuinka paljon se, että hän näyttämöllä on myös katseen kohteena, vaikuttaa hänen olemiseensa? Uskon, että esitystaitelijana Cadia on varsin tietoinen myös tästä.

Varstalan ja Marja-ahon tanssi on kiehtovaa. Jurkan näyttämöhän on noin nenäliinan kokoinen, joten kahden miehen ei paljoa tarvitse siellä heilua, kun he ovat jo melkein sylissä. Ensimmäisen näytöksen ajan miehet tulevat lämpiöstä näyttämölle uudestaan ja uudestaan aina yhden kehollisen tehtävän kanssa, toistavat sitä yhden kierroksen ja poistuvat. Musiikkia ei ole, vaan rytmi on yhdessä luotu. 

Musiikin sijaan taustalla kuuluu keskustelu. Aune Kallinen toteaa heti alkuun, että hänen on vaikea puhua samaan aikaan, kun katsoo tanssia. Minulla on vähän sama vaiva, on vaikea kuunnella sinänsä mielenkiintoista keskustelua, kun huomioni kiinnittyy usein varsin groteskiin ja arvaamattomaan tanssiin. Kallinen esitttää mielenkiintoisia huomioita tanssijoiden erilaisista liikelaaduista, mikä ohjaa omaakin katsettani huomioimaan Marja-ahon pystysuuntaisen jäntevän jouston ja Varstalan vaakasuuntaisen keinumisen.

Joudun kuitenkin myös usein muistuttamaan itseäni siitä, että keskustelu ei ole esityksestä erillinen kommenttiraita, jonka välillä koen jopa vähän häiritsevänä, vaan osa sitä. Ilman tätä keskustelua tämä esitys ei olisi olemassa. 

Toisessa näytöksessä Varstala piirtää seinälle muotokuvaa Marja-ahosta, joka puolestaan liikkuu häkellyttävän häiritsevästi, mutta vangitsevan kauniisti. Välillä hän ryntää näyttämölle puolialastomana, välillä paitsiveitsi kädessään. Kiihkeä liike veitsi kädessä on toisaalta pelottava ja vaarallinen, mutta toisaalta Marja-aho läpsii sillä Varstalan takapuolta, joten en ole kovin huolissani.

Se, mikä esityksessä minua erityisesti kiehtoo, on tanssijoiden välillä oleva energia. Muistan, että Nevanlinna viittasi siihen sekä aggressiivisena että affektiivisena ominaisuutena, joka voisi johtaa niin taisteluun kuin rakasteluunkin. 

Minä näen sen nimenomaan tunteena, mutta en erityisen seksuaalisena. Miesten välille assosiaationi luo vahvan tunnesiteen, joka, kuten vahvat siteet yleensä, ei ole yksinomaan positiivinen tai negatiivinen vaan runsas, monikerroksinen ja omalakinen. Luja syleily, johon he esityksen lopuksi päätyvät, sinetöi tulkintani kauniisti.

Tuomas Fräntin äänisuunnittelu ja Tiiti Hynnisen valosuunnittelu korostavat, mutta eivät alleviivaa. Ilahdun havaitessani, että muutamat radio-ohjelmassa kuuluneet kaiut eivät olekaan lähetyksen häiriöitä, vaan Fräntin luomia. Teemu Määttäsen visualisointi, joka radio-ohjelman ohessa tuntui hieman irralliselta, saa esityskontekstissa perustelunsa. 

Isoin ero odotukseni ja todellisuuden välillä liittyy radiomainoksiin. Oletin jotenkin, että mainokset ajettaisiin vain radionkuuntelijoille ja niiden aikana tapahtuisi jotakin aivan muuta. Tanssi jatkuukin mainoksista huolimatta. Vaikka Radio Helsingin mainokset eivät sieltä pahimmasta päästä olekaan, vaan promoavat lähinnä kanavan omia ohjelmia, tulee tästä aika jännää kierrettä. 

Esityksen loputtuakin viimeiseksi pyörivät kaupalliset tiedotteet. Tavallaan aika lempeästi, mutta pirullisesti ilmaistu statement. Saisiko nykytaiteelle talouspuheen täyttämässä yhteiskunnassa paremman valtuutuksen, jos mentäisiin suosiolla välillä mainoskatkolle?

*****

Teatteri Jurkka & Radio Helsinki: Taideakatemia
Esitys 23.5.2015

Puhe vie miestä ajatuksen laineilla

Tänään lautaselle tipahti varsin erikoinen teospari. En mitenkään erityisemmin suunnitellut katsovani juuri näitä esityksiä samana päivänä, ne vain osuivat sopivasti. Kummankaanlaista esitystä en ole ikinä aikaisemmin nähnyt ja molemmat olivat monella tasolla todella kiehtovia. 

Jälkimmäisestä eli Taideakatemian live-esityksestä puhun omassa blogauksessaan. Sitä ennen päivällä katsoin Kiasma-teatterissa Janne Saarakkalan teoksen Puhuva pää, jossa hän kaikessa yksinkertaisuudessaan puhuu ääneen kaiken, mitä hänen päässään liikkuu tunnin aikana. Ja yksinkertaistahan se ei voi olla. 

Mietin, että jos itse pitäisi tuosta vain alkaa puhua, loppuisi puhe todennäköisesti aika nopsaan. Saarakkala lienee treenannut avoimena olemista ja itsesensuurin poistoa pitkään ja hartaasti. Esitys on ensiesitetty Todellisuuden tutkimuskeskuksessa vuonna 2001, joten ihan kylmiltään hän ei sentään ole liikkeellä.

Vaikka Saarakkala korostaa, että ei ole ennalta miettinyt, mistä aikoo puhua, on esityksessä kuitenkin mietitty dramaturginen rakenne. Ensin hän puhuu silmälaput päässään, myöhemmin hän ottaa ne pois ja kääntää katseensa myös yleisöön. Jossain vaiheessa soi musiikki, sitten nähdään Robert Mapplethorpen valokuva. Saarakkala toteaa moneen otteeseen, että "tässä kohtaa mä yleensä aina teen näin" tai "no niin nyt tuli taas tämä", joten toki toisto jonkinlaista muotoa ajatuksiin luo.

Saarakkala esittää Janne Saarakkalaa, ystävällistä ja avointa henkilöä. Se, miten paljon tämä on todellinen Saarakkala, on häntä paremmin tuntematta toki mahdotonta sanoa. Oli kyseessä sitten minkätasoinen illuusio tahansa, kovin lämpöinen tunne minulla häntä kohtaan esityksen aikana tulee.

Puhuva pää antaa assosiaatioiden viedä. Hän kertoo muistoja, tarinoita ja asioita, jotka häntä ärsyttävät. Usein puhe palaa kommentoimaan itse esitystilannetta ja Saarakkalan omaa suhdetta siihen, asentoa, ääntä, yleisön reaktioita. Havainnoista tulee koominen viritys, vaikka viihdyttäminen ei olekaan Saarakkalan tavoite. Ajatus katkeaa usein siihen, että sitä alkaa kuuntelemaan.

Puhe soljuu niin, ettei katsojanakaan tule tarvetta jäädä miettimään, mitä juuri kuuli, vaan olo on etukenossa: mitä seuraavaksi tulee, mihin tämä johtaa? Saarakkala liikuttuu yhtäkkiä henkilökohtaisesta kipeästä muistosta ja yllättyy siitä itsekin. Minulle tulee välittömästi tirkistelevä olo. Hän kuitenkin jatkaa myös tuon tunnereaktion ajattelemista, vaikka se sen päällä ollessa onkin vaikeaa. 

Alussa Saarakkala lupaa, ettei sensuroi itseään tai jos sen tekee, kertoo siitä meille. Sensuuri näyttää kulkevan henkilökohtaisen rajalla: niin kauan kun hän puhuu itsestään, ei ole tarvetta sensuroida, mutta erääseen paikalla olevaan katsojaan liittyvän muiston hän piilottaa meiltä. Se jää vaivaamaan paitsi minua katsojana, myös häntä esiintyjänä. Sensuroidusta ajatuksesta onkin vaikea päästää irti.

Tänään Saarakkalalle tapahtuu jotakin uutta, joka häntä itseäänkin hämmentää, ehkä vähän pelottaakin. Miten hän voi enää palata "siihen entiseen"? Kellottajana ja esityksen jälkeisen keskustelun vetäjänä toimiva Helena Ryti vahvistaa, että näin on, esitys muuttui perustavanlaatuisella tavalla. En kuitenkaan halua jäädä yleisökeskusteluun kuulemaan asiasta tarkemmin, vaan pidän mieluummin juuri tämän kokemuksen.

Paitsi että vaivaamaan jää yksi asia. Mikä oli se ihana sana, jota Saarakkalan äiti (?) käytti aamuisesta olotilasta ennen heräämistä? Janne, jos olet kuulolla, vastaathan vaikka kommenttilootaan!

*****

Janne Saarakkala: Puhuva pää

Esitys Kiasma-teatterissa 23.5.2015

Pieni on suurta kun selkein elein, lauluin luodaan*

The Suit -esitystä katsoessa mietin, että vaikuttaako mielipiteeseeni se, että sen on ohjannut Peter Brook. Nykykatsojana ajatelen, että olenhan minä nyt tämmöistä näyttämökieltä nähnyt vaikka miten paljon, sitten muistan, että tänä vuonna 90-vuotias Brook oli justiinsa se heppu, joka loi 1960-luvulla teatterikäsityksiä mullistaneen tyhjän tilan estetiikan. 

The Suit on teos, johon Brook on palannut useita kertoja, kieli on vaihtunut ranskasta englanniksi ja näyttelijätkin vuosien varrella. Eteläafrikkalaisen Can Themban 1950-luvulla kirjoittamaan pieneen novelliin perustuva esitys on puitteiltaan vaatimaton. Brook elää niinkuin saarnaa, näyttämö muotoutuu muutamilla tuoleilla ja vaaterekeillä Johannesburgin esikaupungissa Sophiatownissa sijaitsevaksi kodiksi, bussiksi, kirkoksi.

Vuonna 1955 Sophiatown julistettiin valkoisten alueeksi ja sen kymmenettuhannet mustat asukkaat siirrettiin toiseen townshipiin. Näytelmässä eletään aikaa juuri ennen tätä, kun Sophiatown on vielä kulttuurisesti vireä ja elinvoimainen alue. Apartheid on esityksen viitekehys, mutta tarina kertoo nuoresta avioparista Philomenista (Jared McNeill) ja Matildasta (Cherise Adams-Burnett), joiden keskiluokkainen idylli murenee Matildan jäädessä kiinni pettämisestä. 

Rakastajalta jää rikospaikalle puku, josta Philomen tekee koston ja rankaisun välineen. Hän on vaimolleen lempeä, ei riitele, ei lyö, mutta nöyryyttää tätä tekemällä puvusta liiton kolmannen osapuolen. Puku tuodaan ruokapöytään ja vuoteeseen, sitä kävelytetään ulkosalla. Niin kauan kuin tämä julma leikki pysyy kahdenkeskisenä, Matilda hyväksyy sen, onhan hän omasta mielestään rangaistuksen ansainnutkin. Mutta sitten Philomen menee liian pitkälle.

Kolme näyttelijän ja kolmen muusikon voimin tarinaa sävytetään klassisella musiikilla sekä Miriam Makeban ja Nina Simonen lauluilla. Mukana on myös englanninkielinen versio Carolan Kielletyistä leikeistä, oletan, että tämä on jonkinlaista esityksen lokalisointia, samaan tapaan kuin näyttelijöiden heittämät satunnaiset suomenkieliset sanatkin. 

Esityksessä minua viehättää taitava näyttelijäntyö, joka on suorassa kontaktissa yleisöön ja ilmavana sopivassa kontrastissa ankaran sisällön kanssa. Adams-Burnettin ja McNeillin rinnalla Ery Nzaramba tekee runsaan kourallisen sivurooleja. Joukkokohtaukset luodaan muusikoiden ja muutaman yleisöstä poimitun kanssa.

Rekvisiittaa on vain ehdottomasti pakolliset ja suuri osa tehdään miimisesti. Näin kaikki näkyvä saa vahvan merkityksen. Koskaan en ole näin surullista korvakorujen ja rannekorun riisumista nähnyt.

The Guardianin kriitikko oli aikanaan hieman harmistunut: "The show's simplicity is undeniably pleasing, but its self-conscious elegance prettifies emotions and actions, dilutes the tragedy and sends you out into the night feeling jolly rather than sobered". 

Minulle tämä on kuitenkin koko esityksen juju: hyvinkin inhottava tarina tuodaan lavalle kepeästi, ilman tunteiden paisuttelua. Rankistellen teos ei toimisi, mutta tällä tavoin se saa - ainakin minussa - aikaan voimakkaamman reaktion. Pois lähtiessä hymyilen, mutta myös kyynelehdin.

Niin. Pidinkö esityksestä siis siksi, että sen on ohjannut Peter Brook? Päinvastoin, luulen, että pidin siitä siitä huolimatta. Odotukseni olivat luonnollisesti kovat, mutta esityksen aikana unohdin, kenen teosta katson.

Eräs Brookin tunnetuimmista teoksista, kolmekymmentä vuotta sitten tehty Mahabharata kesti yhdeksän tuntia. Vain reilun tunnin mittainen The Suit onnistuu luomaan intiimin hetken ja piirtämään näennäisen pienellä tarinalla ja vähillä keinoilla julman, koskettavan ja kirkkaan kuvan. Esitys ei huou mitään sellaista "tulkaa ja ihailkaa teatterigurun kädenjälkeä" -tunnelmaa, vaan pyytää vain vilpittömästi pysähtymään hetkeksi tämän tarinan äärelle. 

*****

Théâtre des Bouffes du Nord: The Suit
Esitys Espoon Kaupunginteatterissa 22.5.2015

*Tsekkaa myös kulttuurikritiikin tiivistyksen mestari Haikuarviot, jolta lainasin otsikkoni! 

Cirko-festivaaliartikkeli Sylvissä

"Esiintyjien vilpitön suhde yleisöön on aseistariisuva. Sirkusperinteen mukaiset väliaplodien paikat on tarkkaan mietitty ja merkattu, mutta tunnelma on jollain tavalla niin hauras, ettei sitä tee mieli rikkoa taputtamalla."

Lue koko juttu tämän vuoden Cirko-festivaalilta Sylvi.fi:stä

Hanna B:n keittiössä tuoksuu leipä

Samaan aikaan kun Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä Tero Saarisen teoksessa Morphed kahdeksan miestä tulkitsee viisikymppisen mieskoreografin ajatuksia miehisyydestä, on talon toisessa päässä huomattavasti pienemmällä näyttämöllä, Willensaunassa tarjolla muutamaa vuotta nuoremman naiskoreografin tuntemuksia naisena olemisesta. Varsin kiinnostava teospari.

Hanna Brotherus on tehnyt pitkän uransa aikana lukuisia teoksia yhteistyössä mm. turvapaikanhakijoiden, vanhusten ja vammaisten kanssa, mutta Hanna B:ssä hän tanssii yksin. 

En ole aiemmin nähnyt yhtään Brotheruksen teosta, vaikka olenkin niistä toki lukenut. Siksi tuntuu vähän hassulta aloittaa hänen ensimmäisestä sooloteoksestaan. Perspektiiviä koreografin tuotantoon ei ole, vaan näyttämöllä on oikeastaan kuka vain nainen. Näin siis minun näkökulmastani.

Brotherus tanssii keittiössä, leipoo leipää, pöllyttää leseitä ja tanssii sitten niissä. Uunissa kypsyvän leivän tuoksu on melkein sietämättömän herkullinen. Brotheruksen liike on viehättävän arkista, hän toistaa muutamaa koreografian pätkää, mutta aina ne jotenkin muuttuvat, naisen ikävuosien myötä, kokemusten myötä. 

Viimeinen kohtaus uppoaa naisen kehoon hyvin raadollisesti ja melkein järkytyn tanssijan lapaluiden liikkeestä. Ahdistuneesta häkkieläimestä kuoriutuu kuitenkin itsessään ja kehossaan sisällä oleva ja ehjä nainen.

Vähintään yhtä paljon kuin tanssia, esityksessa on paljon puhetta. Suurperheen äidin almanakka, työpäiväkirja ja ostoslistat sekoittuvat humoristisesti. Pitkä lista entisiä miehiä maalaa jokaisesta esiin yhden piirteen: yksi on kalju, toinen vesisänkykauppias. 

Miesgynekologi ei voi koskaan tietää, miltä naisena oleminen tuntuu. Tai miltä naisen halu tuntuu. Tekstit ovat yhtä kehollisia, lihallisia ja voimakkaasti aistittuja kuin tanssikin. 

Käsiohjelman välissä on paperinenäliina. Kyynikko minussa kieltäytyy välittömästi tunteilemasta. Itsepetosta! huutaa puolestaan sisäinen taiteen äärellä nyyhkijä. Ei voita kyynikko eikä nyyhkijä, mutta esityksen sentimentaalisuus tuntuu minusta välillä inasen laskelmoidulta. 

Brotheruksen valoisa ja suoraan yleisöön avoimesti suuntautuva esiintyjäpersoona riisuu kuitenkin aseista. 

*****

Hanna Brotherus Company & Suomen Kansallisteatteri: Hanna B.
Ensi-ilta Willensaunassa 21.5.2015

Tanssia miehen tunteista

Morphed-tanssiteoksessa Esa-Pekka Salosen musiikki ja Tero Saarisen koreografia ovat täydellinen pari toisilleen. Saarisen liikekieli on minun silmiini näyttäytynyt aina kulmikkaana ja jäntevänä, mutta samalla orgaanisesti virtaavana. Salosen musiikissa on jotakin hyvin samanlaista dynamiikkaa. 

Teoksessaan Saarinen on halunnut käsitellä miehen tunteita tanssin kautta. Hurjan ahdistunutta kamaa tuntuu tämän teoksen universaalilla miehellä olevan käsissään, mitään kovin herkkää tai haurasta ei näy. Liike on aggressiivista, tiukkaan muotoon pakottavaa ja siitä irti tempoilevaa. Kädet pyrkivät poispäin kehosta, hypyt pomppaavat lattiasta huikean korkealle. 

Miehiä on lavalla kahdeksan: Janne Aspvik, Ima Iduozee, Leo Kirjonen, Saku Koistinen, Mikko Lampinen, Pekka Louhio, Jussi Nousiainen ja David Scarantino. Teemu Muurimäen bisnes- ja katupukeutumista hauskasti sekoittavat asut tekevät heistä alkuun melko kasvottoman joukon. Pikkuhiljaa kuoritaan pukujen alta yksilöitä, joiden kehojen kautta Saarisen liike suodattuu moniäänisenä. 

Miesten kohtaamiset ovat lähes poikkeuksetta jompaakumpaa alistavia, toisia tönitään ja riepotetaan. Havahduttava on melkein kivuliaan seksuaalinen hetki, jossa kalju tanssija haparoi pakonomaisesti toisen, pitkätukkaisen, hiuksia kasvoilleen. 

Jollain tavalla minun käy näitä miehiä sääliksi, niin vaikeaa tuntuu kohtaaminen tai miehenä oleminen ylipäätään olevan. Mikki Kuntun köysistä muodostuva lavastus ja tinkimättömän kaunis valosuunnittelu korostaa tuota ankaraa maailmaa.

Vaikka Salosen musiikki on vangitsevaa, pidän esityksessä erityisen paljon hetkistä, joissa musiikki ei soi, mutta liike jatkuu. Olen ennenkin kirjoittanut tanssin perkussiivisuudesta ja myös tässä esityksessä tanssijoiden askeleet, paljaan jalan ja tanssimaton kohtaamisesta syntyvät nirskaukset sekä tanssijoiden huohotus luovat omaa musiikkiaan. Ne muistuttavat siitä, että näyttämöllä on todellisia ihmisiä ja kevyenä näyttäytyvä tanssi on välillä myös raskasta.

Kahdeksan miestä on iso ensemble, he täyttävät Kansallisteatterin suuren näyttämön helposti. Erityisen paljon tilaa saa (tai sitten katseeni vain seuraa häntä) b-boytaustainen, nykytanssin eturiviin rytinällä noussut Ima Idouzee, jonka kehonhallinta ja liikkeellinen ilmaisu on poikkeuksellisen omalaatuista ja kiinnostavaa. 

*****

Tero Saarinen Company: Morphed
Esitys Kansallisteatterissa 20.5.2015

Taideakatemia, osa 1: Tanssia radiossa

Tänään kuuntelin nykytanssia radiosta. Tai no, kuuntelin radio-ohjelmaa, joka oli osa nykytanssiesitystä. 

Teatteri Jurkassa esitettävä Taideakatemia on siis paitsi nykytanssiesitys, myös suora radiolähetys. Halusin kokea molemmat ja nimenomaan tässä järjestyksessä, paikan päälle olen menossa viikon päästä.

Samaan aikaan, kun Janne Marja-aho ja Panu Varstala tanssivat, puhuvat toimittaja Anna Cadia ja filosofi Tuomas Nevanlinna. Radiolähetys paitsi kommentoi teosta, on myös elimellinen osa sitä. Verkon kautta kuuntelijoille on lisäksi tarjolla videosuunnittelija Teemu Määttäsen rakentama visualisointi.

Toisin kuin teatterissa esitystä katsoessa, teen kaikenlaista samaan aikaa. Venyttelen, juon teetä, selaan nettiä, sometan. Juuri näin kuuntelen radiotakin, en jokaista sanaa kuuliaisesti hiljaisuudessa vastaanottaen, vaan poimien puhevirrasta mitä milloinkin.

Tanssi on lähetyksessä oikeastaan aika vähän läsnä, taustalta kuuluu tanssijoiden töminää ja silloin tällöin Cadia ja Nevanlinna pyrkivät sanallistamaan näkemäänsä, mutta pääasiassa puhutaan taiteesta yleisemmällä tasolla.

Moniajoa tekevän radiokuuntelijan läpi suodattuu ainakin tällaisia asioita (ja takuulla monessa näistä on sekaisin niin Cadian, Nevanlinnan kuin omiakin ajatuksiani):

Amatööritanssia. Tavallisen ihmisen tanssia. Ammattitanssijan tulkinta tavallisen ihmisen tanssista.

Heijailua, lekottelua. Stalinin ajan stadionjuhlat.

Affektiivinen ja aggressiivinen dynamiikka, ei voi tietää, johtaako tilanne tappeluun vai paritteluun.

Pitäminen. Onko taideteoksesta pitäminen olennaista? Ainakin itse olen törmännyt teoksiin, jotka ovat vaikuttaneet minuun voimakkasti, tuottaneet hyvinkin vahvoja tunnereaktioita, mutta joista en ole lainkaan pitänyt.

Nevanlinna kertoo tanssivansa vain vahvassa humalassa. 

Maku. Mitä se on, jos kerran taiteen kokeminen on aina subjektiivista? Miten voidaan sanoa, että jonkun maku on toista parempi tai että makua voidaan kehittää? Nevanlinna toteaa, että juuri tästä syystä kritiikki on tärkeää, koska vaikka sekin on "vain yhden ihmisen kokemus", on kritiikki kuitenkin tapa jakaa taide niille, jotka sitä eivät ole kokeneet. Toisaalta moderni taide myös sisällyttää kritiikin itseensä, taide kysyy kriittisiä kysymyksiä itseltään ja kommentoi itseään.

Taiteen ymmärtäminen on yliarvostettua. Nevanlinnan mukaan teos on kiinnostava vain niin kauan, kun sitä ei täysin ymmärrä. Taiteen tyhjentymättömyys tekee siitä kiinnostavaa, ymmärrys tekee teoksesta banaalin. Saako sanoa, ettei ole ymmärtänyt? Nevanlinna haluaa hälventää ymmärtämättömyyden pelkoa.

Kinesteettinen empatia, jota Cadia sanoo tuntevansa tanssia katsoessaan, on tuttua minullekin. Tanssi tuntuu myös katsojan kehossa. Nevanlinna toteaa, että myös vastaliike on myötäilemistä.

Nevanlinna tuntee helpotusta havaitessaan, että improvisoidulta tuntuva liike onkin tarkasti koreografioitua. Loppukuvan voi tunnistaa sen tullessa, koska katsojaan on iskostettu tietty konventioon perustuva dramaturginen odotus. 

Teknisesti lähetys toimii vähän epätasaisesti. Seuraan sitä pääosin visualisoinnin kanssa, mutta välillä feedin pykiessä siirryn Radio Helsingin soittimeen ilman kuvaa. Äänentaso vaihtelee ärsyttävästi, mainokset tulevat huomattavasti lujempaa kuin lähetys, samoin Nevanlinna kuuluu Cadiaa kovempaa.

Visualisointi ei minua alkuun juuri liikauta, ehkä siksi, että puheesta poimiutuvat sanat, jotka jäävät leijumaan muodostaen eräänlaisen pilven, on idea, jonka olen nähnyt joskus aiemmin tanssiteoksen yhteydessä, Määttäsen tekemänä silloinkin. Toisella puoliskolla liiketunnistukseen perustuva visualisointi on abstraktimpaa ja se tuntuu kiinnostavalta. 

Välillä näkyy myös puolittaista kuvaa näyttämöltä. Jotenkin hätkähdän tätä, eihän minun pitänyt nähdä mitään, vaan pelkästään kuulla! Sattumalta juuri samaan aikaan Cadia kuvailee Marja-ahon liikehdintää todeten, ettei urheiluselostajamaisessa kuvailussa taida olla mieltä, kun eivät kuulijat sitä näe kuitenkaan. 

Vaan olipahan mielenkiintoinen kokemus! Radio-ohjelma jätti kyllä nälän päästä paikan päälle kokemaan teos myös toisesta näkökulmasta. Siellä mukaan tulevat myös valo-, ääni- ja pukusuunnittelu, sekä tietenkin yhteisöllinen vastaanotto.

Eli to be continued...

*****

Teatteri Jurkka & Radio Helsinki: Taideakatemia
Suora lähetys 16.5.2015

Runolle altistumista Kallion kulmilla

Kävin kuuntelemassa runoja yllättävissä paikoissa. Lue koko raportti Kallio Kukkii -festivaalin sivuilta.

Elämän puolella, pelkoa vastaan

Käyn tätä nykyä minimaalisen vähän katsomassa harrastajateatteria, koska ammattitarjontaa piisaa kalenterin tukkeeksi asti. Helsingin Gayteatteri on kuitenkin ainoa lajissaan paitsi Suomessa, myös Pohjoismaissa, joten sinne siis.

Paul Rudnickin näytelmä kertoo enemmän tarjoilijan kuin näyttelijän töitä tekevästä Jeffreystä, joka 1990-luvun alkupuolella ahdistuu New Yorkin AIDS-epidemiasta sen verran, että päättää lopettaa seksin tykkänään. Tottahan siinä kohtaa kuvaan astuu unelmien mies Steve ja tunne on molemminpuolinen. Perhana. Se, että Jeffrey on päättänyt elää selibaatissa, ei ole ainoa este. Steve sattuu myös olemaan HIV-positiivinen.

Cris af Enehielmin ohjaama esitys on karnevalistista kabareeta, mutta kietoo sisäänsä aitoja inhimillisiä roolihenkilöitä. Alkuun ei oikein tahdota päästä liikkeelle, ja rytmi ontuu, mutta kyllä kone lopulta lähtee käyntiin, ja meno on sen mukaista.

Rudnickin teksti rönsyilee sinne tänne ja eikä kärsisi pienestä dramaturgisesta putsauksesta, mutta kaiken sen härdellin ja hässimisen alla on jotakin kovin koskettavaa. Ja ihan hirmuisen hauskaa myös. 

Näytelmä ei ole sairauskertomus, eikä oikeastaan edes kerro HIV:stä, vaan siitä, että kieltämällä itseltään mahdollisuuden rakastamiseen, katoaa valtava siivu ihmisyyttäkin siinä samalla. Eräs henkilöistä muistuttaakin haudan takaa omien pelkojensa kanssa kamppailevaa Jeffreyä: "Vihaa AIDSia, älä elämää". 

Steve on tartunnastaan huolimatta terve, mutta kukaan ei tiedä kuinka kauan. Niinpä hän ei jätä katsomatta korttia, joka Jeffreyn ominaisuudessa käteen lankeaa (mistä näitä huonoja metaforia oikein tippuu...).

Harrastajateatterissa kun ollaan, on taito näyttämöllä vaihtelevaa, mutta se, mikä ehkä osaamisessa jää vajaaksi, paikkaantuu rohkeudella ja riemulla, joka tekemisestä välittyy. Petri Piatu Puhakka Jeffreynä ja Jarno Pimperi Stevenä kannattelevat esitystä herkästi ja varmoin ottein. Sivurooleissa nähdään joitakin aivan hurmaavia herkkuja, kuten Mikko Misha Aution himokas pappi tai Makla Laine homofobisena uutistoimittajana.

*****

Helsingin Gayteatteri: Jeffrey
Esitys Valtimonteatterissa 9.5.2015

Kallio Kukkii -festivaalia varten tekemäni Jarno Pimperin ja Mikko Aution haastattelu löytyy täältä.

Rikkinäinen nuoruus nuorallakävellen

Klockriketeaternin tänä vuonna poliittiseen ja dokumenttiteatteriin keskittyvässä Diana Drama Festissä vieraileva Hamlet sade det vackrare perustuu Lagmansgårdenin koulukodin oppilaiden kanssa tehtyihin draamatyöpajoihin. Kaltoinkohdelluista ja elämässään hukassa olevista nuorista kertova esitys välttää realismia, ja onnistuu juuri siksi koskettamaan.

Macken (Per Enström) kotona dokataan reippaasti ja päihteitä kohti käy pojankin tie. Katarinan (Malin Olkkola) isäpuoli tulee kylään valojen sammuttua. Venäläinen Volodja (Jakob Johansson) on päätynyt moskovalaisista viemäreistä Suomeen, hukassa on kehitysvammainen pikkuveli. 

Nuorten tarinoita esittävät kiertävät sirkuslaiset, maneesista muodostuu koulukoti ja siitä kiirastulen kaltainen välitila, missä kaikilla on vielä mahdollisuus valita oma tiensä. Sirkusta pyörittää Carl Almin esittämä hyytävä tirehtööri. Kaikki neljä näyttelijää kantavat lukuisat päällekkäiset roolinsa taitavasti.

Sirkus toimii esityksen metaforisena maailmana hyvin, taikatemput ja nuorallakävelyt on rakennettu suoraan sisään Harriet Abrahamssonin ja Paul Olinin tekstin dramaturgiaan. Sen sijaan Shakespearen Hamlet tuntuu kietoutuvan jo muutenkin monitasoiseen tarinaan vähän väkinäisesti.

Olinin ohjaaman esityksen tunnelma on karmiva, mutta sirkuksen mukanaan tuoma leikkisyys keventää sitä, mikä puolestaan lisää ahdistusta. Samaan aikaan esityksessä on ronskia huumoria, erityisesti suomalaisten ja suomenruotsalaisten perinteiden kavalkadi Volodjan opiksi naurattaa.

Jeremy Crottsin ja Nina Silfverbergin jokaista yksityiskohtaa myöten tarkkaan mietitty visuaalisuus on herkullinen, ja erityisesti minua viehättää nuorten elämässä vaurioita aiheuttavien aikuisten esittäminen eläiminä. 

Micken vanhemmat ovat kännisiä sikoja, Volodjan sijaiskotia pyörittävät tahdottomat lampaat. Hyytävin rinnastus on onnea tuovana ja lempeänä symbolina pidetyn yksisarvisen muuttuminen lapsenraiskaajaksi.

Lopulta nuoret kohtaavat omat demoninsa kuin Pyhä Yrjö monipäisen lohikäärmeen. Ja juuri, kun kaiken kauhun ja karnevalismin rauhoituttua tulee mahdollisuus onnelliseen loppuun, muistutetaan meitä siitä, että nämä henkilöt eivät ole keksittyjä draamahenkilöitä. He ovat ihan oikeasti olemassa.

Tehokkaan dokumenttidraaman ovat vaasalaiset tehneet, kylmät väreet tuntuvat vielä seuraavanakin päivänä.

*****

Wasa Teater: Hamlet sade det vackrare
Esitys Klockriketeaternissa 5.5.2015