Pääkaupunki tuntuu olevan täynnänsä erilaisia tanssifestivaaleja, nyt käynnissä on Gruppen Fyran joka toinen vuosi järjestämä Kaktus-festivaali. Vapaan teoshaun kautta muotoutunut ohjelmisto sisältää varsin erilaisia esityksiä, eilen näin niistä kolme. Katsomaan menin todella puhtaalta pöydältä, valitsin teokset aikataulun, en ennalta tiedossa olevan sisällön vuoksi. Yllättävää tuli.
Koska olen niin nihkeä lukemaan käsiohjelmia ennen esityksiä, en tiennyt illan ensimmäistä esitystä katsoessani, että Valtteri Raekallion ja Auri Aholan duetto oli ote Mihin valo katoaa? -teoksesta eli isommasta kokonaisuudesta. Ilmankos pätkä tuntui alkavan ei mistään ja loppuvan ei mihinkään.
Hurja duetto puhuu minulle parisuhdeväkivallasta nimenomaan naisen aggression kautta. Partoineen korostetun maskuliininen, naista isompi raamikas mies on se, joka pelkää. Naisen aggressio ja väkivaltaisuus on sen verran tabu, että näin päin käännetty asetelma pysäyttää. Raaka, katutanssista ammentava ja odottamattomiin suuntiin tempova liike on kiinnostavaa ja vaikuttavaa. Tanssijoiden kehot vääntyvät ahdistavien tunteiden myötä.
Kysymys kuuluu - kuten parissuhdeväkivallan kohdalla yleensäkin - mikä on se syy, mikä kuitenkin vetää kohti pahoinpitelevää puolisoa? Mikä estää lähtemästä? Viimeinen, ilmaan jäävä kuva antaa ymmärtää, että syy on seksuaalinen vetovoima, alistaminen ja alistuminen kuitenkin jollain tasolla kiihottaa. Se on tavallaan vähän tylsä ratkaisu ja jotenkin pienentää itse asiaa. Jos siis pätkästä nyt jotakin pamflettia ylipäätään haluaa kuoria.
Onneksi kuitenkin selailin käsiohjelmaa aikani kuluksi teknisen tauon aikana, koska ilman siellä ollutta pohjustusta olisi DropPing vol 2 voinut mennä vielä kovempaa ohi. Jaakko Niemisen, Pekka Louhion ja Jouni Majaniemen kalsareissa ja urheilusukissa esiintyvä äijätrio ilmoitti pohtivansa hyvän ja huonon eri muotoja. Että voiko taide olla huonoa? Onko tahallaan tehty huono hyvää? Tai moraalitonta? Jaa-a.
Esitys on kyllä alkuun oikein viihdyttävä, kolme miestä jäystää purkkaa ja notkahtee jotakin sinne päin, toki välillä näyttäen, että kyllä tässä ihan oikeasti osataan. Kollegat katsomossa nauravat kovimmin, itsekin tunnistan seasta tietynlaisia perusnykäriliikeaihioita ja kehollisia tehtäviä.
Esityksen arveluttava kliimaksi tulee aika aikaisessa vaiheessa, kun pojat alkavat puskea pierua. Tottahan se naurattaa, mutta mitä ihmettä sen jälkeen enää voi tehdä? Toki taidetanssin parodia jatkuu, mutta vitsi tavallaan kului jo loppuun. Taidepoliittista manifestia tästä ei ihan irtoa, komiikaksi tämä on liian tylsää.
Illan viimeinen teos CLOS on Sartren Suljetuista ovista ammentava trio. Nuoret tanssijat ovat taitavia ja Iiro Näkin koreografia hakee tematiikkansa "helvetti on toiset ihmiset" -ajatuksesta. Tanssijat riepottavat toisiaan ja toisaalta tukeutuvat toisiinsa, jatkuvasti painopistettä ja puolta vaihtaen.
Vaikuttava visuaalinen elementti, näyttämön kauttaaltaan peittävä multa, paitsi tuoksuu, myös pöllyää vimmaisen tanssin myötä. Kuitenkin tuntuu, että mullassa oikeastaan on koko teoksen kiinnostavin ratkaisu, se menee suuhun ja silmiin, se peittää pikkuhiljaa vaaleat vaatteet.
Sartren teos minulle aika tärkeä, joten en pysty katsomaan esitystä ilman, että haen yhtymäkohtia tekstiin. Kun näytelmässä toisten piinaaminen ja valtapelit käydään psykologisella ja kielen tasolla, on väkivalta tanssiteoksessa luonnollisesti siirretty kehojen ilmaisemaksi. Tästä seuraa teokseen kuitenkin tietty dramaturginen tasapaksuus, lopulta kaikki on samanarvoista, henkilöiden väliset jännitteet anonyymejä. Minun ajatukseni pääsee karkaamaan esityksestä johonkin aivan muualle.
*****
Valtteri Raekallio: Duetto teoksesta Mihin valo katoaa?
Jaakko Nieminen: DropPing vol 2
Iiro Näkki: CLOS (ensi-ilta)
Esitykset Kaktus-festivaalilla Kaapelitehtaan Turbiinisalissa 6.6.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!